Toinen mahdollisuus

Olen saanut elämässäni mahdollisuuden perehtyä varsin konkreettisella tasolla tämän ongelman monimuotoisuuteen. Sen vuoksi ajattelin nyt muutamalla sanalla luonnehtia tätä problematiikkaa ja sen monimuotoisuutta.

Aivan aluksi se, millainen kulttuuri meillä vallitsee suhteessa päihteiden käyttöön. Jos jo lapsena esimerkiksi kotioloissa oppii siihen käsitykseen, että alkoholi kuuluu kiinteänä osana hauskanpitoon, ei ole suurikaan ihme jos nuorena jo oppii pitämään hauskaa tuon aineen vaikutuksen alaisena.

Toisaalta, jos joutuu lapsena toistuvasti todistamaan sitä, kuinka erilaiset päihteet armotta riistävät omilta vanhemmilta kyvyn olla vastuullisia vanhempia, on hyvin todennäköistä että sitä lapsen kaipaamaa rakkautta, hyväksyntää sekä turvaa eksyy etsimään kavereista, välittämättä siitä, millaisia nuo kaverit ovat.

Kun sitten jo nuorena oppii kontrolloimaan omia tunteita erilaisilla päihteillä, ei ole mitään mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä tavallisen ihmisen tavoin tuntevaksi aikuiseksi.

Puhumattakaan siitä, että entiseen verraten, nykyään kaikki muu on paljon suositumpaa kuin pelkkä alkoholi ja tuo kaikki muu tuo tullessaan sellaisia nousuja tunnepuolella, ettei nuorella välttämättä tarvitse olla lähtökohtaisesti edes riippuvuuteen altistavaa geeniä, kun aineet itsessään takuu varmasti tuo riippuvuuden tullessaan.

Riippumatta ihmisen iästä tai käytössä olleista aineista, prosessi on monilta osin yhdenmukainen.

Kun ihmiselle muodostuu riippuvuus, tuo riippuvuuden kohde on asia, josta ei olla halukkaita luopumaan, ennenkuin pakon edessä, jos silloinkaan. Surullisen moni menee hautaan, ymmärtämättä sitä että tuo elämän tuhoava rakkaus, ei ole rakkautta alkuunkaan.

Yksi suuri ongelma näiden ongelmien hoidossa on yhä tänäänkin olemassa. Ymmärtämättömyys siitä, kuinka kokonaisvaltainen tämä ongelma ihmisen elämässä lopulta on.

Ensiksi siten, että se sokeuttaa sekä ihmisen itsensä, että myös lähellä elävät. Mitä kovemmin ihminen itse ongelmansa kieltää, sitä kovemmin lähellä elävät ongelmasta kärsien yrittävät sitä epätoivon vimmalla ratkoa. Puhumattakaan siitä häpeästä ja salailusta mitä nämä ongelmat aiheuttavat. Sen vuoksi olisikin ensiarvoisen tärkeää tarkastella tätä ongelmaa sen vaatimalla vakavuudella.

Riippuvuus kun väistämättä vaikuttaa ihmisen elämässä ainakin neljällä eri tavalla: Fyysisesti. Psyykkisesti. Henkisesti. Sosiaalisesti.

Kun sitten pyritään ratkomaan tuota ongelmaa esimerkiksi vain fyysiseltä tasolta, ei ymmärretä sitä, että itse riippuvuusongelma itsessään jää olemaan ja elämään, hitaasti mutta sitäkin varmemmin tuhoten ihmisen sekä hänen läheistensä elämän.

Fyysinen puoli näissä ongelmissa on ilmeinen. Mutta monessako tapauksessa hoidossa huomioidaan samalla ihmisen psyyke, eli kaikki ne vuosien ja vuosikymmenten aikana muodostuneet haitalliset ajatus- ja toimintamallit, jotka jo itsessään ajavat ihmisen takaisin tuohon kaiken tuhoavaan kierteeseen. Puhumattakaan henkisestä puolesta, eli kaikista niistä tunne-elämän solmukohdista, joita näiden ongelmien alla elävälle ihmiselle väistämättä kerääntyy. Vielä kun tuohon kaikkeen nivotaan sosiaalinen osa, joka pitää sisällään päihteitä käyttävien kavereiden lisäksi kaikki ne ongelman ympärillä elävät läheiset sekä heidän ajatus- ja toimintamallit samoin kuin heidän tunnelukkonsa, ei ole ollenkaan ihme, että parhaimmillaankin vain yksi ongelmainen kymmenestä selviää takaisin tavalliseen elämään.

Surullista kaikessa on kuitenkin se, että huomattavan paljon enemmän olisi tehtävissä. Kyse on lähinnä siitä, halutaanko näissä asioissa oppia jotakin, vai yritetäänkö vain epätoivon vimmalla pyrkiä sammuttamaan pieniä palopesäkkeitä.

