Toinen mahdollisuus

Katsoin kyseisen EVS:n haastattelun, missä Jari Sillanpää vastaili huumeiden käyttöönsä liittyviin kysymyksiin. Tulin kovin surulliseksi siitä, kuinka selkeästi tästä kaikesta on nähtävissä se kuinka oikeasti ihmiset eivät ymmärrä näitä ongelmia, saati että osaisivat miettiä kaikkea tämän sairauden (oireen) taustalta löytyiä kipukohtia.

Itse kun olen läpi elämäni saanut elää päihderiippuvuuden vaikutuspiirissä, koen omaavani jonkinverran tietotaitoa kyseisen asian tiimoilta. Sen vuoksi ajattelin nyt kirjoittaa sen mitä itse tästä Sillanpään tapauksesta todellisuudessa ajattelen.

Olen äärettömän surullinen siitä kuinka huonosti nykypäivän ihmiset sisällään voivat. Se on nähtävissä läpileikkauksena koko yhteiskunnassamme. Eikä kyse todellakaan ole pelkästään siitä pienestä joukosta ihmisiä, jotka tänäänkin heräävät ensisuojista tai porttikäytävistä, vailla asuntoa, elantoa, saati ihmissuhteita, ainoana turvanaan päihteet, jotka hetkeksi päästävät pakoon karusta todellisuudesta. Ei, kyse on todella suuresta joukosta ihmisiä, joilla on perusasiat kunnossa. On työ, koti, perhe, ystäviä, harrastuksia ja käytännössä katsoen kaikki mitä ihmisen ajattelee tarvitsevan nauttiakseen elämästä. Eikä siinä, kyllähän ihminen nauttiikin, hetkellisesti. Mutta kaiken taustalla olevat ongelmat eivät katoa sillä. Ne ajanmyötä kasautuvat yhdeksi suureksi möykyksi ihmisen sisälle, joka sitten lopulta pakottaa ihmisen etsimään hetken helpotusta milloin mistäkin. Kuka mitenkin.

Kuulostaa tutulta? Uskoisin näin. Ongelma näiden ongelmien taustalla on läpi kulttuurimme heijastuva puhumattomuus. Kun meistä suuri joukko kasvaa käsitykseen, että elämän tarkoitus on keinolla millä tahansa tuottaa jotain suurta, ei yksinkertaisesti jää aikaa, saati voimavaroja puhumiselle. Aidolle vuorovaikutukselle toisen ihmisen kanssa.

Moni tuhahtaa tässä vaiheessa, et mistäs sinä kuvittelet tietäväsi mistään mitään. Totean tähän että kysymys ei välttämättä olekaan siitä mitä minä tiedän tai en tiedä. Sinällään kun en tätä kirjoitusta laadi tarkoituksena olla oikeassa, vaan puhtaasti kirjoittaa omat kokemukseni asiassa, joka on vaikuttanut elämässäni kaikkiaan 43 vuotta ja monin tavoin vaikuttaa yhä.

Päihderiippuvuus, sairautena sairastuttaa myös lähellä elävät ihmiset. Jokainen jolla on hiemankaan kosketusta kyseiseen ongelmaan tietää konkreettisesti sen kuinka totaalisen kädetön tuon ongelman lähellä elävät ihmiset ovat. Ongelma itsessään kun aiheuttaa ongelman kieltoa ja vähättelyä, ei ihme että yhden ongelmaisen ympärillä häärii suuri joukko ihmisiä, jotka yrittävät auttaa, mutta tahtomattaan ja tiedostamattaan vain pahentavat itse ongelmaa. Ongelmaa, jolle kukaan ei voi yhtikäs mitään, tasan niin kauan kuin ongelmainen itse kieltää ongelmansa.

Esimerkkinä omasta elämästä riippuvuus sokaisi minut niin totaalisesti, että vaikka olin elänyt ja hengittänyt itsetuhoista päihteiden sekakäyttöä vajaan vuosikymmenen, totesin kuin Jari tuossa haastattelussa totesi: ”Voin aivan hyvin olla käyttämättä.” Eikä siinä, tuossa hetkessä ihminen ei välttämättä edes valehtele. Itse nimittäin aidosti uskoin vielä 13 itsemurhayrityksen jälkeenkin, kykeneväni itse päättämään päihteiden käytöstäni. Ongelma ilmaantui ainoastaan silloin, jos noita päihteitä ei ollut.

Tässä varmasti yksi suurin ongelma Jarin kohdalla. Riippumatta siitä onko kyse lopulta viihdekäytöstä tai rankasta riippuvuudesta. Ihan heti tuskin tulee sellaista tilannetta, että kyseinen ihminen joutuisi ottamaan esimerkiksi pikavippiä, rahoittaakseen päihteiden käyttöään.

