Toinen mahdollisuus

Joskus sitä toivoisi oppivansa elämässä muullakin tavoin, kuin äärettömän tuskan kautta. Koko elämäni olen painiskellut milloin minkäkinlaisen tuskatilan kanssa. Suurimmaksi osaksi herkkyydestäni johtuen, olen joutunut kärsimään suunnattomista pelkotiloista, suhteessa toisiin ihmisiin ja elämään.

Tänään kun en enää pelkää, minusta tuntuu jotenkin hassulta istua tässä kirjoittamassa siitä, kuinka sisälläni velloo ääretön tuska ja toivottomuus. Ehkäpä juuri siksi päätin istua alas, kirjoittaen jäsentää ajatuksiani, sillä oman pääni sisällä varsin mitättömänkin tuntuiset asiat saavat suhteettoman suuret mittasuhteet.

Mistä tämä tuska sitten tässä hetkessä kumpuaa? Lähinnä siitä jälleen kerran, että vaadin elämää toteuttamaan asioita haluamallani aikataululla, sensijaan että luottaisin niiden järjestyvän lopulta minulle suotuisamman aikataulun mukaisesti. Minä haluan heti, nyt. Ymmärränhän minä ettei se paljoa vaikuta mitä ja milloin minäkin saan päähäni haluta. Asiat tuppaavat tapahtumaan tahi jäävät kokonaan tapahtumatta, sikäli kun niin kohdallani on parhaaksi. Miksi sitten kuitenkin haluan asioita. Lähinnä siitä syystä etten taaskaan osaa elää tätä hetkeä, vaan elän tuolla jossain, peläten jotakin sellaista, mitä välttämättä ei edes koskaan tule tapahtumaan, mutta silti pelkään.

Jännä sinällään on se, että vasta tuolla alkuun kirjoitin etten pelkää enää, mutta heti kohta kirjoitan pelkääväni. Lähinnä kuvastanee sitä, etten edelleenkään osaa tunnistaa tunteitani, vaan ne on yhtenä suurena sekamelskana pääni sisällä ja on vain helpompi todeta olevansa ahdistunut tai tuskainen.

Tuntuu kovin turhauttavalta kirjoittaa ahdistuksestaan, ymmärtäen lähes samantien sen olevan pelkoa, joka tässä kohtaa on yksinkertaisesti turhaa. Elämässäni on kuitenkin kaikki suurimmaksi osaksi kohdallaan, ainoa mikä ei ole, on minä itse. En osaa olla kohdallaan, paikoillani, vaan säntäilen ajatuksissani siellä sun täällä. Pysähtyessäni paikoilleni, keskittyen vain hengittämään, huomaan pian kaiken olevan kohdillaan. Mutta. Se paikoillaan pysyminen on vain kokolailla vaikeaa. On ollut kohdallani aina. Lienekö merkinnee sitä, etten kuitenkaan osaa olla, yrittämättä olla jotakin muuta kuin olen.

Tämä kirjoittaminen on itselleni toiminut henkireikänä läpi elämäni. Jotenkin tuntuu vain siltä ettei tähänkään malttaisi keskittyä, vaan pitäisi olla tekemässä jotakin ihan muuta, vaikka tässä hetkessä, tätä kirjoittaessani huomaan taas sisäsisen tasapainon valtaavan alaa, kaiken sekamelskan keskellä, mikä sisälläni velloo. Ehkä perisyntini kuitenkin lienee se, etten yhä edelleenkään ole kyennyt löytämään anteeksiantoa suhteessa itseeni, menneisyyteni suhteen, vaan tasaisin väliajoin palaan rankaisemaan itseäni mitä erilaisimmin tavoin, saaden sisälleni sen tuttuakin tutumman, mutta sitkäkin hirveämmän henkisen tuskatilan. Kotoinen olo sinällään, niin paskamaista kuin se onkin myöntää. On helpompaa potea tuskaa kuin kokea kiitollisuutta, näköjään.

