Toinen mahdollisuus

Tiin tuntemuksia

Miksi velloa menneissä, etenkään menneissä mokailuissa? Ensinnäkään asioista puhuminen tai niistä kirjoittaminen ei ole vellomista sinänsä, vaan niiden käsittelyä. Kirjoittaminen on hyvä tapa työstää asioita. Sen avulla saa vastauksia kysymykseen: ”Mitä kävi?” Ja ehkä jopa analyyttisemmin: ”Miksi niin kävi?” Terapiassa olen käynyt läpi samankaltaisia, perustavanlaatuisia kysymyksiä. Kirjoittaessa ei ole läsnä terapeuttia, eräänlaista kustannustoimittajaa, joka tekisi välillä tarkentavia ja tarkkanäköisiä huomioita. Kun mieltään painaneita asioita saa silti puettua tekstin muotoon, tunne on helpottava. Aivan kuin asiat saisi jollain tapaa ”pois päiväjärjestyksestä” kirjoittamalla. Usein tapahtumat loksahtavat tekstissä kuin huomaamatta melko kronologiseen järjestykseen. Niin mieli toimii.

Minulla ei ole koskaan ollut tapana kirjoittaa päiväkirjaa, korkeintaan kokeilin sellaista joskus teini-ikäisenä. Sekin tapa olisi varmasti hyvä analyysin väline. Vaikeinta minulle on blogin kohdalla ollut olla lukematta jo julkaistuja juttuja ja editoimatta niitä, olenhan aiemmin editoinut työkseni. Muutaman kohdan muuttaisin kuten sen, että poliiseilla on mielestäni maihinnousukengät, tarkennus, mutta olkoot! Blogi saa olla tyylillisesti luonnosmainen. Syy kirjoittaa avoimesti on muun muassa halu poistaa ennakkoluuloja ja stigmoja, jotka liittyvät päihde- ja mielenterveysongelmiin. Vaikka kyseiset ongelmat ovat usein vakavia eivätkä kaikki selviä niistä, monet saavat onneksi tarvitsemaansa apua ja tukea ja pystyvät elämään hyvää elämää. Olen itse esimerkki siitä, että oikean mt-diagnoosin löytyminen kesti kymmenisen vuotta. Alkoholiriippuvuuteen sain jo aiemmin apua vertaistukiryhmistä, joita kokoontuu lukuisia eri puolilla Suomea ja myös muualla. Nyt voin hyvin.

[---] Anteeksi tauko, kävin jääkaapilla hakemassa inkiväärimehua. Vissyn ohella se on korvannut alkoholin ruokavaliossani. Jääkaapin ovessa on kuva taidemaalari Frida Kahlosta. Kuva on esillä muistuttamassa siitä, että muillakin on ollut elämässä vaikeuksia, mutta he ovat selvinneet niistä ja luoneet jotain kaunista ja puhuttelevaa – kuten Frida. Välillä rohkeuteni meinaa silti pettää ja alan katua, että olen kertonut mitään. Kaikki solmussa olevat syy-seuraussuhteet ovat niin vaikeita selitettäviksi. Enkä ole yleensä puhunut asioistani juuri kellekään. Mutta moni on tilanteessa, että ei pysty puhumaan tai kirjoittamaan syystä tai toisesta, ei pysty tai ei halua. Esimerkiksi vakavasti masentuneilta ei voi oikein odottaa vaivannäköä vaativaa itseilmaisua, ja siksi monien masentuneiden voi olla vaikea saada hoitoakin. Useimmat verrokit eivät ymmärrettävästi halua tulla esille päihde- tai mielenterveysongelmien kanssa tai niiden kautta. Palataan taas stigmoihin.

Franz Kafkan novellissa ”Muodonmuutos” päähenkilö Gregor Samsa herää eräänä aamuna suunnattomaksi syöpäläiseksi muuttuneena, ilman sen suurempaa selitystä. Joskus tuntuu, kuin olisin itsekin kokenut muodonmuutoksen. Voin siis ihan hyvin mutta tunne on, että voisin kiipeillä syöpäläisenä pitkin seiniä, muka ahdistusta pakoon: Mitä kaikki ajattelevat? Minuahan pidetään ihan hulluna! Välillä onnistun onneksi juurruttamaan itseni ja muistan, että olen puhunut ja kirjoittanut muidenkin kuin itseni takia, vaikka käytän itseäni esimerkkitapauksena. Oman vuosia kestäneen ja sinne tänne poukkoilleen hoitopolkuni varrella olen tavannut lukuisia hienoja ihmisiä ja hauskoja tyyppejä. Muutama heistä on ikävä kyllä jo menehtynyt, tarkemmin sanoen kolme. Omistan nämä blogikirjoitukseni heidän muistolleen. Olisinko toivonut olleeni heihin enemmän yhteydessä? Kyllä! Mutta kävi kuten elämässä saattaa käydä. Jossain vaiheessa, yllättäen, oli vain liian myöhäistä. Me muut olemme kuitenkin yhä hengissä – minä olen, koska kirjoitan tätä, ja sinä olet, koska luet tai vaikka et lukisikaan. Nostan inkiväärimehumaljan elämälle.

Kimmon kokemuksia

Minulle kirjoittamisesta on vuosien saatossa rakentunut eräänlainen kanava purkaa itseäni. Omia ajatuksia. Tunteita.

Eräänlainen sanaton keino viestintään itsensä kanssa. Sanaton siksi, että kun kirjoitan, mieli hiljenee ja sanat virtaavat jostain syvemmältä tajunnasta.

Kirjoittamaan oppiminen ei sujunut itselläni kivutta. Muistan kun päihde kuntoutuksessa ollessani, meille annetut tehtävät piti kirjoittaa ja vielä tuolloin tuntui, ettei saanut kirjoitetuksi sanaakaan.

