Toinen mahdollisuus

Tiin tuntemuksia:

Lempikirjojani oli vuosien ajan Charles Bukowskin Women, joka on suomennettu nimellä Naisia. Siinä Bukowski kamppailee jälleen riippuvuuksien kanssa, joita ovat alkoholin ohella naiset. Kerrontatyyli on toteavaa, jopa inhorealistista tai alkoholismin kohdalla pitänee puhua vain realismista. Kuten Bukowski (2009, 19) kirjoittaa:

”’Look, I said, ’I think I’ve had too much to drink. Maybe we ought to get out of here.’
’I’ve watched you pouring it down.’
’Let’s go. There’ll be other parties.’
We got up to leave. Lydia said something to Harry and Diana. When she came back we walked toward the door. ---
When we got outside I began vomiting, all the beer and the wine came up. It poured and splattered into the brush – across the sidewalk – a gusher in the moonlight. Finally I straightened up and wiped my mouth with my hand.”

Kirjoitamme nyt myös Kimmon kanssa siitä, miltä addiktio näyttää ja tuntuu. Riippuvuuksia voi luonnollisesti olla monenlaisia, muitakin kuin heti mieleen tulevat päihdeongelmat. Itse olin joskus koukussa esimerkiksi työntekoon, koska se oli mielestäni kivaa. Sitten on kertomus, jonka kerron nyt. Elettiin aikaa kauan ennen kuin sain diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuonna 2019. Olin kuitenkin jo sairastunut ja keksin käyttää alkoholia ”lääkkeenä” mielialan vaihteluihin ja ahdistukseen. Haluan huomauttaa, että alkoholi ei tietenkään ole oikea lääke, ellei lääkäri toisin määrää. Juomiseni ei ollut enää hauskaa eikä sosiaalista. Olin alkanut kulkea työpäivien päätteeksi kotiin Alkon kautta. Mukaan tarttui aina pullo tai pari punaviiniä, jotka sitten join yksin kotona, muka ”ruokajuomana”. Kuinka helppoa juomiselle onkaan keksiä tekosyitä. Alkoholisti on mestari huijaamaan etenkin itseään, kuten muutkin riippuvuuksien kanssa painivat.

Aloin juoda sekä masentuneeseen että maaniseen olotilaan, joita en osannut vielä nimetä. Britit käyttävät sanaa ”erratic” kuvaamaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanista puolta, kuten Twitter-käyttäjältä Johvelsson / BLM opin. Englanninkielisen termin voi kääntää vaikka epävakaaksi tai ailahtelevaiseksi. Kerran join viinipulloja hieman paranoiaan sekoittuneiden pelkotilojen vallassa ollessani tuttavani kotona, vaikka minun olisi jälkeenpäin ajatellen pitänyt mennä päivystykseen. Pullot eivät olleet edes omiani. Toisen kerran kaverini oli ollut luonani yötä, ja aamulla suostuttelin hänet lähtemään baariin. Siellä hän katseli ympärilleen ja kysyi retorisesti, että halusinko minä todella samaistua tähän porukkaan, viitaten pöydissä notkuviin kanta-asiakkaisiin. Tuolloin tunsin kuitenkin oloni jo turvallisemmaksi baareissa kuin kotona: niissä soi aina musiikki ja oli iltapäivälehtiä selailtavaksi – eikä tarvinnut olla yksin outojen tunne- ja pelkotilojen kanssa. Kyseessä oli tietysti illuusio turvallisuudesta mutta se on jo toinen tarina.

Edellä mainittu baarireissu päättyi mahalaskuun niin, että rahani loppuivat ja kaverini tarjosi minulle monta juomaa. Lopulta seisoimme Vaasankadulla, jonka varrella tuolloin asuin, hän hyppäsi polkupyöränsä selkään ja huristi karkuun. Jäin seisomaan keskelle katua, sillä en halunnut tietenkään mennä yksin kotiin. Kaverini oli kai päätellyt, että joutuisimme istumaan baarissa yöhön asti ja kaikki hänen rahansa menisivät. Erään kerran olin kaatunut kadulla ja lyönyt pääni, ihan selvin päin, koska oli keskitalvi ja liukasta, mutta halusin silti mennä yökerhoon, jossa työporukka oli juhlimassa. Tilaisuus meni suhteellisen hyvin, vaikka olin ehkä saanut lievän aivotärähdyksen, mutta loppuillasta nukahdin pöytään kesken keskustelun. Minua tietysti hävetti, kun tokenin. Mietin, oliko joku ehkä huomannut – ja tietysti joku oli, ainahan joku huomaa.

Addiktio tuo mukanaan paljon häpeän ja epätoivon tunteita, ainakin omani toi. Toimintani alkoholin suhteen alkoi olla pakonomaista, en halunnut luopua ”lääkkeestäni”, vaikka se haittasi elämääni kuten sosiaalisia suhteita ja terveyttä. Useamman kerran join putkia, joiden saamiseksi poikki minun oli mentävä katkaisuhoitoon. Sinne piti joka kerta jonottaa ja perustella hoidon tarve, vaikka vieroitusoireet olisivat kuinka tärisyttäneet ja koko kroppa olisi ollut kylmän hien peitossa; vasta sen jälkeen sai rauhoittavaa lääkettä, vaaleanpunaista litkua, mikä kieltämättä paransi oloa. Tiedän myös tapauksia, että alkoholisti ei ole päässyt katkolle, vaikka on sinne halunnut.

Nolojen tilanteiden listaa voisi jatkaa vielä mutta en tee niin. Kerran tein hieman hätääntyneitä Facebook-päivityksiä ja eräs tuttavani lähetti minulle viestin: ”Tiedät kyllä mistä apua saa.” Se kolahti, otin häneen yhteyttä ja aloin käydä vertaistukiryhmissä. Niiden avulla onnistuin olemaan 1,5 vuotta raittiina. Vuosipäivää juhlittiin silloisessa kotiryhmässäni kakulla. Oli liikuttavaa nähdä, kuinka moni oli tullut paikalle onnittelemaan. Koin saavuttaneeni jotain merkittävää, kuten tietysti olinkin. Saatoin käydä ryhmissä jopa kolme tai neljä kertaa päivässä, koska kotona minua ahdisti, välillä ahdistus tuntui jopa kouristuksenomaiselta. Olin myös alkanut saada paniikkikohtauksia, mikä vaikeutti paluutani yliopistolle opiskelemaan. Ihana entinen esimieheni lähti onneksi kanssani kahville ja juttelimme aiheesta. Ryhmien lisäksi tutustuin 12-askeleen ohjelmaan. Nyt olen ollut jälleen reilun vuoden ilman alkoholia, mutta vuoden jälkeen en ole enää laskenut päiviä. Se tuntuu vapaudelta. Kalenterissa on kyllä merkintä sen päivän kohdalla, kun toinen vuosi tulee täyteen. Ehkä menen silloin samaan ryhmään.

Kimmon kokemuksia:

Miltä addiktio tuntuu? Tii tuossa yllä varsin osuvasti kuvaa sitä prosessia, johon moni alkoholin käyttäjä kuin huomaamattaan sukeltaa. "Kaninkolo" joka nielaisee ihmisen, lopulta niin huomaamatta, ettei ihminen välttämättä edes ensin huomaa tuonne tippuneensa. Kun lopulta huomaa, on yleensä jo liian myöhäistä

Varsin viattomana alkanut, muutaman lasillisen rentouttavan vaikutuksen etsintä, kääntyy yllättävän pian tarpeeksi ottaa vielä yksi. Samalla alkaa selitysten keksiminen sille miksi juo. Itsensä ja muiden vakuuttelu siitä, ettei asia ole ollenkaan ongelma, päinvastoin. Voin lopettaa milloin vain haluan. Puhumattakaan siitä, kuinka rankasti "naapurin Jaska" juo. Sehän se ongelmainen vasta onkin, en minä.

