Toinen mahdollisuus

En malttanut olla kirjoittamatta tähän mediassa velloneeseen aiheeseen liittyen. Olkoonkin, että olen tietoisesti pyrkinyt välttämään ottamasta kantaa suuntaan tahi toiseen, näissä eräänlaisissa ylilyönneissä, joita tasaisen tappavasti meille tavallisille kaduntallaajille tarjoillaan.

Mutta asiaan. Kuinka moni meistä (ihmisistä), lopulta rehellisesti käsi, sydämellä voi todeta, ettei koskaan olisi ajatellut jostain toisesta ihmisestä jotakin pahaa. Aivan samoin, kuin jopa puhunutkin jonkun toisen ihmisen kanssa kaksin pahaa jostain kolmannesta ihmisestä. Tuskin kukaan. Sen vuoksi koen eräänlaisena ylilyöntinä taas kerran koko hulabaloon mikä asiassa on noussut.

Mielestäni tässä kaikessa nimittäin ei niinkään ole kyse siitä, että joku hyvin toimeentuleva poliitikko ei ymmärrä vähempiosaisia, joilla on esimerkiksi päihdeongelmaa. Mielestäni tässä on kysymys siitä, että yksi ihminen sanoittaa ääneen sen, mitä melkoisen moni lopulta päänsä sisällä saattaa vahingossa ajatella ja kaikki hulabaloo kulminoituu siihen, kun tuo asia lausutaan julkisesti ääneen.

Voi tietty olla, et taas kerran oon todella väärässä. Mutta sen uhmalla kirjoitan sen, mitä itselle tästä kaikesta on herännyt. Ajatus siitä, kuinka kauas meillä ihmisillä on lopulta kadonnut elämän todellisuus arjesta. Moniko meistä lopulta on konkreettisesti istahtanut näiden ihmisroskiksi kutsuttujen ihmisten viereen ja kysynyt miten menee? Aika moni meistä lopulta kiirehtiä omassa elämässään paskantärkeänä ohi, ajatellen päänsä sisällä jos jotakin näistä ihmisistä, jotka tuolla puistonpenkeillä tai porttikongeissa majailee.

Kuinka moni lopulta kohtaa näitä ihmisiä? Niin, saattaapa olla, että suurin osa meistä unohtaa kaikessa kiireissään, että he ovat ihmisiä. Jokaisella oma tarinansa, kuten meillä kaikilla.

Harmillista sinällään tässä suoristuskeskeisessä yhteiskunnassa on lopulta se, että ihan samalla tavalla me jokainen kiiruhdamme toinen toistemme ohi. Juuri koskaan pysähtymättä.

Eikä siinä, tämä kyseinen ”möläytys” oli kaikkiaan epäasiallinen, sitä en kiellä. Lähinnä vain mielenkiinnolla olen seurannnut sitä, kuinka julkisesti lynkataan ihminen, joka tällaisen möläytyksen päästää, vaikka kyse lopulta ei ole muusta, kuin tämän yhteiskuntamme nykytilaa kuvaavasta lausahduksesta.

Meillä nimittäin on vallalla sellainen kahtiajako, joka näkyy kaikkialla ja kaikessa. Ei me lopulta ihmisenä olla yhtään sen parempia, kuin tuo möläytyksen päästänyt, kuin sen kohteena ollutkaan ihminen.

Meillä on vain kiva yhdessä porukalla tuomita niitä ihmisiä, jotka näitä oman päämme sisällä asuvia demoneja ääneen lausuvat.

Sillä, jos meillä oikeasti välitettäisiin ihmisistä ihmisinä, ei täällä olisi vallalla nykyhetken kaltaisia ongelmia. Meillä kuitenkin on olemassa huomattavasti suuremmat resurssit auttaa hädänalaisia ihmisiä, kuin mitä me näissä tilanteissa annamme ymmärtää. Ongelma ei mielestäni ole resurssit tai tietämättömyys. Ongelma on enempi siinä, että kaikessa itsekkyydessämme, meillä on niin saatanan kiire aikaansaada jotain suurta ja mahtavaa omassa elämässämme, ettei meillä ole aikaa aidosti auttaa toisiamme. On helpompi panostaa kaikki energia niihin asioihin, joista itse nautimme ja lynkata ihminen, joka möläyttää jotakin sopimatonta, helpottaaksemme omaa syyllisyydentuntoa siitä, kun ei meillä ole aikaa kohdata toista ihmistä. Puhumattakaan ihmisistä, joita emme tunne. Ihmisistä, jotka eivät ole osa elämäämme. Kun eihän meillä ole aikaa edes kohdata niitä ihmisiä, jotka omassa elämässämme vaikuttavat. Kuinka meillä siis voisi olla aikaa kohdata joku kadunmies tai -nainen. On helpompi lakaista hänet poissa mielestä, kuin roska.

Jos oikeasti haluaisimme tehdä tästä yhteiskunnastamme paremman, se lähtisi jokaisesta meistä itsestämme. Ei siitä poliitikosta tai päättäjästä jota mollaamme. Jokaisessa meissä lopulta on sisällämme kyky kohdata toinen ihminen. On vain surullisen helppoa väistää nuo kohtaamiset, väistäen samalla itsensä. Nousten jo kohta julkisesti lynkkaamaan toinen ihminen siitä puheesta, mitä itse omalla käytöksellämme toteutamme.

Mutta toisaalta, olemmehan ihmisiä. Sillä, jos jollain muulla tavoin, epäitsekkäästi toimisimme, siinähän pian piilee se vaara, että voisimme joutua kohtaamaan toisia ihmisiä arjessamme. Mitä siitä sitten lopulta tulisi.

Tein jo useita vuosia sitten tietoisen valinnan olla seuraamatta uutisia. Kyllästyin nimittäin totaalisesti siihen, kuinka joka puolella retostellaan ihmisten kärsimyksillä. Mitä suurempi tragedia, sitä enemmän ihmiset siitä haluavat lukea, kuulla ja nähdä. Surullista.

Omassa elämässäni arki rakentuu sen ympärille, että työssäni kohtaan ihmisiä joiden elämä syystä tahi toisesta on lähtenyt raiteiltaan. Syitä on lähestulkoot yhtämonta, kuin on kohtaamiani ihmisiäkin. Yksi yhdistävä tekijä näillä kaikilla ihmisillä kuitenkin on. Tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään. Sellaisena kuin kukin aidoimmillaan on.

Mitä yhteistä sitten otsikossa olevilla herroilla on näihin arjessa kohtaamiani ihmisiin. Siis muuta kuin se että kaikki ovat ihmisiä. Jokainen haluaa tulla nähdyksi.

Mielestäni myös se, että jokainen varmasti yrittää pärjätä elämässä juuri niillä eväin mitä kullakin repussaan on.

Surullista nykyajassa on se että tuntuu ettei enää mikään riitä missään. On kuin kaikki olisivat hukanneet suhteellisuudentajunsa. Jatkuvasti pyritään vain yhä suurempiin saavutuksiin. Parempiin elokuviin. Myyvempiin sloganeigin. Isompiin stadionkiertueisiin, tai mihin ikinä kukanenkin nyt oman motivaationsa keskittääkään.