Seuraava mitä huomasin itsessä kirjoittamiseen liittyen, oli se, että oli suhteellisen helppo kirjoittaa toisen ihmisen ongelmista tai siitä, millä tavoin ratkaisisi tuon toisen ihmisen ilmeisen selkeät ongelmat. Tuo kävi ilmi siinä, kun kirjoitin tuolla kuntoutuksessa päiväkirjaa, jonka tarkoitus oli seurata omaa prosessiani siellä. Sain ystävällisen palautteen siitä, kuinka minun olisi hyvä keskittyä omaan toipumiseen, muiden ongelmien ratkomisen sijaan.

Nyt miettien kaikki tuo toimi hyvänä harjoitteen kirjoittamisen opettelussa. Kun sitten kuntoutuksen loputtua, palatessani arkeen koin elämäni suurimman menetyksen isäni kuoltua, oli varsin luonnollista, että yksi suurin työkalu surutyössä olikin juuri kirjoittaminen.

Nykyään sanat vain soljuvat, kun ryhdyn kirjoittamaan. Koenkin, että kirjoittaminen on taito, jota voi opetella. Samalla tavoin kuin ihminen opettelee kävelemään. Askel kerrallaan kaikesta muodostuu vakaata ja elämää tukevaa. Eteenpäin vievää.

Tässä kirjoittaessa mieleeni piirtyy kaksi konkreettista esimerkkiä tuon kaltaisesta, haparoivasta mutta silti eteenpäin vievästä opettelusta.

Kun sairastin syvää masennusta, olin pahimmillaan vuoden tiiviisti neljän seinän sisällä. Peläten ulkona liikkumista lähes kuollakseni. Lopulta kun väsyin täysin katselemaan samoja seiniä, päätin kuin pakottaa itseni liikkeelle. Ensimmäisenä päivänä kävellen postilaatikolle ja takaisin. Seuraavana päivänä sama uusiksi. Kunnes kohta kävelin yhden valopylvään välin matkan kotimme vieressä kulkevaa tietä. Seuraavana päivänä saman uusien. Välillä tuli päiviä, etten päässyt kuin postilaatikolle, toisena päivänä en sitäkään. Silti mielessä siinti seuraavan valopylvään kohdalle pääsy, tuon edellisen pylvään saavuttamisen luoman onnistumisen kokemuksen luodessa uskoa siihen kykenemiseen. Lopulta kun tarpeeksi sinnikkäästi harjoittelun, pystyin kiertämään korttelin ja niin hassulta kuin se tavan ihmiseltä tuntuukin, tuo oli kokemuksena itselleni kaikkineen riemukas.

Aivan samaa kärsivällistä opettelua toteutin päihteistä luopumisen osalta. Välillä mentiin päivä kerrallaan. Toisinaan tunti tai minuutti. Joskus tuntui, ettei pääse eteenpäin yhtään, mutta samalla sinnikkyydellä edeten, päivistä kasvoi viikkoja, viikoista kuukausia ja kuukausista vuosia. Lopulta päihteettömän elämän muovautuessa kaikin tavoin elämäntavaksi. Vapaudeksi, jollaista vielä päihteitä käyttäessä en osannut kuvitella olevankaan.

Juuri samalla tavoin olen sinnikkäästi opetellut käyttämään kirjoittamista apuna purkaa sisintä. Ensimmäisen kerran muistuessa mieleen, sain kirjoitettua tasan kolme sanaa "Vittu että ahdistaa." Tuosta sana ja lause kerrallaan opetellen, pikkuhiljaa alkoi muodostua virkkeitä, kappaleita, kokonaisia tekstejä ja lopulta kirjoittamisesta tuli yksi rakkain keino jäsentää itseä. Keino, joka palvelee myös siinä, että nykyään kun kuka tahansa voi jakaa omia kirjoituksia toisten luettavaksi, on omalta osaltaan tuomassa kenties sen pienen toivon pilkahduksen jonkun ihmisen elämään. Kun minä olen selvinnyt, myös sinulla on sama mahdollisuus selvitä. Se mitä teet tänään, on se sitten kuinka pieni panostus tahansa, saattaa auttaa sen, että huominen kohdallasi avautuu jo hieman valoisampana. Ei voi tietää, jos ei kokeile ensin ja sen voin luvata, ainoa mitä korkeintaan voit lopulta tuossa menettää, on kurjuutesi.

Tiin tuntemuksia:

Lempikirjojani oli vuosien ajan Charles Bukowskin Women, joka on suomennettu nimellä Naisia. Siinä Bukowski kamppailee jälleen riippuvuuksien kanssa, joita ovat alkoholin ohella naiset. Kerrontatyyli on toteavaa, jopa inhorealistista tai alkoholismin kohdalla pitänee puhua vain realismista. Kuten Bukowski (2009, 19) kirjoittaa:

”’Look, I said, ’I think I’ve had too much to drink. Maybe we ought to get out of here.’
’I’ve watched you pouring it down.’
’Let’s go. There’ll be other parties.’
We got up to leave. Lydia said something to Harry and Diana. When she came back we walked toward the door. ---
When we got outside I began vomiting, all the beer and the wine came up. It poured and splattered into the brush – across the sidewalk – a gusher in the moonlight. Finally I straightened up and wiped my mouth with my hand.”

