Toinen mahdollisuus

Näin Itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin hieman osaltani sanoittaa tätä kaikkien ja jokapuolella hehkutettavaa asiaa. 100-vuotias Suomi.

Sen mitä itse tätä kaikkea olen sivusta seurannut, niin en voi välttyä siltä että tässä kaikessa hehkutuksessa on paikoitellen koomisiakin piirteitä. Lähinnä siitä syystä, millä tolalla asiat tässä rakkaassa kotomaassamme tänään ovat.

Meidän tulisi olla samalla globaaleja, että myös omasta itsenäisyydestä ylpeätä kansaa. No olemmeko? Enpä nyt tiedä.

Lähinnä huvittavan tästä kaikesta hurmoshenkisyydestä tekee pari seikkaa. Ensiksi se, millä tavalla kohtelemme omia vanhuksiamme että toisaalta se kuinka tähän globalisaatioon suhtaudumme.

Tänäkin juhlapäivänä tuhannet vanhukset viruvat vaihtamattomissa vaipoissa, ihmisten keskittyessä kinastelemaan siitä onko maahanmuuttopolitiikka oikealla tolalla vaiko ei. Toisaalla hyvävaraiset kartuttavat osinkojaan, poliitikkojen riistäessä vähävaraisilta vähimmätkin varat.

Sitten ihmetellään miksi maassamme on niin paljon pahoinvoivia kansalaisia. Syykin siihen löytyy helposti. Kaikki raha syydetään maahanmuuttajille. Höpsistä sanon minä.

Maassamme on niin paljon pahoinvointia ainoastaan muutamasta syystä johtuen. Ensiksi se että lähestulkoot jokainen meistä on saanut kasvaa ympäristössä joka on moninverroin parempi kuin monella muulla tänäpäivänä on. Tuosta seurauksena se, että esimerkiksi tänään vuosisadan kestäneestä itsenäisyydestä johtuen täällä on kasvanut kansakunta, jonka itsepäisyyttä ei ihan helpolla hakkaa kukaan toinen. Huono puoli tuossa itsepäisyydessä lähinnä se, kun se kanavoidaan pääsääntöisesti toissijaisiin asioihin. Kinasteluun siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä missäkin. Lopulta kinaaminen äityy sellaisiin mittasuhteisiin, ettei lopulta edes kinaajat itse ymmärrä välttämättä mistä edes kinaavat. Tärkeimpänä motiivina vain ja ainoastaan se että osoittaisi itse olevansa oikeassa, toisen osoittautuessa vääräksi.

Eikä lopulta tarvitse edes pitkään pysähtyä paikoilleen, havaitakseen se, mistä tämä kaikki lopulta kumpuaa. Itsestäänselvyydestä.

Kun ihmisen itsenäisyydestä tai mistä tahansa ihmiselämään liittyvästä asiasta ajansaatossa kehittyy itsestäänselvyys, se lopulta menettää merkityksensä. Kun meillä on riittävästi kaikkea, alamme haluta jotakin sellaista, mitä todellisuudessa emme edes tarvitse.

Vasta silloin, kun ihminen on oikeasti vaarassa menettää jotakin itselle todella rakasta, ollaan aitojen oikeiden asioiden äärellä. Muistan elävästi kuinka Arman Alizad totesi Viimeinen ristiretki ohjelmassa seurattuaan totaalisessa köyhyydessä eläneitä ihmisiä, heillä ei ole kerrassaan mitään, mutta silti heillä on toisensa. Tiivis yhteisö.

Tuota tiivistä yhteisöä, yhteisöllisyyttä kaivattaisiin meillä täälläkin. Vieläpä niin, ettei tuon rakentumiseen tarvitsisi olla tämän tänäpäivänä itsestäänselvyytenä pidetyn itsenäisyyden edes uhattuna. Kysymys kun lopullaan on varsin yksinkertaisesta asiasta. Siitä mihin tämä kansa tuon itsepäisyytensä lopulta kanavoi. Sillä jos oikein kanavoituna sillä on varmistettu aikanaan pienen maamme itsenäisyys, miksei sillä varmistettaisi myös se että tämä itsenäinen kansa voisi omassa maassaan hyvin.

