Toinen mahdollisuus

Juuri nyt on koittanut elämässäni jakso, jolloin olen pakoitettu pysähtymään tämän syvällä sisimmässäni asuvaan, kaiken hyvän nielevään kokemukseen siitä, kun ei olisi oikeutettu elämään. Kokemus siitä, kuinka oma olemassaolo tulisi jollain tavalla ansaita. Suorite, jota pyrkii epätoivon vimmalla saavuttamaan, silti vain häviävän pienen hetken sillointällöin suoritteen kautta kokien. Syykin siihen on kokolailla helppo löytää. Kyse ei todellakaan ole suoritteesta. Kyse on tilasta, johon pääsee kiinni ainoastaan sillä, että suostuu pysähtymään paikoilleen, antaen tunteiden vyöryä ylitse. Pelottavaa. Todellakin. Lähes kaiken lamaannuttavaa.

En edelleenkään ole etsimässä syyllisiä tähän kokemukseeni. Kokemkseen, joka on seurannut minua varjon lailla läpi elämäni. Tällä kaikella tästä kirjoittamisella on silti tarkoituksensa. Pyrin osaltani tällätavoin kartoittamaan kaikkea sitä, mikä tämän kaiken alleen nielevän kokemuksen on sisimpääni rakentanut.

Ymmärrän tänään nimittäin sen, ettei tässä ole kyse siitä, että tämä kaikki olisi jonkun tai joidenkin syytä. Hyväksyn myös sen, että elämä on matkalleni varannut tämän kokonaisuuden, tarjoten samalla mahdollisuuden osaltani auttaa saman ongelman äärellä eläviä ihmisiä ymmärtämään itseä paremmin.

Kyse on kokemuksesta, jonka pienenä lapsena, heijastaessaan omaa olemista suhteessa toisiin ihmisiin, opin hieman kieroutueesti peilaamaan itseeni.

Ihmiset ympärilläni voivat tavalla tahi toisella tuolloin huonosti. Ei siis ihme, että minä, tunteiltani yliherkkä, opin katselemaan ja aistimaan toisten ihmisten tunteita ja kuin niistä heijastamaan sen, miltä minusta itsestäni tuntui. Johtuen lähinnä siitä, kun omille, itsestä lähtöisin oleville tunteille ei tuossa kaikessa ollut vain yksinkertaisesti tilaa.

Kun sitten tuntosarvet herkkinä aistin toisia ihmisiä, opin tietyllätavoin toimimaan noiden toisten ihmisten tunteiden ohjaamana. Hyvin pian kasvaen siihen vääristyneeseen ajatusmalliin, jonka ohjaamana kuvittelin olevani vastuussa noista toisten tunteista. Ei siis ihme, että jo vähän toisella kymmenellä ollessani opin muovautumaan kuin kameleontti, aina tilanteen ja tietyn ihmisen mukaan. Tuossa samalla hitaasti mutta sitäkin varmemmin kadottaen totaalisesti kosketuksen omaan tunnemaailmaani. Lopulta kokien olevani olemassa vain toisten ihmisten kautta. Itse itsenäni täysin näkymätön, hajuton ja mauton.

Elämä kuljettelee ihmistä oikeaan suuntaan, sikäli kun vain ihminen itse on valmis tuosta myötätuulesta nauttimaan. Näin on käynyt itsellenikin, olkoon että uppiniskaistuuttani ja luupäisyyttäni olen vuosia ja vuosikymmeniä kuvitellut olevani oman elämäni herra, taistellen uupumukseen asti tuota myötäistä tuulta kynsin hampain vastaan. Lopputuloksen ollessa vääjäämätön. Päädyn taas kerran polvilleni elämän edessä, tarkastellakseni sitä, missä kohtaa oma toimintani on kääntynyt itseä vastaan.

Juuri nyt on sen aika. Samalla on aika ottaa käyttöön kaikki ne matkanvarrella opitut metodit, ilman että niitäkin käyttää itsensä pakenemiseen. Työkaluja minulla sinällään on reppu täynnä. Kyse on vain siitä, etten tahallani pieksä itseä vasaralla tai sahaa tahtomattani omaa jalkaani poikki.

Mutta se rakkaudettomuuden kokemus. Se on kohdallani sitä, että riippumatta siitä kenen kanssa kulloinkin on läsnä samassa tilassa, kokee itsensä täysin näkymättömänä. Aivan kuten lapsena. Toisaalta se on jatkuvaa pyrkimystä noissa tilanteissa olla toista varten ja aivan samoin kuin lapsuudessa, jatkuvaa syyllisyyttä siitä, kun ei vain kykene auttamaan tuota toista ihmistä voimaan paremmin.

Lopulta kun kyse ei ole tuosta toisesta ihmisestä. Kyse on minusta ja minun sisäisestä maailmastani. Kun se on sekaisin, kaikki ulkopuolellani näyttää juuri samalta. On siis aika toisten ongelmien sijaan, keskittyä tarkastelemaan omiani.

Lopulta tuolta kaiken paskan alta löytyy se minun sisimmässäni jo alusta saakka asunut olemassaolon oikeus. Rakkaus itseä kohtaan, joka ei ole sidoksissa kenenkään toiseen ihmiseen tai mihinkään olosuhteeseen tai asiaan itseni ulkopuolella.

Jos itse voin hyvin, maailma ulkopuolellani vaikuttaa ystävällisemmältä. Mutta jos sisimmässäni asuu kaaos, on ulkopuoliset olosuhteet samoin sen mukaisia.

Ei siis se, jos joku ihminen minulle ikävästi sanoo, lopulta aiheuta minussa ikäviä tunteita. Nuo tunteet kun on minussa itsessäni jo olemassa. Kyse on vain ärsykkeestä, jonka tuo toinen ihminen minulle lahjana tarjoaa, mahdollisuutena tarkastella itsessäni sitä, mikä tuon minussa olevan tunteen taustalla toimii.

Luin tuossa juuri erään artikkelin, missä kirjoitettiin siitä, voisiko nenäsumute auttaa peliongelmaista.

Tuosta innostuneena, ajattelin kirjoittaa auki koko kohta kolmentoista vuoden kokemukseni riippuvuuksien hoidosta.

Yksi toive minulla omalle osallani näistä sairauksista avoimesti puhumisessa olisi. Kunpa joskus ihmiset ymmärtäisivät sen, ettei näihin ole olemassa mitään pikaratkaisua. Ei sen enempää pillerin, kuin sumutteebkaan muodossa.

Kyse kun poikkeuksetta on yksinlön tunne-elämästä. Riippuvuus on kiinteä osa yksilön tunne-elämää. Puhutaan tarpeesta käyttää päihdettä. Pelata. Tehdä työtä. Liikkua. Opiskella. Harrastaa seksiä jne. jne.

Moniko lopulta pysähtyy oikeasti miettimään sitä, mikä tuon tarpeen takana on? Minä olen omalla kohdallani liki parinkymmenen riippuvuuden alla eläessä, ollut pakotettu pysähtymään tuota asiaa pohtimaan ja purkamaan. Huomaten sen, että yksi yhteinen nimittäjä näillä kaikilla on. Ihmisen tunne-elämä ja sen rikkinäisyys.

Kun sitten tuota rikkinäisyyttä, pyritään pikaratkaisuna lääkitsemään, jää itse ongelma monesti hoitamatta.