Loppukaneettina todettakoon se, että Luojalleni kiitos en enää tänään pakene näitä tunteita riippuvuuksiin, vaan pyrin kohtaamaan nämä silmästä silmään, niin kauhealta kuin nämä hetkittäin tuntuvatkin. Onneksi olen oppinut elämässä sen, että nämä tunteet, ne tulee ja menee, mutta jokainen tuskainen hetki vie minua lähemmäs kiitollisuutta, tyyneyttä ja mielenrauhaa, sikäli kun olen halukas tarjolla olevan opin elämältä vastaanottamaan.

"Tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Siinäpä teksti jolla vain on suuri salaisuus kätkettynä sisälleen. Matka jatkukoon.

Paljon on viime aikoinakin ollut puhetta siitä, kuinka huonosti asiat kotimaassamme on. Toisaalta itse syvällä pimeydessä käyneenä, tarkastelen asiaa hieman ehkä liikaakin oman kokemusperäni kautta. Surullista mielestäni tässä kaikessa on se, että kun yhteiskunnassa tulee tilanne että jostain on säästettävä nämä säästöt kohdistetaan juuri niihin asioihin, mihin tässä hetkessä vallitsevan tilaanteen edessä olisi säästämisen sijasta ennemminkin satsattava. No tämä ehkä oli vain kapea oma mielipiteeni tuohon asiaan, joten ei siitä sen enempää.

Ihimiset voivat pahoin, sitä varmaan kukaan meistä ei voi kieltää. Oli sitten kyse hyvempi osaisesta ihmisestä, jolla normimittareilla mitattuna on vielä asiat suhteellisen hyvin. On asunto, perhe, auto, työpaikka, kesämökki, lomamatkat jne. Silti nämäkin ihmiset näyttävät voivan yllättävän pahoin. Miksi, heillähän pitäisi olla kaikkea sitä mitä ihminen elämältään noin lähtökohtaisesti etsii. Vai etsiikö sittenkään.

Olen omassa elämässäni saanut konkreettisesti tuta monta kertaa sen, että ihmisen saadessa tai saavuttaessa jotakin asettamistaan tavoitteista, lopputuloksena ihminen halajaa taas vain jotakin uutta ja ihmeellistä, loppupeleissä koskaan todellisuudessa edes ymmärtävänsä mitä oikeasti halajaa.

Tavoittelemmepa sitten mitä tahansa, aina saavutettuamme tuon kauan kaivatun asian, sen merkitys muuttuu autttamatta joksikin muuksi ja tämän vuoksi ainakin allekirjoittanut on kuluttanut elämästään äärettömän monta vuotta tavoitellen saavuttamattomia asioita.

En sinällään tiedä kuinka moni tätä tekstiä lukevasta voi tähän samaistua, mutta ainakin sen kokemuksen perusteella, mikä minulla elämästä on sekä lukemattoman monista keskusteluista, joita vuosikymmenten aikana mitä erilaisimpien ihmisten kanssa olen käynyt, olen törmännyt tavalla tahi toisella tähän ilmiöön.

Etsimme elämäämme jotakin.

No tuota samaa etsimistä minäkin olen tehnyt. Joskin tänään ymmärtäen sen, että etsimäni asia on minussa itsessäni jo syntyessäni rakentunut. Tarve tulla rakastetuksi. Tarve tulla kohdatuksi ihmisenä, olipa kohtaaja kuka tahansa tai missä asemassa yhteiskunnassa tahansa. Halusin minua kohdeltavan ihmisenä. Tänään olen siinä onnellisessa asemassa, että olen tehnyt syvälle pureutuneen matkan minuuteeni, löytäen sisältäni tuon syvälle haudatun salaisuuden siitä, että todellisuudessa minussa itsessäni on tuo kyky kohdata toinen ihminen ihmisenä ja sen myötä tuo toinen ihminen ei voi mitään muuta kuin kohdata minut. Tietysti toinen mahdollisuus aina on että toinen ihminen pakenee paikalta, mutta silläkin on tarkoituksensa, lähinnä tässä hetkessä hänelle itselleen, sillä minä tiedostan itsessani sen, että tuota samaa pakenemista vuosikymmeniä harrastaneena, syy ei ole minussa, ei toisaalta tuossa toisessakaan, vaan hänen kyvyttömyydessä kohdata toinen ihminen.

