Toinen mahdollisuus

Luin tuossa juuri erään artikkelin, missä kirjoitettiin siitä, voisiko nenäsumute auttaa peliongelmaista.

Tuosta innostuneena, ajattelin kirjoittaa auki koko kohta kolmentoista vuoden kokemukseni riippuvuuksien hoidosta.

Yksi toive minulla omalle osallani näistä sairauksista avoimesti puhumisessa olisi. Kunpa joskus ihmiset ymmärtäisivät sen, ettei näihin ole olemassa mitään pikaratkaisua. Ei sen enempää pillerin, kuin sumutteebkaan muodossa.

Kyse kun poikkeuksetta on yksinlön tunne-elämästä. Riippuvuus on kiinteä osa yksilön tunne-elämää. Puhutaan tarpeesta käyttää päihdettä. Pelata. Tehdä työtä. Liikkua. Opiskella. Harrastaa seksiä jne. jne.

Moniko lopulta pysähtyy oikeasti miettimään sitä, mikä tuon tarpeen takana on? Minä olen omalla kohdallani liki parinkymmenen riippuvuuden alla eläessä, ollut pakotettu pysähtymään tuota asiaa pohtimaan ja purkamaan. Huomaten sen, että yksi yhteinen nimittäjä näillä kaikilla on. Ihmisen tunne-elämä ja sen rikkinäisyys.

Kun sitten tuota rikkinäisyyttä, pyritään pikaratkaisuna lääkitsemään, jää itse ongelma monesti hoitamatta.

Ei siinä, kyllähän nykyaikaisella lääketieteellä saadaan lääkittyä yksilö tunteiltaan niin kertakaikkisen turraksi, että sydänkäyrään verraten, viiva on varsin suora. Kun mikään ei tunnu miltään, ei odotettavissa ole suuria heilahduksia suuntaan tahi toiseen.

Mutta mitä tämä kaikki vaikuttaa ihmiseen, joka on jo valmiiksi tunnemaailmaltaan yliherkkä. Hyvin todennäköisesti se, et jossain kohtaa kyseinen yksilö kokee elämänsä niin kertakaikkisen merkityksettömäksi ettei sillä kertakaikkiaan ole mitään merkitystä.

Sama ongelma on nähtävissä myös esimerkiksi mielenterveysongelmien osalla. Ihmisiä surutta lääkitään turraksi. Saadaankaan tuolla hetkellisesti rauhoitettua ihmisen pahin olotila aisoihin. Mutta. Mitä tapahtuisikaan, jos näitä edellä mainittuja alettaisiin hoitaa kunnolla. Entä jos nykyisen mallin sijaan, olisikin olemassa kokonaan uudenlainen katsontakanta näiden ongelmien suhteen.

Itse olen omassa elämässäni saanut kulkea läpi tämänkaltaisen mallin. Sillä seurauksella, että jo vuosikymmenen olen saanut seurata vierestä sitä kuinka yksi ihminen toisensa jälkeen on aivan samoin saanut mahdollisuuden rakentaa elämänsä kokonaan uusiksi ja senmyötä ollut jo kohta tukemassa toisia kulkemaan kohti vapautumista.

Kyse on vertaistuesta sekä kokemuksen tuomasta ammattitaidosta. Asia, jota aivan liian vähän käytetään yhä tänäänkin terveydenhuollossa osana muita palveluita.

Jos nyt esimerkkinä ajatellaan vaikka masennuksesta kärsivää ihmistä. Kumpi lienee hänen toipumistaan ajatellen toimivampi malli. Nykyinen, jossa ihminen hakee lääkäriltä lääkkeet, käyden satunnaisesti keskustelemassa mielenterveystoimistossa ongelmistaan, vaiko se, jos sama ihminen näiden palveluiden lisäksi saisi kohdata saman kokeneen ja läpikäyneen ihmisen, jolle ei tarvitsisi vääntää rautalangasta sitä, miksi kahvin keittäminen aamulla on joskus ylitsepääsemätön vuori kiivetä. Puhumattakaan siitä, että sama ihminen joka tuota kokemuksellisuutta avuntarvitsijalle olisi jakamassa, hyvin todennäköisesti omasta kokemuksesta tietää myös sen, kuinka tuota pahaaoloa tahtomattaan esimerkiksi lääkitsee alkoholilla, silti joka lääkärikäynnillä valehdellen siitä sujuvasti.

Kun sitten kaksi tai vaikka tällaisessa samankokeneiden ryhmissä useampi jakaa näitä samoja kokemuksia, poikkeuksetta näistä ongelmista kärsivä ihminen kokee tietyn vapautumisen jo siinä, kun kuunnellessaan muita, ymmärtää ettei todellakaan ole yksin näiden ongelmien kanssa.

Kokemusasiantuntija tai vertaistyöntekijä ei korvaa ammattilaista, mutta vääränlaisen kilpailun sijaan, voisimme työskennellä rintarinnan auttaen näitä ihmisiä. Todellisuus kun lopulta on se, et sen enempää ammattilainen, kuin kokemusasiantuntija tai vertaistyöntekijäkään ei ketään tuolta pimeydestä pelasta. Mutta yhdessä voisimme paljon paremmin tukea ja auttaa näistä ongelmista kärsiviä ihmisiä löytämään itsestä sisältään nuo muutoksen edellyttämät voimavarat ja siten kenties osa näistä, voisi taas omalta osaltaan olla auttamassa muita.

Minä olen tämän kaiken elämässäni kokenut. Sama mahdollisuus tulisi mielestäni olla myös muilla.

Uskon voivani omien kokemuksieni sekä kohtaamani ihmisten suulla sanoa sen, että silloin kun ihminen kasvaa luottamaan pelkästään itseensä, elämästä tulee suorite joka lopulta aiheuttaa tuskan jota ei ole mahdollista sivuuttaa.

Mutta miksi me lopulta taistelemme niin kamalasti kaikessa? Uskon että tämän kaiken taustalta on paikannettavissa jokaisessa meissä syvällä sisimmässä asuva pelko elämää ja sen selittämättömyyttä kohtaan.

Ihminen kun aina ja kaikessa pyrkii automaattisesti ymmärtämään, selittämään ja järkeistämään kaiken mitä ikinä elämässä tapahtuukaan. Eikä siinä, ihninen voi elää varsin rauhallista ja hyvää elämää tällätavoin. Ongelma tulee vasta silloin, jos elämä tarjoilee jotakin sellaista yllätystä mitä ihmisen järki ei kykene prosessoimaan.

Tuosta yleisimpänä esimerkkinä se, kun ihninen elää elämäänsä, kiinnittämättä juurikaan huomiotaan siihen, millätavoin missäkin tilanteessa tunnepuolella reagoi. Me kasvamme kulttuurissa jossa ei ihan hirveästi ole ollut painoarvoa ihmisen tunteilla. Ei siis ihme, että jo lyhyen tarkastelun kautta on helppo huomata se, kuinka suuri osa ihmisistä elää tänäänkin elämää, missä ei ole hyvä olla.

Tuossa yksi konkreettinen esimerkki siitä, missä ihmisen järki ei aina auta. Moni ihminen nimittäin ihmettelee itseä ja omaa pahaaoloaan, katsoen omaa elämäänsä ja miettien miksi en ole tyytyväinen, vaikka niin moni asia on lopulta hyvin.

Itse uskon vahvasti siihen, että yksi suurin syy kaikessa kiteytyy juuri siihen, ettemme ole kosketuksissa omiin tunteisiimme. Me tiedostamme voivamme huonosti, mutta emme tiedosta sitä, miksi.

Nykyaikana kun kaikki on niin hektistä, pitäisi ongelmat kyetä ratkaisemaan heti, nyt. Vielä tehokkaampaa, jos ne ratkaistaisiin ennenkuin ne edes ilmaantuvat.

Ongelma vain tässä tunnepuolen problematiikassa tulee siinä, kun osa tuosta mustasta massasta, joka sisällämme velloo, aiheuttaen suunnatonta ahdistusta, on muodostunut jo lapsuudessamme. Puhumattakaan siitä osasta, jonka olemme saaneet mukaan elämäämme eräänlaisena perintönä aiemmalta tai jopa sitä aiemmalta sukupolvelta.

Ihmiset tekevät tänäpäivänä innokkaasti sukututkimusta, selvittäen omaa menneisyyttään parhaimmillaan vuosisatojen taakse. Mitä tapahtuisikaan yksilön elämässä, jos hän samalla tavoin innolla tutustuisi ensin omaan itseensä.

Pelko. Siinä yksi suurin syy siihen, miksi ihminen kiiruhtaa läpi elämänsä, uskaltautumatta kohtaamaan omaa itseä. Omat tunteet kun ovat pahimmillaan todella pelottavia ja ahdistavia. Ei siis ihme, että tässä hektisessä ajassamme määrätään ennätysmäärä mielialalääkkeitä. Kun kenelläkään ei aidosti ole aikaa pysähtyä kohtaamaan toista ihmistä. Puhumttakaan siitä, että tuo toisen kohtaaminen edellyttäisi ensin oman itsensä kohtaamista.

Tämä seuraava ei sinällään ole tarkoitettu arvosteluksi, vaan pikemminkin herättämään ihmisiä pohtimaan omaa elämäänsä. Tänäpäivänä nimittäin näkyy hyvin selvästi se, että ihminen joka itsessään voi huonosti, hakeutuu mielellään alalle, jossa voi keskittyä muiden ongelmiin, omien ongelmien kohtaamisen sijasta. Eikä siinä, tämä kaikki on varsin helppoa ja vaivatonta. Ongelma tulee vain siinä, kun tuossa kaikessa toteutuu surullisen konkreettisesti se vanha sanonta ”Kun sokea taluttaa sokeaa.” Lopputuloksena ilman kristallipalloa on helposti ennustettavissa se, että jo kohta molemmat voivat itsessään kahta huonommin.

Onneksi minun ei tänään tarvitse olla sokea omalle itselleni. Se hyöty itsensä kohtaamisessa lopulta on. Esimerkiksi viimeaikoina olen hyvin selvästi tiedostanut itsessäni tietyt vanhat, itselle haitalliset ajatus- ja toimintamallit sekä niiden aktivoitumisen. Kaiken taustalla itsellänikin tuo aiemmin mainitsemani pelko. Kun pelkään jotakin, alan pyrkiä itse hallitsemaan elämää ja sen tapahtumia, puhumattakaan toisista ihmisistä ja sen myötä jo kohta huomaan eläväni keskellä suunnatonta kaaosta. Eikä siinä, tuo kaikki kaaoshan on minulle varsin tuttua ja turvallista. Ei siis ollenkaan ihme, jos satunnaisesti kuin sisäisen navigaattorin ohjaamana kuljen sitä kohti. Kiitos itseni kohtaamisen, tiedostan tänään tämän toimimattoman yhtälön elämässäni ja armottoman taistelun aloittamisen sijaan, voin rauhallisesti huokaista syvään, pysähtyä toteamaan tilanne ja etsiä käsiini saman kokeneen ihmisen, jonka kanssa jakaa näitä löydäksiäni. Tuossa kaikessa piilee se yksi itsensä kohtaamisen suurin taika. Jakamalla asioita, ajatuksia ja tapahtumia elämästäni, tulen kuin huomaamattaan kohdanneeksi sisimmässäni vellovat tunteet ja tällätavoin ehkäisten samalla sen ettei nuo tunteet enää kasaannu sisimpääni siksi ahdistusta aiheuttavaksi, mustaksi massaksi.

Omista tunteista puhuminen se vasta pelottaakin. Ei siis ihme, että lähes poikkeuksetta jokainen meistä etsii mitä erilaisimpia helpompia konsteja helpottaa oloaan. Ongelma vain siinä, että nämä helpommat konstit, ovat poikkkeuksetta väliaikaisia. Eivätkä oikeasti hoida itse ongelmaa, vaan jotakin tuosta ongelmasta aiheutuvaa oiretta.

Eikä siinä, jos haluaa jatkaa oirehtimista..

Kuinka moni meistä tulee ajatelleeksi sitä, että riippuvuus, koskipa se mitä tahansa, olisi ihmiselle eräänlainen selviytymiskeino elämän haasteellisuudessa.

Monelle meistä, joilla riippuvuus on lopulta vallannut koko elämän, tuo asia on jossain kohtaa aiemmin, toiminut eräänlaisena selviytymiskeinona oman tunnemaailman harhaisessa hallitsemisessa.

Itse aikanaan kontrolloin omia pelkojani päihteillä, lääkkeillä sekä uhkapelaamisella.

Päihteet esimerkiksi toimi jossain kohtaa tuoden tarvittavaa rohkeutta kohdata tilanteita, joista sosiaalisten tilanteiden pelkoni aktivoitui. Toisaalta, alkaessani käyttää erilaisia lääkkeitä, osa noista rauhoitti kummasti, eikä päihteen sijaan vaikuttanut käyttäytymiseeni niin räikeästi ulospäin näkyen.

Eikä siinä, nämä selviytymiskeinot palvelivat elämässäni todella monta vuotta, mutta kuin huomaamattaan samalla aiheuttaen sekä riippuvuuden että samalla myös oman tunne- ja ajatusmaailman muuttumisen. Ei siis ihme, että tässä on vuosia saanut kokolailla intensiivisesti pureutua omaan itseensä, löytääkseen taas ne aidot tunteensa sekä kaiken taustalla vaikuttavat aidot ajatusmallinsa.

Riippuvuudet sinällään eivät olisi välttämättä pahasta, mutta se huono puoli niissä on, että ne väistämättä sokeuttavat ihmisen itsensä, samoin kuin lähellä elävät ihmiset.

Läheiset sitäpaitsi yleensä kärsivät melkein enemmän kuin ongelmainen itse ja tuosta kärsimyksestä selvitäkseen, luovat omalta osaltaan samankaltaisia selviytymiskeinoja omassa elämässään.

Ei pelkästään se että omalla kohdallani aikanaan autettiin koko perhettä, vaan aivan samoin omassa työssäni, kohdatessani ihmisiä pyrin aina auttamaan koko perhettä, niin tässä kaikessa näkee varsin konkreettisesti sen, kuinka haastava kokonaisuus riippuvuusongelma kaikkineen lopulta on.

Siksi juuri ymmärrän ihmisiä, joilla yhä tänäänkin on vaikeata erkaantua jostakin jo itselle haitallisesta toimintamallista. Tarjoaahan tuo samalla yhä jotakin lohtua johonkin, tuon ihmisen elämässä. Erkaantuakaseen riippuvuudesta, ihminen tarvitsee jotakin uutta ja eheyttävää tuon aiemman tilalle. Lisäksi kaikessa äärimmäisen tärkeä rooli on ymmärryksessä sen suhteen, mitä erilaisia tunteita ja tilanteita omassa elämässään on tuon riippuvuuden avulla yrittänyt kontrolloida.

Riippumatta riippuvuudesta, ihminen pyristelee viimeiseen saakka vastaan sitä, että hänen olisi luovuttava tuosta itselle tärkeästä asiasta. Eikä sinällään ihme, onhan se jossain kohtaa tuottanut tiettyä mielihyvää, johon vielä liittyy esimerkiksi päihteiden suhteen harha siitä, että tuo ensimmäisillä kerroilla saavutettu euforia on yhä saavutettavissa.

Päihdeongelmainen kuvittelee pahimmillaan hautaan saakka hallitsevansa päihteiden käyttöä. Ymmärtämättä sitä, että kohtuukäyttö ei vain näissä ongelmissa ole yksinkertaisesti enää vaihtoehto. Kohtuukäyttö sinällään on käsitteenä varsin vekkuli. Minun mielestäni kun tuo toteutuu ainoastaan silloin, kun ihmisen ei tarvitse miettiä omaa päihteiden käyttöä ollenkaan. Verrattuna riippuvuuteen, ero on kokolailla konkreettinen. Sillä mitä syvemmällä riippuvuuden syövereissä ihminen sukeltelee, sitä enemmän hänen kaikki ajatuksensa pyörii tuon aineen ympärillä. Sen käytön, hankkimisen tai seuraavan käyttökerran suunnittelussa, puhumattakaan edellisten toteuttamiseen kuluvaa aikaa ja energiaa.

Loppuun olisi hyvä miettiä hetki sitä, miksi Jeppe esimerkiksi juo? Riippuvuus on yksi osa kokonaisuutta, mutta todellisuudessa vain oire jostakin syvemmällä olevasta ongelmasta. Ratkaisu mielestäni olisikin se, että me ihmiset aidosti opettelisimme kohtaamaan ensin itseämme ja sen myötä toisia. Kun itse raitistuin, lopetin holtittoman lääkkeillä leikkimisen tai kun erkanin pakonomaisesta pelaamisesta, kaikki nuo edelliset mahdollistuivat sen myötä kun sain ensikertaa elämässäni kokea tulleeni nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni. Tuo nähdyksi ja kuulluksi tuleminen kun käsitykseni mukaankin yksi tärkeimmistä asioista kenen tahansa meidän elämässä. Ilman tuota, hapuilemme läpi elämän, epätoivoisesti etsien hetken helpotusta raastavan kaipuuseemme joka sisällämme jäytää. Kun tuo tarve tulee täytetyksi, tarve esimerkiksi sekoittaa päämme päihteellä poistuu.

Varsin yksinkertaista, mutta samalla suunnattoman monimutkaista. Lähinnä siitä syystä että kovin harva meistä oikeasti ymmärtää sen, mitä aidoimmillaan toisen ihmisen kohtaaminen lopulta on. Sen vuoksi juuri koenkin oman elämäni varsin mielenkiintoisen haastavana, kun tuota itseni sekä senmyötä toisen ihmisen aitoa kohtaamista olen tässä vuosien aikana saanut opetella.

Näin isänpäivänä sitä herkästi pysähtyy miettimään omia vanhempiaan. Aivan samoin kuin omaa vanhemmuutta. Lopulta löytäen kaiken pohdinnan taustalta kiitollisuuden sekä omille vanhemmille että myös kiitollisuutta siitä että elämä mahdollisti lopulta myös itselle mahdollisuuden kasvaa vanhemmuuteen.

Minun elämä ei todellakaan ole aina ollut helppoa. Yksi suurin haaste siinä on olleet ja yhä on, eräänlainen alttius erilaisille riippuvuuksille.

Tullessani ensikertaa isäksi liki 15 vuotta sitten, elin elämää, johon suurin surminkaan ei soisi lasta syntyvän. Mutta onneksi tuolloin ajattelimme että haluamme lapsen ja jos se meille suodaan, pyrimme vanhempina parhaaseemme. No lapsi syntyi ja pian toinenkin, mutta kykyni vanhemmuuteen ei ottanut kehittyäkseen, kuin vasta siitä hetkestä alkaen, kun nuo kaksi pientä poikaa oltiin ottamassa pois.

Nyt miettien olen kiitollinen siitä että minut pysäytettiin. Ilman tuota kyseistä interventiota, olisin kuollut. Olisin ollut vain yksi surullinen lisä tilastoissa joihin kerätään päihteiden aiheuttamat kuolemat. Oma isäni päätyi tuohon tilastoon, juuri kun itse sain kiinni raittiudesta.

Näin isänpäivänä sitä miettii omaa lapsuutta. Omaa vanhemmuutta ja varsinkin sitä, kuinka sitä toivoo omalta osaltaan tarjoamaan lapsilleen sekä rajoja ja sen myötä turvaa sekä rakkautta, minkä kautta lapsista toivon mukaan kasvaa terveellä tavalla itseä arvostavia aikuisia.

Vanhemman vastuu ei ole ollenkaan helppo. Mitä enemmän itse omassa lapsuudessa kokee esimerkiksi joko liian tiukkaa rajojen asettelua tai toisena ääripäänä liiallista rajattomuutta, on vaarana se että itse omassa vanhemmuudessa eksyy toiseen ääripäähän kasvatuksessa.

Itse kun koin lapsuuden rajat lähinnä pelottavan ahdistavina, aloin raitistuttuani kasvattaa omia lapsia pelkällä rakkaudella. Ymmärtämättä ensinkään sitä että lapset tarvitsevat nuo tietyt rajat, kokeakseen niiden kautta turvaa sekä oppiakseen myös niitä vastaan kapinoimisesta itselle tärkeitä asioita.

Nykyisellään edelleen opettelen tuon turvan ja rakkauden tasapainoa. Koen jo oppineeni hieman sanomaan myös ei. Ilman että lapsen tunnereaktiot enää hajottaa itseäni sisältä.

Toisaalta yksi osa minuutta, josta koen olevani hyvilläni omassa vanhemmuudessa on se että luotan lapsiini, kaikkiin viiteen, siinä että mikäli heillä elämässään jossain kohtaa eksyy eteen jotakin suuria haasteita, he olisivat oppineet minulta sen, että aina ja kaikesta pitäisi kyetä tulemaan puhumaan. Asia mitä itse en lapsena osannut ja sen myötä jouduin kantamaan sisälläni ihan liikaa huolta ja murhetta. Mutta toisaalta asia, jonka opettelun kautta olen huomannut saaneeni elämääni ne suurimmat siunaukset.

Vanhemmuus ei ole välttämättä ollenkaan helppo nakki, mutta sitäkin enemmän siitä on mahdollisuus oppia ja kasvaa ihmisenä. Sitähän sanotaan että monasti lapset opettavat vanhempia enemmän kuin vanhemmat lapsiaan. Itse ainakin allekirjoitan tämän täysin, niin paljon olen saanut kasvaa ihmisenä juurikin lasteni kautta.

Eikä siinä, kasvu jatkuu yhä. Välillä kompastellaan puolin ja toisin, mutta niinkauan kuin asioista lopulta kyetään puhumaan, niin suuretkin haasteet on yhdessä voitettavissa.

Oikein hyvää isänpäivää jokaiselle isälle! Olette tärkeämpiä lapsillenne, kuin osaatte kenties ajatellakaan. Mistä tiedän, siitä että oma isäni siirtyi ajasta ikuisuuteen yli 12 vuotta sitten ja yhä tänäkin isänpäivänä muistelen häntä lämmöllä, oheisen muistokirjoituksen sanat vielä tänäänkin allekirjoittaen:

”Kuiskaat hiljaa minulle, henkäyksessä tuulen. Lohduttavat sanasi, aivan selvästi nyt kuulen. Olet pisarana aamukasteessa, olet säteessä auringon. Olet aina silti luonani, vaikka mentävä nyt sun on.”