Ihmisenä elämisen vaikeus ja ihanuus

Olen hyvin pitkälti kiitos vaiherikkaan elämäni, pohtinut todella paljon ihmisenä olemisen vaikeutta. Kuinka vaikeaa onkaan elää ihmisenä ihmiselle.

Minulla elämäni suurimmat ongelmat kiteytyivät muutaman perus ajatusvirheen ympärille. Ensimmäisenä kasvoin käsitykseen, ettei keneenkään voisi koskaan luottaa. Toisaalta tästä johtuen, minusta tuli armoton yksinyrittäjä. Ajattelin, etten koskaan tarvitsisi ketään, vaan voisin rakentaa omannäköiseni elämän ja selvitä siitä totaalisen yksin. En tarvitsisi ketään toista ihmistä. Toisin kävi.

Eläessäni lopulta totaalisessa yksinäisyydessä, keskellä äärimmäistä itsekkyyttä, olin totaalisen toivoton. Tuosta toivottomuudesta alkoi versoa paradoksaalisesti toivo, mutta ensin minun oli suostuttava kohtaamaan oma voimattomuuteni elämään nähden, yksin. Tuon voimattomuuden kohtaamisen kautta alkoi rakentuminen kohti omaa minuutta, jonka rakentumisen kautta huomasin kuin vaivihkaa alkavani lähentyä toisia ihmisiä ja Jumalaa. Tänään seison omilla jaloillani, samalla ymmärtäen olevani oma yksilö, mutta toisaalta ensimmäistä kertaa elämässäni olevani terveellä tavoin riippuvainen muista ihmisistä sekä oman ymmärrykseni mukaisesta Korkeammasta voimasta.

Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, tuo oman ymmärrykseni mukainen Jumala on minulle tänään yhtäkuin rakkaus. Ymmärtäessäni olevani totaalisen kyvytön elämään elämää ilman rakkautta, avautuen sen vaikutukselle, samalla kuin huomaamattani eheytyen.

Tätä pohtiessani huomasin että me ihmiset voisimme kaikki paljon paremmin, kun ymmärtäisimme rakkauden tärkeyden elämässämme. Toisaalta jo omien kokemuksien kautta myös sen, että ihmisellä voi olla todella paljon negatiivisia kokemuksia suhteessa rakkauteen, mutta aivan samoin kuin itseni tuli kohdata menneisyyteni kauhut, myös toisten ihmisten olisi hyvä niin tehdä. Jokainen meistä elämässään valitsee oman tiensä, mutta toisaalta uskon omaavani sen määrän kokemusta vihan vallassa elämäisestä, että voinen todeta rakkauden antavan huomattavan paljon enemmän. Kun ihminen suostuu kohtaamaan oman elämänsä sekä samalla oman itsensä, pakenematta, hän tulee kohdanneeksi myös puhtaan rakkauden. Siis sellaisen voiman, jossa ei ole sijaa ihmisen pahuudelle. Tästä kumpuaakin itselleni se ajatus, että meissä jokaisessa, pahimmassakin, on sisällämme se pieni hauras, puhdas ja viaton ihmislapsi, joka päästessään kosketuksiin aidon rakkauden kanssa, alkaa kasvaa aikuiseksi ihmiseksi, samalla ymmärtäen itseään ja elämäänsä ihan eri tavalla.

Olen viimeisten vuosien aikana saanut mahdollisuuden tavata ja tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin ja ihmiskohtaloihin. Yhteistä näillä kaikilla on se, että olipa ihmisen kohtalo tai elämäntarina millainen tahansa, jonkin aikaa aidon välittämisen vaikutuspiirissä, tuon ihmisen sisällä oleva pelokas sisäinen lapsi uskaltautuu näkyväksi ja sen myötä ihmisen käytös muuttuu totaalisesti. Työskennellessäni esimerkiksi narkomaanin kanssa, jonka elämä on ollut totaalista selviytymistaistelua, ensimmäinen ajatus tuon ihmisen kohdalla on, ettei tuossa ihmisessä voi olla mitään hyvää. Niin paljon pahaa hän on elämässään tehnyt. Samalla muodostaen itsestään kuvan, että on timanttia kovempi, eikä kenenkään kannata häntä lähestyä. Silti tiedostaessani oman kokemukseni kautta tuon kovuuden olevan vain kuori, olen lähestynyt tuota ihmistä ja joka ikinen kerta tuon kovuuden alta paljastuu satutettu pieni lapsi, joka aivan samoin kuin minä aikoinaan, on totaalisen hukassa itsensä ja rooliensa alla.

Rakkaus on ratkaisu, mutta toisaalta äärimmäinen haaste. Vaatii paljon aikaa ja korvaavia kokemuksia, että tuon satutetun kovan kuoren alta saadaan paljastetuksi se aito ihminen. Tämän jälkeen alkaa varsinainen työskentely oman minuuden etsimisessä. Ongelmana esimerkiksi päihdeongelmaisten ihmisten kanssa on se, ettei heillä tahdo riittää kärsivällisyys, eikä toisaalta yhteiskunnalla usko heidän selviytymiseensä, jotta nämä ihmiset olisi ohjattavissa totaalisesta pimeydestä takaisin päivänvaloon.

Silti minä uskon ihmiseen. Uskon rakkauteen. Sillä omalta ja perheeni kohdalta tiedän, että mikään satsaus ei ole liikaa, kun kyse on ihmisen elämästä. Saati sitten kun kokonaisuuteen lisätään vielä pienet lapset. Rakennamme yhteistä tulevaisuutta. Miksi emme siis siihen panostaisi kaiken liikenevän ajan ja voimavarat. Jos haluamme hyvää, ponnistelkaamme saavuttaaksemme sen.

Lopuksi haluan todeta vielä surullisena sen, että kaikkia kuitenkaan ei voi auttaa. Niin surullista kuin se onkin. Tälle viikolla jouduin lisäämään oman isäni ja parhaan ystäväni lisäksi taas yhden ihmisen jonka hengen menetin päihteille. Silti tiedän sen, että aivan samoin tuon ihmisen kohdalla, kyse oli äärimmäisen herkästä ja haavoitetusta pienestä lapsesta, joka olisi tarvinnut todella paljon aikaa ja panostusta, jotta olisi uskaltautunut kohtaamaan elämän selvinpäin. Surullisinta kaikessa taas kerran se, että tältäkin isältä jäi jälkeen kaksi pientä lasta, jotka joutuvat kasvamaan ilman isäänsä. Kun vaakakupissa painaa tämä, ei toisella puolen voi olla sellaista rahamäärää, mitä tähän yhtälöön ei kannattaisi sijoittaa. Silti raha vaan painaa.

Tiedostan olevani voimaton omaan elämääni nähden yksin. Aivan samoin olen voimaton myös toisten ihmisten elämään ja ongelmiin nähden. Siitä huolimatta jok'ikinen päivä nöyränä annan itseni rakkauden ohjaukseen, voidakseni omalta osaltani tehdä toisten ihmisten eteen sen, mitä minulla tehtävissä on.

Yksin en ole mitään, mutta yhdessä voimme olla mitä tahansa.

En aina oikein jaksa ymmärtää,
en aina oikein jaksa ymmärtää,
kun rakkautta saa ei silti löydy haluavaa,
ei meillä riitä aikaa rakastaa.

Toivotaa, toivotaan, toivotaan,
että joskus luomme toisenlaisen maan,
että antaisimme kaiken,
auttaisimme ystävää, ehkä kaukana se on mut' toivo jää.

Kirjoitettaessa soi Finlanders: Toivotaan toivotaan.