Esimerkkinä tämä nykyisellään vallalla oleva korvaushoito. Hoitona varsin toimiva, sikäli kun siinä samalla keskityttäisiin hoitamaan riippuvuutta kokonaisvaltaisesti. Mutta jos hoidetaan vain pelkkä fyysinen puoli, unohdetaan samalla se että ongelmaisella itsellään ei ole mahdollisuutta itse käsitellä kaikkea sitä ajatus- ja toimintamallien vuorta, puhumattakaan mistään tunnepuolesta, varsinkin jos lähellä elää koko ajan vanhassa haitallisessa eläviä läheisiä.

Sen vuoksi toivoisikin, että tähän ongelmaan alettaisiin keskittyä sen vaatimalla vakavuudella. Muutoin kun hyvin pian ollaan siinä tilanteessa, ettei mitään ole kohta tehtävissä. Ellei jo nyt olla siinä.

Mutta niin kauan kun näihin ongelmiin ei panosteta kokonaisvaltaisesti ihmistä toipumiseen kannustaen ja tukien, on lähes sama kuin alkoholistille annetaan lääkärin reseptillä pullo viinaa päivässä ja huumeongelmaiselle päivän annos. Sillä muussa tapauksessa kaikki näiden riippuvuuksien taustalla vaikuttavista ongelmista jää huomiotta ja fakta kuitenkin näissä asioissa on se, että tuo riippuvuuden kohteena oleva aine, ei ole kuin jäävuoren huippu itse problematiikassa. On kamala ajatella se, että ihmisen tulisi kyetä kohtaamaan kaikki se ongelmallisuus elämässä yksin. Ei siis ollenkaan ihme, että niin kovin harva jaksaa yrittää.

Kysymys ei ole niinkään siitä, mitä me voisimme tehdä, kuin siitä, mitä me oikeasti näiden ihmisten auttamiseksi haluamme lopulta tehdä.

Olen miettinyt tässä viimeaikoina ihmisenä elämisen haasteellisuutta. Sitä, kuinka vaikeaa on lopulta oppia elämään siten, ettei tahtomattaan onnistuisi satuttamaan niitä ihmisiä, joista lopulta kuitenkin eniten välittää. Ei ole helppoa ei.

Nykyaika tarjoilee jatkuvasti loputtoman määrän ärsykkeitä, joihin olisi kovin helppoa tarttua ja imeytyä mukaan. Kaikki vaikuttaa kohtuuttoman pinnalliselta ja siltä, kuin meille pakkosyötettäisiin ajatusta siitä, että onnea on mahdollista tavoitella itsensä ulkopuolelta ja vieläpä niinsanottuina pikavoittoina.

Minä olen elämässäni tavoitellut noita pikavoittoja mitä erilaisimmin tavoin. Siinä ehkä yksi suurimmista syistä siihen, että olen ihmisenä kokolailla helposti addiktoituva. Nuo hetkelliset hyvänolon tunteet kun itselläni tuntuvat sitten tavallistakin paremmilta.

Eikä siinä, vaikka itseäni tässä vuosien saatossa olen työstänyt ja oppinut tuntemaan, yhä minussa sisällä asuu tämä addiktiivinen persoona, joka vallalle päästessään vääjäämättä ajaa elämäni totaaliseen umpikujaan.

Katsoessani taaksepäin elämää, voin tässä hetkessä kiitollisena todeta, että olen saanut loputtoman paljon anteeksi. Olihan elämä aikanaan niin totaalisen pimeää ja pakonomaisen itsekeskeistä, että vaikkei minulla olisi elämässä yhtään ainoata ihmissuhdetta, ymmärtäisin sen täysin.

Mutta tuosta sairaalloisesta itsekkyydestä poisoppiminen ei ole helppoa. Aivan kuten ei mistään asiasta, ajatuksesta, saati toimintamallista, joka vuosikymmeniä jyllää. Siihen nähden saan olla hyvilläni myös siitä, että tänä päivänä jo joissain määrin osaan nähdä elämää myös oman napanöyhtäni ulkopuolella.

Anteeksi antaminen. Siinä sanapari, jota olen viimeaikoina miettinyt kokolailla paljon ja hartaasti. Kun elämässä tulee tehdyksi vääriä valintoja, ei se vaikka kaikki muut antaisivat nuo valinnat sinulle anteeksi, tee vielä autuaaksi. Aivan samoin, kuin vaikkei kukaan toinen sinulle antaisikaan anteeksi, saisi määritellä sitä millaisena itseni koen. Tärkeintä tässä prosessissa olisi kyetä antamaan anteeksi itse itselleen. Eikä se todellakaan ole helppoa. Varsinkaan ihmiselle, joka on läpi elämänsä oppinut syyttämään ja syyllistämään itseään liikaakin. Myös niistä asioista, joihin itsellä ei välttämättä ole edes ollut osaa eikä arpaa.