Kirjoitamme nyt myös Kimmon kanssa siitä, miltä addiktio näyttää ja tuntuu. Riippuvuuksia voi luonnollisesti olla monenlaisia, muitakin kuin heti mieleen tulevat päihdeongelmat. Itse olin joskus koukussa esimerkiksi työntekoon, koska se oli mielestäni kivaa. Sitten on kertomus, jonka kerron nyt. Elettiin aikaa kauan ennen kuin sain diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuonna 2019. Olin kuitenkin jo sairastunut ja keksin käyttää alkoholia ”lääkkeenä” mielialan vaihteluihin ja ahdistukseen. Haluan huomauttaa, että alkoholi ei tietenkään ole oikea lääke, ellei lääkäri toisin määrää. Juomiseni ei ollut enää hauskaa eikä sosiaalista. Olin alkanut kulkea työpäivien päätteeksi kotiin Alkon kautta. Mukaan tarttui aina pullo tai pari punaviiniä, jotka sitten join yksin kotona, muka ”ruokajuomana”. Kuinka helppoa juomiselle onkaan keksiä tekosyitä. Alkoholisti on mestari huijaamaan etenkin itseään, kuten muutkin riippuvuuksien kanssa painivat.

Aloin juoda sekä masentuneeseen että maaniseen olotilaan, joita en osannut vielä nimetä. Britit käyttävät sanaa ”erratic” kuvaamaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanista puolta, kuten Twitter-käyttäjältä Johvelsson / BLM opin. Englanninkielisen termin voi kääntää vaikka epävakaaksi tai ailahtelevaiseksi. Kerran join viinipulloja hieman paranoiaan sekoittuneiden pelkotilojen vallassa ollessani tuttavani kotona, vaikka minun olisi jälkeenpäin ajatellen pitänyt mennä päivystykseen. Pullot eivät olleet edes omiani. Toisen kerran kaverini oli ollut luonani yötä, ja aamulla suostuttelin hänet lähtemään baariin. Siellä hän katseli ympärilleen ja kysyi retorisesti, että halusinko minä todella samaistua tähän porukkaan, viitaten pöydissä notkuviin kanta-asiakkaisiin. Tuolloin tunsin kuitenkin oloni jo turvallisemmaksi baareissa kuin kotona: niissä soi aina musiikki ja oli iltapäivälehtiä selailtavaksi – eikä tarvinnut olla yksin outojen tunne- ja pelkotilojen kanssa. Kyseessä oli tietysti illuusio turvallisuudesta mutta se on jo toinen tarina.

Edellä mainittu baarireissu päättyi mahalaskuun niin, että rahani loppuivat ja kaverini tarjosi minulle monta juomaa. Lopulta seisoimme Vaasankadulla, jonka varrella tuolloin asuin, hän hyppäsi polkupyöränsä selkään ja huristi karkuun. Jäin seisomaan keskelle katua, sillä en halunnut tietenkään mennä yksin kotiin. Kaverini oli kai päätellyt, että joutuisimme istumaan baarissa yöhön asti ja kaikki hänen rahansa menisivät. Erään kerran olin kaatunut kadulla ja lyönyt pääni, ihan selvin päin, koska oli keskitalvi ja liukasta, mutta halusin silti mennä yökerhoon, jossa työporukka oli juhlimassa. Tilaisuus meni suhteellisen hyvin, vaikka olin ehkä saanut lievän aivotärähdyksen, mutta loppuillasta nukahdin pöytään kesken keskustelun. Minua tietysti hävetti, kun tokenin. Mietin, oliko joku ehkä huomannut – ja tietysti joku oli, ainahan joku huomaa.

Addiktio tuo mukanaan paljon häpeän ja epätoivon tunteita, ainakin omani toi. Toimintani alkoholin suhteen alkoi olla pakonomaista, en halunnut luopua ”lääkkeestäni”, vaikka se haittasi elämääni kuten sosiaalisia suhteita ja terveyttä. Useamman kerran join putkia, joiden saamiseksi poikki minun oli mentävä katkaisuhoitoon. Sinne piti joka kerta jonottaa ja perustella hoidon tarve, vaikka vieroitusoireet olisivat kuinka tärisyttäneet ja koko kroppa olisi ollut kylmän hien peitossa; vasta sen jälkeen sai rauhoittavaa lääkettä, vaaleanpunaista litkua, mikä kieltämättä paransi oloa. Tiedän myös tapauksia, että alkoholisti ei ole päässyt katkolle, vaikka on sinne halunnut.

Nolojen tilanteiden listaa voisi jatkaa vielä mutta en tee niin. Kerran tein hieman hätääntyneitä Facebook-päivityksiä ja eräs tuttavani lähetti minulle viestin: ”Tiedät kyllä mistä apua saa.” Se kolahti, otin häneen yhteyttä ja aloin käydä vertaistukiryhmissä. Niiden avulla onnistuin olemaan 1,5 vuotta raittiina. Vuosipäivää juhlittiin silloisessa kotiryhmässäni kakulla. Oli liikuttavaa nähdä, kuinka moni oli tullut paikalle onnittelemaan. Koin saavuttaneeni jotain merkittävää, kuten tietysti olinkin. Saatoin käydä ryhmissä jopa kolme tai neljä kertaa päivässä, koska kotona minua ahdisti, välillä ahdistus tuntui jopa kouristuksenomaiselta. Olin myös alkanut saada paniikkikohtauksia, mikä vaikeutti paluutani yliopistolle opiskelemaan. Ihana entinen esimieheni lähti onneksi kanssani kahville ja juttelimme aiheesta. Ryhmien lisäksi tutustuin 12-askeleen ohjelmaan. Nyt olen ollut jälleen reilun vuoden ilman alkoholia, mutta vuoden jälkeen en ole enää laskenut päiviä. Se tuntuu vapaudelta. Kalenterissa on kyllä merkintä sen päivän kohdalla, kun toinen vuosi tulee täyteen. Ehkä menen silloin samaan ryhmään.

