Toinen mahdollisuus

Minulla on ollut raitistumisen alkutaipaleelta haaveena kirjoittaa omista seikkailuistani kirja, pyrkiäkseni osaltaan tällä tavoin jakamaan toivoa vielä samaisten ongelmien kanssa painiville ihmisille.

Suuruuden hulluna alkoholistina, tietysti alun alkaen olen kuvitellut kirjoittavani mahtieepoksen, jota myydään miljoonittain. :D

Onneksi ajan myötä ajatukset tasoittuvat, muotoutuen omaan kokooni sopivaksi. Nyt päätin aloittaa kirjoittamisen sillä ajatuksella, että kasaan tarinani kirjaksi, julkaistiin sitä sitten eli ei. Jos ei muuten, niin toteutan projektini loppuun omakustanteena.

Tänään alkaessani kirjoittaa oli todella mukava huomata tekstin sojuvan tietokoneen näytölle kuin itsekseen. Muulla tavoin kun tätä kohdallani tuskin voisikaan toteuttaa. Se tämä lapsiperheen arki kun näin kesällä varsinkin on sen verran hektistä, ettei 100 prosenttista keskittymistä asioihin voi olla vaatimassakaan.

Onnistuin raivaamaan itselleni tunnin rauhallista aikaa ja kuinka ollakkaan yli 22000 merkkiä naputtautui koneen näytölle. Ihme sinällään on se, kuinka paljon sellaista asiaa, mistä en muistanutkaan tuli kirjailtua, minulla kun on jo jonkin kerran tullut suusanallisesti tämä elämäntaipaleeni kerrottua. Kirjoittaminen jäsentää ajatuksia, olenhan sen jo moneen kertaan näissä blogipostauksissani todentanut.

Parasta tässä hommassa on kuitenkin se, että olen tätä prokkista suunnitellut jo kauan, enkä oikein koskaan ole osannut saattaa päätökseen. Edellisen rykäyksen päättyessä erään kustantamon ilmoitukseen, ettei silloinen ajakohta tai kirjani sisältö sellaisenaan kantaisi heidän julkaisuissaan. Tuosta on aikaa varmasti kohta 5 vuotta, enkä enää ajattelisi samalla tavoin kuin vielä tuolloin ajattelin: "PITÄKÄÄ TUNKKINNE!!" :)

Nyt huomaan kirjoittavani paljon rennommalla asenteella, ilman minkäänmoista suorituspainetta. Se miksi tästä täällä kirjoitan ja haluan tätä täällä mainostaa, johtuu vain siitä yksinkertaisesta syystä, etten nyt tätä jättäisi puolitiehen. Hieman haastetta asetin kuitenkin itselleni siinä, että kokonaisuuden tulisi olla valmiina elokuun alkuun mennessä, lähinnä antaakseni sen itselleni 40-vuotis lahjaksi. No tietty sillä varauksella, että Luoja minulle siihen asti elinpäiviä suo, ilman sen suurempia elämän mullistuksia.

Mutta siis, tervetuloa seuraamaan projektini etenemistä. Kuukausi siis aikaa näpytellä kasaan sellaiset about 250 sivua tekstiä. Tänään siis kasassa tasa 10, joten pitkä matka alkaa, mutta askelittain.

Kirjailen tänne sitten väliaika tietoja, sitä mukaan kun ehdin. Kaikki tsemppaukset otetaan avosylin vastaan.

Voi luoja, että ihmislapsen pitää olla itsepäinen. Vaikka elämä on osoittanut minulle jo lukemattoman monta kertaa sen, etten kykene hallitsemaan elämäni tapahtumia, silti tasaisin väliajoin huomaan taas tulleeni päätepisteeseen. Paikkaan, jossa henkinen tuska on kasvanut kyllin suureksi, jotta tulen todenneeksi sen, etten yksin kykene tekemään enää asioille yhtikäs mitään. Luulisi jo seitsemännenkymmenennen kerran opettaneen jotakin, mutta ei. Yhä edelleen, hieman kylläkin aina eri asioissa, mutta kuitenkin, yritän viimeiseen hengenvetooni asti järjestellä elämäni palapeliä sitkeästi ja tuumaakaan periksi antamatta itsepintaisesti yksin.