Mitä tällä kohtaamisella sitten tarkoitan. Tässä tullaan otsikossa mainitsemaani lähimmäisenrakkauteen ja sen merkitykseen. Kun ihminen löytää itsestään sen syvimmän olemuksensa hän samalla astuu maailmaan, jossa on vain ihmisiä. Ei johtajia, ei alaisia, ei duunareita, vaan ihmisiä. Kun tämän asian konkreettisesti on sisäistänyt, sen jälkeen tulee riisutuksi alasti kaikesta turhasta, eli ennakkoluuloista, peloista, alemmuuden- tai ylemmyydentunnosta jne. Kohtaamaan toisen ihmisen ihmisenä. Rakastettavana olentona, joka on tasan yhtä arvokas kuin sinä itse, aivan se ja sama mitkä taustat tai tittelit hänellä on. Sillä se on menneisyyttä. Tämä hetki on tässä ja nyt. Nykyisyys. Kun aidosti kohtaamme toisen ihmisen tässä hetkessä, ei ole väliä mitä hän oli eilen. Mitä viikko sitten, saati 10 vuotta sitten. Tässä hetkessä hän on hän. SInun ollessa sinä. Se millaisen peilauksen toisistanne saatte, paljastaa samalla itsellenne sen, mitä tässä hetkessä olette aidoimmillaan.

Ihmiset valitettavan usein sortuvat pilamaan mahdollisuutensa kohdata mitä uskomattomampia ihmisiä, kun tavalla tahi toisella ennakkoon asennoituvat toiseen ihmiseen tietyllä tavoin. Onpa kyseessä sitten valtion päämies, pankinjohtaja, siivooja tai vaikka ne paljon parjatut "laitapuolenkulkijat".
Itse laitapuolenkulkijana eläessäni opin elämästäni jotakin äärettömän tärkeää. Sen mikä elämässä on tärkeintä. Rakkaus. Välittäminen. Lähimmäiset.

Kun hieman laajennan tätä ajatustani, niin perustotuutena tämän hetken elämässäni tapaan ihmisiä, jotka ovat minulle lähimmäisiäni, joita pyrin kohtaamaan ja rakastamaan aivan kuten toivoisin minun tulevan kohdatuksi ja rakastetuksi, omana rikkinäisenä itsenäni. Yksin minä en ole mitään, mutta yhdessä, toinen toistamme tukien, me olemme jotakin suunnattoman suurta.

Lopuksi toivoisin vain sen, että meistä jokainen voisi hetkeksi pysähtyä pohtimaan omaa elämäänsä, lähinnä toisen ihmisen näkökulmasta. Jos esimerkiksi minä kulkiessani tuolla toreilla ja turuilla, satun kohtaamaan ihmisen joka tulee minulta pyytämään jotakin, niin koskaan minulla ei ole niin kiire elämässä, ettenkö hetkeksi voisi pysähtyä, kohdata tuon ihmisen ihmisenä, huolimatta hänen elämäntilanteestaan ja katsoa mitä tällä ihmisellä mahdollisesti on minulle elämääni annettavana. Voin käsi sydämellä sanoa, tavanneeni kuluneen vuoden periodin aikana lukemattoman määrän erilaisia ihmisiä, mutta ne suurimmat tarinat ovat sisältyneet niihin päällisinpuolin minimaalisen koruttomilta näyttäviin kasvoihin, jotka kuitenkin kätkevät sisäänsä äärettömän suuren ihmisen. Ihmisen jolla on suuri sydän, täynnä rakkautta, odottamassa vain vastaanottajaa. Lähimmäisenrakkaus. Sitä minä osaltani meille kaikille tänään toivon.