Eikä siinä, muutos on ainoa pysyvä asia elämässä, sanotaan. Surullista tässä kaikessa vauhtisokeudessa onkin vain ne keinot millä näihin spektaakkeleihin päädytään. Kun lopulta vaikuttaa siltä, ettei ihmisellä ole enää merkitystä. Ainoa mikä ratkaisee, on näkyvyys, raha, glamour jne. Mutta kun nuo edellä mainitut asiat eivät paina yhtikäs mitään jos ihminen menettää niiden kautta ihmisyytensä, inhimillisyytensä sekä kosketuksen todelliseen olemassaoloonsa.

Pyrin olemaan arvostelematta ketään. Syystä että siinä samalla huomaan arvostelevan itseasiassa itseäni. Sen vuoksi arvostelun sijaan kysynkin, että mikä hitto meitä ihmisiä oikein vaivaa? Olemmeko oikeasti tulleet niin sokeiksi itsellemme ettei enää ole mitään merkitystä millään muulla kuin sillä että saamme aikaan jotakin suurta. Tai jos jostain syystä emme johonkin suureen saavutukseen omasta mielestämme kykene, on kuin automaatio etsiä joku itseämme hitusen heikommassa asemassa oleva ihminen, jonka kustannuksella sitten yritämme tuota omaa epävarmuuttamme paikata. Julkisuuden henkilöt ovat varsin hyviä kohteita ristiinnaulitsemiseen. On sitten kyse kenestä tahansa.

Sen mitä tuota Louhimiehen juttua somessa sivusta seurasin, niin koko juttu meni ihan naurettavaksi. Sama kävi taas kerran Sillanpään käryn kohdalla. Lähinnä ehkä eniten siinä, että arvatkaapa montako Louhimiehen kaltaista johtajaa piiskaa alaisiaan kenenkään tietämättä suurempiin ja suurempiin suorituksiin. Saati moniko tänään tykittää kenenkään kiinnostumatta metaa suoneen, ilman että siitä retostellaan jokapuolella uutisissa. Puhumattakaan siitä kun Sarasvuo takoessaan ympäripyöreitä päiviä yrittäjyydessään, tulee kirjoittaneeksi aamulenkki infoon yhden typon, niin johan siitä meteli nousee ja sitä pitää olla jo moneen kertaan anteeksi pyytämässä. Hyvitellen ihmisiä, kuin olisi kyseessä jokin todella kallis kurssikokomaisuus, jonka infossa tapahtuneen kömmähdyksen vuoksi ihmiset olisivat menettäneet rahojaan. Ymmärtääkseni kysymys on täysin maksuttomasta palvelusta, jonka Jari on lanseerannut ihmisille. Mutta ehkä nämä kaikki on asioita, joihin minun ei edes tarvitsisi puuttua. Silti jostain syystä näytän puuttuvani. Siis paraskin puhuja.

Jotenkin minua vain jaksaa ihmetyttää se että mihin meillä on kadonnut kaikki empatiakyky. Lähimmäisten tukeminen, saati kannustus. Tuntuu siltä kuin etsimällä etsittäisiin ihmisiä, jotka voidaan sitten lynkata. Edes hetkellisesti helpottaakseen omaa sisällä jäytävää pahaaoloa.

Tuo sisäinen pahaolo onkin asia minkä aika vähällä tarkkailulla näkee olevan jatkuvasti lisääntyvä ominaisuus nykyajan ihmisessä. Koko ajan pitää olla jotakin suurta meneillään. Jos ei ole, tylsistyy. Kunnes riippumatta siitä onko kyse liian suurista produktioista tai vastavuoroisesti liian rauhallisesta ja tylsästä elämästä, ihminen eksyy buustaamaan omaa jaksamistaan jollain tavalla keinotekoisesti. Kuka päihteillä. Kuka narkomaanisella työllä tai liikkumisella. Kuka milläkin.

Lopulta kun tarvitsisi vain hetkeksi pysähtyä, kysyäkseen itseltään et mihinkähän hiivattiin tässä onkaan niin kamalan kiire. Hetken kun malttaisi pysytellä aloillaan, saattaisi kenties kyetä havainnoimaan ympärillä olevia ihmisiä ja heidän tarpeitaan. Kunnes lopulta tästä kaikesta voisi ehkä hyvällä tuurilla rakentua vuorovaikutus, jossa molemmat osapuolet tulisivat nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään, ilman päätöntä säntäilyä edestakas.

Kysymys kuuluukin. Tarvitsemmeko me jonkun kohtuuttoman suuren koettelemuksen, ennenkuin heräämme havainnoimaan sen että meillä jokaisella on elämässämme myös muita ihmisiä.

Alkoholismi. Päihde- tai lääkeriippuvuus. Huumeongelma. Siinä sairaus joka yhä tänäänkin mielestäni kantaa vääränlaista häpeätaakkaa harteillaan. Kyse on sairaudesta, ei ihmisen selkärangattomuudesta. Yhä vieläkin asiaan kuitenkin suhtaudutaan siten, kuin olisi ihmisen itsensä päätettävissä se käyttääkö vai onko käyttämättä. Tietysti asian halutessaan voi tällätavoin käsittää tai pikemminkin sivuuttaa. Onhan kovin helppo tuomita ihminen, jottei tarvitse sen enempää käyttää kallisarvoista aikaansa ottaakseen selvää miksi ihminen tekee ja toimii siten että satuttaa itseään ja jokaista joka hänen lähellään elää.

Onhan huomattavasti helpompi jättää ihmisen itsensä taakaksi asia, joka lähelle tullessa herättää täysin käsittämättömän voimattomuuden kokemuksen. Kun ei vain yksinkertaisesti voi asialle yhtikäs mitään. Siis sillä tosiasialle, että täysin järkevästä, tasapainoisesta, työssäkäyvästä ihmisestä tulee yhtäkkiä täysi sekopää jolle tärkein asia näyttää olevan tuo aine.

Yksi suurin haaste, mutta samalla vähiten ymmärretty on tämän sairauden lähellä elävät ihmiset sekä heidän hätänsä. Häpeä on nimittäin käyttäjällä, mutta varsinkin heidän läheisillään suunnaton. Niinkauan kuin tästä asiasta vaietaan tai kun sitä lakaistaan maton alle, itse ongelma ja siitä johtuva pahaolo vain kasvaa.

Tuossa juuri yksi suurin syy siihen, miksi itse raitistuttuani päätin, etten suostu elämään elämää, jossa tuota sairautta tai siihen liittyvää häpeää joutuisin väärällä tavalla taakkana kantamaan. Sen vuoksi jo aika raittiuteni alkuvaiheessa aloin rikkoa tabua siitä ettei tästä asiasta vain puhuta ääneen. Minä puhun. Olkoonkin, ettei osa ihmisistä sitä ymmärrä saati hyväksy.

Nämä sairaudet ovat osa elämääni. Osa minuuttani ja sen vuoksi jos häpeisin sairautta, häpeäisin itseäni. Mutta enää en halua tahtomattani kokea vääränlaista häpeää saati syyllisyyttä siitä millainen ihmisenä olen. Olen aidosti ylpeä siitä että minulla on takana juuri sellainen menneisyys kuin mitä on. Ilman sitä en olisi tätä mitä nyt olen.