Ei siinä, kyllähän nykyaikaisella lääketieteellä saadaan lääkittyä yksilö tunteiltaan niin kertakaikkisen turraksi, että sydänkäyrään verraten, viiva on varsin suora. Kun mikään ei tunnu miltään, ei odotettavissa ole suuria heilahduksia suuntaan tahi toiseen.

Mutta mitä tämä kaikki vaikuttaa ihmiseen, joka on jo valmiiksi tunnemaailmaltaan yliherkkä. Hyvin todennäköisesti se, et jossain kohtaa kyseinen yksilö kokee elämänsä niin kertakaikkisen merkityksettömäksi ettei sillä kertakaikkiaan ole mitään merkitystä.

Sama ongelma on nähtävissä myös esimerkiksi mielenterveysongelmien osalla. Ihmisiä surutta lääkitään turraksi. Saadaankaan tuolla hetkellisesti rauhoitettua ihmisen pahin olotila aisoihin. Mutta. Mitä tapahtuisikaan, jos näitä edellä mainittuja alettaisiin hoitaa kunnolla. Entä jos nykyisen mallin sijaan, olisikin olemassa kokonaan uudenlainen katsontakanta näiden ongelmien suhteen.

Itse olen omassa elämässäni saanut kulkea läpi tämänkaltaisen mallin. Sillä seurauksella, että jo vuosikymmenen olen saanut seurata vierestä sitä kuinka yksi ihminen toisensa jälkeen on aivan samoin saanut mahdollisuuden rakentaa elämänsä kokonaan uusiksi ja senmyötä ollut jo kohta tukemassa toisia kulkemaan kohti vapautumista.

Kyse on vertaistuesta sekä kokemuksen tuomasta ammattitaidosta. Asia, jota aivan liian vähän käytetään yhä tänäänkin terveydenhuollossa osana muita palveluita.

Jos nyt esimerkkinä ajatellaan vaikka masennuksesta kärsivää ihmistä. Kumpi lienee hänen toipumistaan ajatellen toimivampi malli. Nykyinen, jossa ihminen hakee lääkäriltä lääkkeet, käyden satunnaisesti keskustelemassa mielenterveystoimistossa ongelmistaan, vaiko se, jos sama ihminen näiden palveluiden lisäksi saisi kohdata saman kokeneen ja läpikäyneen ihmisen, jolle ei tarvitsisi vääntää rautalangasta sitä, miksi kahvin keittäminen aamulla on joskus ylitsepääsemätön vuori kiivetä. Puhumattakaan siitä, että sama ihminen joka tuota kokemuksellisuutta avuntarvitsijalle olisi jakamassa, hyvin todennäköisesti omasta kokemuksesta tietää myös sen, kuinka tuota pahaaoloa tahtomattaan esimerkiksi lääkitsee alkoholilla, silti joka lääkärikäynnillä valehdellen siitä sujuvasti.

Kun sitten kaksi tai vaikka tällaisessa samankokeneiden ryhmissä useampi jakaa näitä samoja kokemuksia, poikkeuksetta näistä ongelmista kärsivä ihminen kokee tietyn vapautumisen jo siinä, kun kuunnellessaan muita, ymmärtää ettei todellakaan ole yksin näiden ongelmien kanssa.

Kokemusasiantuntija tai vertaistyöntekijä ei korvaa ammattilaista, mutta vääränlaisen kilpailun sijaan, voisimme työskennellä rintarinnan auttaen näitä ihmisiä. Todellisuus kun lopulta on se, et sen enempää ammattilainen, kuin kokemusasiantuntija tai vertaistyöntekijäkään ei ketään tuolta pimeydestä pelasta. Mutta yhdessä voisimme paljon paremmin tukea ja auttaa näistä ongelmista kärsiviä ihmisiä löytämään itsestä sisältään nuo muutoksen edellyttämät voimavarat ja siten kenties osa näistä, voisi taas omalta osaltaan olla auttamassa muita.

Minä olen tämän kaiken elämässäni kokenut. Sama mahdollisuus tulisi mielestäni olla myös muilla.

Kuinka moni meistä tulee ajatelleeksi sitä, että riippuvuus, koskipa se mitä tahansa, olisi ihmiselle eräänlainen selviytymiskeino elämän haasteellisuudessa.

Monelle meistä, joilla riippuvuus on lopulta vallannut koko elämän, tuo asia on jossain kohtaa aiemmin, toiminut eräänlaisena selviytymiskeinona oman tunnemaailman harhaisessa hallitsemisessa.

Itse aikanaan kontrolloin omia pelkojani päihteillä, lääkkeillä sekä uhkapelaamisella.

Päihteet esimerkiksi toimi jossain kohtaa tuoden tarvittavaa rohkeutta kohdata tilanteita, joista sosiaalisten tilanteiden pelkoni aktivoitui. Toisaalta, alkaessani käyttää erilaisia lääkkeitä, osa noista rauhoitti kummasti, eikä päihteen sijaan vaikuttanut käyttäytymiseeni niin räikeästi ulospäin näkyen.

Eikä siinä, nämä selviytymiskeinot palvelivat elämässäni todella monta vuotta, mutta kuin huomaamattaan samalla aiheuttaen sekä riippuvuuden että samalla myös oman tunne- ja ajatusmaailman muuttumisen. Ei siis ihme, että tässä on vuosia saanut kokolailla intensiivisesti pureutua omaan itseensä, löytääkseen taas ne aidot tunteensa sekä kaiken taustalla vaikuttavat aidot ajatusmallinsa.

Riippuvuudet sinällään eivät olisi välttämättä pahasta, mutta se huono puoli niissä on, että ne väistämättä sokeuttavat ihmisen itsensä, samoin kuin lähellä elävät ihmiset.

Läheiset sitäpaitsi yleensä kärsivät melkein enemmän kuin ongelmainen itse ja tuosta kärsimyksestä selvitäkseen, luovat omalta osaltaan samankaltaisia selviytymiskeinoja omassa elämässään.

Ei pelkästään se että omalla kohdallani aikanaan autettiin koko perhettä, vaan aivan samoin omassa työssäni, kohdatessani ihmisiä pyrin aina auttamaan koko perhettä, niin tässä kaikessa näkee varsin konkreettisesti sen, kuinka haastava kokonaisuus riippuvuusongelma kaikkineen lopulta on.

Siksi juuri ymmärrän ihmisiä, joilla yhä tänäänkin on vaikeata erkaantua jostakin jo itselle haitallisesta toimintamallista. Tarjoaahan tuo samalla yhä jotakin lohtua johonkin, tuon ihmisen elämässä. Erkaantuakaseen riippuvuudesta, ihminen tarvitsee jotakin uutta ja eheyttävää tuon aiemman tilalle. Lisäksi kaikessa äärimmäisen tärkeä rooli on ymmärryksessä sen suhteen, mitä erilaisia tunteita ja tilanteita omassa elämässään on tuon riippuvuuden avulla yrittänyt kontrolloida.

Riippumatta riippuvuudesta, ihminen pyristelee viimeiseen saakka vastaan sitä, että hänen olisi luovuttava tuosta itselle tärkeästä asiasta. Eikä sinällään ihme, onhan se jossain kohtaa tuottanut tiettyä mielihyvää, johon vielä liittyy esimerkiksi päihteiden suhteen harha siitä, että tuo ensimmäisillä kerroilla saavutettu euforia on yhä saavutettavissa.