Kimmon kokemuksia:

Miltä addiktio tuntuu? Tii tuossa yllä varsin osuvasti kuvaa sitä prosessia, johon moni alkoholin käyttäjä kuin huomaamattaan sukeltaa. "Kaninkolo" joka nielaisee ihmisen, lopulta niin huomaamatta, ettei ihminen välttämättä edes ensin huomaa tuonne tippuneensa. Kun lopulta huomaa, on yleensä jo liian myöhäistä

Varsin viattomana alkanut, muutaman lasillisen rentouttavan vaikutuksen etsintä, kääntyy yllättävän pian tarpeeksi ottaa vielä yksi. Samalla alkaa selitysten keksiminen sille miksi juo. Itsensä ja muiden vakuuttelu siitä, ettei asia ole ollenkaan ongelma, päinvastoin. Voin lopettaa milloin vain haluan. Puhumattakaan siitä, kuinka rankasti "naapurin Jaska" juo. Sehän se ongelmainen vasta onkin, en minä.

Tyypillisin hetki, jolloin esimerkiksi alkoholisti tietää olevansa alkoholisti, vaikkei välttämättä ole vielä vuosiin halukas tuota myöntämään, on se hetki, kun kaikki ympärillä ovat huolissaan hänen juomisesta, mutta samalla kun hän isoon ääneen kieltää ongelmansa, hän tuntee piston sydämessään.

Häpeä, pelko, syyllisyys ja riittämättömyys. Siinä tunteet, joilla omia addiktioitani kuvaisin. Siinä samalla tunteet, joiden kohtaamisen kautta olen saanut noita addiktioita yksi kerrallaan elämästäni karsittua. Tuossa yksi suurimmista syistä sille, miksi kuluneen vuosikymmenen olen suht intensiivisesti tullut paneutuneeksi omaan tunnepuoleeni. Sillä mitä enemmän omaa tunnepuolta olen tullut kohdanneeksi, sitä vapaampana sekä mitä erilaisimmista addiktioita, että niiden taustalla jyllänneistä tunteista olen saanut elämää elää.

Kun käytin päihteitä, päällimmäiset tunteet olivat varsinkin loppuvaiheessa lamaannuttava pelko, häpeä, syyllisyys ja riittämättömyyden kokemus. Eniten pelkäsin niitä oloja, joihin lopulta rännien päätteeksi havahduin. Häpesin käytöstäni. Tunsin syyllisyyttä siitä, enkä kyennyt ymmärtämään sitä, miten en kyennyt lopettamaan, vaikka kuinka sitkeästi sitä välillä yritin. Tein päätöksen, että nyt tämä kaikki riittää. En joisi vuoteen. Kunnes samalle iltaa totesin olevani tuhannen sekaisin taas kerran. Lopulta nuo tunteet olivatkin niin kerrassaan alleen nieleviä, etten enää yksinkertaisesti jaksanut välittää.

Lähipiiri kait tuossa kaikessa lopulta eniten kärsii ja huolehtii. Kerta toisensa jälkeen todeten olevansa täysin voimaton ongelman edessä. Ei auta rakkaus, saati rajat. Ei hellyys eikä huutaminen. Ei siis ihme, että vähän ennen viimeistä pohjaa, juuri ennen raitistumista, minun läheiset sanoittivat toivovansa, että vihdoin onnistuisin itsetuhoisuudessani. Eivät tietysti aidosti toivoneet kuolemaani, vaan olivat vain totaalisen loppu tuohon maanpäälliseen helvettiin, johon tahtomattaan olivat minun mukana joutuneet.

Kuntoutus ja vertaistuki pelastivat minut. Nykyään kun työskentelen samojen ongelmien äärellä elävien ihmisten sekä heidän läheistensä kanssa, tiedän varsin hyvin, etteivät kaikki selviä. Jokaisella meillä on oma polkumme. Mutta se yhtäläisyys jokaisella, joka tuolta pimeydestä takaisin valoon selviää, on olemassa. Halu ponnistella pysyäkseen erossa entisestä. Halu oppia uusia tapoja ja keinoja selvitä vaikeista tilanteista elämässä. Lopulta kovin harva selviää tuolta yksin. Siksi koen, että vertaistuki ja samojen kokemusten omaavien ihmisten tuki on ensiarvoisen tärkeää.

Siksi esimerkiksi vertaistukiryhmän seinällä on taulu, jossa lukee: "Tänään et ole yksin."

Niin paljon kaikenlaista olen raittiina saanut kohdata, että mikäli olisin yrittänyt kaikesta tuosta nousseesta tuskasta selvitä yksin, tuskin olisin enää tässä. Onneksi en ole edes yrittänyt selvitä yksin. Tuntuu varsin lohdulliselta tiedostaa tänään se, että riippumatta mitä elämä ikinä tarjoileekaan, riippumatta mitä ikinä noista tilanteista tunteita nouseekaan, minun ei tarvitse yrittää selvitä noista yksin. Kiitos vertaistuen, minulla on elämässä suht suuri joukko ihmisiä, joille tuskaani sanoittaessa saan luottaa siihen, että aina löytyy joku joka on kokenut saman, ollen valmis oman osuutensa verran tukemaan ja lohduttamaan. Todellakin, tänään en ole yksin.

Kun ihminen oppii selviytymään elämässä, mitä erilaisimpien haasteiden koetellessa, saattaa kuin huomaamattaan oppia pitämään itseä vahvana ihmisenä. Eikä siinä, elämässä tarvitaan tietynlaista vahvuutta selviytyäkseen, mutta joskus itsessään tuo vahvuus voi vammauttaa ihmisen.