Onnekseni taas kerran voin todeta voittaneeni tuon taistelun. Toisaalta voinekko tätä voitoksi kutsua, mutta kuitenkin. Olen jo monet kerrat täällä kirjoitellut tuosta talouteni kaoottisuudesta, kiitos yrittäjyyden sekä itsepäisen yksinään taistelun. No tässä kohtaa huokaisen todella, todella syvään. Tänään, juuri tällä päivämäärällä, sain allekirjoitettua ostopalvelusopimuksen sen päihdekuntoutusyksikön kanssa, jossa nyt kohta parisen kuukautta satunnaisesti olen käynyt ryhmiä ohjaamassa. Tämän päiväinen palaveri takaa nimittäin sen, että heinäkuun loppupuolella saan alkaa tehdä säännöllisesti töitä tuolla ja lisäksi suunnitteilla on muitakin prokkiksia allekirjoittaneen kontolle, joten josko nyt vihdoin voisin luovuttaa ja antaa elämän ohjailla.

Ette muuten usko, kuinka helpottavaa reilun vuoden henkisen helvetin jälkeen on todeta saavansa tehdä vihdoinkin töitä. Vielä kun nuo työt ovat juuri sitä mitä sisällä sydämessäni koen haluavani tehdä. Kun aamulla olen starttaillut moottoripyörääni puoliseitsemän, ajellakseni 100km matkan työpaikalleni, en yhtään kertaa ole ajatellut sen olevan raskasta, vaan päinvastoin harvasen aamu miettinyt sitä, että olkoonkin että matkoissa kuluu yhteensä kolmisen tuntia päivässä, niin silti haluan tätä mahdollisuuksien mukaan elääkseni tehdä.

Toisaalta tämä on ihanne tilanne siinä, että olenhan samankaltaista hommaa tehnyt jo vuosien ajan, lähinnä kylläkin silkasta auttamisen tarpeesta, vapaaehtoisena, joten nyt kun siitä vielä maksetaan, niin mikäs tässä on melskatessa.

Toisaalta olen huomannut jo tässä lyhyehkössä ajassa itse kasvaneeni ihmisenä, mitä tuohon kyseiseen pestiin tulee. Osaan suhtautua tuolla asiakkaina oleviin ihmisiin siten, että kohtaan heidät aidosti ihmisinä, ilman minkäänlaista ennakkoasettelua ja toisaalta startatessani kotimatkalle päivän päätteeksi, pystyn vajaan puolentoista tunnin kotimatkalla jäsentämään päivän tapahtumat siten, ettei minun tarvitse niitä enää kotona sen enempää pohdiskella. Aikaisemmin ärettömän läheisriippuvaiselle ihmiselle tämä on varsin oiva esimerkki siitä, että toipumista tapahtuu myös tällä osa-alueella.

Mutta nuo ihmiset tuolla. Voi luoja että minä monesti mietin töissä ollessani sitä, miksi ihmiset joutuvat tahtomattaan elämässä pakenemaan elämää ja itseään päihteisiin. Toisaalta kun omaan vahvan oman kokemukseni asioissa, ymmärrän heitä kyllä, mutta samalla toivoisin voivani tehdä oman osuuteni asioissa siihen, että meillä Suomessa panostettaisiin nykyistä enemmän kyseisten ongelmien kanssa painiviin ihmisiin. Siellä nimittäin on aivan käsittämätön pontentiaali käyttämättömänä. Uskomattoman hienoja ihmisiä olen jo tässä matkani varrella, niin vapaaehtoisena, kuin sittemmin työrintamalla saanut kohdata.

Ymmärrän kuitenkin olevani voimaton suhteessa omiin kuin toistenkin riippuvuuksiin nähden, yksin. Juuri sen vuoksi en yritäkään yksin, vaan annan oman panokseni yhteiseen taisteluun, jossa jokainen päihteiden orjuudesta vapautuva ihminen on osoitus siitä, että hyvä vaikuttaa ja voittaa lopulta. Ne ihmiset, jotka syystä tahi toisesta näistä karmeista sairauksista eivät onnistu ainakaan vielä irtaantumaan, ovat silti saaneet ainakin hetken kokea aitoa välittämistä, joka varmasti jättää heihin jokaiseen ikuisen jälkensä. Mistä tiedän? Siitä, että jokainen ihminen joka on tielleni elämässä eksynyt, on jollain tasolla vaikuttanut minuunkin.

Veikko Lavia siteenratakseni:

Ihmisiä on kuin muurahaisia,
ne loputonta polkuansa taivaltaa.
On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia,
niin ettei heitä toisistaan voi eroittaa.
Kurkistaa jos voisi sielun syvyyteen,
niin kahta samanlaista eipä ois.
Ken katsoo kauneuteen eikä hyvyyteen,
häneltä monta ystävyyttä jääkin pois.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen.
Jokainen elämä on tärkeä.
Jokainen ihminen vain elää hetken sen,
sen minkä kohtalo on hälle määräävä.