Toivoisinkin että ihmiset entistä enemmän uskaltautuisivat kohtaamaan tuota häpeää, suostumatta enää elämään sen varjossa. Sillä mitä rohkeammin ihmiset tästä asiasta puhuisivat, sitä vähemmän mitä erilaisimpia väärinkäsityksiä kyseisiin sairauksiin liittyisi. Vaikka jokaista päihderiippuvuudesta kärsivää ihmistä tai heidän läheistään ei voisikaan auttaa, niin silti jokainen joka apua saa, osaltaan edesauttaa sen ettei tämä sukupolvelta seuraaville siirtyvä häpeäsairaus enää jatkuisi.

Itse uskon vahvasti siihen että vielä joku päivä meillä osataan suhtautua tähän sairauteen sen vaatimalla vakavuudella ja yksi tuon näkyvin osa olisikin juuri enenemässä määrin tämän sairauden vaikutuspiirissä elävien läheisten huomiointi. Sillä itse työssäni olen nähnyt sen että kun jo pelkästään läheisiä hoidetaan, saa se jo parhaimmillaan aikaan sen tarvittavan muutoksen, minkä seurauksena myös ongelmainen itse alkaa pohtia muutoksen mahdollisuutta elämässään.

Silti tiedän myös sen että tämän sairauden ympärille nivoutuu kaikkiaan sellainen problematiikka ettei sitä aivan heti saada selvitetyksi siten että jokaisella tästä sairaudesta kärsivällä, saati heidän läheisillään olisi automaationa avun piiriin päästessään mahdollisuus suoraan parempaan elämään. Yksi osa kun tätä sairautta todella vahvasti on myös läheisriippuvuus. Siis se lähellä elävän sairastama tila, jossa suuri sydäminen auttaja yrittää kuin viimeisillä voimillaan pelastaa pulaan joutunutta päihteidenkäyttäjää, itsekään edes näkemättä sitä, että vain itse omalla käytöksellään tulee mahdollistaneeksi tappavan oravanpyörän jatkumisen. Juuri siksi ja sen vuoksi olisikin äärimmäisen tärkeätä huomioida se, että ei pelkästään ongelmainen itse, vaan myös hänen lähellään elävä tulisi saattaa hoidon piiriin. Tällätavoin kokonaisvaltaisesti ongelmiin puututtaessa on oikeastaan ainoa keino saavuttaa se paras lopputulos kaikessa.

Uskokaa pois kun sanon et tiedän mistä kirjoitan. Olen kuitenkin elänyt yli neljä vuosikymmentä näiden sairauksien vaikutuspiirissä, joista kuluneen kohta 12 vuotta tarkastellut näitä sairauksia ja niiden vaikutuksia sekä ongelmaisiin että heidän läheisiinsä itse raittiina eläen. Sen vuoksi koen että minulla on aikas vahva mututuntuma asioista ja niiden oikeasta tilasta.

Luopuminen. Jos tuota käsitettä hetken rauhassa miettii ja mutustelee, niin mistä lopulta joudumme luopumaan, siirtyessämme jostain tutusta ja turvallisesta, johonkin itselle uuteen yhtälöön? Kontrollista. Omista mielen luomista kuvitelmista sen suhteen että tässä paikoillaan pysymisessä kaikki on hyvin vaikka kaikki merkit kirkuisivat kaiken olevan päin persettä. Ihminen pelon ohjaamana on mestari rakentamaan itselleen turvaa mistä tahansa. Rutiineista, tavoista, tottumuksista, asioista, tavaroista, ihmisistä, oletuksista, tulkinnoista, analyyseistä jne. jne. jne.

Kaikille on olemassa yksi yhteinen nimittäjä. Olemattomuus. Sillä eihän mikään edellä mainituista kuitenkaan vastaa todellisuudessa ihmisen tarpeeseen kokea olevansa turvassa. Tuo aito turvassa olemisen tunne on olemassa vasta silloin kun ihminen joutuu luopumaan kaikesta, silti todeten olevansa kannettu. Rakastettu.

Miksi siis luomme tuota turvaa itsemme ulkopuolelta, kun tuo turva on kuitenkin alunalkaen rakennettuna sisimpäämme. Siksi, koska on paljon helpompi kuvitella hallitsevansa elämää mitä erilaisimpien turvarakennelmien kautta, kuin se että uskaltautuisi oikeasti sukeltamaan sisimpäämme.

Yksi suurimmista esteistä tuolle sukellukselle on ihminen itse. Ihminen joka luulottelee läpi elämänsä olevansa niin pirun fiksu, että tuossa fiksuudessaan ratkoo itse kaikki eteen tulevat ongelmat. Todellisuudessa ymmärtämättä yhtään olevansa vain liiankin fiksu omaksi parhaakseen.

Enkä minä ole poikkeus. Vaikka vuosia ja jo vuosikymmeniä olen saanut luopua mitä erilaisimmista turvamekanismeistä, yhä tänäänkin elämä tarjoilee juuri minulle rakkaudella räätälöityjä ärsykkeitä kuin kysyen, yhä vieläkö olet halukas takertumaan johonkin, vai joko vihdoinkin alat ymmärtää sen että päästämällä irti, tulet saamaan kaiken mitä ikinä tarvitset ja itseasiassa paljon paljon enemmän.

Tähän kohtaan minulla olisi tarjoilla loputon määrä oman elämäni esimerkkejä tuosta vääränlaisesta takertumisesta. Pelkästään jo erilaisina riippuvuuksina liki parisenkymmentä. Puhumattakaan mitä erilaisimmista, itselle haitallisista ajatus- ja toimintamalleista, jotka toinen toistaan tiiviimmin nivovat minut kiinni turvallisuuden tunteeseen, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Juuri tähän hetkeen voin syvään huokaisten kiitollisena elämälle todeta sen, että jostain syystä olen siinä onnellisessa asemassa elämääni, etten enää kykene valehtelemaan itselleni, pyrkien takertumaan mitä ihmeellisimpiin tapoihin, tottumuksiin, rutiineihin, saati uskomuksiin. Toisaalta ymmärtäen myös sen, että mikäli haluan uskoa joulupukkiin, ei tuota uskoa horjuta kukaan, sikäli kun asiaan oikein todella takertuisin. Suurin osa aikuisista pitäisi minua kenties hieman jälkijättöisenä, mutta toisaalta totuuden nimessä todettakoon, että melkoisen moni pitää minua sellaisena ilman joulupukkiin uskomistakin.

Loppuun kerron yhden omakohtaisen esimerkin asiasta, johon tiedän surullisen monen ihmisen tänäkin päivänä oman turvallisuuden tunteen takaamiseksi takertuvan. Nimittäin raha.