Näin kävi minulle. Tajuan nyt jo liiankin pitkään taistelleeni elämässä, ajatellen että selviän mistä tahansa. Mutta entä jos ei enää jaksakaan taistella? Entä jos jatkuvan taistelun sijaan, kaipaisikin rauhaa? Entä jos?

Minulle metsä ja luonto on lapsesta saakka tarjonnut eräänlaisen turvapaikan. Paikan rauhoittumiseen. Nyt tuo liialliseksi kasvanut taistelu on näkynyt myös siinä, etten ole ”ehtinyt” edes luontoon, kun on pitänyt niin kovasti taistella.

Eilen sitten pitkästä pitkästä aikaa, ihan hetken mielijohteesta suuntasin metsään. Kuunnellen lähes täydellistä hiljaisuutta puolentoista tunnin ajan. Puut humisi ja linnut lauloi, mutta se mitä minä kuulin, oli noitakin ääniä tärkeämpää omalle itselleni. Sisimpäni nimittäin sanoitti seuraavan lauseen. ”Voi luoja kuinka väsynyt minä olen.” Tuon kuullessani jotakin tapahtui sisälläni. Huomasin hartioideni laskeutuvan alas ja tietyn jo loputtomalta tuntuneen puristuksen hellittävän otetta lihaksistani. Olen väsynyt. Eikä sen myöntäminen haittaa mitään.

Jossain kohtaa jokainen meistä väsyy. Hyvin ymmärrettävää jo siinä kun katsoo ympärillä olevia ihmisiä, heidän jatkuvasti kiirehtiessään paikasta toiseen. Tavoitellen jotakin, mitä kenelläkin on sisimmässään saavutettavana.

Minä sensijaan saavutin eilen illalle yhden itselleni äärimmäisen tärkeän asian. Yhteyden omaan sisimpääni. Ilman tuota yhteyttä, olen kykenemätön kuuntelemaan itseäni ja ilman tuon kuulemista, säntään ja suoritan itseni uuvuksiin. Ymmärtämättä edes suorittavani.

Kulunut 13 vuotta elämässäni on ollut elämäni parasta aikaa. Samalla myös monin eri tavoin haasteellisinta. Jättäessäni päihteet 13 vuotta sitten, tulin alkaneeksi eräänlaisen sisäisen rakennusprojektin, joka jo monin tavoin on ollut riittävän ehyt aikaa sitten, mutta jonka tuoksinassa tulin kadottaneeksi jotakin itselle äärimmäisen tärkeätä. Oman heikkouteni.

Yksinään kun kukaan meistä ei elämässä taistelemalla selviä. Sen vuoksi on olemassa toisia ihmisiä. Siksi suurinta rohkeutta sekä suurinta vahvuutta on myöntää olevansa heikko ja tarvitsevansa toisten tukea. Minä vain satuin kadottamaan tuon kyvyn heikkouteen, pyrkien olemaan tukena toisille. Ajatellen, ettei minulla ole asiat läheskään niin huonosti, kuin tuolla toisella ihmisellä. Eikä välttämättä olekaan, mutta ei se silti tarkoita sitä, ettenkö minäkin omien haasteideni keskellä tarvitse toista ihmistä.

Vammauttavinta vahvuudessa kun välttämättä ei olekaan se, että ihminen konkreettisesti taistelisi elämässään yksin, vaan se, että ihmisten ympäröimänä kokee sisimmässään olevansa totaalisen yksin omien ongelmiensa kanssa.

Tuo yksinäisyyden kokemus on heijastus siitä suojamuurista, minkä vahva ihminen tahtomattaankin itsensä ympärille rakentelee, piilottaakseen oman heikkoutensa. Tuon muurin läpi ei pääse kukaan, eikä tuon muurin sisältä pääse ulos yhtikäs mitään. Juuri siksi tuon haarniskan alla lopulta uupuu.

Minä olen tänään kiitollinen siitä, että voin rehellisesti sanoittaa olevani uupunut. Miksi kiitollinen? Siitä syystä, että tuon myöntäminen tekee tuohon muurini halkeaman, joka ajanmyötä väistämättä tulee murtaneeksi lopulta koko rakennelman ja tulen taas kerran pääsemään irti tuosta valheellisesta vahvuudestani. Minun kun ei ole tarkoitus olla vahva. Minun sensijaan kuuluukin olla heikko. Tarvitseva. Sillä juuri siinä on oman ihmisyyteni ja inhimillisyyteni ydin. Tarve kokea yhteyttä itseensä ja kanssaihmisiin. Ilman yhteyttä itseeni, ei ole yhteyttä muihin ja tuosta kaikesta johtuen koen jäätävää yksinäisyyttä, vaikka ympärilläni olisi suurikin joukko ihmisiä.

Minä en halua olla yksin. Siksi myönnänkin tarvitsevani muita.

Olemmeko me olosuhteidemme uhreja? Oman kokemukseni mukaan emme. Olivatpa olosuhteemme mitä tahansa, aina voimme osaltamme vaikuttaa joko suoranaisesti niihin tai ainakin vähimmässä määrin siihen, kuinka noihin olosuhteisiin itse suhtaudumme.

Uskokaa pois, tiedän kohdallani sen, miten toivottomalta elämä voi pahimmillaan tuntua. Mutta uskokaa myös se kun sanon, ettei sen todellakaan tarvitse sitä olla. Kyse on lopulta niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin vastuun ottamisesta omassa elämässä.

Vuosia ja taas vuosia minäkin elämässäni pakoilin tuota vastuuta. Mitä erilaisimmin verukkein ja tekosyin. Kun lopulta tielleni tuli niin korkea pystyseinä, ettei sen ylitse enää ollut mahdollista kiivetä, oli pakko suostua pysähtymään tarkastelemaan omaa osuuttani asioissa.