Nyt kiitollisin mielin keskittymään viikonloppuun. Tiedossa lasten kanssa kirmailua sekä pihatöitä. Voisinko enempää pyytää. :)

Voin ensikertaa pitkään aikaan todeta ylpeänä kyenneeni pitämään jonkin päätöksen. Joskin kyse on vasta muutamasta päivästä, mutta jotenkin sisälläni on luottavainen olo siihen, että positiiviset muutoksen tuulet alkavat vihdoinkin puhaltaa elämässäni.

Olen viime päivät touhuillut ihan perusasioiden ympärillä, yrittämättä yhtään mitään. Hetkittäin minut valtaa tuttu tarve alkaa tehdä jotakin suurta, mutta ymmärtäessäni mistä tuo tarve kumpuaa, voin jättää ajatuksen omaan arvoonsa. Tässä hetkessä minulle riittää se, että keskityn elämään, nauttien perheen kanssa touhuilusta, ilman että koen minkäänlaista syyllisyyttä siitä, etten ole jatkuvasti jakamassa itsestäni jotakin johonkin. Toisaalta tämä blogin kirjoittaminen on tietysti sitä, mutta siihen nähden kun aikaisemmin tein tuota kokemukseni jakamista liki 24/7 niin tuskin edes parin päivän välein tapahtuva blogin päivittäminen kovin tuhoisia seuraamuksia elämääni tuo.

Mutta asiaan. Olen pari viimepäivää touhuillut ulkosalla, tehden erinäisiä pihahommia. Huomaten kuinka suunnattoman hyvä olo siitä tuleekaan, kun näkee omien tekemistensä lopputuloksen samantien. Toisaalta meidän kotimme pihapiirissä riittää touhuttavaa vielä pitkäksi aikaa, mutta positiivista tässäkin on se, että opettelen samaanaikaa sietämään myös keskeneräisyyttä. Tuo kun monen muun asian ohessa, on ollut minulle aina tila, jota en oikein ole kyennyt sietämään.

Aloitin eilen nurmikon istuttelun, huomaten siitä tulevan todella positiivinen fiilis. Kun kottikärryllä kuskailee multaa, lapioiden sitä paikasta toiseen, huomaa luovansa jotakin. Toisaalta fysiikkani ei vielä ole edelleenkään mitään huippuluokkaa ja siitä johtuen tästä päivästä tulikn pakosta lepopäivä, sillä selkä ei tykännyt lapioimisesta paljoakaan.

Toisaalta hyvä niin, eipähän tule alettua suorittamaan tätäkin. :)

Istuskelin aamulla pihakiikussamme, pohtien tulevaisuutta. Huomasin ensimmäistä kertaa kohta vuoteen, jonka olemme siis tässä omassa kodissamme kohta asuneet, miettivän tätä oikeasti kotina jonka eteen on halukas tekemään hommia. Aikaisemmin kun nuo taloudelliset huolet ovat varjostaneet tätä ajatusta, lähinnä siinä että olen pelännyt kiintyä tähän paikkaan, jos vaikka joudumme tästä muuttamaan talouteni romahduksen myötä pois. No nyt asiat näyttäisivät järjestyvän siten, ettei minun enää ainakaan tuota tarvitse tässä hetkessä pelätä. Tuntuu hyvälle kirjoittaa tähän, että tällä hetkellä itseasiassa vaikuttaisi siltä, että saan alkaa tekemään tuota päihdepuolen ohjaajan hommaa ihan täysipäiväisesti, joten taloudelliset rasitteetkin helpottavat ajanmyötä.

Huomasin tuossa pihakiikussa kiikkuessani, katselevani ympärilleni siten, että mitä pihallemme olisi kiva laittaa mihinkin. Innostuin unelmoimaan hetkeksi, miltä pihamme aikanaan näyttäisi. Tuntui uskomattomalle istua tuossa kiikussa, miettien sitä, kuinka elämä onkaan kuljettanut minut tähän. Aina kuitenkin ajatuksissani palaan siihen päivään, kun totaalisena ihmisrauniona hortoilin pää sekaisena kylämme raitilla, metsästä "tavallisia ihmisiä" kytäten. Samalla sadatellen sitä että olen itse tieten tahtoen ajanut itseni tilaan, jossa tuo tavallisuus on kaukana tavoittamattomissa.

Väkisinkin mieleeni hiipi kiitollisuus siitä, että tuossa pihakiikussa istuessani, hymyn hiipiessä suupieliini, todetessani istuvani tuossa ajatellen olevani juuri nyt viettämässä tuota utopistiselta vaikuttanutta tavallista, tavallisen ihmisen elämää, jokaisesta hengenvedosta nautiskellen.