Itse kun tapaan työssä alta parikymppisiä nuoria, jotka useita vuosia ovat käyttäneet kyseistä ainetta, tiedän ettei tuo käyttö kovinkaan kauaa ole hallittua. Toleranssi kasvaa vääjäämättä ja sen myötä käytön lisääntyessä lisääntyvät myös ongelmat.

Surullista tässä itsensä kieltämässä valheiden verkossa on se, että aina ongelmaisen ympärille riittää ihmisiä, pääasiassa itse lapsuutensa päihdeperheessä kasvaneita aikuisia, jotka sisäisen automaation ohjaamana yrittävät tukea, auttaa ja pelastaa ongelmaista. Jarin tapauksessa kyse on suuresta joukosta ihmisiä, jotka rakastavat hänen musiikkiaan ja sen myötä sokeasti mahdollistavat kyseisen ihmisen hitaan tuhoutumisen osatamalla loppuun jokaisen keikan mitä kyseinen artisti järjestää. Eikä siinä, ei syy ole fanien. Kuten ei Jarinkaan. Syy saati syyllisen etsiminen ei itseasiassa ole se, mikä tämän rallin ratkaisee. Tämä, kuten jokainen päihteenkäyttäjä, kulkee oman tiensä loppuun, havahtuen ongelmaansa tai jääden havahtumatta. Jos jotakin elämältä voi toivoa, niin sen, että tuo havahtuminen tapahtuisi ennenkuin joku täysin syytön sivullinen joutuu konkreettisesti kärsimään.

Tämä kirjoitus ei siis ole tarkoitettu saarnaksi, millä julistan oikeassaolemistani asioissa. Tämä on vain yhden, päihdeperheessä lapsuutensa kasvaneen, itsetuhoisesta päihdehelvetistä selvinneen, kokemuksista kertova kannanotto, jonka tarkoitus on saada juuri sinut, joka tätä luet, edes hetkeksi pysähtymään miettimään sitä, millätavoin osaltasi voisit auttaa siinä, että tämä puhumattomuuden kulttuuri ei enää jatkuisi seuraavalle ja sitä seuraaville sukupolville.

Tämän Cheekin tulkinnan myötä haluan toivottaa juuri sinulle oikein rauhallista ja rakkaudellista pääsiäisen aikaa! Pidetään toisistamme huolta.

Kuuntelin tälle aamua erään ystäväni suosituksesta oheisen kappaleen. Kuuntelin ja itkin. Kappale on kaunis, mutta jotenkin tähän hetkeen kyyneleet eivät olleet surua. Ennemminkin, kuin sielun puhdistautumista.

Mietin elämääni ja sitä, että vaikkakaan en enää kerää itselleni toisten ihmisten tunteita läheisriippuvaisen pakkomielteisyydellä, niin silti työni on tänä päivänä lähes päivittäin täynnä ihmisten surua, traumoja, vihaa ja tuskaa. Vastapainona tietysti vuorottelevat toivo, usko elämään, selviytyminen ja asioiden hyväksyminen. Ilosta ja riemusta puhumattakaan.

Mutta koska olen tunteiltani varsin herkkä, lähes poikkeuksetta jokaisen ihmisen tarina koskettaa. Vaikka osaankin jo tietyllä tavalla olla ottamatta toisten murheita kantaakseni, silti jokaisesta jää jonkinlainen jälki sisimpääni. Ehkä tämän aamun kyyneleet olivat sisimpäni puhdistamista noista ihmiskohtaloista.

Olen aikoinaan inhonnut itkemistä. Lähinnä siitä syystä että minua kiusattiin koulussa ja kiusaus vain lisääntyi jos tuolloin itkin. Löytäessäni päihteet, oli kuin olisin päättänyt että nyt saa kaikki tunteilut osaltani riittää.

Tänään sensijaan olen äärimmäisen onnellinen siitä että osaan tuntea jo likipitäen tunteiden koko kirjon. Parhautta myös se etten häpeile niitä enää näyttää. Toisaalta tälle aamua ymmärsin itselleni varsin tärkeän asian. Noihin tunteisiin ei silti tarvitse jäädä kiinni. Niistä voi aivan huoletta irroittaa otteensa. Ne palaavat kyllä, kun elämä tarjoilee taas tilanteista joista nämä yhdet tärkeimmistä osista minuuttani ovat tarpeen.

Muutoinkin mietin itseäni ja sitä kuinka aina ja kaikessa olen tehnyt asioita joko täysillä tai en ollenkaan. Nyt miettien yhä tietyiltä osin tehden.

Oivalsin että mikäli elän yhä tällätavoin, moni hyvä asia elämässäni kärsii, siinä sivussa minäkin.