Kas siinä asia joka on riepotellen ravistellut minua suuntaan, jos toiseen elämässäni. Joskin sillä tavoin, etten juurikaan lapsuutta lukuunottamatta ole saanut paljoa turvallisuuden tunnetta kyseisen asian tiimoilta tuta. Juuri nyt totean, että onneksi en. Sillä jos olisin, en koskaan olisi ollut pakotettu sukeltamaan sisimpääni. Saati tuon sukelluksen seurauksena ymmärtänyt sitä että mihin aito, oikea turvallisuus kulminoituen rakentuu. Kun sensijaan olen vuodesta toiseen saanut taistella kyseisen asian kanssa, olen tullut todentaneeksi sen, ettei rahan varaan rakennettu turvallisuuden tunne lopulta kestä kovinkaan kummoisia myrskyjä, saati myllerryksiä. Siitä huolimatta suurin osa ihmisistä ajattelee rahan olevan yksi tärkeimmistä asioista elämässä. Toisaalta totta, toisaalta täyttä tarua. Ilman rahaa on likimain mahdoton selvitä elämässä, mutta toisaalta rahalla et silti saa mitään mikä oikeasti merkitsee jotakin pienen ihmisen elämässä. Rahalla voi ostaa itselleen turvaa ja tukea, mutta tuon ollessa vain silmänlumetta, ei tuo kokemuksena ole kovinkaan kattava, saati kestävä. Puhumattakaan siitä, että rahalla alettaisiin hankkia turvaa kartuttaen sen määrää erinäisillä tileillä tai sijoituksilla.

Älkää silti käsittäkö väärin. Raha on hyvä olla olemassa. Tasan niin kauan kun siihen ei väärällä tavalla takerruta. Toisaalta sama yhtälö kaikessa muussakin. Niin kauan hyvä, kun mikään asia ei mene ylitse muiden.

Todellinen turva ja luottamus koetellaan vasta siinä kun elämä raadollisesti repien riuhtoo ihmisen irti juuriltaan. Kun ei enää yksi kertaisesti ole olemassa yhtikäs mitään mihin tarrautua. Juuri tuossa hetkessä, alastoman paljaana ollessa, elämä vaivihkaa kuiskaa ihmiselle, luotatko nyt minuun vai vieläkö haluat takertua johonkin. Joissain tapauksissa jopa aikaisemmin, mutta viimeistään tuossa kohtaa ihminen on niin suunnattoman pelon vallassa, että tarttuu siihen viimeiseen mahdolliseen kuvitelmaansa siitä, että itse hallitsee omaa elämäänsä. Tuossa sysimustassa epätoivon hetkessään yrittäen riistää itse itseltään hengen. Itse kun aikanaan tuota suunnatonta pelkoa elin ja hengitin vuosia, niin ymmärrän ihmistä joka tuohon ratkaisuun päätyy. Toisaalta surullisena miettien sitä, kuinka paljosta ihminen tuossa ratkaisussaan jääkin elämässä paitsi. En nimittäin ikinä olisi noissa sysimustissa sykloneissa syöksyillessäni osannut aavistaa kuinka paljon hyvää elämässä minulla oli vielä kokematta.

Tänään hieman kuin sivusta seuraten ihmisten elämää, ymmärrän täysin miksi meillä ja maailmalla on meneillään kaikkea tätä mitä nyt on. Ihminen joutuu kohtaamaan oman raadollisuutensa silmästä silmään, ymmärtääkseen lopulta mikä tässä elämässä loppupeleissä on se kaikista merkityksellisin asia. Ei enempää eikä vähemmän kuin rakkaus. Asia jota ilman ihminen harhailee läpi elämänsä takertuen mitä ihmeellisimpiin asioihin ja oletuksiin, pyrkiessään vaimentamaan edes hetkeksi sen huutavan kaipuun joka hänelle jo syntyissä on sisäänrakennettu.

Millään muulla asialla ei lopulta ole yhtään mitään merkitystä ja hassua sinällään, niinkauan kuin ihmisellä on ihan mitä tahansa muuta, hän tuon tärkeimmän asian onnistuu elämässä kuin huomaamattaan sivuuttamaan.

Minun tuli aikanaan menettää kaikki. Lopulta myös järkeni, jotta kykenin keskittymään kääntämään katseeni siihen mitä vaille olin läpi elämäni jäänyt. Siihen armolliseen kokemukseen siitä että on rakastettu ja sen myötä kannettu juuri tällaisenaan. Sillä, jos jollakin on merkitystä. Kaikki muu on vain harhaa.

Sen mitä tätä elämää olen saanut tallustella, parasta se on silloin kun kykenen kohtaamaan oman tietämättömyyteni. Silloin voin pelkäämättä todeta, että mistäs minä voisin kaikkea tietää. Vapauttavaa, kerrassaan.

Ei siinä, aikanaan, pelätessäni itseäni ja sen myötä muita ihmisiä, ajattelin kauhuissani että jäisin totaalisen yksin, ellen kykenisi vakuuttamaan ihmisiä siitä että minä muuten sitten tiedän kaikesta kaiken. Enhän minä oikeasti tiennyt, mut toisaalta pelkäsin niin armottomasti hylätyksi tulemista, että olin valmis hukkaamaan ennemmin itseni, identiteettini kuin kohtaamaan tuon kauhistuttavan pelon itsessäni.

Onneksi elämä tietää minua paremmin sen mitä milloinkin tarvitsen. Niimpä se kuljetti minut elämässäni tilanteeseen, jossa pakosta jouduin kohtaamaan itsessäni sen miltä tuntuu olla kaikkien hyljeksimä ihmispolo. Eikä siinä, suurimmaksi osaksi omasta itsestäni ja käytöksestäni johtuen.

Ymmärtänättömänä yritin kaikkeni välttääkseni hylätyksi tulemista, silti kuin pakon sanelemana itse tuon pelon elämässäni toteuttaen. Yrittäessäni mukautua ihmisten odotuksiin, väsytin itseni niin totaalisesti että lopulta haistatin paskat kaikille. Päihteet olivat oiva keino haistattaa ihmisille. Kuka sitä nyt päihdeongelmasta kärsivää ihmistä kovin kauan hyvällä katsoisi. Eikä siinä, en katsoisi tänään minäkään. Senverran paljon kaaosta kyseisestä ongelmasta kärsivä ihminen kylvää ympärilleen.

Yllättävää silti omalle kohdalleni on ollut kaikessa se, kuinka tuosta ongelmasta erkaantuessani totesin hyvin pian sen, että mitä enemmän omana aitona itsenäni ihmisiä uskaltaudun kohtaamaan, sitä vähemmän minun tarvitsee pelätä sitä etten kelpaisi. Tästä kaikesta sai alkunsa matka omaan sisimpään. Matka jossa tärkeintä ei ole perille pääseminen, vaan tasaisin väliajoin suostuminen hukassa olemisen kohtaamiseen.

Kun siis suostun myöntämään olevani totaalisen hukassa itseni kanssa, huomaan tarvitsevani toisia ihmisiä jotta löytäisin taas takaisin sille tielle, jolla minun tänään on määrä taivaltaa.