Tämä tavallisen ihmisen elämä on oikeastaan pirun mielenkiintoista. Jatkan siis tätä tänäänkin. Aurinkoa elämäänne. Minulla se paistaa tässä hetkessä täydellä terällä.

Kuten aikaisemmassa kirjoituksissani olen tainnut mainita, opiskelen toista vuotta Tommy Hellstenin Ihminen tavattavissa -mentor koulutuksessa.

Nyt alkuviikosta, parin lähiopiskelupäivän aikana sain kouluttajaltani sellaisen kultakimpaleen pureskeltavaksi, joka oli niin timantin kova, että ensin se rikkoi minut totaalisesti, siis henkisellä tasolla. Kaksi koulutuspäivää olivat kohdallani henkinen helvetti, josta taas kerran, jo muutaman päivän etäisyydellä voin kiitollisena käsi sydämellä saaneeeni elämääni äärettömän tärkeän palasen oman minuuteni palapeliin.

Tavallisen ihmisen elämä. Mitä se kohdallani voisi tarkoittaa. Ihmiselle joka koko ikänsä on kuvitellut olevansa jollain tavoin erilainen, erikoinen tai muutoin massasta erottuva, tavallisuus on kuin kirosana, jota aina olen inhonnut.

Nyt tässä hetkessä pohtiessani asiaa, tavallisuus onkin jotakin sellaista jota huomaan aina tavoitelleeni, mutta toisaalta jonka jos ei muutoin niin omalla käyttäytymiselläni pitänyt todella kaukana itsestäni. Nyt, kiitos armottoman henkisen ja fyysisen väsymyksen, olen enemmän kuin halukas katsomaan mitä tavallinen elämä, tavallisena kuolevaisena minulle voisikaan antaa.

Olen taistellut läpi elämäni, yrittäen olla jotakin spesiaalia. Tänään, tässä hetkessä ymmärrän sitä olevani pelkällä olemassaolollani. Miksi siis sitten olen niin loputtomaan väsymykseen asti tavoitellut jotakin suurta.

Suurin syy nyt mietittynä on lapsuuden kokemuksissani. Koin jo hyvin varhain, etten omana itsenäni tulisi riittämään kenellekkään, vähiten itselleni. Tuosta sai alkunsa loputon itsensä ruoskinta, jolle ei näyttänyt tulevan loppua ennen kuin tuo taistelu tappaisi minut. Niin tahi näin, aina olisin häviävä osapuoli.

Sen vuoksi juuri nyt, olen äärimmäisen kiitollinen kouluttajalleni sekä ryhmälleni tuolla koulussa. Heidän opastuksellaan olen tässä hetkessä miettimässä äärimmäisen sisäisen rauhan vallitessa sitä, kuinka kaikki taistelu on kohdaltani tauonnut. Eipä silti, en olisikaan enää jaksanut taistella.

Nyt sen sijaan alan rakennella oman elämäni palapeliä siitä lähtökohdasta, että ensin pidän huolen omista perustarpeistani, ennen kuin alan esimerkiksi leikkiä jotain supersankaria, joka liitelee edestakas viitta hulmuten pelastamassa maailmaa. Voi pojat että minä olen liidellyt. Itseasiassa niin paljon, että oma kirjava pyjamani on jo loppuunpalanut kaikesta tuosta edestakas lentelystä. Nyt on siis aika pysähtyä kokonaan. Sain kouluttajaltani lisäksi vinkin työkaluun, jonka avulla alan opetella terveellä tavoin pitämään huolta itsestäni. Ohessa linkki Maslowin tarvehierarkian pyramidiin, josta joskus olin kyllä kuullut, mutta mihin en koskaan aikaisemmin ollut törmännyt. Tuota pyramidia tarkastellessani minut valtasi ääretön suru. Minun pyramidini kun on pää alaspäin. Eli olen yrittänyt niin ankarasti puhtaasta kiitollisuudesta auttaa toisia ihmisiä, etten enää ole muistanut pitää huolta omista tarpeistani. Yhä edelleen yrittäen siis antaa jotakin sellaista mitä minulla itselläni ei edes ole. Tästä syystä väsyttäen itseni totaalisesti.

Tämä auttaminen kohdallani alkoi puhtaasti tarpeesta auttaa muita. Muuttuen ajanmyötä motiiveiltaan aivan joksikin muuksi. Minä nimittäin aloin addiktina paeta väärällä tavoin elämääni tuohon loputtomaan auttamiseen, samalla kuin voimattomana sivusta seuraten oman elämäni hidasta rappeutumista. Enää en ole voimaton. Enää minun ei ole pakko yrittää auttaa, saati olla jotakin erikoista. Olen minä. Se riittäköön.