Nyt sensijaan että keskittyisin aina pelkästään yhteen asiaan elämässäni 110 lasissa, voin ottaa jokaiseen päivääni palan sieltä, toisen täältä ja tällätavoin välttyä siltä että joku osa jäisi huomioitta.

Ihmiselle joka on ryypännyt itsensä melkein hengiltä, syönyt lääkkeitä enemmän kuin laki sallii, uhkapelannut oman ja siinä sivussa muutaman muunkin ihmisen omaisuuden, urheillut, tehnyt töitä ja esimerkiksi opiskellut lähes pakonomaisesti, tällainen pala sieltä, toinen täältä -ajatus, on oivalluksena varsin mullistava.

Voin siis aivan hyvällä omalla tunnolla opetella ottamaan elämän ja sen suomat asiat pieninä hippusina. Ilman että jokaista asiaa, tunnetta tai tapahtumaa tarvitsee alkaa ahmia kerralla.

Voin esimerkiksi tehdä töitä, harrastaa, tavata ystäviä, olla läsnä perheelle ja varsinkin itselleni aina hetken päivästä, eikä siten että alkaessani yhteen noista edellä mainituista, intensiteetti on sitä luokkaa että kaikki muu elämässäni oleva hyvä siitä kärsisi. Aivan samoin on myös tunteiden laita. Niidenkään ei tarvi olla joko tai. Ilon ei tarvi olla euforiaa, eikä surun tarvitse merkitä voimakkuudeltaan kuolemaa. Vaan myös näissä voi opetella ottamaan itselleen vain palasia. Ainakin niissä hetkissä, missä jokin tapahtuma ei ole laukaisemassa kaiken lamaannuttavaa surua tai tajunnan räjäyttävää riemua.

Elämä ja onnellisuus rakentuu pienistä asioista. Kyse kohdallani tänään onkin enemmän siitä, suostunko kärsivällisesti pieniä palasia kasailemaan, vai pyrinkö äkkiä nyt heti haalimaan niin suuren palan, että se peittää kaiken muun.

Yritän kirjoittaa oman näkemykseni kyseisestä asiasta, ilman sen suurempia tunteenpurkauksia puolesta saati vastaan.

Aihe joka on herättänyt suunnatonta huomiota sekä liikehdintää, on kuitenkin monessa mittapuussa lopulta asia joka toisaalta hieman etäämmältä tarkasteltuna ei vaikutakaan olevan niin maailmaa ravisteleva asiakokonaisuus. Tai sitten on.

Mitä itse tätä asiaa omien kokemuksieni kautta peilaan, niin varmasti niin vastustajilla kuin puolustajillakin on omat vankat argumenttinsa, mutta kuinka moni noista lopulta tiedostaa sen mikä näiden argumenttien, saati niiden alta kumpuavien suunnattomien tunteiden alla kytee.

Itse tälle päivää töissä löysin itsestäni taas kerran yhden kipupisteen lisää. En voi sietää sitä että ihmisiä yleistämällä, saati täysin perusteetta aletaan sortaa. Toisaalta en myöskään edelleenkään tahdo kestää voimakasta vihaa toisen ihmisen taholta, vaikka kyse olisikin "vain" sanallisesta vahingoittamisesta. Syy tähän juontuu omaan elämääni ja omiin elämänkokemuksiini. Olen niin loputtoman monet kerrat ollut vastaanottavana osapuolena sekä henkisessä että fyysisessä väkivallassa ja monessa kohden vielä siten että omaa ulkonäköäni on käytetty lyömäaseena, siis asiaa jolla en yksinkertaisesti ole voinut mitään. Ehkä tässä juuri on suurin syy siihen, miksi en ymmärrä sitä että ihmisiä sorretaan syystä johon he itse eivät ole voineet vaikuttaa.

Toisaalta se mikä itselläni on rikkaus tässä hetkessä elämää, on se että pyrin ensin tutustumaan erilaisiin ihmisiin, ennen kuin muodostan heistä mielipidettä puolesta tai vastaan. Yleisimmillään tästä seuraa se että saan tutustua mitä mahtavimpiin tyyppeihin, heidän taustaan, ihonväriin tai uskonnolliseen vakaumukseen katsomatta.

Ei silti, aina en ole ollut läheskään näin avarakatseinen. Omalla kohdallani koettu rankka kiusaaminen aiheutti minussa nimittäin sitä että pyrin siirtämään omaa pahaa oloani ihmisiin joiden koin jollain tasolla olevan sopivia kohteita. Eli mitä erilaisimpiin vähemmistöihin. Ei se silti poistanut omaa pahaa oloani, päinvastoin.