Haastavan tästä kaikesta teki osaltaan myös se, että tietyt itselle haitalliset toiminta- ja ajatusmallit olivat lähtöisin jo ajalta jolloin edes omat vanhempani eivät olleet vielä edes syntyneet.

Mutta koska kyse ei ollut enää isovanhempieni elämästä, vaan omastani, halusin selvittää juurta jaksaen sen, miksi elämäni oli ollut kokoajan jatkuvaa taistelua kaikessa.

Ei siihen tietystikään ollut minulle helpointa, saati nopeinta, toivomaani yhtä yksinkertaista ratkaisua, mutta koska olin vain niin totaalisen kyllästynyt jatkuvaan taisteluun ja siitä johtuvaan alituiseen pahaanolooni, olin halukas kaivautumaan juuri niin syvälle asioissa kuin oli tarpeen löytääkseni pahanoloni alkulähteille.

Matka on toisaalta ollut varsin pitkä, mutta nyt miettien juuri niin mielenkiintoinen ja antoisa, että jo hyvin alkuvaiheessa aloin innostua itse matkasta, enkä niinkään perille pääsystä.

Tänään ymmärrän sen, etten pääsekään perille, mutta tärkein oivallukseni tällä matkalla on ollutkin perille pääsemisen sijaan, ymmärtää se, että tarkoitukseni onkin oppia nauttimaan tästä seikkailusta jota elämäksi kutsutaan.

Jos siis koet voivasi huonosti, ainoa mitä tässä hetkessä asioissa voit tehdä, on päättää luopua oman elämäsi uhrina elämisestä ja alkaa ottaa vastuuta omasta pahoinvoinnistasi. Mitä ikinä se sitten sinun kohdallasi sisältääkään, voin käsi sydämellä vakuuttaa että oppiessasi olemaan kärsivällinen ja armollinen itsellesi, jokainen askel jonka tuolla tiellä otat, tulee olemaan tavalla tai toisella edellistään helpompi.

Esimerkkinä tähän voin kertoa sen, että ihmettelin pitkään omalla kohdallani sitä, miksi koen itseni niin äärettömän huonoksi ihmiseksi. Totaalisen arvottomaksi. Ensisilmäyksellä vaikutti siltä, että vika oli toisissa ihmisissä ja siinä, kuinka he minua kohtelivat. Mutta alkaessani selvittämään tuon arvottomuuteni alkulähdettä, tulin löytäneeksi jo varmasti kolmen sukupolven yli siirtyneen kieroutuman. Kun sota-ajan sukupolvi soti itsenäisyytemme puolesta, keskittyen sodan jälkeen uudelleenrakentamaan tätä nykyistä hyvinvointivaltiota, kyseinen sukupolvi ei ehtinyt keskittyä lähes olleenkaan omien lapsiensa kanssa olemiseen. Sukupolvelta seuraavalle siirtyi sanallisena viestintänä se, että työ on kaikki kaikessa ja se jos mikä määrittelee ihmisen. Sanattomasti ja lähes äänettä annettiin perintönä rakkauden ja välittämisen sijasta totaalinen rakkaudettomuus ja puhumattomuus. Eihän sitä sodan traumoista, saati muustakaan ollut lupa puhua. Kuri oli kasvatuksessa se, mikä ratkaisi ja näinollen lapsista kasvoi työtä kunnioittavia, vanhempiaan pelkääviä aikuisia, jotka kasvattivat omia lapsiaan itse saamansa kasvatuksen opastamana. Itselleni kaksi raskainta perintöä, jota olen kantanut, on ollut juurikin tuon työn jumalointi, puhumattomuus ja sisälläni jäytävä arvottomuuden tunne. Kun sitten väsyin täydellisesti siihen, etten vaikka mitä yritin, kyennyt ansaitsemaan esimerkiksi isäni arvostusta, päätin väärällä tavalla heittää hanskat tiskiin, haistattaen pitkät koko yhteiskunnalle. Tässä saattaa olla yksi syy siihen, miksi nykyisestä sukupolvesta on kasvamassa työtä vieroksuva sukupolvi. Kun mikään ei riitä, on ihan se ja sama vaikka ei tekisi mitään.

Itselleni sekä omaan elämääni, että myös läheisteni elämään eniten positiivisella tavalla vaikuttanut asia onkin juuri ollut se, kun tajusin, ettei ihmisarvo ole sidoksissa siihen mitä ihminen tekee, vaan se mitä ihminen, ilman tekojaankin on. Kun en itse lapsuudessani saanut kokea liiemmälti rakkautta, tai suojaa, olen sitä nyt oman tutkimusmatkani eväinä pyrkinyt antamaan omalle jälkikasvulleni. Samalla luottaen elämään siinä, että omat lapseni kasvavat sen mukaan miten elämä heitä osaltaan ohjailee. Ainoa mitä toivon suhteessa omiin lapsiini, on se, etteivät he missään kohtaa elämässään, sen tarjoillessa haasteita, pelkäisi tulla noista haasteista minulle puhumaan. Sillä asioista puhuminen on kuitenkin osoittautunut sekä omassa että myös muiden elämässä yhdeksi tärkeimmistä asioista.

Olisiko siis sinullakin kenties aika lakata surkuttelemasta omaa elämääsi ja alkaa tuon surkuttelun sijaan ottamaan vastuuta omasta pahastaolostasi. Muussa tapauksessa tuo pahaolo tuppaa vain siirtymään lähellä elävien ihmisten elämään.

Valinta on sinun. Samoin vastuu.