Mitä tämä elämässä eksyminen sitten kohdallani tänään merkitsee? Sitä että aina tasaisin väliajoin onnistun rakentelemaan itselleni kuin vahingossa mitä erilaisimmin keinoin kulissin, jossa kuvittelen hallitsevani elämää. Onneksi elämä ei kuitenkaan suostu hallittavakseni, vaan se hellästi mutta sitäkin tiukemmin ravistaa minut irti tuosta hallinnan harhastani. Pääsääntöisesti niin, että se tarjoilee elämääni ihmisiä, tilanteita ja tapahtumia joista nousevien tunteiden myötä joudun lopulta aina kerta toisensa jälkeen myöntämään oman tietämättömyyteni. Vielä niin, että yleensä nuo tapahtumat ovat aikataulutettu juuri niin, että pääsen niiden kautta kohtaamaan juuri niitä tunteita, joita itsessäni tuon aikaisemmin mainitsemani hallinnan harhan kulisseissa epätoivon vimmalla yritän vältellä.

Mutta. Niin pirun pelottavaa kuin tuo eksyksissä oleminen onkaan, on sen myöntäminen samalla äärimmäisen vapauttavaa. Merkitseehän se samalla sitä että tuon eksymisen kohtaamisen kautta suostun hellittämään otteeni niistä asioista ja ihmisistä joihin tuossa hallinnan harhassani olen kuin vaistomaisesti takertunut. Jos jotakin tuosta takertumisesta olen elämässäni tullut oppineeksi, on se se että takertumalla asioihin, saati ihmisiin, tulen tukehduttaneeksi kaiken elämän ympäriltäni. Hellittäessäni otteeni, elämä palaa näyttämölle ja hengittäminen helpottuu.

Ajattelin kirjoittaa asiasta josta omaan ehkä elämässäni eniten kokemuspohjaa. Matkasta minuuteeni.

Nyt kun katson taaksepäin sitä polkua mitä pitkin tähän hetkeen olen kulkenut, päällimmäisenä tunteena on suru. Suru siitä kuinka raa'aksi ja raastavaksi ihminen oman elonpolkunsa voikaan rakentaa. Silti, tässä hetkessä, kohtaamalla tuon surun, kulkien sen läpi, se paljastaa taustalta sellaisen armollisuuden ja rakkauden joka tekee jokaisesta ottamastani askeleesta kannattavan.

Me kaipaamme rakkautta ja hyväksyntää. Oikeastaan sisimpäämme janoaa sitä. Surullista kaikessa on kuitenkin se kuinka harva meistä todellisuudessa aidoimmillaan tuon saa lopulta kokea. Miksi? Väittäisin että kaikki tuo kaipuu tuota elämämme tärkeintä tunnetta juontaa itsemme sisältä. Itseasiassa omalla kohdallani koettuna ja lukuisten ihmisten kanssa läpikäytynä kaikki kulminoituu siihen elämämme tärkeimpään asiaan, itsensä arvostamiseen. Niinkauan nimittäin kun en kykene arvostamaan itseäni, hyväksyen itseni sellaisena kuin olen, minun kestää juosta kiinni sitä vaikka maailman tappiin, silti sitä koskaan saavuttamatta.

Ei tarvitse omata kummoisiakaan ihmistuntemus taitoja, huomatakseen jo hyvin pian ympärilleen katsoen, minkä vimman vallassa ihmiset täällä ajassa itseään kiduttavat. Ymmärtämättä yhtään mitä tahi miksi mitäkin tekevät. Nykyhetkessä parisuhteista on tullu pari suhdetta. Avioliiton menettäessä todellista merkitystään. On helpompi erota kuin yrittää yhdessä. Harmillista kaikessa, niin kauan niin ihminen ei pysähdy oman itsensä äärelle, kukaan toinen ihminen ei voi kuin ehkä hetkellisesti ja senkin ollessa eräänlaista harhaa, täyttää tuota sisällä olevaa ammottavaa tyhjyyttä. Kun jokapuolella pommitetaan mitä erilaisimpia kriteerejä millaisia meidän tulisi olla, sitä vähemmän ihmiset itseensä ovat tyytyväisiä. Tästä kaikesta seuraa se että mitä tyytymättömämpiä itseemme olemme, sitä hanakammin yritämme tuota itsemme ulkopuolelta käsin tyydyttää, silti päätyen kerta toisensa jälkeen yhä vain enemmän tyhjempään tilaan. Mitä kovemmin yritämme, sitä kovemmaksi vauhti elämässämme kasvaa ja sitä kauemmas aidosta tarpeestamme todellisuudessa erkanemme.

Lisäksi kun tähän yhtälöön nivoutetaan vielä se että mitä vähemmän tässä hetkessä itseämme kykenemme hyväksymään, sitä enemmän negatiivisia peilauksia toisilta ihmisiltä saamme ja sen myötä kaikessa kiireessämme helposti sorrumme noita peilejä omista vioistamme syyttämään.

Tähän todettakoon se, etten itsekään vielä läheskään kaikessa itseäni kykene hyväksymään, mutta ymmärtäessäni tämän olevan omalla kohdallani prosessi johon itse pystyn vaikuttamaan, niin sen myötä tarve hakea tuota hyväksyntää tai vastavuoroisesti kiukutella toisille on vähentynyt huomattavasti. Siinä samalla olen tullut huomanneeksi myös sen kuinka sen mukaan mitä enemmän sinut itseni kanssa olen, sitä helpompaa kanssakäyminen toisen ihmisten kanssa on.

Näin uuden vuoden alkaessa, heräsin miettimään mennyttä aikaa. Aikaisemmin olen jossain kohtaa elämääni katkerana kironnut kaikkia niitä hukattuja vuosia. Sadatellen itseäni siitä, kuinka ihminen voikaan olla tyhmä, hukatessaan elämänsä tavoitellen jotakin sellaista, minkä jo hetken järjellä mietittynä ymmärtää olevan lähtökohtaisestikin saavuttamattomissa.

Asenteen ja ajatustavan muutos. Kas siinä yksi suurimmista hyvää tekevistä asioista elämässäni. Asia joka nyt miettien tulisi olla kohtuullisen vaivatta saavutettavissa, mutta joka toisaalta itselläni tapahtuakseen on vaatinut vuosien ja taas vuosien prosessin, yhdistettynä suunnattomaan määrään kipua. Kipu jota ensialkuun en ollenkaan ollut halukas kohtaamaan, mutta jonka pakenemisen mahdottomuuden todettuani osoittautuikin kultaakin kalliimmaksi matkakumppanikseni.

Voisin yleistää, että me ihmiset ollaan vekkuleita siinä että pelkäämme kipua. Pelkäämme elämän tarjoilemia vastoinkäymisiä. Epäonnistumista. En usko että kovinkaan moni meistä voi tuota vastaan väittää. Ainakaan sikäli kun osaa olla itselleen rehellinen. Minä nimittäin yhä löydän itseni säännöllisen epäsäännöllisesti murehtimasta tulevaa, vaikka kuinka ymmärtäisin tässä hetkessä kaiken olevan hyvin. Ehkäpä tuossa juuri on pelon yksi tarkoitus, pitää ihminen tietyllä tavalla tutkalla siitä että nyt asioiden ollessa suht hyvin, ei ehkä siltikään kannata kovin kummoisesti alkaa paukutella henkseleitään. Nöyryys, sopivassa määrin suhteessa elämään on hyvästä. Juuri siinä määrin, kuin se kohdallani on mahdollista, ilman että tietoisella tasolla alan ajatella olevani nöyrä. Tuo hetki kun nimittäin on osoittautunut kohdallani juurikin hetkeksi jolloin tuo yksi tämän hetkisen elämäni tärkein työkalu katoaa.