Ihmiselle jolla ei koskaan ole ollut tervettä itsetuntoa, saati minkäänlaista omanarvontuntoa, tuo auttamisesta saatu palaute on kaksiteräinen miekka. Toisaalta palaute hivelee itsetuntoa, vaikkei se sitä aidosti rakennakkaan, vaan kasautuu egoni päälle, samalla toisaalta imien minua syvemmälle katkeruuteen, koska oma elämäni siinä samalla pikkuhiljaa murenee. En enää jaksanut antaa kenellekkään mitään, vaikka sisimpäni huuti sitä tarvetta yhä edelleen olevan.

Tänään keskityn etsimään tavallista itseäni. Tavallista elämää. Tässä hetkessä se tarkoittaa yksinkertaisemmillaan sitä että teen aivan tavallisia arkisia askareita, viettäen aikaa perheeni sekä ystävieni kanssa, antaen muun maailman matkata omalla painollaan eteenpäin. Kukaan tuskin kuolee, vaikken jatkuvasti olisikaan käytettävissä heijastamaan toisen ihmisen tarpeita hänelle itselleen. Nyt haluan ensimmäistä kertaa elämässäni olla terveellä tavalla itsekäs, pyytäen ennemmin apua itse, kuin olemalla tarjoamassa sitä.

Tämän ajatuksen saattelemana, lähden ulos auringonpaisteeseen möyrimään pihaa. Toivottaen pienestä sydämestäni kaikille teille oikein valoisaa ja iloisaa keskikesän juhlaa, eli hyvää juhannusta! Pidetään itsestämme huolta.

Olen hyvin pitkälti kiitos vaiherikkaan elämäni, pohtinut todella paljon ihmisenä olemisen vaikeutta. Kuinka vaikeaa onkaan elää ihmisenä ihmiselle.

Minulla elämäni suurimmat ongelmat kiteytyivät muutaman perus ajatusvirheen ympärille. Ensimmäisenä kasvoin käsitykseen, ettei keneenkään voisi koskaan luottaa. Toisaalta tästä johtuen, minusta tuli armoton yksinyrittäjä. Ajattelin, etten koskaan tarvitsisi ketään, vaan voisin rakentaa omannäköiseni elämän ja selvitä siitä totaalisen yksin. En tarvitsisi ketään toista ihmistä. Toisin kävi.

Eläessäni lopulta totaalisessa yksinäisyydessä, keskellä äärimmäistä itsekkyyttä, olin totaalisen toivoton. Tuosta toivottomuudesta alkoi versoa paradoksaalisesti toivo, mutta ensin minun oli suostuttava kohtaamaan oma voimattomuuteni elämään nähden, yksin. Tuon voimattomuuden kohtaamisen kautta alkoi rakentuminen kohti omaa minuutta, jonka rakentumisen kautta huomasin kuin vaivihkaa alkavani lähentyä toisia ihmisiä ja Jumalaa. Tänään seison omilla jaloillani, samalla ymmärtäen olevani oma yksilö, mutta toisaalta ensimmäistä kertaa elämässäni olevani terveellä tavoin riippuvainen muista ihmisistä sekä oman ymmärrykseni mukaisesta Korkeammasta voimasta.

Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, tuo oman ymmärrykseni mukainen Jumala on minulle tänään yhtäkuin rakkaus. Ymmärtäessäni olevani totaalisen kyvytön elämään elämää ilman rakkautta, avautuen sen vaikutukselle, samalla kuin huomaamattani eheytyen.

Tätä pohtiessani huomasin että me ihmiset voisimme kaikki paljon paremmin, kun ymmärtäisimme rakkauden tärkeyden elämässämme. Toisaalta jo omien kokemuksien kautta myös sen, että ihmisellä voi olla todella paljon negatiivisia kokemuksia suhteessa rakkauteen, mutta aivan samoin kuin itseni tuli kohdata menneisyyteni kauhut, myös toisten ihmisten olisi hyvä niin tehdä. Jokainen meistä elämässään valitsee oman tiensä, mutta toisaalta uskon omaavani sen määrän kokemusta vihan vallassa elämäisestä, että voinen todeta rakkauden antavan huomattavan paljon enemmän. Kun ihminen suostuu kohtaamaan oman elämänsä sekä samalla oman itsensä, pakenematta, hän tulee kohdanneeksi myös puhtaan rakkauden. Siis sellaisen voiman, jossa ei ole sijaa ihmisen pahuudelle. Tästä kumpuaakin itselleni se ajatus, että meissä jokaisessa, pahimmassakin, on sisällämme se pieni hauras, puhdas ja viaton ihmislapsi, joka päästessään kosketuksiin aidon rakkauden kanssa, alkaa kasvaa aikuiseksi ihmiseksi, samalla ymmärtäen itseään ja elämäänsä ihan eri tavalla.