Kuuntelin tälle aamua erään ystäväni suosituksesta oheisen kappaleen. Kuuntelin ja itkin. Kappale on kaunis, mutta jotenkin tähän hetkeen kyyneleet eivät olleet surua. Ennemminkin, kuin sielun puhdistautumista.

Mietin elämääni ja sitä, että vaikkakaan en enää kerää itselleni toisten ihmisten tunteita läheisriippuvaisen pakkomielteisyydellä, niin silti työni on tänä päivänä lähes päivittäin täynnä ihmisten surua, traumoja, vihaa ja tuskaa. Vastapainona tietysti vuorottelevat toivo, usko elämään, selviytyminen ja asioiden hyväksyminen. Ilosta ja riemusta puhumattakaan.

Mutta koska olen tunteiltani varsin herkkä, lähes poikkeuksetta jokaisen ihmisen tarina koskettaa. Vaikka osaankin jo tietyllä tavalla olla ottamatta toisten murheita kantaakseni, silti jokaisesta jää jonkinlainen jälki sisimpääni. Ehkä tämän aamun kyyneleet olivat sisimpäni puhdistamista noista ihmiskohtaloista.

Olen aikoinaan inhonnut itkemistä. Lähinnä siitä syystä että minua kiusattiin koulussa ja kiusaus vain lisääntyi jos tuolloin itkin. Löytäessäni päihteet, oli kuin olisin päättänyt että nyt saa kaikki tunteilut osaltani riittää.

Tänään sensijaan olen äärimmäisen onnellinen siitä että osaan tuntea jo likipitäen tunteiden koko kirjon. Parhautta myös se etten häpeile niitä enää näyttää. Toisaalta tälle aamua ymmärsin itselleni varsin tärkeän asian. Noihin tunteisiin ei silti tarvitse jäädä kiinni. Niistä voi aivan huoletta irroittaa otteensa. Ne palaavat kyllä, kun elämä tarjoilee taas tilanteista joista nämä yhdet tärkeimmistä osista minuuttani ovat tarpeen.

Muutoinkin mietin itseäni ja sitä kuinka aina ja kaikessa olen tehnyt asioita joko täysillä tai en ollenkaan. Nyt miettien yhä tietyiltä osin tehden.

Oivalsin että mikäli elän yhä tällätavoin, moni hyvä asia elämässäni kärsii, siinä sivussa minäkin.

Nyt sensijaan että keskittyisin aina pelkästään yhteen asiaan elämässäni 110 lasissa, voin ottaa jokaiseen päivääni palan sieltä, toisen täältä ja tällätavoin välttyä siltä että joku osa jäisi huomioitta.

Ihmiselle joka on ryypännyt itsensä melkein hengiltä, syönyt lääkkeitä enemmän kuin laki sallii, uhkapelannut oman ja siinä sivussa muutaman muunkin ihmisen omaisuuden, urheillut, tehnyt töitä ja esimerkiksi opiskellut lähes pakonomaisesti, tällainen pala sieltä, toinen täältä -ajatus, on oivalluksena varsin mullistava.

Voin siis aivan hyvällä omalla tunnolla opetella ottamaan elämän ja sen suomat asiat pieninä hippusina. Ilman että jokaista asiaa, tunnetta tai tapahtumaa tarvitsee alkaa ahmia kerralla.

Voin esimerkiksi tehdä töitä, harrastaa, tavata ystäviä, olla läsnä perheelle ja varsinkin itselleni aina hetken päivästä, eikä siten että alkaessani yhteen noista edellä mainituista, intensiteetti on sitä luokkaa että kaikki muu elämässäni oleva hyvä siitä kärsisi. Aivan samoin on myös tunteiden laita. Niidenkään ei tarvi olla joko tai. Ilon ei tarvi olla euforiaa, eikä surun tarvitse merkitä voimakkuudeltaan kuolemaa. Vaan myös näissä voi opetella ottamaan itselleen vain palasia. Ainakin niissä hetkissä, missä jokin tapahtuma ei ole laukaisemassa kaiken lamaannuttavaa surua tai tajunnan räjäyttävää riemua.

Elämä ja onnellisuus rakentuu pienistä asioista. Kyse kohdallani tänään onkin enemmän siitä, suostunko kärsivällisesti pieniä palasia kasailemaan, vai pyrinkö äkkiä nyt heti haalimaan niin suuren palan, että se peittää kaiken muun.

Jokainen meistä lienee joskus istunut jossain kulkuneuvossa, katsellen ohikiitäviä maisemia. Hetken aikaa maisemia seuratessa, itselleni ainakin alkaa tulla pahaolo. Kun esimerkiksi automatkalla suostuu pysähtymään P-paikalle, saattaa huomata tavallisen näköisen metsäaukeaman näyttävänkin varsin rauhoittavalta, ellei jopa rauhoittavalta. Kun tuota näkymää malttaa hetken tarkastella, saattaa saada kokea jopa hetkellisen kiitollisuuden siitä että juuri tähän kohtaan matkantekoa malttoi pysähtyä.

Jotenkin nyt miettien elämässäni vasta totaalinen pysähdys auttoi avamaan silmäni näkemään elämän kauneutta, samalla huomioimaan ympärilläni olevia ihmisiä sekä ylipäänsä elämää. Aikaisemmin kun elämäni kulki kuin kiskoilla matkaten luotijunassa, jonka matkanteko sujui hetkittäin liiankin vauhdilla. Nyt miettien en edes lopulta tiennyt mihin olin matkalla. Ainoa minkä tiesin, niin tuonne jonnekin oli kauhea kiire päästä. Huvittavan tästä matkasta teki se, että kyse oli enemmänkin yhdestä samasta ympyrästä jota tuolla junallani kiersin, kuvitellen ennenpitkää pääseväni jonnekin aivan toisaalle.