Mietin tässä aamutuimaan elämääni. Kaikkia niitä vastoinkäymisiä joita elämässäni tähän mennessä olen kohdannut. Ymmärtäen niiden olleen monin tavoin oppaana siihen, että löytäisin oman paikkani elämässä. Tavan jolla eläessäni mahdollisimman vähän satutan itseä sekä muita ihmisiä. Tästä pohdinnasta sai alkunsa myös hieman laajemman kokonaisuuden miettiminen. Jos minun kohdallani kaikki näennäiset epäonnistumiset, väärät valinnat sekä varsinkin kovin kivuliaat vastoinkäymiset ovat opettaneet ja opastaneet kulkuani omalla polulla, niin miksi ei sama voisi koskea muitakin ihmisiä. Sillä sitähän me kaikki perustukseltamme olemme. Vain ihmisiä.

Jos siis tässä hetkessä sadattelet itsesi lisäksi esimerkiksi yhteiskuntamme valtaapitäviä, niin pysähtyisitkö hetkeksi miettimään sitä, että ehkäpä tämä tilanne joka tällä hetkellä yhteiskunnassamme vallitsee, onkin juurikin se minkä me Suomalaiset tarvitsemme, kokeaksemme riittävää kipua, tullaksemme halukkaiksi muutokseen jota parempi huominen meiltä edellyttäisi. Tuo muutos kun sinällään ei ala Tasavallan presidentistä. Pääministeristä. Saati Keskon pääjohtajasta. Vaan sinusta itsestäsi. Minusta itsestä. Meistä jokaisesta yhdessä ja erikseen. Mutta niin kauan kuin meillä on vain mahdollisuus syyttää kurjasta tilastamme jotakuta toista ihmistä, tuo muutos kärsivällisesti odottaa tapahtumistaan. Saattaapa se kaikessa viisaudessaan, aivan kuten omassakin elämässäni havahduttaa sinua huomaamaan itsensä, sopivalla määrällä niinkin epämiellyttäviä asioita kuin vastoinkäymiset ja niistä nouseva kipu. Ihminen kun kovin surullisen harvoin on valmis ottamaan muutoksen edellyttämiä askeleita, ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää kuin liikkeelle lähtö.

"Erilaisuudet täydentävät toisiaan." sanotaan. Omassa elämässäni, omin kokemuksin allekirjoitan tuon lauseen täysin. Joskin samaan hengenvetoon totean myös sen että aivan aluksi näillä erilaisilla tulee olla jokin yhdistävä tekijä. Ilman sitä nämä työntävät toisiaan poispäin kuin magneetin samat navat.

Nykyisessä liitossa tuo lause uppoaa kuin veitsi kuumaan voihin. Joskin niin, että sekä minun että vaimoni on ollut ensin pakko suostua tietynlaisiin kompromisseihin, muussa tapauksessa suhteemme olisi tuhoutunut jo ennenkuin se olisi edes kunnolla alkanut.

Ihmissuhteissa yleensä jos ihmiset ovat kovin erilaisia, vaaditaan aivan samoin monia kompromisseja. Tai ainakin yksi sellainen. Kummankin on nimittäin kyettävä luopumaan omista tottumuksistaan sekä ajatusmalleistaan sen että aito peilaus kahden ihmisen välillä toteutuu. Muutoin tuppaa käymään niin että rakentavasta dialogista kutistuu kahden ihmisen välinen monologi, jossa kumpikin puhuu, kuulematta, saati kuuntelematta mitä toisella on sanottavana.

Minulla on viime vuosina varsinkin ollut ilo ja kunnia opetella sekä puhumista, mutta varsinkin tuota kuuntelemisen jaloa taitoa. Paljon on molemmissa vielä kehitettävää, mutta suurin muutos aikaisempaan lienee siinä, että enää en koe lähestulkoon minkäänlaista tarvetta todistella muille oikeassa olemistani. Aikaisemmin kun tuo on addiktoituvalla persoonallani ollut likipitäen pakkomielteistä. Tänään jo osaan myöntää, kun olen väärässä.

Sitten hieman erilaiseen tarkastelukulmaan siirtyen, kerron miettineeni viimeaikoina paljonkin sitä vuoropuhelua mitä netissä nykyään käydään. Toisaalta pääpiirteittäin joko todistellen omaa oikeassa olemistaan tai toisaalta monologista dialogia käyden, jossa kukaan ei lopulta tiedä mistä alunperin edes oli tarkoitus keskustella. Sen vuoksi perustankin ihmisten kohtaamisen yhä enenevässä määrin aitoon elämään, pois virtuaalitodellisuudesta.

Olen vuosia ja taas vuosia notkunut sosiaalisessa mediassa, saaden sieltä yllättävänkin paljon ihmisenä kasvuuni. Tänään olen alkanut jo jollain tasolla vieroittautua tuolta, viimeisimpänä "siivoten" Facebookin kaverilistalta 80 prosenttia ihmisistä. Syy tähän on yksinkertainen. Haalin aikanaan itselleni tuolla ystäviä, ajatellen sen kautta jotenkin olevani enemmän olemassa. Siinä koskaan kuitenkaan tuolla onnistumatta. Toisaalta kun ihmisellä on satoja seurattavia, niin auttamatta lopulta käy niin ettei enää pysty seuraamaan edes muutamia tärkeimpiä.

Minulle some on ollut loistava kanava purkaa sisintäni ja jossain kohtaa myös siitä kasvoi riippuvuus. Mitä enemmän ihmiset "tykkäsivät" teksteistäni, sitä paremmalta se aluksi minusta tuntui. Kunnes tässäkin riippuvuudessa lopulta kävi kuten muissakin, huomasin kirjoittavani ajatuksiani, haluamatta hetkittäin niitä edes kirjoittaa ja vaikka kaikki maailman ihmiset noista olisivat tykänneet, se ei olisi poistanut sitä tyhjyyttä jota tuolla ollessa koin. Sen vuoksi olenkin aloittanut tietoisen erkaantumisen tuolta sinällään kiehtovasta ja koukuttavasta maailmasta.

Yksi surullisin seuraus tuolla someillulla elämässäni kuitenkin oli siinä, että "eläessäni" tuolla satojen ihmisten ihailtavana, ne minulle tärkeimmät jäivät lähestulkoon huomiotta. Toisaalta mitä "viisaampia" pohdintoja tuonne sain tuotettua, sitä harvemmaksi niiden kommentointi kävi. Hassua sinällään, taas kerran koin suuressa väkijoukossa totaalista yksinäisyyttä.

Tästä johtuen olenkin tietoisesti ohjautunassa aina vaan enemmän aitoihin kohtaamisiin toisten kanssa. Lähinnä siksi koska ymmärsin kaipaavani oikeita keskusteluita, oikeiden ihmisten kanssa. Nyttemmin kun tuota enemmän olen elämässäni tehnyt, sitä enemmän huomaan jäävän noista netissä tapahtuvista keskusteluista puuttumaan.