Päihdeongelmainen kuvittelee pahimmillaan hautaan saakka hallitsevansa päihteiden käyttöä. Ymmärtämättä sitä, että kohtuukäyttö ei vain näissä ongelmissa ole yksinkertaisesti enää vaihtoehto. Kohtuukäyttö sinällään on käsitteenä varsin vekkuli. Minun mielestäni kun tuo toteutuu ainoastaan silloin, kun ihmisen ei tarvitse miettiä omaa päihteiden käyttöä ollenkaan. Verrattuna riippuvuuteen, ero on kokolailla konkreettinen. Sillä mitä syvemmällä riippuvuuden syövereissä ihminen sukeltelee, sitä enemmän hänen kaikki ajatuksensa pyörii tuon aineen ympärillä. Sen käytön, hankkimisen tai seuraavan käyttökerran suunnittelussa, puhumattakaan edellisten toteuttamiseen kuluvaa aikaa ja energiaa.

Loppuun olisi hyvä miettiä hetki sitä, miksi Jeppe esimerkiksi juo? Riippuvuus on yksi osa kokonaisuutta, mutta todellisuudessa vain oire jostakin syvemmällä olevasta ongelmasta. Ratkaisu mielestäni olisikin se, että me ihmiset aidosti opettelisimme kohtaamaan ensin itseämme ja sen myötä toisia. Kun itse raitistuin, lopetin holtittoman lääkkeillä leikkimisen tai kun erkanin pakonomaisesta pelaamisesta, kaikki nuo edelliset mahdollistuivat sen myötä kun sain ensikertaa elämässäni kokea tulleeni nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäni. Tuo nähdyksi ja kuulluksi tuleminen kun käsitykseni mukaankin yksi tärkeimmistä asioista kenen tahansa meidän elämässä. Ilman tuota, hapuilemme läpi elämän, epätoivoisesti etsien hetken helpotusta raastavan kaipuuseemme joka sisällämme jäytää. Kun tuo tarve tulee täytetyksi, tarve esimerkiksi sekoittaa päämme päihteellä poistuu.

Varsin yksinkertaista, mutta samalla suunnattoman monimutkaista. Lähinnä siitä syystä että kovin harva meistä oikeasti ymmärtää sen, mitä aidoimmillaan toisen ihmisen kohtaaminen lopulta on. Sen vuoksi juuri koenkin oman elämäni varsin mielenkiintoisen haastavana, kun tuota itseni sekä senmyötä toisen ihmisen aitoa kohtaamista olen tässä vuosien aikana saanut opetella.

Moni meistä kulkee läpi elämänsä, etsien onnea, onnellisuutta. Mutta kuinka moni meistä lopulta tietää, mitä onnellisuus aidoimmillaan edes on.

Minä muiden muassa olen etsinyt tuota tilaa läpi elämäni, tässä hetkessä tullen toteamaan sen tosi asian, etten edes mahda itse tietää mitä tuo lopulta on.

Joskus aikanaan ajattelin niin, että onnellinen ihminen on sellainen, jolla kaikki asiat on kunnossa. Mutta kuinka moni meistä voi lopulta rehellisesti sanoa kokevansa juurikaan koskaan saavuttaneensa tuollaista tilaa. Faktahan on kuitenkin se, että ihminen kovin harvoin osaa pysähtyä elämässään siihen hetkeen, jolloin toteaisi saavuttaneensa kaiken, ollen sen myötä onnellinen. Ainahan voi saada jotakin lisää tai saavuttaa jotakin suurempaa. Mutta onko onnellisuus lopulta edes sidoksissa siihen mitä ihmisellä on tai mitä hän on saavuttanut elämässään.

Kuten totesin, minä olen harhaillut läpi elämän, kuvitellen onnellisuuden olevan tuolla jossain. Kerta toisensa jälkeen todeten hapuilleeni ilmaa käsieni välissä.

Lopulta juuri nyt ymmärtäen omaan elämääni taas kokolailla tärkeän seikan. Entä jos onnellisuus on tila, joka ei olekaan saavutettavissa omilla teoilla, saati suoritteilla. Entä jos onnellisuus onkin piilotettuna siihen, että kykenee luopumaan kaikesta yrittämisestä. Entä jos onnellisuus tuleekin luo, kun lakkaan juoksemasta sitä pakoon, yrittäen epätoivon vimmalla saavuttaa sen.

Elämä on varannut minulle varsin monivivahteisen ja vaihderikkaan matkan itseni äärelle. Kuin haluten osoittaa minulle kaikin mahdollisin keinoin sen, että elämä itsessään riittää tekemään minusta onnellisen, jos vain kaiken itseriittoisuuteni, kykenen tuon onnellisuuden itselleni sallimaan.

Yksi tärkein oivallus taas kerran tällä vaihderikkaalla matkallani tulee tässä. Onnellisuus ei ole sidoksissa siihen, miltä minusta juuri nyt tuntuu. Saati siihen, mitä kuka tahansa toinen minusta miettii. Tärkeintä minulle on ollutkin juuri luopuminen siitä harhasta että onnellisuus olisi tunne tai sidoksissa siihen, kykenenkö elämään siten, että kaikki ihmiset ympärilläni hyväksyisivät minut tällaisenaan.

Olen siis toisinsanoen itse seissyt oman onnellisuuteni esteenä. Miksi ihmeessä? Siksi, koska olen kuvitellut onnellisuuden olevan riippuvainen siitä, miltä minusta tuntuu.

Kun tunnetilat vaihtelee ja niiden seurauksena syntyy samalla loputon määrä ajatuksia, joihin sitten opittuani aina reagoimaan, on elämäni ollut yhtä suurta, päätöntä säntäilyä edestakas.

Kuten jo monta kertaa aiemmin olen kiitollisena todennut, onneksi elämä tietää paremmin. Niin nytkin. Se on nimittäin rakkaudellisesti ohjannut minut tilanteeseen, missä enää ei ole juurikaan mahdollisuutta yrittää enempää. Saati pyrkiä vakuttamaan toisia ihmisiä omasta erinomaisuudesta asioissa. Sensijaan olen tilanteessa, missä lähestulkoon kaikki mahdollinen on yritetty ja pyritty. Siis kaikki mahdollinen, mikä inhimillisin voimin on mahdollista. Asiat on lopulta vain yksi kerrallaan nivoutunut kahta tiukempaan solmuun, mitä kovemmin olen yrittänyt noita solmuja aukoa.

Entä kun elämässä on tilanne, et lähestulkoon jo liian moni asia on solmussa, koenko olevani epäonnistunut tai onneton? Päinvastoin.

Ymmärtäessäni ja hyväksyessäni kaiken tämän olleen itselleni tarpeen, voin levollisena huokaista syvään ja kiitollisena todeta sen, että nyt viimein on aika lakata yrittämästä. Lakata taistelemasta tuulimyllyjä vastaan.

Onnellisuus on tämä hetki. Tila, jossa minulla on lupa kokea kaikki nämä tunteet, joita viime vuosien seikkailu sisimmästäni nostaa. Syyllisyyttä vääristä valinnoista. Häpeää siitä, millä mallilla asiat ovat. Pelkoa siitä, millätavoin elämä tästä eteenpäin etenee. Riittämättömyyttä siitä, etten edelleenkään ole oppinut elämään siten, etten kerta toisensa jälkeen olisi elämässäni umpikujassa.