Erehdyin eilen tutkailemaan netistä hieman näitä meidän kotomaamme talouslukuja. Oikeasti havahtuen siihen, kuinka kusessa todellisuudessa olemmekaan. Tuohon heijastaen ratkaisut joita tässä kaaoksessa pyritään tekemään, vaikuttavat jos mahdollista entistäkin naurettavimmilta. On kuin toisella kädellä pyytäisimme kauniisti almuja, saadaksemme kuitattua velkaa jota elämäntyylimme on saanut aikaan, noiden velkojen maksamisen sijasta, toisella kädellä pistäen nuo almut omaan taskuumme.

Mietin vakavasti eilen sitä mitä sitten tulisi tehdä. Vaikka tiedostankin sen ettei minun hartioillani lepää tämän maan tulevaisuus. Mutta toisaalta tämä vallalla oleva taloustilanne ei juurikaan poikkea omastani, jos nyt rahasummia ei aleta vertailla. Velaksihan on hirveän helppoa elää, niinkauan kuin sillä taataan tietynlainen valmiiksi hankittu elintaso. Ongelma muodostuu vasta siinä, aivan kuten omassa elämässänikin, tilanteessa jossa syystä tahi toisesta tulot eivät riitä kattamaan velasta aiheutuvia menoja. Loputtoman monet kerrat elämässäni olen pyrkinyt elämään itsekkyyttäni samalla tavoin kuin esimerkiksi tällä hetkellä päättäjät ja muu kerma pyrkii tätä ongelmaa ratkomaan. Hankkimalla tuohon velanmaksuun rahan joltain toiselta, ettei vain omaneduntavoittelun sokaisemana tarvitsisi luopua niistä eduista jota itse on jollain tavalla onnistunut itselleen haalimaan. Ainoa mikä tästä seuraa, on se, että luotijunan vauhti vain kiihtyy kiihtymistään, maisemien käydessä yhä epäselvemmiksi.

Lopulta, kuten omassa elämässäni totaalinen pysähtyminen on väistämätöntä. Se tapahtuuko se rauhassa jarruttaen, vaiko painovoiman pakottamana rytinällä, riippunee ainoastaa siitä, mitä me tuossa junassa matkaavat olemme yhdessä valmiita tekemään. Moniko meistä on valmis osaltaan keventämään tuon junan painolastina, luopumalla jostakin omastaan? On sitten kyse pienen ihmisen pienestä osasta tai ykkösluokassa matkaavan menestyjän painavasta pääomasalkusta. Kun jokainen meistä yhdessä kantaisi kortensa kekoon, tämä niinkutsuttu lama olisi ennemmin kuin huomaammekaan selätetty. Mutta tasan niinkauan kuin minä en ole valmis luopumaan omastani, sälyttäen vastuuni jollekulle toiselle, muutos siirtyy vain yhä kauemmas.

Nyt kysynkin, olemmeko yhdessä valmiita tekemään jotakin? Jos yksittäisten leikkausten (ja toisaalla tapahtuvien omien etujen korotusten) sijasta tekisimme kaikki yhdessä päätöksen luopua suhteessa samanverran omasta osuudestamme siitä mitä vuoden aikana tuloja saamme, uskoisin lisävelkaantumisen taittuvan hetkessä. Sillä jos meitä Suomalaisia on kaikkiaan kuutisen miljoonaa, ja esimerkiksi se jääkiekon MM-hurmoksen yhdistävä voima ja isänmaallisuus kanavoitaisiin tämän kansakunnan pelastustalkoisiin, uskoisin että hetkenpäästä olisimme maailmalla esimerkkinä siitä mitä pieni piskuinen kansa yhdistäessään voimansa, on valmis tekemään. Mutta tasan niinkauan kuin minä sysään vastuuta jollekulle toiselle, syyttäen tilanteesta Sipilää, Stubia tai vaikka sitä pikimustaa pakolaista, mitään hyvää ei tapahdu. Aivan samoin kuin jos etsimme tähän tilanteeseenne itsemme ulkopuolelta nopeaa ratkaisua. Ainoa mikä varmalla tapahtuu ennenpitkää on se, että tämä Pendolino jonka keulassa komeilee sinivalkoisin värein koristeltuna Suomi, päätyy lopulta savuavana kyljelleen. Tietty siinä vaiheessa viimeistään kysytään sitä yhteishenkeä matkan jatkamiseksi, mutta minä kysynkin nyt, tarvitseeko meidän ennen tuon yhteishengen löytämistä, saattaa tämä maa ja sen ihmiset kyljelleen. Mielestäni ei tarvitse.

P.s Minulle yksi rakkain harrastus on moottoripyöräily. Jos tuosta harrastuksesta luopuminen merkitsisi sitä että sen avulla ehkäisisin osaltani sen ettei nämä velat kaadu omien lapsieni, saati lastenlasteni maksettavaksi, olisin tuosta rakkaasta harrastuksestani heti valmis luopumaan. Odotin kärsivällisesti kaksi vuosikymmentä saavuttaakseni tuon unelman, mutta olisin heti valmis odottamaan seuraavat kaksi vuosikymmentä, jos sillä saataisiin aikaiseksi se tarvittava asenteenmuutos ja yhdessätekemisen meininki tänne maahamme. Tuo nimittäin merkitsisi samalla sitä että täällä eläminen tuon asenteenmuutoksen myötä muuttuisi huomattavan paljon mielekkäämmäksi. Kysy siis itseltäsi, mitä sinä olet valmis tekemään, tai mistä olisit juuri nyt valmis luopumaan. Ilman jostain irtipäästämistä kun tuskin on mahdollista tarttua mihinkään uuteen mahdollisuuteen.