Lopuksi totean vain sen että mitä tässä viime vuosina olen ihmisiä matkani varrella kohdannut, sitä vahvemmaksi on käynyt kokemukseni siitä että olimmepa kuinka erilaisia tahansa, suostuessamme kohtaamaan toisen ihmisen ihmisenä, tulemme myöntäneeksi olleemme kokolailla väärässä. Minä ainakin myönnän. Olemme varsin samankaltaisia kaikki tyynni.

Olen tässä hetkessä siinä onnellisessa asemassa suhteessa itseeni, että alan huomata itsessäni enenemässä määrin kasvavaa hyväksyntää suhteessa itseeni. Osa tästä varmasti kumpuaa siitä kun joka päivä operoin nyt työelämässä ihmisten kanssa, pyrkien kohtaamaan heidät sellaisena kuin kukin tässä hetkessä on. Huomasin eilen pohtivani sitä, että kuinka mahdoton yhtälö onkaan pyrkiä kohtaamaan toinen ihminen hyväksyen hänet sellaisenaan, sikäli jos ei ensin kykene tuota samaa hyväksyntää suomaan suhteessa itseensä.

Kun tietoisesti valitsin työreissuillani majapaikan vajaan kolmenvartin ajomatkan päästä, tiedostaen tuon matkan olevan varsin tarpeellinen aina työpäivän päätteeksi eräänlaiseen pään nollaukseen, etten veisi niin sanotusti töitä omaan arkeeni, niin kuinka oikeassa lopulta tuossa olinkaan. Minulle nimittäin illalle töiden jälkeen, tuo matka, varsinkin kun nyt sitä rakkaan harrastukseni moottoripyöräilyn merkeissä saan taivaltaa, toimii eräänlaisena hautomona päivän aikana nousseille asioille. Yleensä ennen kuin pääsen määränpäähäni Peurunkaan, olen ehtinyt jäsentää asiat päässäni siihen kuosiin ettei niitä enää juurikaan iltasella tarvitse sen enempää pohdiskella.

Eilen huomasin miettiväni sitä, kuinka monessa eri kohdin huomaan puhuvani ihmisille sitä, mitä omassa elämässäni kaipaan ja tästä johtuen oivalsin että olen taas kerran jumittunut eräänlaiseen luuppiin asioiden kanssa. Luuppiin, jossa samat ajatusmallit suhteessa itseensä pyörivät vuodesta toiseen, vaikka sinällään nuo asiat ja ajatukset on jo moneen kertaan jäsennetty. Mutta ilmeisesti vasta nyt on aika jättää ne taakseen. Itsensä hyväksyminen on yksi tällainen asia. Aivan samoin kuin kauan etsimäni omanarvontunto. Eilen huomasin ajattelevani nimittäin niin, että nuo molemmat asiat ovat minulle jo olemassa, ainoa mitä minun enää tarvitsee tehdä, on oma osuus, eli toisin sanoen sallia nuo sinällään hyvät asiat itselleni.

Päihderiippuvuus tai riippuvuudet yleensä ovat myös yksi tällainen lähes ikuisentuntuinen luuppi elämässäni. Joskin tänään alan suhtautua tuohonkin asiaan hieman jo armollisemmin. Vaikka esimerkiksi raittius ei kohdallani koskaan saa olla väärällä tavoin itsestäänselvyys, niin toisaalta ei myöskään näiden riippuvuuksien minuuttani määrittävät ominaisuudet sitä saisi olla. Minussa kun on roppakaupalla muitakin ominaisuuksia kuin pelkät riippuvuudet ja niistä puhuminen. Nyt tietoisesti pyrinkin katselemaan itseäni hieman eri kanteilta. Ehkä jopa hieman armollisemmin. Asenne itseäni kohtaan ratkaisee nimittäin yllättävän paljon sen, miten elämä ja sen ihmiset minua yleisesti kohtelevat. Jos itse en arvosta itseäni, saati jos itseäni jatkuvasti parjaten arvostelen, niin sitä samaa minulla on odotettavissa niin elämästä yleensä kuin myös toisilta ihmisiltä. Kun taas asennoidun itseni suhteen armollisemmin, niin myös nämä kaksi edellä mainittua aspektia kohtelevat minua huomattavasti hellyttävämmin.

Otetaanpa pieni esimerkki tunteista sekä ajatuksista ja asenteista. Laitan alle kaksi kuvaa Peurungasta. Kun katsot noita kuvia, kuulostele hetki mitä tunteita ne sinussa herättävät. Jos rehellisesti kuulostelet itseäsi, noista tunteista voit päätellä sen kuinka tyytyväinen tällä hetkellä vallitseviin olosuhteisiisi olet. Tai millaisella asenteella elämään juuri nyt elelet. Testi alkaa:

Jos katsot kuvaa miettien kuinka huono otos se on, tai kuinka ihmeelliseltä jotkin asiat siinä näyttävät, voit pysähtyä miettimään suhtaudutko elämään sekä itseesi juuri nyt arvostellen vai armollisesti.

Jos taas tämä kuva herättää sinussa ajatuksen siitä kuinka hyvä olo tuosta kuvasta tulee, voit miettiä sitä tarvitsetko edes tuota kuvaa voidaksesi todeta itseasiassa sisälläsi vallitsevan varsin hyvän ja tasapainoisen olotilan.

Aivan samoin kuin muut asiat, niin myös toiset ihmiset herättävät meissä mitä erilaisimpia tuntemuksia. Mitä vahvemmin ennakkoon asennoidumme jollakin tietyllä tavoin tiettyihin ihmisiin, sitä varmemmin tuosta ihmisestä itselle nouseva tunnetila on hyvin pitkälti tuon asenteen kaltainen. Kun taas pystymme kohtaamaan ihmisen juuri sellaisena kuin hän tässä hetkessä on, nuo tunteet jotka hänestä itseesi peilautuvat, ovat itseasiassa juuri niitä tunteita, joita juuri nyt sinun on hyvä käydä läpi itsessäsi. Olemme nimittäin aitoja peilejä toinen toisillemme. Halusimmepa sitä tahi emme.

Peurunka vaikenee. Mutta vain hetkeksi. :)

Jos oikein kovasti yrittää, tekeekö se minusta yrittäjän? Määritteleekö sen yrittämisen laatu, aikaansaatu tulos, vai puhtaasti raha? Olen kiitollinen mahdollisuudesta edes yrittää tehdä hyvää, vaikka lopputulos olisikin huono.

Tuo ylläoleva teksini, on pohdintaa nykytilanteestani. Olen siis toistamiseen yrittämässä yrittäjänä. Aikaisempi yritykseni kaatui omaan mahdottomuuteensa. Hyvin pitkälti sen vuoksi etten omannut minkäänlaista kokemusta saati koulutusta yrittäjyyteen liittyen ja toistaalta vielä tuolloin minua eteenpäin vievänä voimana jylläsi puhdas itsekkyys, itsekeskeisyys sekä omanedun tavoittelu.

Opin ensimmäisestä yrittäjyydestäni todella paljon. Lähinnä siitä johtuen, että tuon yrityksen kohtalona oli konkurssi, josta seurauksena minulle jäi käteen avio-ero sekä n.130 000€ ulosottovelat.