Mutta! Kuten aiemmin totesin, onnellisuus ei ole sidoksissa tunteisiini, saati olosuhteisiin. Onnellisuus on sitä, että kaikki tunteet on lopulta sallittuja. Ovathan ne yksi inhimillisyyteni perusta. Mitä olosuhteisiin tulee, niin olen onnellinen siitä, että juurikin näiden olosuhteiden myötä minulla on oiva tilaisuus kohdata noita edellä mainitsemiani tunteita itsessä ja sen myötä vain yhä selvemmin todentaa se, että ihminen voi olla onnellinen, vaikka kaikki mahdollinen elämässä huutaisi sen puolesta että olisi kaikki syy olla onneton.

Alkoholismi. Päihde- tai lääkeriippuvuus. Huumeongelma. Siinä sairaus joka yhä tänäänkin mielestäni kantaa vääränlaista häpeätaakkaa harteillaan. Kyse on sairaudesta, ei ihmisen selkärangattomuudesta. Yhä vieläkin asiaan kuitenkin suhtaudutaan siten, kuin olisi ihmisen itsensä päätettävissä se käyttääkö vai onko käyttämättä. Tietysti asian halutessaan voi tällätavoin käsittää tai pikemminkin sivuuttaa. Onhan kovin helppo tuomita ihminen, jottei tarvitse sen enempää käyttää kallisarvoista aikaansa ottaakseen selvää miksi ihminen tekee ja toimii siten että satuttaa itseään ja jokaista joka hänen lähellään elää.

Onhan huomattavasti helpompi jättää ihmisen itsensä taakaksi asia, joka lähelle tullessa herättää täysin käsittämättömän voimattomuuden kokemuksen. Kun ei vain yksinkertaisesti voi asialle yhtikäs mitään. Siis sillä tosiasialle, että täysin järkevästä, tasapainoisesta, työssäkäyvästä ihmisestä tulee yhtäkkiä täysi sekopää jolle tärkein asia näyttää olevan tuo aine.

Yksi suurin haaste, mutta samalla vähiten ymmärretty on tämän sairauden lähellä elävät ihmiset sekä heidän hätänsä. Häpeä on nimittäin käyttäjällä, mutta varsinkin heidän läheisillään suunnaton. Niinkauan kuin tästä asiasta vaietaan tai kun sitä lakaistaan maton alle, itse ongelma ja siitä johtuva pahaolo vain kasvaa.

Tuossa juuri yksi suurin syy siihen, miksi itse raitistuttuani päätin, etten suostu elämään elämää, jossa tuota sairautta tai siihen liittyvää häpeää joutuisin väärällä tavalla taakkana kantamaan. Sen vuoksi jo aika raittiuteni alkuvaiheessa aloin rikkoa tabua siitä ettei tästä asiasta vain puhuta ääneen. Minä puhun. Olkoonkin, ettei osa ihmisistä sitä ymmärrä saati hyväksy.

Nämä sairaudet ovat osa elämääni. Osa minuuttani ja sen vuoksi jos häpeisin sairautta, häpeäisin itseäni. Mutta enää en halua tahtomattani kokea vääränlaista häpeää saati syyllisyyttä siitä millainen ihmisenä olen. Olen aidosti ylpeä siitä että minulla on takana juuri sellainen menneisyys kuin mitä on. Ilman sitä en olisi tätä mitä nyt olen.

Toivoisinkin että ihmiset entistä enemmän uskaltautuisivat kohtaamaan tuota häpeää, suostumatta enää elämään sen varjossa. Sillä mitä rohkeammin ihmiset tästä asiasta puhuisivat, sitä vähemmän mitä erilaisimpia väärinkäsityksiä kyseisiin sairauksiin liittyisi. Vaikka jokaista päihderiippuvuudesta kärsivää ihmistä tai heidän läheistään ei voisikaan auttaa, niin silti jokainen joka apua saa, osaltaan edesauttaa sen ettei tämä sukupolvelta seuraaville siirtyvä häpeäsairaus enää jatkuisi.

Itse uskon vahvasti siihen että vielä joku päivä meillä osataan suhtautua tähän sairauteen sen vaatimalla vakavuudella ja yksi tuon näkyvin osa olisikin juuri enenemässä määrin tämän sairauden vaikutuspiirissä elävien läheisten huomiointi. Sillä itse työssäni olen nähnyt sen että kun jo pelkästään läheisiä hoidetaan, saa se jo parhaimmillaan aikaan sen tarvittavan muutoksen, minkä seurauksena myös ongelmainen itse alkaa pohtia muutoksen mahdollisuutta elämässään.

Silti tiedän myös sen että tämän sairauden ympärille nivoutuu kaikkiaan sellainen problematiikka ettei sitä aivan heti saada selvitetyksi siten että jokaisella tästä sairaudesta kärsivällä, saati heidän läheisillään olisi automaationa avun piiriin päästessään mahdollisuus suoraan parempaan elämään. Yksi osa kun tätä sairautta todella vahvasti on myös läheisriippuvuus. Siis se lähellä elävän sairastama tila, jossa suuri sydäminen auttaja yrittää kuin viimeisillä voimillaan pelastaa pulaan joutunutta päihteidenkäyttäjää, itsekään edes näkemättä sitä, että vain itse omalla käytöksellään tulee mahdollistaneeksi tappavan oravanpyörän jatkumisen. Juuri siksi ja sen vuoksi olisikin äärimmäisen tärkeätä huomioida se, että ei pelkästään ongelmainen itse, vaan myös hänen lähellään elävä tulisi saattaa hoidon piiriin. Tällätavoin kokonaisvaltaisesti ongelmiin puututtaessa on oikeastaan ainoa keino saavuttaa se paras lopputulos kaikessa.

Uskokaa pois kun sanon et tiedän mistä kirjoitan. Olen kuitenkin elänyt yli neljä vuosikymmentä näiden sairauksien vaikutuspiirissä, joista kuluneen kohta 12 vuotta tarkastellut näitä sairauksia ja niiden vaikutuksia sekä ongelmaisiin että heidän läheisiinsä itse raittiina eläen. Sen vuoksi koen että minulla on aikas vahva mututuntuma asioista ja niiden oikeasta tilasta.

Hieman jatkoa edelliseen kirjoitukseeni liittyen. Kuten aikaisemmin kirjoitin, uskon vahvasti siihen, että yksi suurin osa riippuvuuskäyttäytymistä, on selitettävissä sillä kuinka ihmisen sisällä on suuri määrä käsittelemätöntä tuskaa.

Sen vuoksi heitänkin seuraavan ajatuksen. Silti välttämättä sen olevan ainoa totuus tai muutoinkaan kirjoittamatta tätä siten, kuin itse ainoana tietäisin miten asiat on. Lähinnä tälläkin kirjoituksella, kuten kirjoituksillani yleensä, pyrin herättämään ihmisiä pohtimaan asioita hieman useammalta kantilta.

Olen nimittäin tässä vuosikymmenen aikana saanut tutustua melkoiseen määrään ihmisiä, jotka kukin tahoillaan ja tavoillaan toteuttavat näiden sairauksien alla elävien ihmisten auttamistyötä.