Itsenäisyys. Itsepäisyys vaiko itsestäänselvyys.

Onnea Suomi! Kiitos veteraanit! <3

Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ajattelin hieman omalta kohdaltani pohtia sitä miksi meillä Suomalaisilla niin kovin monella menee huonosti. Niin hyvinvointivaltiona kuin muulle maailmalle näyttäydymmekin.

Mielestäni kyse on vääränlaisesta itsepäisyydestä. Kun on opittu joku tietty malli asioissa, siihen ei olla valmiita tekemään mitään muutosta, ennenkuin pakon edessä jos sittenkään.

Surulliseksi minut tässä saa lähinnä se, että tämä kyseinen itsepäisyys heijastuu läpileikkauksena koko väestössä, oli kyse sitten ylemmän tason johtajasta tai köyhyysrajan alapuolella elävästä ihmisestä. Kun on jouduttu opettelemaan pärjäämään yksin, apua ei pyydetä vahingossakaan. Ei vaikka ulkopuolelta tarkastellen kaikesta näkee että päällä on jatkuva hälytystila. Silti vain Suomalaisella sisulla yritetään hymyillä vaikka ikenet verta vuotaen. Omassa päässä kaikuen sanat: "Suo, kuokka ja Jussi..rrrkele!!"

Kaiken tuon taustalta hieman pintaa raapimalla paljastuu yllättävän herkkiä ja tuntevia ihmisiä. Ihmisiä, joita jossain elämänvaiheessa on jätetty huomiotta. Toisin sanoen hylätty.

Tuon hylätyksi tulemisen kokemuksen jälkeen kyseinen ihminen sisimmässään kiroaa kaikki muut, päättäen ettei enää koskaan luota kehenkään, saati näytä omaa heikkouttaan.

Mutta jos hetkeksi pysähdytään miettimään historiaa, niin jokainen meistä on silti ylpeä itsenäisyydestämme. Ollen valmiita puolustamaan sitä viimeiseen hengenvetoon saakka. Voisi äkkiseltään kysyäkin, tarviiko meitä uhata joku rajojemme ulkopuolelta, ennenkuin löydämme yhteenkuuluvuuden tunteen, jonka ajamina saamme yhdessä aikaan mitä tahansa? Minun mielestäni ei tarvitsisi. Riittäisi kun ottaisimme yhteiseksi päämääräksi rakentaa tästä oikealla tavalla hyvinvoiva valtio. Isänmaa jossa jokaisella sen asukkaalla olisi mahdollisimman hyvä olla ja elää.

Kautta historian on nähtävissä se, että aina kun ihmiset löytävät heitä yhdistävän tekijän, noista ihmisistä hitsautuu hyvin pian yhteisöllinen joukkio. Porukka joka ei odota muutosta itsensä ulkopuolelta, vaan porukka joka toteuttaa sen itse. Toinen toiseensa tukeutuen.

Seuraava kysymys kuuluukin, miksi emme ottaisi seuraavan vuoden periodilla itsellemme tavoitetta että kun vuoden päästä Isänmaamme juhlii satavuotista itsenäisyyttä, olisimme yhtenäinen, yhdenmukainen, itsenäinen kansa. Sensijaan että tällähetkellä olemme enemmän itsekäs ja itsepäinen. Muutos on mahdollista ja se on mahdollisuus. Kyse on lähinnä siitä mitä minä olen valmis tekemään tuon muutoksen toteutumisen eteen. Omalla kohdallani voin käsi sydämellä todeta, kaikkeni.

Rauhallista ja rakkaudellista Itsenäisyyspäivää juuri sinulle! Sinulla on merkitystä. Minulle.