Sittemmin kun olen saanut aikalailla perinpohjaisesti tutustua itseeni, minusta on kasvanut ajanmyötä huomattavasti suvaitsevaisempi ihminen, mutta tänään sain itseni kiinni suvaitsemattomuudesta. En nimittäin suvaitse suvaitsemattomia ihmisiä. Opettelua siis riittää suvaitsevaisuudessakin.

Lopulta kaiken tämän armottoman vellomisen mitä asian äärellä viimepäivät on ollut, esittäisin yhden kysymyksen kaikille, samalla myös itselleni pohdittavaksi: Mikä erilaisuudessa pelottaa? Koska ainakin näin äkkiä miettiessäni tätä asiaa, tuo pelko on itselläni ensimmäinen asia mistä saan kiinni, jos mietin miksi en suvaitse suvaitsemattomia ihmisiä. Jollain tasolla pelkään heitä. Tässä siis itselleni haaste. Tutustua ihmisiin ihmisinä, aivan kuten olen tutustunut mitä erilaisimmista kulttuureista tuleviin ihmisiin ihmisinä.

Kaiken tämän kirjoittelun ohessa toivoisi että ihmiset miettisivät edes hetken kiihkossaan sitä että juuri se ihminen joka sossunluukulta mielestäsi käy nostamassa liian isoja korvauksia meidän maassamme, on vain ihminen joka täyttää hakemuksen, toimittaa tarvittavat liitteet ja jonka hakemuksen käsittelee ihminen joka lukee tietyt pykälät, ennen kuin tekee työtää olevan päätöksen maksaa tietyn summan rahaa kyseisen hakijan tilille. Onko ongelma siis lopulta tämä muualta tullut ihminen, vaiko kenties tämä meidän itse laatimamme järjestelmä, jonka lakien ja asetusten mukaan nämä ihmiset, aivan samoin kuin oman maammekin kansalaiset noita avustuksia hakevat ja saavat. Jos työtön ihminen kokee ettei ole järkeä lähteä töihin, kun tekemättä työtä saa saman määrän rahaa kuukaudessa, niin jotakin luulisi silloin olevan jo pahasti vialla. Vika vain ei ole tässä työttömässä, saati maahanmuuttajassa, vaan järjestelmässä joka tällaisia tilanteita aiheuttaa.

Lopuksi lausun oman mielipiteeni tästä kauniista kotimaastamme. Tämä on meidän. Olemmehan itsenäinen kansa. Tuota itsenäisyyttä tuskin uhkaa tällä hetkellä tämä pinnalla oleva monikulttuurisuus. Kyse lienee taas kerran siitä mitä rakkaat päättäjämme viisaudessaan päättävät. Jos joku päivä tulee päätös että minun on pidettävä huntua mennessäni lasten kanssa uimaan, voitte olla varmoja siitä etten ensimmäisenä säntää sättimään sitä ihmistä joka kotimaassaan huntua uimarannalla pitää, vaan sitä päättäjää, joka kaikessa viisaudessaan tälläista suostuu omassa kotimaassamme säädöksenä asettamaan.

Noh, ehkä tuo ylläoleva oli hieman humoristinen kuvaus siitä, minkä ongelmien äärellä puolesta ja vastaan ihmisillä kuohuu, mutta toisaalta mielestäni yhä edelleen olisi tärkeintä pohtia jokaisen omalla kohdalla sitä omaa suhteutumistaan asioihin sekä omia tunnekuohujaan. Sillä aivan kuten minulle tänään, niin myös monelle muulle, tuolta saattaisi löytyä sellaista palapelinpalaa jolla se oma elämä ja oma oleminen tulisi huomattavan paljon helpommaksi.

Kuinka suunnaton määrä energiaa tähänkin asiaan nyt ihmisiltä on irronnut. Toisaalta ongelma ei lienekään siinä energiamäärässä, vaan siinä mihin tuo energia on kohdennettu. Toiset kohdentaa sen vihana ihmisiin joilla ei välttämättä ole osaa eikä arpaa koko asiaan. Toiset pelkona siihen mitä tästä kaikesta seuraa ja loput menevät virran mukana, voidakseen edes hetken kokea jonkinasteista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Siis juuri sitä, minkä me Suomalaiset saamme kokea ainostaan silloin kun Leijonat tuovat MM-kisoista kultaa. Eikä siinä, paljon hyvää näillä tapahtumilla jossain muodossa on, mutta toisaalta jos ihmiset kanavoisivat tuon saman energian omaan itseensä ja siihen miten omaa elämää voisi parantaa, niin kas kummaa täällä voitaisiin vallan mainiosti, koska kaikki hyvä muutos saa alkunsa siitä että tuota muutosta haluava ihminen aloittaa muutoksen itsessään.