Yksi surullinen yhtäläisyys heillä kaikilla on. Eräänlainen, lähes pakonomainen tarve todistella sitä, kuinka heidän toteuttamansa työmenetelmä on se yksi, ainut, ja oikea tapa lähestyä näitä ongelmia. Esitän tähän hetkeen kysymyksen: Entä jos näin ei olekaan? Mitä tapahtuu, jos ihminen joutuu kyseenalaistamaan omat toimintatapansa? Astumaan eräällä tavoin epämukavuusalueelle?

Yleisimmillään tuosta seuraa suunnaton määrä vastustusta. Mitä tiukemmin, jopa fanaattisemmin ihminen uskoo omaan tekemiseensä, sitä suurempaa vastarintaa hänestä nousee, jonkun räkänokan kehdatessa esittää että tuossa toiminnassa olisi jotakin vialla.

Mutta siitä itse asiaan. Riippuvuuksiin mielen sairautena. Omalla kohdallani olen siinä siunauksellisessa asemassa, että omalla taipaleellani elämä on katsonut tarpeelliseksi tasaisin väliajoin ravistaa minut irti mitä erilaisimmista rakennelmista, joita hallinnan harhoissa olen kyväillyt. Samalla osoittaen kerta toisensa jälkeen sen, että päihdetyössä tärkeintä on aina ja kaikessa ihminen. Ei siis se sairaus, jonka vallassa ihminen elää, saati lukemattomat oireet, joita tuo sairaus aiheuttaa. Ei. Vaan ihminen näiden takana. Se aito, herkkä, haavoitettu ihminen. Ihminen, joka kuollakseen kaipaa vain sitä, että joku oikeasti ymmärtäisi sen, ettei hän pahuuttaan tee, saati ole tehnyt kaikkia niitä kauheuksia joita hän tuon sairauden orjuuttamana on vuosien ja vuosikymmenten aikana itselleen ja rakkaille läheisilleen tehnyt. Pysäyttävintä tässä työssä kerta toisensa jälkeen on se hetki, kun kaiken tuon kaaoksellisuuden takaa paljastuu se lukemattomien roolien alle itsensä kadottanut ihminen. Yksi positiivisimmista palautteista mitä työssäni olen saanut, on se, kun ihminen kiittää suoraan sydämestään sitä kun ensimmäistä kertaa joku kohtasi hänet ihmisenä, ongelmaisen sijasta.

Haaste näiden sairauksien kanssa on lähinnä se, kun lähestulkoon kaikki jotka tämän äärellä toimivat, pyrkivät kilpaa vakuuttamaan toiset oman toimintansa oikeellisuudesta. Tässä kilpalaulannassa unohtuu vain se tärkein, ihminen joka apua on hakemassa. On lähes sama tilanne, kuin alkoholistiperheessä, missä kaksi vanhempaa riitelee siitä kuinka hänen mielestään toinen ei kasvata lapsia oikein ja loppupeleissä se joka eniten tästä kaikesta kärsii on juurikin tuo lapsi.

Olisikin äärimmäisen tärkeätä, että tämän jatkuvan kinastelemisen sijaan, voitaisiin avata oikeasti rakentavaa keskustelua siitä, millätavoin jo olemassaolevia palveluita voitaisiin yhdistää ja sen myötä käyttää mahdollisimman tehokkaasti näiden sairauksien alla elävien ihmisten sekä heidän läheistensä auttamiseen.

Jokaisella meistä on ainakin jollain tasolla itsessämme käsittelemättömiä tapahtumia ja tunteita. Mielen sairautta. Kun sitten ihminen näiden tiedostamattomien tapahtumien ja tunteiden ajamana lähtee ohjautumaan elämässä, elämä on jatkuvaa taistelua ja vääntämistä jos milloin mistäkin. Vain yhtenä esimerkkinä tästä, se mikä olisi oikea tapa lähestyä riippuvuussairauksien hoitoa.

Entäpä jos tuon vääntämisen sijaan, jokainen vääntäjä kääntäisikin katseensa omaan itseensä. Omaan tekemiseen. Siihen mitä siinä kenties voisi olla parannettavaa.

Sillä aivan samoin kuin aikanaan käytin päihteitä ja muita riippuvuuksia keinona hallita sisäistä kaaostani, lähestulkoot jokainen ihminen meistä luovii tätäkin päivää läpi, ainakin jollain tasolla pyrkien hallitsemaan omaa sisintään. Mitä enemmän sitä yrittää, sitä suuremmalla todennäköisyydellä jokin tekeminen tai toiminto alkaa lähennellä pakonomaisuutta. Aivan kuten riippuvuuksissa yleensä.

Tunne sisällä puristaa. Tuntuu siltä, kuin ei kunnolla saisi happea. Pala kurkussa kuristaa. Itkettää, mutta silti itku ei tule.
Ahdistus. Siinä sana, jolla olen tottunut kuvaamaan tätä tunnetta jo kovin nuorena. Yksinkertainen sana, joka sisältää suunnattoman latauksen. Silti kertomatta itse tunteesta juurikaan mitään. Johtunee siitä, kuinka yleisesti tuota sanaa viljellään. Kun kaikki ahdistaa, vaikka välttämättä ei kyse olekaan sellaisesta henkisestä tuskasta jonka ainoa keino edes jollain tavalla saada itsestään ulostetuksi, on pukea se sanaksi ahdistus.

Mistä tuo ahdistus sitten kumpuaa? Henkinen pahaolo. Suurin osa elämässäni olleesta ahdistuksesta johtuu menneisyydessä tapahtuneista asioista sekä niihin liittyvistä tunteista, joita ei koskaan ollut lupa tuntea. Mies ei itke. On lause, joka jäätävällä varmuudella aiheuttaa jokaisessa miehessä jossain kohtaa, jonkin tasoista ahdistusta. Miksi ei itkisi. Onhan miehelle, aivan samoin kuin kenellä tahansa tunteet. Suurin ongelma tässäkin juontaa juurensa jo aikaisempiin sukupolviin ja siellä opittuihin, sinällään haitallisiin ajatus- ja toimintamalleihin. Mies ei saanut olla heikko. Miehen tuli kantaa vastuu perheestä ja toimeentulosta. Piti vielä siinä sivussa puolustaa maataan ja sen itsenäisyyttä. Pahimmillaan opetella tappamaan vihollinen. Tai tulla itse tapetuksi. Ei siis ihme, että me kolme sukupolvea myöhemmin aikuisuutta opettelevaa ihmistä, kannamme yhä sisällämme osan tuosta tuskasta. Tuskasta joka ei koskaan saanut tulla näkyväksi. Sille ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa, saati tilaa. Ei siis ihme, että osa meistä voi todella huonosti. Vielä kun yhtälöön lisätään nykyisen yhteiskunnan paineet pärjäämisestä ja siitä että ulospäin näytellään äärettömän kiireistä ja menestyvää ihmistä, ei ole ihme että ihminen toisensa jälkeen uupuu. Osa jo alle kolmikymppisenä. Siis siinä iässä, kun ihmisen pitäisi olla parhaimmassa vedossa. Mutta ei. Osa ihmisistä jää eläkkeelle jo tuolloin, mitä erilaisimpien mielenterveysongelmien saattelemana. Eikä siinä, niin olin minäkin jäämässä. Nyt miettien Luojan kiitos Kelan lääkäri ei suostunut minua päästämään eläkkeelle. Ei vaikka kaikki lausunnot mitä olin reilun puolenvuoden työkykykartoituksessa saanut haalittua kasaan, puolsivat tuota. Mutta minulle elämä oli varannut lopulta jotakin ihan muuta. Nimittäin eräänlaisen palvelutehtävän osaltani omien kokemuksieni kautta auttaa näitä kokolailla uupuneita matkalaisia löytämään elämäänsä toivon. Aivan samoin kuin itse aikanaan sen lopulta löysin. Joskin viimeisessä mahdollisessa tilanteessa. Olinhan itse tuolloin jo kirjaimellisesti toinen jalka haudassa.

