Entäs nyt?

Ei niinkuin yhtikäs mitään tietoa. Ainoat, tähän hetkeen tiedossa olevat, ikävät asiat ovat ne, että työni loppuu tämän vuoden lopussa eikä juuri nyt mitään tietoa siitä mitä seuraavaksi. Lisäksi myös tiedossa se, että kuluneen kuuden vuoden yrittäjyys takaa siitä koituneita kuluja maksettavan pahimmillaan eläkeikään saakka. Tietyt ihmissuhteet ovat kärsineet matkanvarrella ja nyt miettien ihan liian monessa kohtaa on tullut epätoivoisena tehtyä ihan liian epätoivoisia ratkaisuja.

Mutta..jotta kaikki ei olisi yhtä suurta synkkyyttä, on todettava se, että taas kerran on tullut matkaeväänä sellainen määrä elämänkoulun opintopisteitä suoritetuksi, ettei paremmasta väliä. Lisäksi kun voin käsi sydämellä todeta myös sen, että riippumatta elämisen haasteellisuudesta, minulla on yhä olemassa se vakaa perusta (raittius, usko, perhe, vertaistuki ja ystävät), minkä varaan alkaa uudelleenrakentamaan elämää, niin lopulta minulla ei ole kovinkaan suuurta hätää.

Suuri haaste lopulta lienee vain se, että osaan oikealla tavalla ottaa käyttöön ja soveltaa kaikkea matkalla oppimaani, kohdatakseni itsessäni, kaiken sen tunnepuolen paskamyrskyn, joka tästä kaikesta on auttamatta odotettavissa.

Eikä siinä, tästäkin selvitään. Päivä - ja vaikka tarvittaessa, hetki kerrallaan hengitellen. ”Kaikki mikä ei tapa, sattuu ihan saatanasti”, mutta ehkä pikkuhiljaa voisi jo opetella pois tästä tietynlaisesta masokistisyudestä ja lakata itse aiheuttamasta itselle enää kärsimystä.

Fakta kuitenkin on se, etten minä oikeasti niin paha ihminen ole, että minun tieten tahtoen tarvitsisi läpi elämän olla itseäni rankaisemassa. Olen ihminen. Siinä kuin sinäkin.

Kirjoitettaessa soi Päivä vain ja hetki kerrallansa.