Tyypillisin hetki, jolloin esimerkiksi alkoholisti tietää olevansa alkoholisti, vaikkei välttämättä ole vielä vuosiin halukas tuota myöntämään, on se hetki, kun kaikki ympärillä ovat huolissaan hänen juomisesta, mutta samalla kun hän isoon ääneen kieltää ongelmansa, hän tuntee piston sydämessään.

Häpeä, pelko, syyllisyys ja riittämättömyys. Siinä tunteet, joilla omia addiktioitani kuvaisin. Siinä samalla tunteet, joiden kohtaamisen kautta olen saanut noita addiktioita yksi kerrallaan elämästäni karsittua. Tuossa yksi suurimmista syistä sille, miksi kuluneen vuosikymmenen olen suht intensiivisesti tullut paneutuneeksi omaan tunnepuoleeni. Sillä mitä enemmän omaa tunnepuolta olen tullut kohdanneeksi, sitä vapaampana sekä mitä erilaisimmista addiktioita, että niiden taustalla jyllänneistä tunteista olen saanut elämää elää.

Kun käytin päihteitä, päällimmäiset tunteet olivat varsinkin loppuvaiheessa lamaannuttava pelko, häpeä, syyllisyys ja riittämättömyyden kokemus. Eniten pelkäsin niitä oloja, joihin lopulta rännien päätteeksi havahduin. Häpesin käytöstäni. Tunsin syyllisyyttä siitä, enkä kyennyt ymmärtämään sitä, miten en kyennyt lopettamaan, vaikka kuinka sitkeästi sitä välillä yritin. Tein päätöksen, että nyt tämä kaikki riittää. En joisi vuoteen. Kunnes samalle iltaa totesin olevani tuhannen sekaisin taas kerran. Lopulta nuo tunteet olivatkin niin kerrassaan alleen nieleviä, etten enää yksinkertaisesti jaksanut välittää.

Lähipiiri kait tuossa kaikessa lopulta eniten kärsii ja huolehtii. Kerta toisensa jälkeen todeten olevansa täysin voimaton ongelman edessä. Ei auta rakkaus, saati rajat. Ei hellyys eikä huutaminen. Ei siis ihme, että vähän ennen viimeistä pohjaa, juuri ennen raitistumista, minun läheiset sanoittivat toivovansa, että vihdoin onnistuisin itsetuhoisuudessani. Eivät tietysti aidosti toivoneet kuolemaani, vaan olivat vain totaalisen loppu tuohon maanpäälliseen helvettiin, johon tahtomattaan olivat minun mukana joutuneet.

Kuntoutus ja vertaistuki pelastivat minut. Nykyään kun työskentelen samojen ongelmien äärellä elävien ihmisten sekä heidän läheistensä kanssa, tiedän varsin hyvin, etteivät kaikki selviä. Jokaisella meillä on oma polkumme. Mutta se yhtäläisyys jokaisella, joka tuolta pimeydestä takaisin valoon selviää, on olemassa. Halu ponnistella pysyäkseen erossa entisestä. Halu oppia uusia tapoja ja keinoja selvitä vaikeista tilanteista elämässä. Lopulta kovin harva selviää tuolta yksin. Siksi koen, että vertaistuki ja samojen kokemusten omaavien ihmisten tuki on ensiarvoisen tärkeää.

Siksi esimerkiksi vertaistukiryhmän seinällä on taulu, jossa lukee: "Tänään et ole yksin."

Niin paljon kaikenlaista olen raittiina saanut kohdata, että mikäli olisin yrittänyt kaikesta tuosta nousseesta tuskasta selvitä yksin, tuskin olisin enää tässä. Onneksi en ole edes yrittänyt selvitä yksin. Tuntuu varsin lohdulliselta tiedostaa tänään se, että riippumatta mitä elämä ikinä tarjoileekaan, riippumatta mitä ikinä noista tilanteista tunteita nouseekaan, minun ei tarvitse yrittää selvitä noista yksin. Kiitos vertaistuen, minulla on elämässä suht suuri joukko ihmisiä, joille tuskaani sanoittaessa saan luottaa siihen, että aina löytyy joku joka on kokenut saman, ollen valmis oman osuutensa verran tukemaan ja lohduttamaan. Todellakin, tänään en ole yksin.

‪Sosiaalisten tilanteiden pelko, epäonnistumisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko, kuoleman pelko, menettämisen pelko, onnistumisen pelko, yksinäisyyden pelko.

Siinä muutamia pelkoja, joita elämässä olen saanut kohdata.

Jos minulta olisi kysytty, en yhtäkään noista olisi kohdannut. Sensijaan olisin keksinyt loputtoman määrän erilaisia keinoja välttyä tuolta kohtaamiselta.

Elämä vain tiesi paremmin sen, mikä itselleni olisi parhaaksi. Niin kivuliasta kuin tuo kohtaaminen kaikkiaan olikin. Mutta toisaalta, paljon enemmän koin kipua, yrittäessäni hillitä, hallita sekä epätoivon vimmaisesti kontrolloida noita pelkojani.

Käytin vuosikymmeniä sekä päihteitä että lääkkeitä, vaimentaakseni noita pelkoja edes hitusen. Ymmärtämättä, että mitä kovemmin noita yritin vaimentaa, sitä kiivaammin ne yrittivät pyrkiä esiin. Lopulta ei jääny muuta vaihtoehtoa kuin kohdata ne, yksi kerrallaan.

Nyt miettien pelkäsin kaikessa sitä, että minua pidettäisiin jotenkin heikkona, jos myöntäisin ääneen pelkääväni jotakin. Tuo kaikki osoittautui lopulta mielikuvituksen luomaksi harhakuvaksi, sillä mitä enemmän uskaltauduin sanoittamaan noita pelkoja itsestä ulos, sitä aidommin kykenin ihmisiä kohtaamaan. Nimittäin vielä siitä hetkestä, kun toinen kertoo pelkäävänsä ja minä sanon, että höpsis, sinulla ole mitään pelättävää, on tosissaan pitkä matka sellaiseen aitoon kohtaamiseen, että toisen ihmisen pelot tulevat aidosti näkyviin.

Meillä vain on surullisen yleinen tapa väheksyä toistemme tunteita. Johtuen pitkälti siitä, ettemme ole itse itsessämme noita samaisia tunteita kohdanneet. Miten voisin ymmärtää toista, ellen itse ymmärrä ensin itseä omien tunteideni kanssa.

Pelko tunteena on todellinen. Olkoot, että suurimmaksi osaksi pelkäämme asioita, joita välttämättä ei edes koskaan tule tapahtumaan. Yleisesti tuo pelko liittyykin johonkin ihan muuhun tilanteeseen, joka sitten nykyhetken ärsykkeistä aktivoituu. Siksi esimerkiksi itselle oli äärettömän tärkeä tutustua menneisyyteeni, ymmärtääkseni sen, mistä mikäkin tunne on saanut alkunsa.