Nyt miettien olen äärettömän kiitollinen elämälle siinä, että se tiesi minua paremmin sen mihin olisin kykenevä. Ihminen, joka läpi elämänsä urautuu alisuoriutumaan kaikessa, ei aivan heti kuvittele omaavansa voimavaroja, joiden löytymisen myötä kykenisi ottamaan vastuuta itsensä lisäksi myös osaltaan muiden ihmisten hyvinvoinnista.

Mutta silti, jokaisella meistä on loppupeleissä vastuu omasta itsestämme. Niin minulla, kuin myös sinullakin. Kovin mielläni minäkin aikanaan sälytin kaiken vastuun elämästäni jollekulle toiselle. Ajatellen, että hoitakaa te minun elämä, kun en kerran siihen itse kykene. Harmillista sinällään kaikessa se, ettei ihminen pääse lopulta tuota vastuuta pakoon, ei vaikka kuinka yrittäisi. Sillä se on jotenkin hassulla tavalla rakennettu sisimpäämme siten, että se on yhteydessä tunteisiimme. Sillä mitä enemmän aikanaan yritin tuota vastuuta pakoilla, sitä suuremmaksi henkinen tuskatilani kasvoi. Ihan sama on myös toisessa äärilaidassa. Silloin kun eksyn väärällä kuvittelemaan olevani vastuussa toisen ihmisen hyvinvoinnista, ennenpitkää tulen huomanneeksi saman henkisen tuskan olevan läsnä arjessa.

Ainoa keino kohdallani välttää tuo henkisen tuskan, tai jos niin halutaan kuvata, ahdistuksen näyttäytyminen elämässäni on, jatkuvasti ja kokoajan tarkkailla sitä millä tavoin asioissa operoin. Samalla puhuen ja kirjoittaen itsestäni ulos kaikkea sitä mitä pääni milloinkin tuottaa. Ilman puhumista kun äkkiä käy niin, että kaikki tapahtumat ja niistä nousevat tunteet paisuvat sisimmässäni suunnattoman suureksi, mustaksi möykyksi, joka lopulta lähes salpaa hengityksen.

Jos siis juuri tässä hetkessä koet jollain tavalla olevasi ahdistunut, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä kehoittaa sinua joko ottamaan kynän ja palan paperia ja kirjoittamaan tuosta ahdistuksesta. Tai sitten etsimään itsellesi ihminen, jolle tuosta voit luottamuksella ja suoraan, mitään salaamatta puhua. Ennen kuin huomaatkaan, tuo mustana möykkynä rinnassasi hengitystä salpaava ahdistus alkaa, kuin huomaamatta hellittää. Syykin siihen on varsin yksiselitteinen. Tuo ahdistus itsessään kun ei sinällään ole tunne. Vaan sen taustalle nivoutuu nippu mitä erilaisimpia tunteita. Jotka sitten käsittelemättömänä kasvavat sisimmässäsi suunnattoman suureksi möykyksi, joka lopulta peittää alleen kaiken sen hyvän mitä elämässäsi milloinkaan on ollut tai on. Mutta suostumalla päästämään noita tunteita itsestäsi ulos, tulet samalla kuin huomaamattasi päästämään valoa sisimpääsi ja tuo valo lopulta sisään päästessään haihduttaa pois tuon mustan möykyn sisältäsi. Senjälkeen huomaat elämässäsi olevan loputtoman paljon pieniä, hyviä asioita, joista olla kiitollinen.

Puhuminen on parasta. Aina ja kaikessa, vaikka tiedän omasta kokemuksesta myös sen että tunteiden näyttämisen ohella, yksi haastavimmista asioista omassa elämässäni on ollut opetella pois eräänlaisesta puhumattomuuden kulttuurista. Siis sellaisesta, jossa puhutaan kyllä parhaimmillaan paljonkin, silti sanomatta yhtikäs mitään. Sillä vasta silloin, kun ihminen oikeasti uskaltaa puhua niistä asioista, joita pahimmillaan on vuosia, tai vuosikymmeniä sisimmässään piilotellut, puhuminen alkaa helpottamaan omaa oloa. Liian monasti minäkin kysyttäessä, miten menee, vastasin vain varsin monotonisesti, ihan jees. Jotenkin tuo itselle vaikesta asioista puhuminen on vain käsittämättömän vaikeata. Helpompi minunkin oli kokeilla kaikki muut vaihtoehdot ensin, välttääkseni noiden vaikeiden asioiden kohtaaminen. Juoksinhan itseäni karkuun loputtoman monin eri keinoin. Milloin päihteillä. Liikunnalla. Työnteolla. Opiskelulla. Murehtimalla muiden elämää jne. jne. jne.

Hankala tässä yhtälössä on lähinnä se, että kun nuo ongelmat on minussa itsessä sisälläni, en niitä pääse pakoon, vaikka matkustaisin toiselle puolelle maapalloa. Ne seuraavat minua sinnekin. Itsessä, sisimmässäni. Eli ainoa vaihtoehto lopulta selvitä, on kohdallani pysähtyminen itseni äärelle ja rohkeasti kohdata nuo asiat itsessä, joita kuollakseni olen pelännyt.

Mutta lopulta tuon kohtaamisen kautta huomaan vain sen, etteivät nuo asiat lopulta olekaan kuin asioita. Siis ihan samanlaisien asioiden kanssa lähestulkoon jokainen meistä jossain vaiheessa elämäänsä painiskelee.

Kysymys on siis siitä, että suostun myöntämään itselleni vain sen, etten minä lopulta ole yhtään sen erikoisempi tapaus ihmisenä, kuin kuka tahansa toinenkaan meistä. Tuon myöntämisen jälkeen tapahtuu se ihmeellinen asia, että eräänlaiseen henkiseen yksinäisyyteen alkaa virrata eheyttävää yhteisöllisyyttä ja ennepitkää huomaan, miksi meitä ihmisiä lopulta onkaan täällä ajassa niin tuhottoman paljon. Olemme täällä toinen toisiamme varten.

Luin Tommy Hellstenin viimeisimmän kirjan ja nyt miettien asennoituen kuin huomaamattani siihen tietyllä tavoin. Johtunee lähinnä siitä, että olen lukenut lähestulkoon kaikki kyseisen ihmisen kirjoittamat kirjat, saaden niistä elämääni paljon.

Tähän kohti on pakko todeta se, että tämän postauksen kirjoittamalla otan varmasti ensikertaa elämässäni suuren riskin siinä että ajatusteni kautta minua ei tulla hyväksymään, mutta ehkä juuri siitä syystä tämän kirjoitankin, sillä en enää halua hylätä itseäni.