Tänään, hassua kyllä, olen kiitollinen tuosta kokemuksesta. Osaltaan kiitos konkurssin, ajauduin elämänpolullani harhaan siinä määrin, että tuolla sivupolulla oli mennä muutakin kuin pelkkä vääränlainen ylpeys. Nimittäin henki. Pakenin elämää vajaan 10 vuotta. Päihteisiin, lääkkeisiin, pelaamiseen ja ihan kaikkeen millä vain hetkeksi sai unohdetuksi todellisuuden joka oli liian suuri palanen purtavaksi. Kohdattua pohjani, aloitin uudelleenrakennus projektin, joka jatkuu edelleen. Tuon projektin seurauksena olen saanut elämääni kokonaan uuden suunnan. Oikeastaan ainoa asia, mikä minulta tällä hetkellä puuttuu, on säännölliset tulot. Siis sama asia, joka tavalla tai toisella on seurannut minua läpi elämän.

Hassua sinällään on se, että lopetettuani opiskelut peruskoulun jälkeen ammattikoulussa, elin ajatuksella, etteihän ihmisen tarvitse opiskella, saati töitä tehdä, tullakseen toimeen. Valitettavasti joudun tässä hetkessä pyörtämään sanomiseni. Sillä juurikin työtä ihmisen tulee tehdä, saadakseen maksettua elämisensä. Ei taivaasta tipahtele suuria voittoja uhkapeleistä, eikä läheiseni ole syntyneet sitä varten, että heillä olisi velvollisuus minua elättää. Tämä oli valehtelematta ajatusmalli, jonka turvin lähdin aikoinaan elämääni rakentaa. Ajatusmalli, joka sittemmin vei minut totaalisen tuhon partaalle.

Tänään ymmärrän, että jokaisen on oma osuutensa asioissa tehtävä, tullakseen toimeen ja pärjätäkseen elämän karikoissa. Se mikä minua tässä hetkessä ihmetyttää, on se, etten näytä millään keinolla pääseväni kiinni säännölliseen tulonlähteeseen, vaikka mitä yrittäisin.

Opiskelin 6 vuotta, lukien itseni tietotekniikkainsinööriksi. Saamatta silti töitä. Kävin kokemusasiantuntijakoulutuksen, alkaakseni kiertää erilaisissa kouluissa ja oppilaitoksissa kertomassa karua tarinaani siitä, mitä erilaisiin riippuvuuksiin pakeneminen tuo tullessaan. Olisin vallan tehokas tuossa hommassa, sikäli kun voisin tehdä tuota vapaaehtoisena. Mutta kun perustin toiminimen, jotta voisin sen turvin kiertää ja samalla tienata elantoa perheelle, on keikkojen määrä tippunut yli puoleen, koska oppilaitokset mieluummin käyttävät vapaaehtoisia luennoitsioita, kuin maksaisivat siitä mitään. Tällä hetkellä minulla on ollut oma toimitila, jossa voisin tarjota avokuntoutuspalveluita eri riippuvuuksista kärsiville, mutta kunnat ja kaupungit karsivat juuri näistä palveluista koko ajan kovalla kädellä, ymmärtämättä säästövimmassaan ajavan palveluiden alasajolla vain eri riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä yhä ahtaamalle, joka taas automaattisesti merkitsee kulujen kasvua niin kunnissa kuin kaupungeissakin.

Lisäksi kuuntelin sisintäni, hakeutuen taas koulunpenkille. Aloittaen mentor-opinnot alkuvuodesta. Lähinnä sillä ajatuksella, että löytäessäni itseäni enemmän, minulla on enemmän mistä antaa. No paljon olen saanut, sitä ei käy kieltäminen, mutta paskamaista tuossa kaikessa on se, että kyseinen koulu kustantaa kaikkineen uuden auton hinnan rahaa, jota minulla tässä hetkessä ei tunnu töiden kautta siunaantuvan ei sitten millään.

Parasta kaikessa on se, että omanarvontunnottomuudessani, olen eksynyt erinäisiin yhdistyksiin mukaan, jossa sinällään ei olisi mitään pahaa, mutta tosiasia on vain se, että sinällään aikaa vievistä tekemisistä noissa yhteyksissä ei palkkioksi saa kuin kiitosta, joka allekirjoittaneelle ei edelleenkään merkitse yhtään mitään, kun en sitä oikealla tavalla osaa vastaanottaa.

Tähän yhdistystoimintaan liittyen eräässä yhteydessä, ajattelin pienessä päässäni taas kerran suuria. Alkaen räätälöidä kokonaisuutta, jossa yhdistäisin kaiken osaamiseni, vapaaehtoisuuden, yhdistystoiminnan, kokemusasiantuntijuuden, syrjäytymisuhan alla elävien nuorten auttamisen, seniori väestön tietotekniikkataitojen kehittämisen sekä yrittäjyyden. Haaveillen samalla saavani palkkioksi itselleni sen eniten kaipaamani palasen loksahtamaan kohdilleen elämässäni, eli säännölliset tulot. No asiat etenee ihan positiivisessa sävyssä, hankkeen toteutumisen käyvän kokoajan realistisemmaksi. Ikävää vain tällä hetkellä kaikessa positiivisuudessa on se, että olen omalta osaltani satsannut jo kohta vuoden vapaaehtoisesti omaa aikaani tuon hankkeen toteuttamiseen ja tällä hetkellä horisontissa siintää ensi vuoden toukokuu, jolloin kaiken osuessa kohdilleen, hankkeeseen saadaan rahoitus, jonka myötä myös tuo viimeinen puuttuva palanen olisi elämässäni paikoillaan. Sitä kohden tänäänkin matkustan, yrittäen uskotella itselleni kokoajan sitä, että asioilla on taipumus järjestyä. Vaikka kuinka epätoivoiselta välillä vaikuttaisikin.

Olenhan kuitenkin saanut elämässä toisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden, jonka turvin olen saanut kasvaa ihmisenä itsekeskeisyyden perikuvasta, toiset ihmiset huomioonottavaksi, empaattiseksi ihmiseksi, jolla toisen ihmisen hyvinvointi merkitsee melkein enemmän kuin omani.

Tämän kirjoituksen tarkoitusperä on yksinkertaisuudessaan se, että saisin taas kerran palautettua itseni takaisin oikealle tielle. Tielle jonka tiedän joka päivä vievän kohti parempaa. Välttämättä se ei tarkoita aineellista hyvää, mutta jos jotakin, niin sen olen elämässä oppinut varsin karulla tapaa, että tuo aineellinen hyvä on itseasiassa pelkästään pahasta, ainakin minulle.

Lopuksi kerrottakoon vielä se, että mikäli minulla ei olisi perhettä elätettävänä, joiden eteen olen valmis tekemään mitä tahansa, olisin varmasti jo monta kertaa antautunut väärällä tapaa, periksi antaen. Mutta katsoessani vaimoani sekä 5 lastani, ymmärrän elämässä olevan jotakin paljon suurempaa, kuin raha ja toimeentulo. Nimittäin rakkaus. Sen arvoa ei vain aina tahdo ymmärtää, kun kovin suorituskeskeisessä maailmassa täällä taivaltaa.

Rakkaus on minulle Voima, joka panee liikkeelle silloinkin, kun tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta vetää peitto korviin.