Olen viimeisten vuosien aikana saanut mahdollisuuden tavata ja tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin ja ihmiskohtaloihin. Yhteistä näillä kaikilla on se, että olipa ihmisen kohtalo tai elämäntarina millainen tahansa, jonkin aikaa aidon välittämisen vaikutuspiirissä, tuon ihmisen sisällä oleva pelokas sisäinen lapsi uskaltautuu näkyväksi ja sen myötä ihmisen käytös muuttuu totaalisesti. Työskennellessäni esimerkiksi narkomaanin kanssa, jonka elämä on ollut totaalista selviytymistaistelua, ensimmäinen ajatus tuon ihmisen kohdalla on, ettei tuossa ihmisessä voi olla mitään hyvää. Niin paljon pahaa hän on elämässään tehnyt. Samalla muodostaen itsestään kuvan, että on timanttia kovempi, eikä kenenkään kannata häntä lähestyä. Silti tiedostaessani oman kokemukseni kautta tuon kovuuden olevan vain kuori, olen lähestynyt tuota ihmistä ja joka ikinen kerta tuon kovuuden alta paljastuu satutettu pieni lapsi, joka aivan samoin kuin minä aikoinaan, on totaalisen hukassa itsensä ja rooliensa alla.

Rakkaus on ratkaisu, mutta toisaalta äärimmäinen haaste. Vaatii paljon aikaa ja korvaavia kokemuksia, että tuon satutetun kovan kuoren alta saadaan paljastetuksi se aito ihminen. Tämän jälkeen alkaa varsinainen työskentely oman minuuden etsimisessä. Ongelmana esimerkiksi päihdeongelmaisten ihmisten kanssa on se, ettei heillä tahdo riittää kärsivällisyys, eikä toisaalta yhteiskunnalla usko heidän selviytymiseensä, jotta nämä ihmiset olisi ohjattavissa totaalisesta pimeydestä takaisin päivänvaloon.

Silti minä uskon ihmiseen. Uskon rakkauteen. Sillä omalta ja perheeni kohdalta tiedän, että mikään satsaus ei ole liikaa, kun kyse on ihmisen elämästä. Saati sitten kun kokonaisuuteen lisätään vielä pienet lapset. Rakennamme yhteistä tulevaisuutta. Miksi emme siis siihen panostaisi kaiken liikenevän ajan ja voimavarat. Jos haluamme hyvää, ponnistelkaamme saavuttaaksemme sen.

Lopuksi haluan todeta vielä surullisena sen, että kaikkia kuitenkaan ei voi auttaa. Niin surullista kuin se onkin. Tälle viikolla jouduin lisäämään oman isäni ja parhaan ystäväni lisäksi taas yhden ihmisen jonka hengen menetin päihteille. Silti tiedän sen, että aivan samoin tuon ihmisen kohdalla, kyse oli äärimmäisen herkästä ja haavoitetusta pienestä lapsesta, joka olisi tarvinnut todella paljon aikaa ja panostusta, jotta olisi uskaltautunut kohtaamaan elämän selvinpäin. Surullisinta kaikessa taas kerran se, että tältäkin isältä jäi jälkeen kaksi pientä lasta, jotka joutuvat kasvamaan ilman isäänsä. Kun vaakakupissa painaa tämä, ei toisella puolen voi olla sellaista rahamäärää, mitä tähän yhtälöön ei kannattaisi sijoittaa. Silti raha vaan painaa.

Tiedostan olevani voimaton omaan elämääni nähden yksin. Aivan samoin olen voimaton myös toisten ihmisten elämään ja ongelmiin nähden. Siitä huolimatta jok'ikinen päivä nöyränä annan itseni rakkauden ohjaukseen, voidakseni omalta osaltani tehdä toisten ihmisten eteen sen, mitä minulla tehtävissä on.

Yksin en ole mitään, mutta yhdessä voimme olla mitä tahansa.

En aina oikein jaksa ymmärtää,
en aina oikein jaksa ymmärtää,
kun rakkautta saa ei silti löydy haluavaa,
ei meillä riitä aikaa rakastaa.

Toivotaa, toivotaan, toivotaan,
että joskus luomme toisenlaisen maan,
että antaisimme kaiken,
auttaisimme ystävää, ehkä kaukana se on mut' toivo jää.

Kuinka vaikeaa tuo luottaminen onkaan. Nyt, vihdoinkin kun työrintamalla vaikuttaisi ensikertaa siltä, että töitä on tiedossa, niin alan samalla epäillä asioiden sujumista hetimmiten. Tässä hetkessä kun tuskin kovin monella on varmaa työpaikka ja sen pysyminen, minun tulisi vain kiitollisena matkata päivän matka kerrallaan, tehden niitä asioita joita sydämestäni haluan tehdä, eikä murehtia suotta.

Toisaalta olisihan paljon helpompaa hengitellä, jos vaikka vuoden periodin etukäteen olisi työpaikka varmana, mutta toisaalta tämän hetkinen tilanne antaa minulle mahdollisuudet tehdä myös muutakin.

Olen siis nyt vasta vajaan kuukauden päivät käynyt töissä eräässä päihdekuntoutusyksikössä ryhmiä vetämässä ja näillä näkymin hommat saavat jatkua. Toisaalta kun puhetta oli jo jossain vaiheessa mahdollisesti vakinaisemmasta työsopimuksesta sekä siirtymisestä kyseisen firman palkkalistoille työntekijänä, niin tässä kohtaa sitä kuuluisaa luottamustani kysytään oikein kunnolla. Uskon toisaalta vahvasti siihen, että tehdessäni hommani hyvin, tuskin minua tuolta pois kovin nopsaan ollaan potkimassa, mutta se tietty varmuus asioissa antaa yhä odottaa itseään.

Kuitenkin tässä kohtaa haluan hieman huokaista, vetää jarrusta ja todeta herätellen itseäni kiitollisuuteen. HERÄÄ PAHVI!! Olisit kiitollinen. Sinulla kuitenkin on töitä. :)

Nyt miettien, ihmettelen itseäni ja sitä suunnatonta määrää vääränlaisen ylpeyden luomia ennakkoluuloja erinäisiä asioita kohtaan. Vasta järkyttävien pekojen ajamana, olin valmis nöyrtymään, hyväksyen etten selviä elämästä yksinäni.

Osaltaa varmasti lapsuuden kokemusten kautta minuun rakentui pikkuhiljaa kuva, jossa luottamus toiseen ihmiseen, saati johonkin yliluonnolliseen olisi lapsellista haihattelua, kun kuitenkin aina ja kaikki pettäisivät. En tähän hetkeen miettien osaa yhdistellä asioita yksittäisiin tapahtumiin, mutta tapahtumia on sen verran paljon, joissa koen että luottamus on petetty karmaisevalla tavoin. Minusta kasvoi henkinen erakko, jonka ainoa selviytymiskeino elämässä oli taistella sen läpi yksinäisen soturin tavoin, keneenkään turvaamatta. Melkoinen taistelu tuosta ajanmyötä tulikin.

Tässä hetkessä, niin tuskaisen vaikea kuin tuo matka monilta osin olikin, olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että tuo tuska toi minut tähän päivään. Hetkeen, jossa luottamus suhteessa toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan on yksi vahvimmista peruskivistä, joiden varaan elämääni pikkuhiljaa kasailen. Toisaalta ymmärrän ihmisiä siinä, että avun pyytäminen osoittaisi jonkinlaista heikkoutta. Sillä sitähän se osoittaa. MUTTA, jos oikeasti seisoo elämässään totaalisessa umpikujassa, hulluhan sitä olisi jos ei lopulta jossain vaiheessa antaisi periksi. No toisaalta on näitäkin ihmisiä valitettavan paljon, jotka epätoivon vimmalla yrittävät osoittaa muille, etteivät tarvitse ketään. Ovat muka vahvoja. Omasta kokemukesta katsoen, minä olin juuri tuollainen, liian fiksu omaksi parhaakseni ja tuo fiksuus oli maksaa minulle elämän. Vasta loputtomien nöyryytysten jälkeen, tulin halukkaaksi etsimään aitoa nöyryyttä elämääni. Siis sitä, joka osaa antaa periksi, eikä väkisellä väellä ja voimalla yritä yksin. Ei elämässä ole tarkoitus taistella yksin. Miksi muutoin meitä olisi täällä telluksella senkin seitsemän miljaardia ihmistä.

Aikoinaan, raittiuteni alkuvaiheessa, luovuttuani päihteistä pakokeinona suhteessa itseeni, aloin kohtaamaan niitä suunnattomia tunnelukkoja, joita elämässäni vuosikymmenten aikana olin itseeni kahlinnut. Ei ihme, että vuoden pyristelyn jälkeen tulin halukkaaksi pyytämään apua. Oikeammin huusin sitä. En enää jaksanut taistella jatkuvia piinaavia pelkoja, ahdistusta, tuskaa, surua, saati vihaa vastaan. Voi Luoja kuinka vihasin itseäni. Sitä vapautumisen tunnetta on mahdoton tässä pukea sanoiksi, kun pyysin apua eräältä saman kokemuksen omaavalta ihmiseltä, jonka opastamana aloin omaan elämäni paskakasaan tutustua. Hänen kertoessaan omasta elämästään, minut valtasi suunnaton helpotuksen tunne, kun en ollutkaan niin ainutlaatuisen ihmeellinen tapaus, jollaiseksi olin itseni luokitellut. Ajatellen ettei kenelläkään toisella ole tällaista elämää olemassakaan.

Toisaalta ripustauduin hetkeksi tuohon minua auttaneeseen ihmiseen, kunnes tutut pelot valtasivat mieleni. Entä jos menettäisin tuon ainoa ihmisen, joka minun menneisyyteni tuntee ja tietää. Noiden äärettömien menettämisenpelon tunteiden vallassa minut rakkaudellisesti ohjattiin etsimään elämääni jotakin pysyvämpää. Jotakin sellaista, johon luottaa silloinkin, kun ulkoiset olosuhteet antaisivat aivan toisenlaisen signaalin. Aloin haparoiden etsiä uskon ensiaakkosia.

Tuo matka on ollut monin tavoin raskas. Kiitos järkeistämiseni. En kyennyt hyväksymään mitään yksinkertaisimmistakaan ratkaisuista, vaan järkeistin itseni hulluuteen, nyt miettien vain luopuakseni suunnattomasta määrästä väärää ylpeyttä ja sen luomia ennakkoluuloja. Toisaalta tuolla matkalla sain tutustua mitä moninaisimpiin ihmisiin, erilaisiin tapoihin uskoa ja osaltaan tästä johtuen samalla oppia suvaitsevaisuutta suhteessa toisiin ihmisiin. Olemme loppupeleissä varsin samanlaisia, niin erilaisina kuin itseämme pidämmekin.

Silti en löytänyt sisälleni kaipaamaani rauhaa, ennen kuin olin kääntänyt viimeisimmänkin kiven, samalla luopuen asenteistani uskoa kohtaan. Löysin lopulta omanlaiseni uskon, jonka varassa uskallan elää, luottaen siihen, että elämässä suurimmatkin vastoinkäymiset on tarkkaan ja harkitusti rakkaudella räätälityjä juuri minun kasvunmatkaani varten.

Tänään uskon Jumalaan, siis sellaisena kuin minä Hänet ymmärrän. Eli toisin sanoen, ymmärtämättä, järkeistämättä. Puhtaasti vain hyväksyen Hänen olevan. Vapauttavin kokemus koko matkassa oli se, kun hetken aikaa sain kokea olevani rakastettu. Ihmiselle joka lähes koko elämänsä ajan on kokenut olevansa hyljitty, tuo tunne on käsittämätön. Se tuntuu niin hyvältä, ettei sitä usko todeksi, ennen kuin sen omakohtaisesti kokee. Silti osaan ajaa itseni yhä uudelleen umpikujaan elämässäni, mutta siinä samalla tiedostaen sen, että tälläkin tuskaisella hetkellä minulla on joku joka vahtii selustaani, aivan samoin kuin niinä loputtoman monena kertana, jolloin itsekkään uhmakkaasti vannoin päättäväni surkean maallisen vaellukseni omakätisesti. Enpäs vain päättänytkään.

Uskon vakaasti Hyvään. Uskon Rakkauteen. Uskon siihen, että meissä kaikissa, hirveimmissäkin ihmisissä on jossain syvällä sisimmässä se pieni ja avuton lapsi, jota joku on jossain vaiheessa satuttanut ja tuo pieni lapsi on päättänyt unohtaa väärällä tavalla itsensä, aloittaen loputtoman kostoretken jonka seurauksilla ei ole loppua, ellei tuohon pieneen haavoitettuu lapseen satu joku saamaan yhteyttä. Sillä sen jälkeen kun yhteys on avattu, Rakkaus hoitaa loput, eheyttäen rikkinäisimmänkin ihmisen kokonaisuudeksi jollaista ei koskaan kuviteltu olevan olemassakaan. Tämä on minun kokemukseni. Matkani pimeydestä valoon. Vihasta rakkauteen. Orjuudesta vapauteen. Pois tieltä jonka jokainen askel loi lisää tuskaa ja kärsimystä jokaiselle joka hiemankaan lähemmäs minua uskalsi.

Kunpa meillä jokaisella olisi edes yksi ihminen, jonka kanssa murtaa suojamuurit, joita elämän kolhut jokaisen meistä ympärille rakentaa. Ilman noita muureja on kokolailla helpompi elää ja hengittää.

Siunausta elämäänne. Varjelusta askeleihinne. Voikaa hyvin.