Tämäkään kirja ei siinä mielessä tuottanut pettymystä. Oivalsin nimittäin yhden suurimmista kipukohdistani tuon tekstin kautta. En yhä vieläkään ole ollut sinut itseni kanssa. Mutta kyseisen oivalluksen saattelemana pääsin taas suuren harppauksen eteenpäin.

Luin joskus vuosia ja taas vuosia sitten Virtahepo olohuoneessa-kirjan ja siitä käynnistyi osaltaan matka minuuteeni. Tässä vuosien saatossa on tapahtunut paljon. Jossain kohtaa haaveilin joku päivä olevani kuin tuolloin ihailemani Tommy. Kirjoittaen kirjan toisensa jälkeen, tavaten ihmisiä työssäni ja käyden puhumassa mitä erilaisimmissa tilaisuuksissa ympäri maailmaa. No muutoin kaikki lienee jo toteutunut, mutta jo pitkään "teon alla" oleva kirjani antaa yhä odottaa itseään. Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä ettei se vielä ole kirjoittanut itseään. Minun kun on ihan turha sitä alkaa kirjoittaa. Ei siitä mitään tulisi. Olen nimittäin jo useamman vuoden saanut elää siinä onnellisessa asemassa, etten minä tee omassa erinomaisuudessani yhtikäs mitään, vaan jos jotakin tapahtuu, se ei ole minun aikaansaannoksiani. Toisinsanoen, jos minulta joku kaunis päivä ilmestyy vielä kirja, on se vain merkki siitä että olen lopulta onnistunut suostumaan siihen että minä kirjoitan sen, minkä joku toinen sanoittaa. Aikaa on. Enää kun tuokaan asia ei sinällään ole mikään pakkomielle, kuten se joskus on ollut.

Mutta takaisin siihen vapauttavaan oivallukseeni. Tajusin että olen toivonut vuosia ja taas vuosia olevani jotakin. Milloin Tommy Hellsten. Milloin Jari Sarasvuo. Toisinaan Arman Alizad. Olenpa jossain kohtaa haaveillut olevani Teemu Selanne. Yhtä kaikki, noissa haaveissa yhdistävänä tekijänä toive tulla näkyväksi. Joskin nyt tulleen oivalluksen kautta, taas kerran ihan väärällä tavoin. Nyt voin käsi sydämellä todeta, etten todellakaan halua olla mikään julkisuudessa jatkuvasti näkyvillä oleva "ihminen". Vaan suostua siihen, että olen näkyvä jokaisessa niissä kohtaamisissa joita elämäni on täynnä päivittäin. Sillä mitä hyötyä olisi olla toisten jumaloima julkkis, jos sen hintana oma sisin olisi tyhjä. Enkä tällä nyt tarkoita todellakaan sitä, että edellä mainitut ihmiset olisivat sisältään tyhjiä, vaan sitä että itse olisin, sikäli jos jatkuvasti olisin jossain mediassa näkyvillä. Minua ei ole tuollaiseen tarkoitettu.

Ymmärsin lisäksi tuon kirjan kautta sen, että mitä enemmän tunnen itseäni, sitä suurempi vaara minulla on päätyä täydelliseen henkiseen yksinäisyyteen, kun saatan tahtomattani sanoittaa asioita siten, että ihmiset eivät joko ymmärrä mitä tarkoitan, tai pian vertaavat minua pohdiskelijana Hellsteniin. Itseasiassa näin on jo monta kertaa käynyt. Rehellisesti sanoen, nuo kommentit hivelivät kyllä egoani, mutta todellisuudessa osuivat lähes yhtä tarkasti omaan arvottomuuteeni. Haluan nimittäin sitä kipeämmin vain olla Kimmo, mitä enemmän minua johonkuhun toiseen verrataan.

Lopuksi totean vielä sen, että oikeastaan ainoa asia mitä jäin miettimään tuossa kirjassa oli se, että millainenhan tuosta kirjasta olisikaan tullut, jos kyseinen kirjailija olisi menettänyt elämässään lopulta kaiken, päätyen kirjoittamaan kirjan saaristolais-ukon perspektiivistä. Minä nimittäin kirjaa lukiessani en voinut välttyä siltä pohdinnalta että vaikka ihailtavan paljon kirjassa oli kirjoitettuna sellaista, mitä Tommy itse ei ollut sanoittanut, niin silti siinä oli vielä kokolailla paljon itse Tommya.

Minä nimittäin tajusin tuosta sen että mitä enemmän minä kykenen luottamaan elämään, sitä enemmän kykenen kohtaamaan tänäänkin ihmisen ihmisenä ja sen myötä minulla ei ole pelkoa päätyä yksinäisyyteen kaikkien arvostamana terapeuttina. Pelkäsin nimittäin pitkään tutkimusmatkallani sitä, että mitä enemmän minä tiedän, sitä kauemmas ihmiset minusta ajautuvat tullessaan etsimään minulta valmiita vastauksia elämäänsä. Luojan kiitos, tänään ymmärrän sen että mitä enemmän luotan elämään, sitä vähemmän ymmärrän tietäväni ja sen kautta jokainen kohtaamani ihminen on hetken aikaa yhdessä kanssani etsimässä sitä itselleen tarvitsemaansa vastausta sisimmästään, eikä minusta. Tästä oivalluksesta osittain lähti liikkeelle vyöry, joka nyt päättyy siihen toteamukseen omalla kohdallani, että tähän olen tullut.

Mitä erilaisimmista riippuvuuksista läpi elämäni kärsineenä, en voi olla pohtimatta sitä kuinka paljon tunteet lopulta vaikuttavatkaan käyttäytymiseemme. Yhtään ainoata muutosta elämässäni, jos puhutaan esimerkiksi jostain haitallisesta riippuvuudesta luopumisesta, en ole kyennyt toteuttamaan ennen kuin pahaolo on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, ettei juurikaan muuta vaihtoehtoa enää ole ollut.

Nyt vuosia jo tuhoisimmista riippuvuuksistani vapaana astelleena ja näiden ongelmien parissa leipää tänään ansaiten, mietin tässä hetkessä sitä, olisiko kenties mahdollista jollain tavalla auttaa muita siten, ettei heidän tarvitsisi kokea samankaltaisia tuskia kuin mitä itseni on tullut kohdata.

Tässä kohden mieleeni nousee juttu jonka luin netissä. Siinä Samuli Edelmann pohti sitä kuinka jo peruskoulussa tulisi olla kursseja siihen kuinka tunteita käsitellään ja kohdataan. En voisi olla enemmän samaa mieltä asiassa.

Varsinkin kun nykyinen malli on yhä enemmän menossa kohti enenevää suorittamista ja tuottavuudella mitattavaa arvoa, olisi hyvä vetäistä hieman jarrua, ennen kuin on liian myöhäistä.

Meillä kun jokaisella on kiinteänä osana minuuttamme tunteet, joilla jokaisella on tarkoituksensa, niin olisi enemmän kuin paikallaan opetella käsittelemään niitä ilman että ne pitäisi heti tavalla tahi toisella olla vaimentamassa.