Mutta halutessani kyetä tuohon anteeksi antoon itselleni, mitä se käytännössä edellyttäisi. Oman syyllisyytensä kohtaamista. Suostumista tarkastelemaan kaikkia niitä valintoja, joissa kokee väärin toimineensa, mahdollisimman objektiivisesti. Tämä taas tuskin onnistuu ilman toisia ihmisiä. Itse asioita tarkkeillessa ja tutkaillessa, kun tahomattaankin käy niin, että omaan osuuteensa suhtautuu joko aivan liian kevyesti tai sitten toisena ääripäänä, kaikesta itseään ruoskien. Niin tahi näin, ilman tuota anteeksi antoa, elämä on jatkuvaa tuskaista kivireen vetämistä päivästä toiseen.

Mitä sitten tapahtuu lopulta kun kykenen jotakin itselleni anteeksi antamaan? Hyväksyminen. Siis sen hyväksyminen, että olen tehnyt virheen tai useita. Kun sitten noista virheistä on yleisimmin joku toinenkin kärsimään, osa tuosta vastuunottamisesta sekä syyllisyyden kohtaamisesta, on mielestäni myös kohdata nuo toiminnastani kärsineet ihmiset. Se saanko heiltä välttämättä koskaan anteeksi, ei saa vaikuttaa siihen, että välttelisin näiden ihmisten kohtaamista. Aivan samoin, kuin ei myöskään siihen, kykenenkö lopulta antaamaan itse itselleni anteeksi. Sillä ilman tuota itselleni anteeksi antamista, tulen tahtomattani kantamaan sisimmässäni suunnatonta määrää vääränlaista syyllisyyttä ja siitä johtuen todennäköisesti elämään jatkossakin siten että pyrin väärällä tavalla hetkellisesti helpottamaan omaa tukalaa oloani, noita aiemmin mainitsemiani pikavoittoja tavoitellen. Oravanpyörä vain jatkaisi pyörimistään, itse itselleen vauhtia antaen ja taas jossain tietyssä kohtaa pysähtyessäni, ihmettelisin ihmeissäni sitä, kuinta taas kerran olen niin kovin tutun kaaoksen keskellä.

Mutta ottaessani vastuun omista valinnoistani, kohdatessani niistä nousevan häpeän ja syyllisyyden, kykenen lopulta tarkastelemaan tilanteita kohtuu neutraalisti ja sen myötä oppien elämään tasapainossa itseni sekä ympärilläni vallitsevan todellisuuden kanssa. Itselle anteeksi antaminen on parasta mitä ihminen voi omalle elämälleen tehdä. Sillä lopulta kovin harva meistä on sisimmässään niin läpeensä paha, etteikö ansaitsisi elämässä toistakin mahdollisuutta. Epäonnistumiset muuttuvat vahvuudeksi vasta silloin, kun itse olen valmis kantamaan vastuun asioissa sekä oppimaan sen, mitä aiemmassa olen väärin tehnyt.

Anteeksi antaminen on irtipäästämistä. Irtipäästäminen hyväksymistä ja hyväksyminen vapauttaa elämään elämää tässä hetkessä.

Ei niinkuin yhtikäs mitään tietoa. Ainoat, tähän hetkeen tiedossa olevat, ikävät asiat ovat ne, että työni loppuu tämän vuoden lopussa eikä juuri nyt mitään tietoa siitä mitä seuraavaksi. Lisäksi myös tiedossa se, että kuluneen kuuden vuoden yrittäjyys takaa siitä koituneita kuluja maksettavan pahimmillaan eläkeikään saakka. Tietyt ihmissuhteet ovat kärsineet matkanvarrella ja nyt miettien ihan liian monessa kohtaa on tullut epätoivoisena tehtyä ihan liian epätoivoisia ratkaisuja.

Mutta..jotta kaikki ei olisi yhtä suurta synkkyyttä, on todettava se, että taas kerran on tullut matkaeväänä sellainen määrä elämänkoulun opintopisteitä suoritetuksi, ettei paremmasta väliä. Lisäksi kun voin käsi sydämellä todeta myös sen, että riippumatta elämisen haasteellisuudesta, minulla on yhä olemassa se vakaa perusta (raittius, usko, perhe, vertaistuki ja ystävät), minkä varaan alkaa uudelleenrakentamaan elämää, niin lopulta minulla ei ole kovinkaan suuurta hätää.

Suuri haaste lopulta lienee vain se, että osaan oikealla tavalla ottaa käyttöön ja soveltaa kaikkea matkalla oppimaani, kohdatakseni itsessäni, kaiken sen tunnepuolen paskamyrskyn, joka tästä kaikesta on auttamatta odotettavissa.

Eikä siinä, tästäkin selvitään. Päivä - ja vaikka tarvittaessa, hetki kerrallaan hengitellen. ”Kaikki mikä ei tapa, sattuu ihan saatanasti”, mutta ehkä pikkuhiljaa voisi jo opetella pois tästä tietynlaisesta masokistisyudestä ja lakata itse aiheuttamasta itselle enää kärsimystä.

Fakta kuitenkin on se, etten minä oikeasti niin paha ihminen ole, että minun tieten tahtoen tarvitsisi läpi elämän olla itseäni rankaisemassa. Olen ihminen. Siinä kuin sinäkin.