Kontrolli on yksi yleisin ominaisuus meissä ihmisissä. Pyrimme keinolla jos toisella hallitsemaan elämää. Mitä tiukempi muotti, sitä vähemmän pelottaa. Harmi vain, kun jossain kohtaa tuo muotti aiheuttaa itsessään sen, että elämästä loppuu happi. Mitä enemmän kontrolloin, sitä pienempiä muutoksia siedän ja sitä pienemmät muutokset, aktivoivat itsessäni kohtuuttoman pelon.

Ihmisen mieli on siinä vekkuli, että se kuin automaattisesti pyrkii ratkomaan mitä erilaisimpia haasteita. Esimerkiksi pelko, joka liikaa hallitsee, saa ihmisen joko järkeilemään asioita, rakentamaan rutiineja, raivoamaan syyttömille tai säntäämään päätäpahkaa sokeana uskomaan johonkin. Kunhan vain ei tarvitsisi pelätä.

Hassua ja haastavaa kaikessa tohinassa se, että pelko saattaa vaimentua lähes näkymättömiin, mutta silti se hallitsee ihmistä ja hänen elämäänsä. Kun järkeistän asioita pelon ohjaamana, nuo järkeilyt käyvät lopulta järjettömiin mittasuhteisiin. Kun rakennan elämäni täyteen rutiineja, voin näennäisesti hyvin, mutta sisimmässäni on kaaos samantien, jos juuri se tietty pukukaappi tai tietty pöytä kahvilassa onkin varattu. Raivotessaan muille, ihninen antaa itsestään kuvan, kuin mikään ei pelottaisi, mutta sisimmässään kokee täysin käsittämättömiin mittasuhteisiin menevää kauhua. Entäs, eikö usko johonkin ole pelkästään hyvä asia? Sinällään kyllä, mutta juurikin pelko, kohtaamattomana aiheuttaa sen, että uskosta tulee ihmiselle lyömäase, millä muita huiskitaan heti, jos nämä vähänkään alkavat aiheuttaa aktivointia tuon sisällä pakkautuneena olevan pelon osalta. Sen vuoksi meillä eri uskonnoissa on niin vahvat lait. Usko puristetaan niin pieneen muottiin, että se tukehtuu ja menettää voimansa. Ihmisen jäädessä avuttomana mellastamaan uskonsa valtuuttamana muille.

Helpompaa, kuin mikään noista edellämainituista, olisi vain yksinkertaisesti myöntää että pelottaa ihan vimmatusti. Harmi vain, kun meillä on opittu tässäkin siihen, että vaikeneminen on kultaa. Jos en ääneen sano pelkääväni kuollakseni, kenties tuo pelko menee pois, enkä menetä kasvojani.

Loppuun voin rehellisesti myöntää, että yhä hetkittäin huomaan pelkääväni juuri samoja asioita, kuin aiemmin. Olkoon, ettei tuo pelko enää lamaannuta. Aiemmin tuon lamaannuttavan pelon alla oli tietyllä tavalla helpompi elää, kun ei yksinkertaisesti kyennyt toimimaan. Nyt kun ei enää niin paljoa pelota, haaste seuraa siitä, kun tulisi tuosta pelosta huolimatta kyetä tekemään oma osuuteni asioissa. Tarvitaan siis rohkeutta kohdata asioita sellaisena kuin ne on ja se jos mikä pelottaa. Onneksi enää ei niin paljon pelota pyytää apua. Yksin kun kovin harva meistä selviää. Onneksi tänään en ole yksin. Omaksi osuudekseni tässä hetkessä riittää pelkästään jo se, että olen valmis riisumaan sen vahvuuden naamion, jonka taakse olen kuin huomaamatta pyrkinyt tuota pelkoa piilottamaan.

Uskon voivani omien kokemuksieni sekä kohtaamani ihmisten suulla sanoa sen, että silloin kun ihminen kasvaa luottamaan pelkästään itseensä, elämästä tulee suorite joka lopulta aiheuttaa tuskan jota ei ole mahdollista sivuuttaa.

Mutta miksi me lopulta taistelemme niin kamalasti kaikessa? Uskon että tämän kaiken taustalta on paikannettavissa jokaisessa meissä syvällä sisimmässä asuva pelko elämää ja sen selittämättömyyttä kohtaan.

Ihminen kun aina ja kaikessa pyrkii automaattisesti ymmärtämään, selittämään ja järkeistämään kaiken mitä ikinä elämässä tapahtuukaan. Eikä siinä, ihninen voi elää varsin rauhallista ja hyvää elämää tällätavoin. Ongelma tulee vasta silloin, jos elämä tarjoilee jotakin sellaista yllätystä mitä ihmisen järki ei kykene prosessoimaan.

Tuosta yleisimpänä esimerkkinä se, kun ihninen elää elämäänsä, kiinnittämättä juurikaan huomiotaan siihen, millätavoin missäkin tilanteessa tunnepuolella reagoi. Me kasvamme kulttuurissa jossa ei ihan hirveästi ole ollut painoarvoa ihmisen tunteilla. Ei siis ihme, että jo lyhyen tarkastelun kautta on helppo huomata se, kuinka suuri osa ihmisistä elää tänäänkin elämää, missä ei ole hyvä olla.

Tuossa yksi konkreettinen esimerkki siitä, missä ihmisen järki ei aina auta. Moni ihminen nimittäin ihmettelee itseä ja omaa pahaaoloaan, katsoen omaa elämäänsä ja miettien miksi en ole tyytyväinen, vaikka niin moni asia on lopulta hyvin.

Itse uskon vahvasti siihen, että yksi suurin syy kaikessa kiteytyy juuri siihen, ettemme ole kosketuksissa omiin tunteisiimme. Me tiedostamme voivamme huonosti, mutta emme tiedosta sitä, miksi.

Nykyaikana kun kaikki on niin hektistä, pitäisi ongelmat kyetä ratkaisemaan heti, nyt. Vielä tehokkaampaa, jos ne ratkaistaisiin ennenkuin ne edes ilmaantuvat.

Ongelma vain tässä tunnepuolen problematiikassa tulee siinä, kun osa tuosta mustasta massasta, joka sisällämme velloo, aiheuttaen suunnatonta ahdistusta, on muodostunut jo lapsuudessamme. Puhumattakaan siitä osasta, jonka olemme saaneet mukaan elämäämme eräänlaisena perintönä aiemmalta tai jopa sitä aiemmalta sukupolvelta.

Ihmiset tekevät tänäpäivänä innokkaasti sukututkimusta, selvittäen omaa menneisyyttään parhaimmillaan vuosisatojen taakse. Mitä tapahtuisikaan yksilön elämässä, jos hän samalla tavoin innolla tutustuisi ensin omaan itseensä.

Pelko. Siinä yksi suurin syy siihen, miksi ihminen kiiruhtaa läpi elämänsä, uskaltautumatta kohtaamaan omaa itseä. Omat tunteet kun ovat pahimmillaan todella pelottavia ja ahdistavia. Ei siis ihme, että tässä hektisessä ajassamme määrätään ennätysmäärä mielialalääkkeitä. Kun kenelläkään ei aidosti ole aikaa pysähtyä kohtaamaan toista ihmistä. Puhumttakaan siitä, että tuo toisen kohtaaminen edellyttäisi ensin oman itsensä kohtaamista.

Tämä seuraava ei sinällään ole tarkoitettu arvosteluksi, vaan pikemminkin herättämään ihmisiä pohtimaan omaa elämäänsä. Tänäpäivänä nimittäin näkyy hyvin selvästi se, että ihminen joka itsessään voi huonosti, hakeutuu mielellään alalle, jossa voi keskittyä muiden ongelmiin, omien ongelmien kohtaamisen sijasta. Eikä siinä, tämä kaikki on varsin helppoa ja vaivatonta. Ongelma tulee vain siinä, kun tuossa kaikessa toteutuu surullisen konkreettisesti se vanha sanonta ”Kun sokea taluttaa sokeaa.” Lopputuloksena ilman kristallipalloa on helposti ennustettavissa se, että jo kohta molemmat voivat itsessään kahta huonommin.

Onneksi minun ei tänään tarvitse olla sokea omalle itselleni. Se hyöty itsensä kohtaamisessa lopulta on. Esimerkiksi viimeaikoina olen hyvin selvästi tiedostanut itsessäni tietyt vanhat, itselle haitalliset ajatus- ja toimintamallit sekä niiden aktivoitumisen. Kaiken taustalla itsellänikin tuo aiemmin mainitsemani pelko. Kun pelkään jotakin, alan pyrkiä itse hallitsemaan elämää ja sen tapahtumia, puhumattakaan toisista ihmisistä ja sen myötä jo kohta huomaan eläväni keskellä suunnatonta kaaosta. Eikä siinä, tuo kaikki kaaoshan on minulle varsin tuttua ja turvallista. Ei siis ollenkaan ihme, jos satunnaisesti kuin sisäisen navigaattorin ohjaamana kuljen sitä kohti. Kiitos itseni kohtaamisen, tiedostan tänään tämän toimimattoman yhtälön elämässäni ja armottoman taistelun aloittamisen sijaan, voin rauhallisesti huokaista syvään, pysähtyä toteamaan tilanne ja etsiä käsiini saman kokeneen ihmisen, jonka kanssa jakaa näitä löydäksiäni. Tuossa kaikessa piilee se yksi itsensä kohtaamisen suurin taika. Jakamalla asioita, ajatuksia ja tapahtumia elämästäni, tulen kuin huomaamattaan kohdanneeksi sisimmässäni vellovat tunteet ja tällätavoin ehkäisten samalla sen ettei nuo tunteet enää kasaannu sisimpääni siksi ahdistusta aiheuttavaksi, mustaksi massaksi.

Omista tunteista puhuminen se vasta pelottaakin. Ei siis ihme, että lähes poikkeuksetta jokainen meistä etsii mitä erilaisimpia helpompia konsteja helpottaa oloaan. Ongelma vain siinä, että nämä helpommat konstit, ovat poikkkeuksetta väliaikaisia. Eivätkä oikeasti hoida itse ongelmaa, vaan jotakin tuosta ongelmasta aiheutuvaa oiretta.

Eikä siinä, jos haluaa jatkaa oirehtimista..

Ei niinkuin yhtikäs mitään tietoa. Ainoat, tähän hetkeen tiedossa olevat, ikävät asiat ovat ne, että työni loppuu tämän vuoden lopussa eikä juuri nyt mitään tietoa siitä mitä seuraavaksi. Lisäksi myös tiedossa se, että kuluneen kuuden vuoden yrittäjyys takaa siitä koituneita kuluja maksettavan pahimmillaan eläkeikään saakka. Tietyt ihmissuhteet ovat kärsineet matkanvarrella ja nyt miettien ihan liian monessa kohtaa on tullut epätoivoisena tehtyä ihan liian epätoivoisia ratkaisuja.

Mutta..jotta kaikki ei olisi yhtä suurta synkkyyttä, on todettava se, että taas kerran on tullut matkaeväänä sellainen määrä elämänkoulun opintopisteitä suoritetuksi, ettei paremmasta väliä. Lisäksi kun voin käsi sydämellä todeta myös sen, että riippumatta elämisen haasteellisuudesta, minulla on yhä olemassa se vakaa perusta (raittius, usko, perhe, vertaistuki ja ystävät), minkä varaan alkaa uudelleenrakentamaan elämää, niin lopulta minulla ei ole kovinkaan suuurta hätää.

Suuri haaste lopulta lienee vain se, että osaan oikealla tavalla ottaa käyttöön ja soveltaa kaikkea matkalla oppimaani, kohdatakseni itsessäni, kaiken sen tunnepuolen paskamyrskyn, joka tästä kaikesta on auttamatta odotettavissa.

Eikä siinä, tästäkin selvitään. Päivä - ja vaikka tarvittaessa, hetki kerrallaan hengitellen. ”Kaikki mikä ei tapa, sattuu ihan saatanasti”, mutta ehkä pikkuhiljaa voisi jo opetella pois tästä tietynlaisesta masokistisyudestä ja lakata itse aiheuttamasta itselle enää kärsimystä.

Fakta kuitenkin on se, etten minä oikeasti niin paha ihminen ole, että minun tieten tahtoen tarvitsisi läpi elämän olla itseäni rankaisemassa. Olen ihminen. Siinä kuin sinäkin.

Olen lapsesta saakka ollut mestari rakentelemaan itselleni mitä erilaisimpia suojamuureja. Siis sellaisia, joiden läpi kukaan ei pääse. Joissain kohden elämää nuo muurit ovat palvelleet tarkoitustaan, suojaten sitä herkkää ja haurasta lasta joka noiden muurien takana yritti epätoivon vimmalla selvitä elämästä.

Nykyhetkeen haasteellista omassa elämässäni on ollut se, kun olosuhteet ympärillä ovat olleet tavallista haastavammat, olen kuin tahtomattani ajautunut rakentelemaan taas mitä erilaisimpia muureja itseni ja toisten ihmisten välille.

Nyt miettien syykin tuohon lapsuudessa opittuun selviytymiskeinoon on selvä. Ilman noita muureja, joutuisin näyttämään todelliset tunteeni ja senjälkeen voisi olla että joko minä, tai nuo toiset ihmiset hajoaisivat.

Tai niin olen itselleni pelon alla eläessä uskotellut. Todellisuus vain on tänäpäivänä toinen. Minulla on elämässä rypäs ihmisiä, jotka tasan varmasti kestäisivät kaikki tunteeni, sellaisenaan. Kysymys kuuluukin oikeammin, kestäisinkö itse. Tai jos en kestäsi, vaan hajoaisin, niin mitä sitten tapahtuisi.

Senverran monta kertaa elämäni aikana olen saanut oikealla tavalla hajota, että tiedostan tuon vapauttavan kerta rytinällä kaikenlaisesta väärästä suorittamisesta, puristuksesta sekä erinäisin keinoin tapahtuvasta lähes pakonomaisesta taistelusta asioissa. Harmillista sinällään kun tuo hajoaminen ei itsessään ole suorite, jonka voin vain päättää tehdä itse.

Onneksi elämä tässäkin tietää parhaani. Se rauhallisen hitaasti räätälöi minulle tapahtumia ja olosuhteita, joiden kautta kuin vääjäämättä kuljen kohti tuota kaiken murentavaa murtumista. Kiduttavan hitaasti kiiruhtaen, jos minulta kysytään. Onneksi elämä ei kysy minulta. Minä nimittäin olen mestari räätälöimään asioita itse. Vieläpä siten että tulen tahtomattani vaikeuttamaan itse omaa elämistäni. Mutta oppia ikä kaikki. Aikanaan, kun minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä itsestäni, ainoa keino kohdata tuskaa, oli pakonomaisesti paeta sitä. Pahimmillaanhan tuo pakeneminen oli tappaa minut. Mutta tuossa juuri yksi konkreettinen esimerkki siitä, kuinka elämä tarjoilee minulle juuri sen mikä milloinkin itselleni on parhaaksi.

Mikä tuossa hajoamisessa sitten niin kamalasti pelottaa? Varsinkin kun tuon on kohdallaan kokenut jo useamman kerran.

Se, kun viimeistään tuossa hajoamisen hetkellä joutuu oikeasti kosketuksiin kaiken sen kanssa, mitä itsessään on yrittänyt paeta. Tunteet kun on lopulta siinä vekkuleita osalle meistä, että ne kärsivällisesti kysyvät, tasaisin väliajoin, joko nyt viimein olet halukas kohtaamaan vai jatkatko yhä yksinäistä pyristelyäsi.

Tärkeintä itselleni näissä muutamissa aiemmin tapahtuneissa hajoamisissani on ollut se, että jokaisessa niissä, minulla on ollut ympärilläni ihmisiä, jotka ovat tarjoilleet minulle sen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksen, mitä jokainen meistä sisimmässään janoaa. Osa vieläpä autuaan tietämättömänä.

Tässä juuri yksi suurin syy siihen, miksi itse arvostan nykypäivän elämässä vertaistuen merkityksen todella korkealle. Tuo toimii nimittäin yhtenä parhaista alustoista kohdata itseä ja samalla saada tuo jokaiselle tarpeellinen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemus.

Jos joskus olet omalla kohdallasi käynyt jossain vertaisryhmässä, olet varmasti miettinyt sitä, mikä tuosta tekee sellaisen paikan, missä lähes poikkeuksetta tapahtuu se, että tuolta lähtiessäsi huomaat oman olosi keventyneen kummasti. Itselleni tuo on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka tarpeeksi turvallisessa ympäristössä tapahtuessaan, ihmisen ympärille rakentamien muurien hajoaminen vapauttaa kummasti kaikesta ylimääräisestä puristuksesta.

Hassua omalla kohdallani on lähinnä huomata taas kerran se, kuinka lähes huomaamattaan on tullut kyhättyä itsensä ympärille mitä erilaisimpia muureja, välttyäkseen kohtaamasta itsessään sitä, mikä tässä hetkessä haluaa tulla kohdatuksi. Mitä isompia tunteita, sitä suurempaa tuskaa tarvitsen, kyetäkseni luopumaan suojauksistani.

Kaikki tämä vain siitä, että aikanaan elämässä ei ollut ihmisiä, jotka olisivat kyenneet kohtaamaan minun tunteitani sellaisenaan. Toimimaan tuona nähdyksi ja kuulluksi tulemisen peilinä. Luojan kiitos, tänään saan jatkuvan pakenemisen sijaan, omaan tahtiini opetella tuota itseni kohtaamista. Se jos mikä, raittiuden ohella, on asia josta olen kokolailla kovasti tässä hetkessä kiitollinen.

”Todellinen vahvuus on heikkoutta.” Siinä lause jonka olen kuvitellut sisäistäneeni jo aikapäiviä sitten. Merkitsisihän tuo kohdallani sitä, että olisin oppinut jo lukemattomien polvilleen tippumisten kautta sen, ettei ihmisen ole tarkoitus taistella elämässä yksin, olipa taistelun alkuperä mikä tahansa.

Silti huomaan yhä edelleen itsessäni sen saman toimintamallin, jonka avulla jo pienenä natiaisena opin luovimaan vaikeuksissa. Mitä suuremmat haasteet, sitä enemmän sulkeudun kuoreeni. Kuin kuvitellen yhä edelleen siten, että kaikki elämisen ongelmani olisi itse aiheutettuja ja sen myötä myös niiden ratkaisu olisi itseni vastuulla.

Kaikessa oppii, sanotaan. Niin tässäkin. Olen nimittäin alkanut pikkuhiljaa hahmottaa omalla kohdallani tämän tasaisin väliajoin toistuvan, totaalisen uupumuksen tuottavan taistelun alkulähteen. Pelko luottaa mihinkään, saati kehenkään.

Tunne joka saa ajatusmaailmani pyörähtämään siinämäärin päälaelleen, että sensijaan että toisiin ihmisiin tukeutuminen olisi mahdollisuus vapauteen tästä sisäisestä, piinaavasta taistelusta, pelko saa ajattelemaan tuon kaiken olevan uhka omalle itselleni. Mutta toisaalta niinhän se on. Sillä niinkauan kuin ohjaudun pelosta käsin, pyrin hallitsemaan ja kontrolloimaan kaikkea, kuvitellen jollain ihmeen tasolla olevani vastuussa kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Samainen pelko ruokkii myös sitä harhaa, ettei kukaan toinen ihminen voisi minua kuitenkaan auttaa. Tottahan se on, että minulla on vastuuni ja oma osuuteni asioissa, mutta juurikin välttelyn sijaan, kohtaamalla tuon jäytävän pelkoni, vapaudun valheellisesta vahvuudestani, samalla vapauttaen itseni myös vääränlaisesta vastuusta asioissa ja taas kerran saan todeta sen, kuinka suunnaton vaikutus omaan olemiseeni ja elämiseeni tunteiden kohtaamisella lopulta onkaan. Jos epätoivon vimmalla yritän taistella ja tukahduttaa tunteeni, voin olla varma siitä, että tuska lopulta kasvaa sietämättömiin mittasuhteisiin, pakottaen minut lopulta laskemaan suojaukseni ja päästämään toisen ihmisen lähelle. Se vaan jos joku on pelottavaa. Voihan tuo ihminen pian käyttää heikkouttani taas kerran hyväksi.

Mikä sitten lopulta olisi se paras ratkaisu asioissa? Rohkeus kohdata tuo mielikuvituksen luoma pelon tunne. ”Rohkeus on rukoukseksi muuttunutta pelkoa.” Kun rohkenen pyytään apua, sitä poikkeuksetta aina saan, vieläpä siinä rakkaudella räätälöitynä pakettina, ettei läheskään aina tuo apu ilmene siinä muodossa, saati aikataulussa minkä itse ajattelen itselleni olevan parasta. Onneksi ei, sillä mikäli asiat menisivät niinkuin minä haluan, ne lopulta menisivät kuitenkin ihan päin helvettiä. Sen jos jotakin olen seikkailussani saanut oppia. Samoin kuin myös sen, että polvilleni tippuessa, tuska on tuonut minut tilanteeseen, jossa ainoa ulospääsytie pakenemisen sijaan, on luopua taistelusta ja antautua taas kerran elämän kannateltavaksi. Ja kantaahan se. Sikäli kun en omaa erinomaisuuttani yritä itsepäisesti itse kantaa itseäni.

”Hellitä hyvä hullu hellitä. Se helpottaa kummasti.”

Pelko. Siinä tunne, jota kukaan meistä ei mielellään toivoisi kokevansa. Samalla on kuitenkin todettava se, ettei tuolta tunteelta voine kukaan välttyä. Jossain kohtaa elämää tuo tunne on läsnä halusit tahi et. Mutta entäpä jos tuolla yhdellä viheliäisimmistä tunteista, olisikin jotakin hyvää annettavanaan?

Minulle pelko on yksi tutuimmista tunteista elämässäni. Lapsena kasvoin sen ympäröimänä. Ei siis ihme, että tuosta tunteesta tuli lopulta matkakumppani kokolailla pitkäksi aikaa. Enkä nykyiselläänkään ole sille immuuni. Olkoon, etten enää nykyisellään enää pelkää läheskään siinämäärin, kuten jossain kohtaa olen pelännyt. Syykin on selvä. Olen hetkittäin suostunut pysähtymään tuon tunteen äärelle, kuin kysymään mitä sillä on minulle kerrottavana.

Senverran ikävän lamaannuttavana olen aikanaan tuon tunteen kokenut, että ymmärrän myös sen, ettei siinä hetkessä yksinkertaisesti kykene näkemään, saati kuulemaan mitään. On valmis käytänössä mihin tahansa, että tuon lamaannuksen saa loppumaan. Mutta tässä kohtaa toteankin, etten välttämättä tässä kirjoituksessa käsittele niinkään mitään paniikkiin tai lamaannukseen liittyvää pelkoa, vaan ennemminkin sitä tunnetta, joka meissä jokaisessa asustaa.

Kun ihminen pelkää, luonnollista olisi hakea turvaa jostakin. Mutta haaste tulee siinä, kun on tottunut selviämään aina yksin, luottamatta yhtään mihinkään. Mistä silloin haet turvaa? Itsestä sisältä? Vai kenties itsesi ulkopuolelta, esimerkiksi päihteistä?

Minä kun en luottanut yhtikäs mihinkään, saati kehenkään, vähiten itseeni, tarvitsin nipun erilaisia selviytymiskeinoja, pärjätäkseni tuon jäytävän tunteen kanssa. Vieläpä niin, että pelätessäni myös itseä, omia tunteitani, jouduin ponnistelemaan lopulta kaiken järkeilyni, kyetäkseni edes hetkittäin kontrolloimaan tuota sisälläni jäytävää tunnetta. Silti koskaan siinä lopulta onnistumatta kokonaan. No, tuollakin tarkoituksensa. Kun sitten lopulta pysähdyin (vasta kuolemanporteilla) tuon tunteen äärelle, en ikinä olisi osannut kuvitella, mitä sillä olisi sanottavanaan. Tuo tunne nimittäin kertoi minulle yhden elämäni tärkeimmistä asioista, se sanoi: ”Luota. Lakkaa taistelemasta ja luota.”

Pelkoa ei voi voittaa omalla järjellä. Ei vaikka sitä voikin yrittää loputtomiin saakka yrittää sillä kontrolloida. Samoin kuin voit rakentaa omasta elämästäsi niin pienen ja turvallisen, että hetken jo kuvittelet, ettei pelko tuonne laatikkoosi mahdu istumaan. Mutta mahtuu se. Minä tiedän. En nimittäin saanut kutistettua omaa elämääni niin pieneen ja yksinäiseen laatikkoon, etteikö silti sinne tuo tunne olisi lopulta ängennyt. Onneksi änkesi. Se nimittäin opetti minut kovalla kädellä luottamaan. Ihmisiin. Elämään. Itseeni. Siihen, että tuokin tunne, kaikessa karuudessaan saattaa sisältää paljon hyvää. Kyse on vain tuosta taistelusta luopumisesta. Samoin kuin jouduin luopumaan loputtomasta järkeilystä asioissa. Myöntäen etten minä vain yksinkertaisesti tiedä omaa parastani. Onneksi elämä tietää. Yhä tänäänkin.

Yhä tänäänkin se nimittäin erilaisten pelkojen avulla ohjaa minua lähemmäs toisia ihmisiä ja Jumalaa. Kun umpi ateistista kaivetaan esiin luottamus Jumalaan, siinä tarvitaan melkoinen määrä tuskan täyttämää pelkoa, jotta tuo lopulta tapahtuu. Onneksi tapahtui. Ilman tuota mankelointia, en nimittäin olisi tässä. Onneksi olen. Onneksi suostuin tuon pirullisen mankelin läpi puristautumaan. Siinä nimittäin puristettiin samalla melkoinen määrä ennakkoluuloja sekä vääränlaista ylpeyttä minusta ulos. Enkä silti tänäänkään voi vielä kehuskella kyvyilläni puhua aina ja kaikesta. Mistä tiedän? Siitä että yhä tänäänkin tarvitsen tuon samaisen tunteen, tuskaisaa tuuppimista kohti muita ihmisiä. Nielemään ylpeyttäni ja sanomaan ääneen nuo kaksi kuin kovin vaikeaa sanaa: ”Minua pelottaa.”

Elämässä ei ole olemassa sattumaa, näin uskon. Sensijaan kaikella on jokin tarkoituksensa. Se millätavalla olen kasvanut tähän ajattelutapaan, tulee ilmi seuraavassa.

Kasvoin aikanaan elämään pelosta käsin. Pidin jokaista ihmistä tavalla tahi toisella uhkana itselleni. Peläten ja varoen koskaan paljastamasta todellista, aitoa itseä kenellekään. Olihan siinä vaarana se, että kuten niin loputtoman monet kerrat aiemmin, luottamukseni petettäisiin ja sitä käytettäisiin minua vastaan. Häpäisten, ilkkuen ja kiusaten minua siitä millätavalla mistäkin ajattelen.

Päädyin lopulta totaaliseen yksinäisyyteen. Yksinäisyys, joka jossain kohtaa oli minulle turvapaikka maailman pahuutta vastaan, kääntyikin lopulta minua itseäni vastaan. Raskainta tuossa yksinäisyydessä kun oli se, että oli ihan liian paljon aikaa pyöriä omissa enempi vähempi pelonsekaisissa ajatuksissani. Kun toisaalta ei ollut ketään kenelle noita ajatuksiaan olisi avannut, saaden siten peilausta niiden kipeyteen. Ei siis ihme että lopulta jo pelkästään nuo ajatukset sairastuttivat minut.

Silti, tänään ymmärrän, että sattuman sijaan tällä kaikella oli elämässäni tarkoitus. Ohjasihan tuo kaikki suunnaton pelko ja yksinäisyys minut elämässäni hetkeen, missä en vain yksinkertaisesti enää jaksanut taistella mitään, saati ketään vastaan.

Tuo hetki oli elämäni synkin ja yksinäisin. Totaalinen pimeys sisälläni koin vajoavani polvilleni elämäni edessä. Myöntäen tappioni. Ymmärtäen tuossa hetkessä sen että minun oli syystä tahi toisesta tarkoitus taistella viimeiseen hengenvetooni saakka, ymmärtääkseni vasta silloin sen, että lopulta kaikki taistelu on turhaa. Tuosta totaalisen synkästä hetkestä sai alkunsa matka, joka hitaasti mutta sitäkin varmemmin on ohjannut minut rakkaudellisesti pois pimeydestä, peloista sekä yksinäisyydestä. Yhteisöllisyyteen, vapauteen ja elämään tätä elämää pyrkien omalta osaltani kaiken kokemani kautta tuomaan pieni valonsäde niille ihmisille, jotka vielä tänään syystä tahi toisesta tuota samankaltaista pimeyden täyttämää taistelua elämässään käyvät.

Tuo minun sysimusta hetkeni elämässä kuvaa sekä sitä täydellistä epätoivoa että myös tuonhetkistä ’Minulle kaikki heti’-ajatusmaailmaani varsin yksiselitteisesti. Olin tuohon aikaan juuri raitistunut, todella itsetuhoisesta sekakäyttöhelvetistäni. Juuri hetkeä aiemmin haudaten isäni joka lopulta meni päihteisiin. Tapahtuma, jossa kulminoitui oma voimattomuuteni elämään, ihmisiin ja kaikkeen jota omalla järkeilylläni aiemmin olin kuvitellut jollain hassulla tavalla hallitsevani.

Tuohon hetkeen elin totaalisen ateistista ajatusmaailmaa. Tämäkin johtuen lähinnä suunnattomasta pelosta erilaisia uskontoja kohtaan. Minun kohdallani suunnaton tuska olikin lopulta se pelastus. Sillä tuo sanoinkuvaamaton epätoivo sai minut vajoamaan kirjaimellisesti polvilleni ja rukoilemaan jotakin tahoa jossakin. Tuon hetken ajatuksena se, että kun omassa mahtavuudessani suostun myöntämään tappioni, tulee samalla nanosekunnilla ukkosenjyrähdys ja salama, jonka jytinän saattelemana parahdan uskoon, joka silmänräpäyksessä muuttaa kaiken hyväksi. Siis juuri samainen ajatusmalli jolla aiemmin liki kaksi vuosikymmentä olin päihteillä hallinnut omaa tunnemaailmaani. Muuttaen sen täydellisestä epätoivosta euforiaksi hetkessä. Vaan toisimpa kävi. En hurahtanut. Sain sensijaan jotain paljon parempaa. Konkreettisempaa. Sain kasvaa hitaasti, mutta sitäkin varmemmin, pakenemisen sijaan kasvaa kohtaamaan elämää pakenematta.

Ymmärtäen tässä kuluneen reilun vuosikymmenen matkalla sen että sensijaan että kaikki pelko ja yksinäisyys olisi poistettu kerralla elämästäni, sain aina päiväksi kerrallaan voimaa ja rohkeutta kohdata uusia ihmisiä sekä tilanteita, joiden kohtaamisen kautta tuo suunnaton pelko ja epätoivo vaimeni vaimenemistaan, lopulta muuttuen tämän päivän vapaudeksi elää ja kohdata elämää, asioita, ihmisiä ja mitä erilaisimpia olosuhteita pelkäämättä. Vapaudeksi, jollaista en koskaan omalla kohdallani uskonut pimeimmissä hetkissä kokevani.

Tämän tarinan opetus itselleni siinä, että yritänpä keinolla millä tahansa juosta karkuun omaa itseäni, omia tunteita, voin olla varma siitä, että elämä pysäyttää minut lopulta kohtaamaan itseni. Mutta ehdin minäkin tuota pakomatkaa yrittää päihteillä, lääkkeillä, uhkapelaamisella, seksillä, herkuttelulla, syömisellä, opiskelulla, työllä, liikunnalla, vapaaehtois- ja järjestötoiminnalla, kirjoittamisella, lukemisella, elokuvilla, netillä, uskolla, elämällä toisten elämää ja käytännössä kaikella mahdollisella ja mahdottomalla, lopulta vain kerta toisensa jälkeen todeten sen saman asian. Minun kohdallani kohtaaminen on se juttu. Ei pakeneminen. Hitaasti, ei kiireellä. Kärsivällisesti rakentaen, eikä äkkiä rikkirepimällä. Kaikessa tässä tarkoituksena vain se, että tänään, kohdatessani matkallani kenet tahansa, minulla on repussani sellainen voimavara että aina minulla on jotakin tuolle toiselle annettavana. Aivan samoin kuin itse aina noista kohtaamisista jotakin itselle saaden. Pelotta kohdaten. Pelosta vapauteen. Yksinäisyydestä yhteisöllisyyteen.

Olen viimeaikoina kuluttanut kohtuuttoman paljon aikaa ja energiaa turhaan murehtimiseen. Turhaan siinä, ettei asiat joita olen jo pidempään murehtinut, itsessään miksikään tuolla murehtimisella ole kummentuneet.

Ehkä juuri siitä syystä ajattelin kirjoittaa aiheesta, sillä uskon etten ole yksin tämän taitoni kanssa. Ehkä juuri sinä siellä harrastat samaa ja hetkittäin tuskailet saman asian kanssa.

Minulle murehtiminen on ollut osa elämääni. Sen mitä omaan itseeni olen tässä perehtynyt, tuon taustalla on paikannettavissa tunne, joka on itselleni äärimmäisen tuttu. Pelko.

Jos pelkään menettäväni jotakin tai toisaalta pelkään etten saavuta sitä, mitä syystä tahi toisesta koen kipeästi tarvitsevani, huomaan kuin automaattisesti kytkeytyväni murehtimaan asiaa. Totuushan on, että tuo murehtiminen on täysin turhaa ajan ja energian haaskaamista, mutta toisaalta kun kyse ei ole suoritteesta, en sitä kykene omin voimini lopettamaan.

Kun elämässä, kuten omalla kohdallani jo pidempään, on useita epävarmuustekijöitä, pelko valtaa alaa yllättävän paljon ja kokolailla helposti. Minulle asioista puhuminen ja kirjoittaminen on yksi keino katkaista tuo itse itseään ruokkiva kierre. Mutta kun puhuminen tai kirjoittaminen loppuu, huomaan hyvin pian palaavani tuohon tuttuun ja turvalliseen, mutta kovin epämukavaan tilaani.

Ymmärsin järjellä jo kauan sitten että murehtiminen on eräänlainen keino yrittää kontrolloida asioita. Hallita tuota pelkoa. Siis sitä tyypillistä, minulle ominaista toimintaa, jota tavalla tahi toisella olen läpi elämäni lähes kaikessa toistanut.

Mitä enemmän kykenen luottamaan elämään itseensä, sitä vähemmän sitä pelkään ja sitä pienemmäksi pelko kutistuu. Toisaalta kyse kohdallani on myös siitä, että nämä tunteet, ajatukset ja tietyt toimintamallit kaikessa haitallisuudessaan ovat niitä tuttuja ja turvallisia. Siis niitä, niin hassulta kuin se järjellä miettien tuntuukin, joiden avulla olen luovinut läpi elämän. Ei siis ihme että niistä irtipäästäminen on kovin vaikeata.

Omalla kohdallani sekä tässä kyseisessä asiassa, että lähes kaikessa muussakin, tuska on ystävä. Juuri se, joka lopulta pakottaa irroittamaan otteensa ja uskaltautumaan luottamaan elämään. Mutta vasta silloin kun tuska on lähes sietämätön. Siis sitä luokkaa ettei pakonomaisesta takertumisesta ja tarrautumisesta huolimatta kykene enää pitämään kiinni.

Minusta on ihana kirjoitella ja jutella erilaisten ihmisten kanssa mitä erilaisimmista asioista ja ongelmista. Yksi ongelma omalla kohdallani on se, etten hetkittäin kykene hellittämään tästä jatkuvasta järkeilystä, vaikka tiedostan ettei se näissä tietyissä tunnepuolen asioissa enää auttaisikaan. Toisaalta toinen ongelmani on se, kun olen viimeisen vuosikymmenen aikana onnistunut setvimään mitä erilaisimpien apukeinojen avulla omia ongelmiani, niin nykyhetkessä yhä edelleen tuo suostuminen heikoksi, apua tarvitsevaksi, on lähestulkoon yhtä vaikeata, kuin tuolloin vuosia vuosia sitten. Silti ymmärrän paremmin kuin hyvin sen, etten yksinäni selviä. Tietyt itselle kipeät asiat ovat vain niin kipeitä että niistä puhuminen vaatii todella suurta luottamusta. Siis juurikin sitä, joka poistaa kaiken pelon ja murehtimisen.

Mutta kuten todettua, kun on koko ikänsä taistellut läpi elämän, tuosta luopuminen vaatii niin suunnatonta tuskaa että se likimain pakottaa polvilleen. Silti, vielä tuossa polvillaankin ollessa, saattaa oma kipeä mieli tuottaa ajatuksen: "Itse olet ongelman aiheuttanut, joten itse itselläsi se pitää kyetä myös ratkaisemaan."

Mutta luojan kiitos, ei tarvitse. Riittää kun irroittaa otteensa siitä mihin on takertunut ja luottaa että joku lopulta ottaa kiinni.

Avun pyytäminen ei ole heikkoutta. Vaan vahvuus, jota tämä nykyhetken valheellisen vahva yhteiskunta ei kylläkään kovin helpolla hyväksy. Onneksi kyse ei ole yhteiskunnasta, vaan minusta. Yhdestä pienestä ihmisestä. Ihmisestä, juuri kuten sinä.

"Onnee hakee paljain käsin pimeästä. Haavat syvenee. Mut ei lakkaa eksymästä. Ei, ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka. On oleva sivullinen aina kuolemaansa saakka. On nähnyt omiensa kääntyvän. Sillan alle virtaavien jokien jäätyvän. Häntä on kivitetty rehtorin nähden. Nimitetty lennoksi tähden. Vaikka tietää pimeyden koittavan. Silti uskoo valon vielä voittavan.

Joka keinussa jumalten keinuu. Väliä taivaan ja helvetin heiluu. Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu. Joka selässä ristinsä kantaa. Kohtalon haltuun itsensä antaa. Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu."

Riittämättömyys. Pelko. Viha. Häpeä. Suru. Riittämättömyys.

Siinä tappava oravanpyörä, jossa olen juossut läpi elämäni. Ymmärtämättä yhtään, että siinä itse juostessani tulen samalla antaneeksi itse vauhtia tuolle loputtomalle pakenemiselle.

Mitä lopulta pakenen? Omaa itseäni. Omia tunteita. Kyllä, häpeäkseni myönnettävä, edelleen.

Vaikka olen saanut elämältä toisen mahdollisuuden, kiitos raittiuden ja sitä seuranneen matkan sisimpääni, yhä vieläkin nuo samat ikävät tunteet hetkittäin vainoavat minua.

Syykin on selvä. Tunteiden kohtaamattomuus. Olen loputtoman monet kerrat tässä matkallani, kiitos erinäisten rinnallakulkijoiden, saanut pysähtyä kokemaan noita itselleni jo varhaisessa lapsuudessa, osaksi identiteettiäni kiinnittyneitä tunteita. Silti yhä edelleen jollain tasolla noita vältellen. Elämä nimittäin on varannut matkalleni melkoisen nipun haasteita, joiden myötä nämä samat tunteet, kerta toisensa jälkeen palaavat vainoamaan minua. Viimeaikaisin ärsyke noille tunteille on ollut tämä viitisen vuotta jatkunut yrittäjyys. Yrittäessäni ansaita toimeentulon, elättääkseni perheeni, hetkittäin kokien melkoisia takapakkeja, noista aiheutuu tilanteita, joissa huomaan tiettyjen ihmisten kanssa palaavani tunnetasolla lapsuuteeni. Aikaan jolloin minusta johtumattomista syistä koin lähes jatkuvaa riittämättömyyttä itsestäni. Jatkuvaa pelkoa suhteessa toisiin ihmisiin ja itse elämään. Vihaa itseäni kohtaan siitä kun en osannut puolustaa itseäni. Häpeää siitä millätavoin annoin itseäni kohdella ja loputonta surua siitä millaista elämä oli. Noiden tunteiden vallassa eläessäni, ei ihme että tuo riittämättömyys juurtui selkäytimeeni. Sieltä se yhä tänäänkin häiriköi elämääni. Aiheuttaen mitä erilaisempaa, itselleni ja elämälläni haitallista ajatus- ja toimintamallia.

Olen nyt siis yli vuosikymmenen yrittänyt kohdata noita tunteita. Hetkittäin siinä jopa onnistuen. Kunnes taas kerran asioiden ollessa suurinpiirtein kunnossa, todeten tekeväni kerta toisensa jälkeen lähes käsittämättömältä tuntuvia ratkaisuja, joiden ohjaamana palaan takaisin tuohon toisaalta niin tuttuun ja turvalliseen, mutta toisaalta monin eri tavoin lähes tappavaan oravanpyörääni.

Kun kuuntelin tuota Jenni Vartiaisen versiota tuosta Cheekin Keinu kappaleesta, sisimpäni itki vuolaasti. Ensimmäistä kertaa ihmeellisen puhdistavasti. Ymmärsin nimittäin juuri tuossa sen, että tämä kaikki on kuitenkin lopulta minulle Rakkaudella räätälöityä. Minun ristini. Kyse kohdallani on enää siitä, että suostun sen nöyränä kantamaan. Vaipumatta epätoivoon, itsesääliin tai katkeruuteen siitä millaisen ristin olen osakseni saanut. Sillä jos jotakin, niin sen olen huomannut, että tämän ristini kantamiseen sisältyy vastuun lisäksi myös suunnaton vapaus. Vapaus puhua ja kirjoittaa asioista niinkuin ne kulloinkin on. Ihmiselle joka tuon ristin alle lähes musertui aikanaan, juuri puhumattomuuden vuoksi yksin taistellen, tämä tämänpäiväinen vapaus sanoittaa omia tunteita ja ajatuksia on sellainen armolahja, jonka varassa eläessäni, olisin valmis yhä uudelleen matkaamaan tämän hetkittäin lähes käsittämätöntä tuskaa tuottaneen ja yhä tuottavan Via Dolorosani vaikka hamaan hautaan saakka.

Se jos mikä nimittäin tällä taipaleellani on kristallinkirkkaasti piirtynyt verkkokalvoilleni. Kiitos tämän kärsimystentien, minä voin jo nyt todeta eläneeni todella antoisan ja vaihderikkaan elämän. Puhumattakaan siitä, jos tätä taivalta joku päivä saan taistelun tauottua muistella vanhainkodin kiinkustuolissa istuen.

Moni kysyy minulta jatkuvasti sitä, miksi pohdin asioita niin paljon ja hetkittäin jopa pakonomaisesti. Aikaisemmin minulla ei ollut yhtä selkeää vastausta tuohon annettavana. Mutta nyt sensijaan minulla on. Voin nöyrän kiitollisena todeta tämän kaiken olevan minun ristini ja minun vastuuni asioissa on suostua tämä mukisematta kantamaan. Lopuksi voin vailla katkeruutta todeta myös sen, että vaikkakin tämän raahaaminen joskus sapettaa ihan vietävästi, niin silti, yksi suurin siunaus tämän ristini raahaamisesta on se, että tätä raahatessani olen samalla saanut tutustua kerrassaan käsittämättömän hienoihin ihmisiin ja mikä parasta, yhä tänäänkin, kaikista haasteista huolimatta tai ehkä juuri siksi, saan heitä yhä kutsua hyviksi ystävikseni.