Itse ja loputon määrä ihmisiä joita matkallani olen tavannut, olemme yrittäneet vaientaa nuo tunteemme, joutuaksemme vain lopulta toteamaan sen olevan täysin mahdoton yhtälö. Miksi siis emme opettaisi kaiken muun ohella lapsillemme jo koulussa sitä, ettei noita tunteita tarvitse pelätä, hävetä, saati muutoinkaan arastella, vaan ne voi oppia tunnistamaan ja kohtaamaan terveellä tavalla ja siinä samalla tulee huomanneeksi myös sen että niillä todellakin on tarkoituksensa tässä kaikessa.

Jos nyt esimerkkinä omasta elämästäni kerron hieman pelon tunteesta. Kun jo pienenä opin kätkemään pelon syvälle sisimpääni, jossain kohtaa erilaiset riippuvuudet toimivat oivana pakokeinona välttyä kohtaamasta tuota tunnetta. Mutta koska tuo tunne, kuten muutkin tunteet, haluavat tulla kohdatuiksi, ei lopulta enää mikään riippuvuus auttanut tuota tunnetta vaimentamaan. Vasta kun luovuin riippuvuuksista, suostuen ensin kohtaamaan pelon joka tuosta muutoksesta nousi, pääsin matkalle jonka varrella olen saanut kohtaamisen kautta vapautua suurimmista osista pelkojani. Eli toisinsanoen tunne jota yritin paeta, oli lopulta suurin syy pakenemisen lopettamiseen ja tätä kautta uskon, että melkoisen moni meistä löytäisi huomattavan paljon helpommin omia tunteitaan, jos niistä jo kouluissa lapsillemme puhuttaisi. Jos ei muutoin, niin ainakin kotona koulusta puhuttaessa myös me vanhemmat oppisimme samalla puhumaan enemmän lastemme kanssa myös näistä asioista.

Alkuun todettakoon se että minulle on tullut tähän hetkeen äärimmäisen tärkeäksi aamuisin viettää hetki herättyäni hiljaisuudessa, pohtien millä asenteella tämän päivän toivon aloittavani. Yleensä päällimmäinen tunne on kiitollisuus sekä siitä kumpuava kiireettömyys.

Nyt useampana aamuna olen todennut olevani tavallista negatiivisempi. Hetkittäin jopa suoraan sanottuna vittuuntunut. Taas kerran keskustelu luotto ystäväni kanssa avasi sisintäni sen että sain kiinni tuon negatiivisuuden alkulähteestä. Kyvyttömyydestä hyväksyä edelleen hetkittäin itsessäni esiintyvää pimeyttä.

Jokaisesta meistä löytyy sisältä valo. Hyvyys jonka ohjaamana kykenemme luopumaan kaiken tuhoavasta itsekkyydestämme. Itsekeskeisyydestä jonka vallassa ja ajamana minäkin vuosikymmeniä satutin itseä sekä siinä samalla jokaista joka elämässäni oli. Tuo suunnaton voima jyllätessään kun tuppaa imemään elämästä kaiken hapen. Sillä mitä enemmän ihminen tuon voiman ohjaamana itselleen elämässä haalii, sitä tyhjemmäksi hän lopulta sisimmässään itsensä kokee. Ei tarvitse kauaa seurata tämän maailman menoa tässähetkessä ymmärtääkseen minkä voiman vallassa ihmiset täällä operoivat. "Minulle kaikki heti ja moninverroin. Sama se muille, kunhan minulla on sitä, tätä ja vielä tuota."

Eikä siinä, en minä tiedostaessani tuon, ole silti yhtään sen puhtoisempi pulmunen. Mutta koska kohdallani tuo itsekkyys oli tappaa, tulin pakotetuksi luopumaan siitä vähä vähältä.

Tässä hetkessä elämääni suurin haaste itseni kanssa kulminoituu siihen että ymmärtäessäni mitä olen, toivoisin kykeneväni olemaan jotain ihan muuta. Paavali sanoi jo raamatussa sen mitä itse tässä hetkessä kipuilen: "Se hyvä mitä minä haluan tehdä, sitä minä en tee, mutta se paha mitä minä en halua tehdä, sitä minä teen."

Olen saanut viimeisen vuosikymmenen aikana elämältä kaiken. Itseasiassa moninverroin. Aloitinhan rakentaa elämäni raunioita likipitäen tyhjästä. Pelkästä tomusta. Päästäkseni tähän päivään, päivään josta ei puutu mitään. Osaanko sitten kokoajan olla kiitollinen tuosta saamastani hyvästä? Paskat. Itsekkyyden vallatessa alaa, haluan lisää ja vieläpä moninverroin. Todellisuudessa en halua, mutta toisaalta en voi tuolle suunnattomalle sisäiselle pimeälle puolelleni siinä hetkessä mitään, kun se alkaa ohjata ajatteluani. Tai itseasiassa voin senverran, että aikaisempaa vastaan kapinointia ja sitä seurannutta yhä kiihtyvää pahaaoloa välttääkseni, pyrin vain toteamaan tilanteen, pyrkien olemaan reagoitumatta näihin ajatuksiini. Ennenpitkää ne vaimenevat.

Syy negatiivisuuteeni tässä kaikessa tulee tässä. Olen saanut siis nyt elää vuosikymmenen pakenematta elämää ja itseäni päihteisiin tai muuhunkaan kaiken tuhoavaan riippuvuuteen. Saaden siinä sivussa elämältä äärimmäisen paljon hyvää. Tänään tarjoilen vertaisryhmässä tavan mukaan kakkukahvit ja sekös minua ärsyttää. Niin hullulta kuin se ensilukemalta kuulostaakin, mutta syy tulee tässä. Ei se etten koskaan ole tykännyt olla huomion keskipisteenä niinkään ärsytä, kuin se että koen yhä hetkittäin olevani ihminen joka ei ansaitse kaikkea tätä hyvää, mitä elämä tarjoilee. Lähinnä siitä syystä, että vaikka pyrkimykseni onkin tänään elää hyvän ohjattamana, pyrkien osaltani tekemään hyvää, niin sisälleni sattuu, kun katson kaikkea sitä pahaa, mitä tässä vuosikymmenen raittiilla pätkällä olen elämässäni läheisilleni aiheuttanut. Syitä on loputtoman monia. Yrittäjyyden haasteista muihin epätoivoisiin selityksiin, mutta ollessani rehellinen itselleni, löydän tuon kaiken kaoottisuuden taustalta tuttuakin tutumman matkakumppanin. Kuinka ollakaan itsekkyyden. "Mutta kun minä haluan!!"

Tiedän silti nykyisen elämäntyylini olevan valovuosien päässä siitä itsekkyydestä jota päihteiden käytön aikaan elin ja hengitin. Mutta silti, yhä tuo "ystävä" minua tällä maallisella vaelluksellani kiusaa. Kuin muistutellen minua siitä mihin tuhontielle tulen lähteneeksi aina jos tuon vaikuttimen ohjaamana alkaisin elämääni elellä. Enää en halua ja siitä syystä tyydynkin tässähetkessä toteamaan tämän toverin olemassaolon, pyrkien hyväksymään tuon pimeän puolen itsessäni, silti alkamatta senkummemmin sen ohjailemana elää, enkä sen enempää sitä vastaankaan kapinoida. Sillä mitä kovemmin itsessä yritän jonkin puolen piilottaa, sitä varmemmin sen kanssa kasvokkain tulen joku päivä seisomaan.

"Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan.