Toinen mahdollisuus

Mikä meidän ihmisten elämässä oikeasti lopulta on tärkeää? Menestyminen? Kilpailu? Voittaminen? Jonkin merkittävän tekeminen? Vai kenties juurikin kaiken tuon vastakohta?

Minä olen juossut elämässäni väsyksiin asti, tavoitellen jotakin sellaista täyttymystä, minkä saavuttamisen jälkeen kuvittelin olevani onnellinen. Juuri nyt miettien, mitä lujempaa olen juossut, sitä onnettomampi lopulta olen vain ollut. Eikä kyse ole edes siitä, ettenkö olisi saavuttanut elämässä yhtä jos toista, joiden kautta kuvittelin tuon onnen löytyvän. Eikä siinä, kyllähän se hetkellisesti saattoi jopa löytyä. Ongelma kohdallani muodostuu siitä, kun tuo onnenhetki on kokolailla ohikiitävän lyhyt. Lopulta tuosta kaikesta vain seuraa se, että tuota onnenhetkeä seuraa automaattisesti hieman tavallisempi olotila, mikä taas aiheuttaa sen, että jo kohta on taas tavoiteltava jotakin hieman suurempaa onnentunnetta, mistä taas seuraa se, että kontrasti tavalliseen, normaaliin olotilaani on hitusen suurempi.

Elämäni on ollut kuin yhtä jatkuvaa benjihyppyä. Euforiasta seuraa epätoivo ja epätoivosta euforia.

Lopulta kerta toisensa jälkeen huomaan kysyväni itseltäni saman kysymyksen. Mikä siinä tavallisessa olotilassa niin kamalasti pelottaa? Se kun se ei tunnu yhtään miltään? Vai se, että siinä hetkellisesti joutuu kohtaamaan oman merkityksettömyytensä tässä suunnattomassa kokonaisuudessa.

Katsoin taannoin Steve Jobsista kertovan elokuvan. Siinä mies, joka halusi muuttaa maailmaa ja tekikin sen. Mutta mikä oli lopulta sen hinta? Yksinäisyys. Sisäinen tyhjyys.

Huomasin miettiväni elokuvaa katsoessa sitä, kuinka ovelasti tuon suurmiehen yksinäisyys ja sisäinen tyhjyys siirtyi suoraan siihen millä hän maailmaa muutti. Lähinnä siinä, kuinka lopulta me ihmiset sulkeudumme omaan kuplaamme näillä maailmaa mullistaneilla laitteillamme. Eikä siinä, itse olen sulkeutunut todella monesti ja pitkäksikin aikaa. Minun onni on siinä, että tuolla kuplassa ollessa, oman pään sisäiset äänet käyvät niin voimakkaaksi meluksi, että on lopulta pakko puhkaista tuo kupla.

Mitä nuo sisäiset äänet sitten lopulta ovat? Ne ovat juuri niitä sisäisen maailman signaaleja, joiden avulla navigoiden, tulen lopulta löytämään kaiken sen mitä onnelliseen ja tasapainoiseen elämään ikinä tarvitsen. Juuri siksi uskonkin, että kaiken kiirehtimisen ja kilpailun sijaan, elämässäni tärkein asia on lopulta löytää kaikessa tekemisessä se aito kiireettömyys. Sillä löytämällä sen, löydän läsnäolon ja sen myötä myös sisäinen maailmani rauhoittuu, eikä enää ole tarvetta jatkuvalle kiirehtimiselle jonnekin, minne minun ei ole tarkoituskaan päästä.

Voi luoja kuinka sisimpäni pursuaa juuri nyt rakkauden kokemusta. Siinä parasta, ettei tämä kokemus liitty sinällään kehenkään ihmiseen, asiaan, saati itseni ulkopuolella olevaan asiaan.

Tuossa nimittäin on kaiken tämän suunnattoman ongelmallisuuteni kulminaatiopiste. Kun jo lapsuudessa sisimpäni on rikottu, olen kuin vaiston ohjaamana yrittänyt korjata sisimpääni ulkoisilla seikoilla. Ymmärtämättä yhtään sitä, ettei voi korjata ulkoisilla seikoilla sitä, mikä on sisältäni rikki. Nyt tuon konkreettisesti ymmärtäen tiedostan, avautuu sisältäni lukko jonka aukeaminen vapauttaa myös ymmärtämään omaa riippuvuuskäyttäytymistä äärettömän paljon selvemmin ja selkeämmin.

Käsittämätön rakkaudettomuus. Kokemus täydellisestä arvottomuudesta.

Tuota epätoivon vimmalla yrittäessäni paikata, olen ollut valmis mihin tahansa, saadakseni edes hetkeksi vaimennettua tuon sisimmässäni kirkuvan kaipuun rakkauteen. Mutta eihän se kuin hetkeksi vaimenee, kun yritän täyttää tuota tyhjiötä itseni ulkoisilla asioilla.

Nyt päätin keskittyä oikeasti, aidosti kohtaamaan kaiken sen kivun, jonka nuo toistuvat raadollisen rikkirepivät hylkäyskokemukset lapsuudessa minussa aiheutti. Samalla ymmärtäen myös sen, että vuosia jatkunut ylianalysointi on ollut minulle vain keino selvitä eteenpäin prosessissa, jonka myötä pääsen lopulta noiden suunnatonta kipua nostatttaville arvottomuuden alkulähteille.

Ihmisen mieli kun on siinä vekkuli kapistus, että se itsessään suojelee itseä, blokaten muistista tapahtumat, jotka muutoin hajottaisivat kokonaan.

Loppuun voin kertoa yhden konkreettisen esimerkin siitä, millätavoin asioiden kohtaaminen lopulta auttaa vapautumaan elämään elämää tässä päivässä.

Mulle oma isä oli lapsuudessa mun idoli ja esikuva. Ihminen josta hain esimerkkiä niin hyvässä, kuin pahassakin. Toivoen että saisin itselleni hänestä sen hyvän, mitä hänessä koin piilossa olevan, välttäen kaikista niistä vääristä ajatus- ja toimintamalleista joiden alla hän elämäänsä näytti kipuillen elävänsä.

Enpä tuolloin tiennyt, kuinka perinpohjaisesti omalla kohdallani tulisinkaan käytännössä elämään läpi kaiken tuon ja vain sen vuoksi, etten enää omille lapsille siirtäisi noita samoja haitallisia malleja.

Haaste tässä kaikessa on ollut se suunnaton määrä kipua, joka on täytynyt suostua kohtaamaan, päästäkseni tähän hetkeen. Uskon nimittäin saavuttaneeni jotakin suurta elämässäni. Ymmärryksen lisäksi kokemuksen siitä miltä tuntuu kun jatkuvan arvottomuuden, raastavan riittämättömyyden ja totaalisen rakkaudettomuuden sijaan saa kokea itse itsessä olevansa arvokas, riittävä ja rakastettava. Juuri tällaisenaan.

Kaikessa tässä tärkeintä itsensä kohtaaminen. Kun suostun kohtaamaan tuon kaiken kivun, en enää turhaan kanna itsessä sukupolvelta toiselle siirtynyttä vihaa, katkeruutta, saati kaunaa. Tästä taas suurimpana hyötynä se, kun konkreettisesti ymmärtää esimerkiksi sen, että juurikin se vanhempi jota jumaloi ja joka satutti tahtomattaan todella paljon, olikin vain omalta osaltaan kipeä ja satutettu ihminen. Eikä paha tai ilkeä.

Juuri nyt kaiken tämän kauheuden kohtaamisen kautta koen suunnatonta lempeyttä, ymmärrystä sekä anteeksiantoa isääni kohtaan. Ajatellen niin, että olipa hänen tehtävänsä tässä ajassa mikä tahansa, minun osaltani tuo tehtävä on täytetty.

Käsi sydämellä totean, lepää rauhassa isä rakas. Where ever you are. Tämä seuraava kappale on omistettu juuri sinulle. <3

Olen kuluneen 11 vuotta tehnyt intensiivisesti matkaa sisimpääni. Nyt miettien, onnistunut paikantamaan melkoisen määrän kieroumia minuudestani. Samalla noiden paikantamisten myötä ja niitä muovaamalla, muuttunut ihmisenä kokolailla paljon.

Täydellisen itsekkäästä ja itsekeskeisestä, riippuvuuksista elämäänsä hetkellistä helpotusta hakeneesta, itsetuhoisesta sekopäästä varsin tasapainoiseksi, itsestään ja lähimmäisistään välittäväksi ihmiseksi.

Tälle aamua istuessani tavoilleni uskollisena hiljaisuudessa jotakin liikahti sisimmässäni. Huomasin miettiväni erään ystäväni sanoja. ”Miksi ihmeessä jatkuvasti etsit vikaa itsestäsi?” Niinpä! Miksi?

Osa tästä johtuu siitä, että eräällä tavalla itseäni jatkuvasti tutkien, olen onnistunut matkustamaan kokolailla lähelle syvintä sisimpääni. Tämä on ollut minun keinoni selvitä tuolta sysimustasta riippuvuuksien täyttämästä elämästä takaisin päivänvaloon. Mutta jossain kohtaa olisi kenties aika jo sallia itselleen hieman helpompaakin elämää. Keskittyen itse elämään.

Mietin nimittäin tuossa aamulla sitä, että tuskin minusta tämän parempaa ihmistä tulee, vaikka kuinka pyrkisin 24/7 paikantamaan itsessäni vallalla olevia vääristymiä. Ei, ja vaikka tulisikin, siinä samalla jäisi yksi kaikista oleellisin asia elämässä kuin huomaamattaan kokematta. Itse elämä, kaikkine sen erilaisine väreineen. Jossain kohtaa on aika todeta olevan aika pysähtyä. Katsoa ympärilleen ja vain hengitellä syvään, nauttien maisemista.

Itselläni kun kaikessa on aina ollut niin ääretön tarve saavuttaa jotakin. Olla jotakin enemmän, parempaa. Kaikki tämä nivoutuu syvällä selkäytimessä olevaan arvottomuuden tunteeseen. Tunteeseen, jonka riivaamana olen pyrkinyt elämässäni kokoajan johonkin suurempaan. Ymmärtämättä, että tuo itsensä arvostaminen ei löydy joistain suorituksista, sen enemäpää kuin mistään mitä itseni ulkopuolelta onnistun itselleni haalimaan. Ei, tuo itsensä arvostaminen löytyy sisältäni. Itseasiassa se on ollut olemassa jo alkujaan, mutta hautautunut kaikkien niiden ikävien kokemuksien alle, joita matkallani olen kohdannut.

Nyt sitten totesin itselleni sen, etten enää millään tavalla enemmällä pohtimisella, analysoinnilla, saati jatkuvalla jäsentämisellä voi saavuttaa itseni arvostusta yhtikäs enempää. Tajuten samalla itselleni kokolailla tärkeän asian. Minä arvostan itseäni tällaisenaan. Juuri nyt.
Yhtään väärällä tavalla ylpeillen, voin käsi sydämellä todeta myös niiden ihmisten, joiden kanssa päivittäin olen tekemisissä, todentavan omalla käytöksellään sen ettei minun enää tarvitse yrittää olla enää yhtikäs enempää. Riitän tällaisenaan. Omana itsenäni.

Älkääkä käsittäkö väärin. En ole valmis. Saati perillä. Kyse on lähinnä siitä terveestä hellittämisestä, jonka koen tähän hetkeen tarvitsevani, kyetäkseni oikeasti alkamaan nauttimaan matkastani.
Jos tätä yrittää hieman rautalankamallina kuvata, niin kyse on siitä, että olen läpi elämäni juossut kilpaa itseni kanssa. Pyrkien voittamaan itseni. Olemaan kokoajan parempi. Tämä kaikki näkyy kaikessa tekemisessäni. On kuin olisin MM-hiihtäjä, joka vuodesta toiseen valmistautuu päämatkalleen, hiihtäen lopulta tuossa kisassa elämänsä parhaan suorituksen. Silti hyvin pian kisan jälkeen kokien, että huolimatta huippusuorituksestaan, silti voisi ehkä seuraavalla kerralla hitusen vielä parempaan suoritukseen pyrkiä. Minun kohdallani tämä on jatkuvaa suorittamista. Suorittamista, mikä itsessään tappaa elämän.

Nyt sensijaan päätin jättää tuon jatkuvasti parempaan pyrkimisen. Alkaa kilpahiihtämisen sijaan lykkimään rauhallisessa tahdissa eteenpäin, samalla kauniin lumisia maisemia ihaillen ja mikä tärkeintä, raitista, puhdasta ilmaa sisääni hengitellen. Minulla kun ei ole tässä hetkessä kiire yhtikäs mihinkään. Maisemat kun vaihtuvat juuri siinä tahdissa, kuin itselleni tähän hetkeen on tarkoitus vaihtua. Mikä parasta, nyt ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tajuan sen, että olinpa sitten tässä tai tuolla jossain, minulla on mukanani kaikki se, mitä elämässäni tähän hetkeen tarvitsen. Ei onni ja onnellisuus ole tuolla jossain. Se on tässä ja nyt. Kyse kun on vain siitä, että uskaltaudun sallimaan tuon onnellisuuden itselleni. En nimittäin millään suoritteella, saati saavutuksella tule kyenneeksi muuttamaan sitä sisäistä tilaani yhtään sen suuremmaksi, tilaa jota onnellisuudeksi kutsutaan. Sen vuoksi ja juuri siitä johtuen, toteankin tässä ja nyt. Olen onnellinen.

Häpeä tunteena on tervettä, kuten meillä ihmisillä kaikki muutkin tunteet ovat. Vasta kun häpeätä joutuu kokemaan itsestään riippumattomista syistä, tuo tunne vääristyy kokemukseksi arvottomuudesta. Tai näin ainakin itselleni kävi.

Olen monella mittapuulla mitattuna tehnyt vähintäänkin kohtuullisen matkan oman minuuteni äärelle. Välillä itse kokien, välillä myös ulkopuolelta kuullen kommenttia, etteikö vähempikin riittäisi. Ei kohdallani riitä.

Päättäessäni aikanaan ollen valmis tekemään mitä tahansa, ehkäistäkseni edessä häämöttäneen varman tuhoutumisen, mitä vuosia ja taas vuosia jatkunut itsensä pakeneminen lopulta toi, tulin astuneeksi tielle josta ei ole takaisin kääntymistä. Eipä silti. Tämä tieni on kaikesta raskaudestaan huolimatta ollut suunnattoman antoisa astella. Jokaisen kiven kääntäminen kun on osaltaan paljastanut jotakin itselleni suunnattoman arvokasta. Antaen samalla ymmärrystä suhteessa itseensä ja toisiin ihmisiin.

Tässä hetkessä, kaikkien palasten ollessa paikoillaan, huomaan elämässäni olevan taas tilaa yhden todella kipeän tunteen jäsentämiseen. Nimittäin juuri häpeän.

Ihminen joka kriittisimmät kasvunvaiheensa elää läpi kokien päivästä toiseen suunnatonta häpeää omasta itsestään, olemassaolostaan, joutuu vielä vuosikymmenienkin jälkeen hetkittäin palaamaan noihin tapahtumiin, ymmärtääkseen kokemansa paremmin. Onneksi tässä hetkessä elämä on kanssani siinä mielessä suostuvainen yhteistyöhön, että se järjestää minulle mitä ihmeellisimmillä tavoin mahdollisuuksia kohdata näitä aikanaan jopa traumatisoivia tunnetiloja. Niin nytkin.

Kuuntelin nimittäin tuossa eräänä päivänä töihin ajellessani Vesalan uutta biisiä. Ihmetellen sitä, kuinka niinkin tavallisin sanoin varusteltu kappale aiheuttaa minussa ensin kuin kaipuun kuolemaan. Kuunnellessani tuota kappaletta useamman kerran, nuo sanat avasivat minulle suunnatonta surua. Surua, jota en kuitenkaan kyennyt konkreettisesti kokien suremaan pois, sillä en yhtään tiennyt mistä noin vahva tunne kumpusi. Tai tiesin sen, että syvältä sisältäni, mutten tiennyt miksi.

Tässä sitten parina päivänä olen muutamissa tilanteissa ihmetellyt omia tunteitani tilanteisiin liittyen, kunnes ensin sain kiinni juuri häpeän olevan tuo tunne. Joitain aikoja tuota pureskeltuani totesin ihmetteleväni sitä mikä noissa tilanteissa minua itseäni hävetti. Lopulta saaden muistikuvan lapsuuden koulukiusaamiskokemuksesta ja siitä että vaikkei nykyhetken tilanne millään tavoin liittynyt kiusaamiseen, oli se kuitenkin tilanteena tietyllä tavoin sellainen joka aktivoi minussa nuo vanhat, syvällä olevat tunteeni häpeään liittyen.

Lopulta tänään ajellessani töistä kotiin, kuunnellen taas tuon kappaleen, sain kiinni tuosta suunnattomasta surusta. Osaten jo hieman sanoittaa sitä. Kuoleman kaipuu tuossa kappaleessa liittyy juuri aikaan jolloin olin lapsi ja rankasti koulukiusattu. Jatkuvat, joka päivä toistuvat suunnattomat häpeän kokemukset aiheuttivat minussa totaalisen arvottomuuden tunteen. Jopa niin voimakkaan, että halusin kuolla. Toisaalta kappaleesta noussut suunnaton suru liittyy siihen tosiasiaan, etten vielä tähän hetkeen ole päässyt kosketuksiin tuonne syvälle sisimpääni kätkettyyn suruun siitä kaikesta pahasta mitä täysin syyttä lapsuudessani jouduin kokemaan. Nyt sen on aika päästä vapauteen. Aivan samoin kuin minunkin tuosta tunteesta ja sen vaikutuksesta tämän päivän minuuteeni.

Tuo pikkupoika jota kohdeltiin kaltoin, on nimittäin kasvanut tässä matkanvarrella mieheksi, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja tiedostaa terveellä tavalla omat rajansa. Rajat joiden yli kukaan ei enää kävele. Olenhan pikkuhiljaa kääntänyt tuon suunnattoman arvottomuuden, terveeksi itsensä arvostamiseksi. Yhdeksi vahvaksi osaksi tämän päivän minuuttani ja sitä tietoisuutta joka tuolla sisälläni yhä olevalla pikkupojalla tänä päivänä on itsestään. Arvostetaan siis itseämme sen, ettemme polkisi omaa arvottomuuttamme peittääksemme toisia. Tänään on ehkä aika antaa surun tulla, jotta huomenna voisin hymyillä taas hieman aidommin.

Loppuun haluan todeta pienestä sydämestäni kiitokset sinulle Paula. Kappaleesi nimittäin liikutti sisintäni käsittämättömällä tavalla. <3

Todella pitkään meni että löysin lopulta tieni tähän hetkeen. Hetkeen jossa hyvin vahvasti koen saavuttaneeni sisälleni rauhan. Tilan jossa jokainen asia on asettunut sille kuuluvalle paikalleen. Toisinsanoen tila, jossa kaikki on hyvin.

Vuosia ja vuosikymmeniä harhailin tuolla jossain. Kuin tiedostaen että etsin jotakin. Silti yhtään ymmärtämättä sitä mitä oikein olen etsimässä. Ymmärtäen tänään yhden elämäni tärkeimmistä paradokseista. Minun tuli suostua kokemaan olevani totaalisen hukassa, löytääkseni perille tuohon tilaan. Tilaan, jossa itse matka on tärkein, ei niinkään määräänpää, saa se milloin koen sen saavuttaneeni. Sillä toisaalta juuri tuo matka on itsessään perille pääsemistä päivästä toiseen.

Helpolla tämä kaikki ei ole tullut, mutta toisaalta ymmärrän tänään myös sen että yhtään tämän helpommalla juuri minä en olisi tähän itseäni "päästänyt", Olen todellakin tarvinnut kaiken sen mitä elämä minulle tarjoili, kyetäkseni luopumaan suunnattomasta määrästä väärää ylpeyttäni. Ymmärtääkseni sen, että juurikin kaikki se mitä "tavalliset ihmiset" pitävät, aivan samoin kuin itsekin aikanaan pidin, totaalisen hölmönä, lapsellisena haihatteluna, sinisilmäisyytenä, onkin juuri se mitä läpi elämäni olen etsinyt. Elämän tarkoitus. Siis minun kohdallani.

Se onko se silti se, mikä sinun elämäsi tarkoitus on, sitä en tiedä. Itseasiassa yksi tämän sisäisen rauhani mahdollistaja on tietoisuus siitä, etten itseasiassa enää tiedä mistään mitään. Sillä minun ei tarvitsekaan tietää. Riittää että lepään siinä luottamuksessa, että kaikki se mitä minun tarvitsee tänään "tietää", näytetään minulle tämän käsillä olevan päivän aikana ja kuluessa, kun vain maltan hidastaa tahtiani sen, että kykenen kuuntelemaan sisintäni siinä määrin, että kaikki tarpeellinen tähän hetkeen suostuu minulle avautumaan.

Esimerkkinä voin tässä kertoa hieman tämän hetkisestä työstäni. Sain siitä varsin vahvan intuition jo muutama vuosi sitten. Jätinhän tuolloin sikseen, yhden suurimmista haaveistani tuolloin. Haaveilin ja olin tuon haaveen ohjaamana kouluttautunut ohjelmistosuunnittelun ammattilaiseksi. Ajatellen, että vielä joku päivä perustan yrityksen, joka tulee lyömään laudalta itse Microsoftin. No ei nyt sentänsä. Tämä on yksi esimerkki siitä suuruudenhulluudesta jonka vallassa minun tuli vuosikymmeniä elää, päätyen kerta toisensa jälkeen nöyryytetyksi, oppiakseni edes hieman sitä nöyryyttä, jota elämä minulle halusi opettaa.

Nyt aikaa tuosta suunnitelmastani on kulunut osapuilleen nelisen vuotta. Tuona aikana olen saanut kiertää ympäri Suomen, tavaten todella paljon, todella hienoja ihmisiä. Silti kaikki tämä siksi, että osaisin pysähtyä. Lakata säntäilemästä ja suorittamasta elämää. Olemaan itseni äärellä. Kyetäkseni pysähtymään olemaan läsnä myös toiselle ihmiselle.

Tälle aamua heräsin jostain syystä taas ennen viittä. Aikoinaan olisin kironnut tällaiset aamut alimpaan helvettiin. Kironnut väsymystä ja sitä etten voi nukkua silloin, kun voisin nukkua. Kiroamisen sijaan, istuskelin totuttuun tyyliini, siemaillen aamukahvia nojatuollissa, pohdiskellen sitä mitä elämä nyt minulle kenties haluaa tarjota, tämän aikaisen herätyksen avittamana.

Jos pinnallista minääni, eli egoani kuuntelisin, se kertoisi minulle sen kuinka seuraavien vuosien aikana tulisin laajentamaan tätä yritystoimintaani koko maan kattavaksi kokonaisuudeksi. Kokonaisuudeksi, jossa jokainen apua haluava ihminen tulisi kohdatuksi. Rahaahan tuo tuollainen vaatii ja paljon, mutta suuruudenhulluissa ajatuksissani, mielikuvitukseni laukatessa, nuo miljoonat, ovat vain numeroita, joita aikanaan pelihimon vallassa katselin rullaavan pelikoneiden näytöillä. Minun ja unelmieni väliin kun nuo numerot eivät tule - ajattelin vielä tuolloin. Toisin kävi. Nimittäin juuri niin, kuin pitikin käydä, jotta tässä hetkessä tuonkin asian sisäistän kuten tässä hetkessä kohdallani kuuluukin.

Mutta joo, siis tämän aamuiseen pohdintaani. Kun päästin tuosta egon ajatuksesta irti. Todeten sen olleen taas kerran vain yksi suuruudenhullu suunnitelmani, ymmärsin kuulla sen aidon äänen sisältäni. Äänen joka sanoi "Vain tämä päivä", se riittää. Ei tarvitse elää tuolla jossain. Tavoitella tuota jotakin. Saavuttaa sitä. Tätä. Tuota. Ja vielä hieman enemmän. Riittää kun olet tässä. Juuri tässä ja nyt. Tällaisenaan.

Saattaa kuulostaa varsin omituiselta ajatuksen juoksulta. Sitähän se todellisuudessa onkin. Omituista, mutta samalla, kaiken paikoilleen asettavaa. Sitä kuuluisaa luottamusta, josta todella moni ihminen tänä päivänä puhuu ja kirjoittaa, siltikään ymmärtämättä mitä se todellisuudessa oikeasti onkaan. En sano että minäkään sitä oikeasti ymmärrän. Silti voin siitä kirjoittaa lähinnä siitä näkökulmasta, tai paremminkin siitä kokemuksesta jonka tänä aamuna sain taas aikaisessa aamussa kokea. Sisäinen rauha. Tila jossa kaikki se mitä ei ihmismieli ymmärrä, onkin paradoksaalisesti kaikki se missä on piilotettuna kaiken järkevyys. Siis toisinsanoen kaiken järjettömyys. Tila jota ei voi kuvata, mutta jonka kokemisessa kiteytyy kaiken tämän tarkoituksettoman tarkoituksellisuus. Elämä itse.

Uskon että vaimoni taas kerran saa todeta lukeneensa tätä tekstiä tiettyyn pisteeseen. Pisteeseen jossa hän tuumaa lopulta taas loputtoman monennen kerran samat sanat, joita hän melkoisen useasti minulle toteaa, puhuessani hänelle jostakin siitä mitä viime vuosina olen sisimmässäni saanut kokea: "Anteeksi rakkaani, mut mä en valitettavasti ymmärrä yhtään mistä sä puhut." Johon minä totean rauhallisesti: "Ei se haittaa. En minäkään ymmärrä. Kunhan koen." :)

Elämä nimittäin on äärimmäisen hieno seikkailu, juuri siinä hetkessä, kun ihmisen vajavainen ymmärrys hiljenee ja maailmankaikkeuden puhtain voima valtaa alaa. Siinä hetkessä nimittäin Rakkaus puhuu ja minä vaikenen.

Kuten sanoin, tätä on mahdoton yrittää sanoiksi pukea, joten en edes yritä. Totean vain taas kerran, kiitos aikaisen aamuherätyksen päässeeni tilaan, jossa kaikki on hyvin. Tilaan jota kutsun sisäiseksi rauhaksi.

Elämä on seikkailu, sanotaan. Kohdallani voin satakymmenen prosenttisesti allekirjoittaa tuon lauseen. En osannut kuvitellakaan joskus kun toivottomuudessani yritin epätoivon vimmalla päättää kurjan, maallisen vaellukseni, mitä kaikkea elämä olisi varalleni suunnitellut. Tänään minulla on jo pienoinen häivähdyksenomainen visio siitä.

Kuten tässä jo useampaan otteeseen olen todennut, elän tässä hetkessä todeksi yhtä suurimmista unelmistani. Saaden tehdä työtä, jota koko pienestä sydämestäni rakastan tehdä ja jossa koen, että juurikin tuo seikkailu on tarjoillut minulle kokemukset, joista tässä työssä ennenkaikkea on suunnattomasti hyötyä. Päihdetyö. Kovasti aliarvostettu homma, jota ilman kuitenkaan nykyhetken kotimaassamme ei tultaisi toimeen. Lisäksi kun tässä hetkessä saan tätä työtä yrittäjänä tehdä, niin kaiken siihen liittyvän vastuun vastapainona on myös tiettyjä vapauksia, joista yksi suurimmista on tänään se, että voin itse määritellä omaa työaikaani ja sen vuoksi olenkin päiväni suunnitellut siten, että joka päivä minulla on hetki joko aamusta ennen töitä tai illasta töiden jälkeen, jolloin voin rauhassa ja kiireettä, ottaa aikaa luonnossa liikkumiseen tai vaikka vain hetkelliseen rauhoittumiseen siellä. Yöpyillessäni nyt säännöllisesti Peurungassa, tähän tarjoutuu varsin oivat olosuhteet. On vehreää luontoa, vesistöä ja mikä parasta, ennenkaikkea rauhaa nauttia siitä.

Mutta itse asiaan. Tämän aamun mietiskelyssäni, minulle tuli taas kerran yksi oivallus tästä kaikesta. Ihmellistä kaikessa se, kuinka oppiessani hiljentymään aidosti kuuntelemaan elämää, se opastaa minut oikeasti tärkeiden asioiden äärelle, ilman että minun tarvitsee näiden asioiden eteen ponnistella tai pinnistellä yhtään. Juuri tuosta hiljentymisestä johtuen, olen oppinut elämässä tähän hetkeen sen, että siihen ohjautuu joka päivä juuri niitä ihmisiä jotka minun on määrä matkallani kohdata. Ehkä nyt miettien, tässä kaikessa on vain kyse siitä, että kykenen luopumaan omista ennakkoluuloista ja -asenteista suhteessa toisiin ihmisiin ja sen myötä vapaudun asettamasta elämälle vaatimuksia sen suhteen, kenet haluan missäkin hetkessä kohdata. Kohtaan nimittäin joka päivä ihmisen ja ihmisiä jotka minun on matkallani tarkoitus kohdata ja jokaisesta kohtaamisesta kumpikin osa puoli saa juuri sen mitä siihen hetkeen kipeimmästi elämässään tarvitsee. Tietoisesti tai tiedostamattaan. Heti taikka myöhemmän ajankohdan oivalluksen saattelemana.

Matka totaalisesta yksinäisyydestä, armottomien sosiaalisten pelkojen alta tähän päivään ei todellakaan ole ollut kivuton. Mutta tässä hetkessä olen kiitollinen kaikesta. Onhan tuo kipu kuin kysynyt minulta olenko halukas kohtaamaan oman itseni vääristymät, suhteessa toisiin ihmisiin ja itseeni. Ollessani halukas ja suostuvainen, olen kuin palkkioksi omasta osuudestani saanut matkan, jollaista en villeimmissäkään unelmissani kohdalleni osannut kuvitella. Parasta tässä matkassa ovat kuitenkin ne ihmiset, jotka tuon varrella olen saanut ja saan yhä kohdata.

No sitten itse asiaan. Kaikesta tästä minulle nousi ajatus siitä että haluan antaa edes osan tästä kaikesta eteenpäin. Kuunnellessani sisintäni, sieltä nousi ajatus siitä, että nyt kun minulla on ollut ajankohtaista miettiä tuota suunnitteilla olevaa kirjaani, niin tähän projektiini liittyen, ajattelin järjestellä pari kokonaisuutta. Ensiksikin, ajattelin tiedustella tätä kautta kiinnostusta ihmisiltä osallistua omalla panoksellaan tuohon kirjaani. Tarkoitus olisi siis se, että tapaisin kirjaani liittyen tietyn määrän ihmisiä, joiden kanssa istahtaisin jossain sopivassa hetkessä kiireettä alas ja juttelisin elämästä. Näistä keskusteluista nousseista ajatuksista sekä tällä matkallani saaduista oivalluksistani kirjoittaisin sitten eräänlaisen matkaoppaan matkalle, jonka ainakin omakohtaisesti miettien koen olevan yhden tärkeimmistä matkoista mille ihminen voi elämässään tulla lähteneeksi. Matkalle kohti syvintä sisintään. Matkalle sisäiseen lapseemme.

Jos sinua siis on kiinnostanut lueskella kirjoituksiani tai muita ajatuksiani netissä ja koet että sinulla saattaisi olla jotakin mitä haluat kanssani matkallani jakaa, niin ottaisitko rohkeasti yhteyttä (info.mahdollisuus@gmail.com) niin voisimme jossain sopivassa hetkessä ottaa jonkun tunnin aikaa ja istahtaa alas juttelemaan elämästä. Voin vakuuttaa omien kokemusteni kautta sen, että mitä avoimemmin ja ennakkoluulottomammin tähän mukaan lähdet, sitä enemmän tuosta kaikesta voit kenties myös itsellesi saada.

Toinen tähän liittyvä kokonaisuus on muhinut pääsäni jo tovin aikaa. Nyt koen että se voisi olla osa tätä kirjaprojektiani. Olen nimittäin siinä onnellisessa asemassa elämässäni, että olen matkallani saanut riisua loputtoman määrän erilaisia valheellisia rooleja, joiden alle olen syystä tahi toisesta piiloutunut. Tästä riisuuntumisesta johtuvasta vapauden kokemuksesta, haluaisin myös antaa jotakin eteenpäin. Sen vuoksi toivoisin voivani järjestää, nyt aluksi niiden ihmisten kanssa jotka minuun yhteyttä ottavat, tilaisuuden jossa kokoonnuttaisiin jossain sopivassa hetkessä yhteen, tilaisuuteen jossa pääteema olisi aitous. Tilaisuus johon tullessa ihminen voisi luottaa siihen, että olipa kuka tai mitä tahansa, tuon yhden illan ajan hän voisi olla aidoimmillaan oma itsensä. Ihminen ihmisille.

Jotenkin kun olen matkallani oppinut luottamaan elämään, niin uskon vahvasti siihen että kun en tätä kokonaisuutta omilla aikatauluilla tai muillakaan vaatimuksilla pilaa, niin tästä tulee vielä kokonaisuus josta on varmasti monelle hyötyä. Ei vähiten minulle itselleni, sillä juurikin toisten ihmisten kautta olen pala palata saanut sen, mitä minulla tänään on. Vapaus elää ja olla.

Ihminen joka lähes läpi elämänsä on pelännyt, saa elämäänsä kaiken mitä ikinä on uskaltautunut unelmoimaan, löytäessään kaiken kauheuden jälkeen sisälleen rauhan ja turvallisuuden tunteen.

Kuten todettua, aina ei näin ole ollut. Ei todellakaan.

Kun ihminen kasvaa ja varttuu pelossa, siitä ajanmyötä kasvaa niin tiivis osa identiteettiä, ettei enää kohta osaa kuvitella elävänsä ilman tuota hyytävää tunnetta.

Kun ihminen tarpeeksi kauan viettää aikaa tuossa tunteessa, siihen jotenkin ihmeellisellä, sairaalla tavalla kiintyy. Kiinnittyy.

Nyt miettien, vielä joitain vuosia sitten en uskonut että voisin viettää elämää johon tuo epämiellyttävä tunne ei nivoutuisi mukaan. Elämää jossa jokaista kauppareissua ei tarvitsisi ajoittaa hiljaisempaan hetkeen päivässä saati suunnitella päässään etukäteen.

Olen oppinut pelkoni opastamana äärettömän paljon. Vähäisimpänä, todella nopeaksi shoppailijaksi. Huumorilla höystettynä jos saisin minuutin aikaa ostaa ilmaiseksi niin paljon tavaraa kuin ehtisin, osaisin varmaan kerätä vuoden ruokatarpeet seitsenhenkiselle perheelleni.

Aikaisemmin ei kylläkään naurattanut. Pelko tai paniikinsekainen kauhu kun pahimmillaan lamaannuttaa ihmisen. Minulla, varsinkin rauhoittavat lääkkeet aiheuttivat vain oireiden pahenemista ja lisääntyvää lääkitystä. Lopulta oireet ilmaantuessaan aiheuttivat fyysisesti pahan olon. Oksensin kuin pahimmassa vatsataudissa. Sillä erotuksella, että samalla koin armotonta pakokauhua.

No, kuinka tuosta epämiellyttävästä ystävästä sitten vieroittauduttiin? Oikeastaan kaikki hyvä sai alkunsa äärimmäisestä pahuudesta. Toisinsanoen väsyin pelkäämään. Väsyin siihen etten enää hetkeksikään kyennyt vaimentamaan päästäni noita pakokauhun tunteita, vaikka mitä aineita kehooni pumppasin. Toisaalta väsyin myös siihen jatkuvaan omalla elämällä leikkimiseen sekä läheisteni rankaisemiseen omien ongelmieni suhteen. Halusin jotakin muuta. Itseasiassa halusin olla se ihminen joka kaikesta sekopäisyydestäni huolimatta sisälläni koin olevani. Se pieni poika joka kaipasi rakkautta, mutta joka samalla pelkäsi myös sitä. Väsyin siis pelkäämään. Halusin kokeilla voisinko edes hetken elää ilman tuota pitkäaikaista matkakumppania.

Kun lopulta olin niin väsynyt kaikkeen, tulin halukkaaksi tekemään mitä tahansa, ettei minun tarvitsisi enää jatkuvasti pelätä. Eipä silti, mitä minulla tuossa hetkessä olisi ollut hävittävänä, olinhan jo pidempään ollut valmis kuolemaan jotta saisin itselleni rauhan. No kuten elämässä yleensä, asiat ei menneet kuten minä halusin, eli en saanut helpotusta hetkessä, vaan todella hitaan mutta samalla äärimmäisen antoisan matkan seurauksena.

Kaikki alkoi siitä että suostuin myöntymään etten yksin selviä. Sen jälkeen opettelin luottamaan yhteen ihmiseen. Toiseen. Kolmanteen. Opettelin kirjoittamaan pahaa oloani ulos. Kohdaten tuon tunteen, pakenematta. Opettelin puhumaan. Tuntemaan. Jäsentämään. Ymmärtämään. Hyväksymään sekä yhtenä tärkeimmistä, opettelin askeleen kerrallaan luopumaan omista ennakkoluuloista ja -asenteista, jotka jo pidempään olivat aiheuttaneet minulle vain lisääntymässä määrin pahaa oloa.

Matka tähän hetkeen on ollut monin tavoin kivulias, mutta tuon matkan myötä olen oppinut itsestäni sekä elämästäni niin paljon, ettei minun enää vähään aikaan ole tarvinnut pelätä. Toisaalta olen saanut elämääni aivan käsittämättömän hienoja ihmisiä sekä mullistavia kokemuksia, kun olen kyennyt tekemään asioita joita en aikaisemmin kuvitellut koskaan kykeneväni tekemään.

Kaiken hyvän lähtökohta kohdallani oli suostuminen muutokseen, tarkoittipa se kohdallani mitä tahansa. Halusin muutosta ja muutosta myös olen saanut. Aikaisemmin kaikkea ja kaikkia jatkuvasti pelänneestä ihmisestä on kasvanut elämään, itseensä ja toisiin ihmisiin luottava ihminen. Ihminen joka käsi sydämellä tässäkin hetkessä voi todeta omakohtaisesti todeta tiedostavansa sen mitä sanat kuten levollisuus, sisäinen rauha tai luottamus parhaimmillaan ihmisen elämässä merkitsevät. Asioita joita ei tässä niin kovin materialistisessä maailmassa ei voi ostaa saati mitata rahassa. Olen saanut uuden elämän.

Tämä on kirjoitus pojasta, joka halusi tulla joksikin. Poika syntyi perheeseen, jossa toisaalta kaikki puitteet olivat kunnossa, mutta jossa toisaalta kaikki mikä ulospäin näkyi oli tavallaan valhetta, kulissia. Tuo poika ymmärtää tänään sen, että kaikki tuo kulissien ylläpitäminen uuvutti varsinkin hänen isänsä. Tänään poika muistelee isäänsä ja sitä kuinka äärettömästi tämä ponnisteli tullakseen hyväksytyksi, silti koskaan sitä kokematta. Lähinnä syystä, ettei itse koskaan kyennyt hyväksymään itseään sellaisena kuin oli.

Paljon puhutaan siitä, kuinka perheissä tietyt tavat ja tottumukset siirtyvät sukupolvilta toisille, halusimmepa tahi emme. Olen äärimmäisen onnellinen tässä hetkessä siitä, että elämäni on kuljettanut minut tänään hetkeen, jossa pohdin syvällisesti suhdettani lapsiini ja siihen, mitä minä haluan heille perintönä siirtää.

Olen nimittäin viimeiset vuodet jollain tavalla tietoisena pyrkinyt muuttamaan itsessäni sitä ääretöntä riittämättömyyden tunnetta joksikin hyväksyvämmäksi, silti vielä ainakaan siinä onnistumatta. Nyt huomaan sen, kuinka omat lapseni kasvavat juuri samanlaisissa olosuhteissa, joissa itse lapsuuttani kasvoin. Tässä hetkessä heille tärkeintä näyttää olevan se, että kunhan mitä erilaisimmat mielihalut tulevat tyydytetyiksi, sitä paremmin kaikki elämässä on. Surullisena totean tässä kohtaa sen, etten todellakaan halua kasvattaa lapsiani siihen samaan uskomukseen, jonka ajamana itse olen taas monella tavalla tienristeyksessä, pysähtyneenä miettimään suuntaa elämälleni.

Luojan kiitos, ymmärrän tänään sen, että juurikin asioiden tiedostamisella, niihin on mahdollisuus tehdä tarvittavia muutoksia. Olen toisaalta äärettömän kiitollinen elämälle siitä, että se tarjoilee minulle taas kerran kivun kautta mahdollisuuden pysähtyä pohtimaan sitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja arvokasta.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, olen elänyt elämästäni melkein puolet kuvitellen että ihmisen onnellisuus on suoraan verrannollinen siihen, kuinka menestynyt ja hyvin toimeentuleva ihminen on.

Tuo maallisen hyvän tavoittelu ajoi minut taloudelliseen ja henkiseen konkurssiin jo alle kolmikymppisenä. Totaalisen tuhon partaalta aloin hitaasti, mutta sitäkin varmemmin kasata elämääni kokonaan uusiksi. Havahtuen joitain vuosia siihen todellisuuteen, että aidosti koin olevani onnellinen elämääni. Tuolloin minulla oli kaikki mitä ikinä elämältä kuvittelin haaveilleeni saada. Seuraavaksi toteankin surullisena sen, että kumpa tuolloin olisin voinut pysäyttää ajan, sillä nyt huomaan heränneeni todellisuuteen, missä ainoa minut järjissäni pitävä asia on vuosikymmenten tuskan kautta kasvanut usko siihen, että vaikka elämä tarjoilisi mitä, silti kaikki on hyvin.

Mikä sitten meni vikaan, että olen tilanteessa, johon en koskaan uskonut enää päätyväni? Aloin vaatia elämältä enemmän.

Kaikki sai oikeastaan nyt mietittynä alkunsa jo reilu kolme vuotta sitten, kun reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen sain konkurssivelkani kuitatuksi velkajärjestelyn myötä ja sen kautta luottotietoni takaisin. Tuolloin huomasin ensimmäisen kerran nimittäin sen, etten oikeasti ollut oppinut tuon reilun kymmenen vuoden totaalisen identiteetittömyyteni aikana yhtikäs mitään, mitä rahankäyttöön tulee. Heti saatuani varmistuksen luottotietojeni korjautumisesta, tein ensimmäisen osamaksusopimukseni, selitellen tuolloin itselleni ansainneeni tuon. Paskat, nyt miettien ollut ansainnut muuta kuin kunnon selkäsaunan. Tuosta osamaksusta sai nimittäin alkunsa ajanjakso, jonka aikana olen hankkiutunut tilanteeseen, jossa suunnilleen seuraavan kuukauden tai parin periodilla minulta paukkuu toistamiseen luottotiedot.

Mikä tähän sitten on minut tuonut? Nyt mietittynä sama asia, joka ajoi isäni tekemään kaksi henkilökohtaista konkurssia sekä lopuksi lopettamaan elämänsä ennenaikojaan, eli totaalinen riittämättömyyden tunne suhteessa itseensä.

Aloin nimittäin viime keväänä elää todeksi unelmiani, suhteessa maalliseen hyvään. Ajoin 20 vuoden odotuksen jälkeen itselleni moottoripyöräkortin, ostaen itselleni pyörän. Jos tuolloin olisin tyytynyt tuohon unelman toteuttamiseen, olisi kaikki ollut varmasti ihan kunnossa, mutta sen sijasta tuosta alkoi addiktille luonteelleni kuvaava tapahtumien ketju, jonka seurauksena minulla on tässä hetkessä melkein yhtäpaljon velkaa, kuin ensimmäisen konkurssini tullessa 14 vuotta sitten.

Tietysti voisin selitellä itselleni näiden tapahtumien olleen monella tavoin taas sellaisia, joissa yksi asia johti toiseeen, kolmanteen jne. mutta todellisuudessa sillä ei kuitenkaan selitetä sitä käytöstä jonka seurauksena elämäni on tässä hetkessä taloudellisesti tarkasteltuna totaalisessa kaaostilassa.

Aloitaessani yritystoiminnan reilu vuosi sitten, päätin vakaasti, etten ota toimintaani varten penninjetiä lainaa, vaan lopetan toiminnan mikäli se ei osoittaudu kannattavaksi. No kuinkas kävikään. Ensin päätin ystäväni kanssa vuokrata toimitilat, joissa oli tarkoitus alkaa tarjota avokuntotuspalveluita erilaisista riippuvuuksista kärsiville ihmisille. Vajaa vuosi viisaampana todettakoon, että tuo kokeilu ei kannattanut. Tila oli totaalisen käyttämättömänä, minun saadessa siitä itselleni alun rahan lainaamiseen. Joskin tuo pelkkä toimitilan vuokraaminen ei ole syy taloudelliseen ahdinkooni, vaan se, etten edelleenkään osaa käyttää rahaa, saati ymmärtää sen merkitystä ihmisen elämässä.
Seuraavaksi sain kuitenkin sen verran töitä, että vaimoni päästessä töihin, ostimme oman kodin perheellemme. Tuo ratkaisu oli kaikin puolin oikea, eikä siinä mitäään, mutta kun jotekin en osaa käsitellä edelleenkään omia tunteitani, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia, samoihin aikoihin sain päähäni toteuttaa toisen unelmani. Vaihdoin moottoripyörän farmari bemariin, ajatellen tekeväni todella fiksun ratkaisun. Todellisuudessa ratkaisu oli vähemmän fiksu. Käytin ensin kaikkiaan 6 kertaa kyseisen auton huollossa, tapellen kuluttaja-asiamiestä apuna käyttäen myyjäliikkeen kantamaan vastuunsa joka kauppaan liittyi. Lopulta kun sain auton kuntoon, olinkin tilanteessa, jossa minulla ei enää ollut minkäänlaisia taloudellisia mahdollisuuksia tuota kyseistä ökyautoa ylläpitää ja parin kuukauden tuskallisen taistelun myötä päätin tuosta kotterosta luopua. Laittaen tuon auton kaverini autoliikkeeseen myyntiin, jossa tuo auto yhä tänäkin päivänä on vielä kaupan, minun kiltisti maksellessa siitä kuluja.

No tästä päästäänkin lopulliseen syöksykierteeseen, jonka seurauksena tässä hetkessä jo kiitollisena elämäni kovuudesta kirjoitan tätä sepostusta, pohtien sitä kuinka minulle tarjotaan mahdollisuutta opetella pois vanhasta, sukupolvelta toiselle jo siirtyneestä tavasta pilata oma elämänsä omaan äärettömään riittämättömyyden tunteeseen liittyen.

Olen kuluneen puolen vuoden periodilla yrittämällä yrittänyt saada talouttani siihen jamaan, että voisin sanoa elättäväni perheeni, mutta sen sijaan, olen joka kuukausi napannut pienistä tuloistani johtuen itselleni lisälainaa, kyetäkseni tuomaan oman osuuteni perheen elätykseen. Heräten yhtäkkiä tilanteeseen, jossa minulla ei yksinkertaisesti ole mitään mahdollisuutta hoitaa noita velkoja, koska yritystoimintani minimaalisuudesta johtuen, en saa mistään normaalia lainaa ja sen vuoksi kaikki velka mitä puolenvuoden periodilla olen tehnyt, on pelkästään todella korkeakorkoista pikalainaa, jotka nyt uhkaavasti, auttamatta kaatuvat päälleni, minun voimatta tehdä enää asialle yhtikäs mitään. Huvittavinta kaikessa, hieman ironisesti todettuna on se, että vuosia kuljin kertomassa vertaisryhmässä tarinaani pelaamattomaan elämäntapaani liittyen, kuunnellen surullisena ihmisten tarinoita siitä, kuinka kirottuja nämä kyseiset pikalainat peliongelmasta kärsiville ihmisille on, samalla kiitollisena todeten tuolla sitä, etten koskaan onnekseni tullut peliongelmani aktiiviaikana sortuneeni pikalainojen ottoon. Nyt tässä hetkessä surullisena mietin sitä, ettei minun edes tarvinnut sortua entisiin riippuvuuksiini, saadakseni elämäni taloudelliseen kaaokseen, juurikin kyseisten pikalainojen ansiosta.

"Ei auta itku markkinoilla" -sanonnan myötä, totean käyneeni henkisen helvetin läpi kuluneen kuukauden ajanjaksolla, hyväksyen tässä hetkessä sen, että elämäni on mentävä toisen kerran perseelleen, jotta oppisin ymmärtämään sen mitä raha ihmisen elämässä merkitsee ja mitä sen minulle ei tulisi merkitä. Tärekin tässä hetkessä lienee kuitenkin kaikesta huolimatta se oivallus, etten halua tätä ominaisuutta enää seuraavalle sukupolvelle siirtää ja sen vuoksi aion kokolailla paljon panostaa seuraavaksi siihen, että lapseni kasvaisivat siihen käsitykseen, ettei rahan, saati mammonan hankkiminen todellakaan ole elämämme tarkoitus.

Positiivista tässä hetkessä kuitenkin on se, että uskon tästä selviäväni. Sainhan jokin viikko takaperin sovittua erään suuren yrityksen kanssa yhteistyöstä, jonka myötä ehkä ensikerran elämässä minulla on konkreettisesti mahdollisuus työtä tekemällä hoitaa omat ja sen myötä myös perheen asiat kuntoon. Oikeastaan ainoa pelko mikä minut on ahdistavaan tuskaan ajanut, on ollut se, että luottotietoni rymistessä, olen kipeässä mielessäni maalannut kauhukuvia siitä, että ulosottomies vie meidän perheeltämme kodin. Onneksi olen oppinut elämässä ottamaan asioista selvää ja soittaessani velkaneuvojalle, hän lohdutti minua siinä, että vaikka näitä lainoja on kertynytkin useita, niiden yksittäiset summat ovat siinä määrin vielä pienehköjä, että tuskin niiden vuoksi meidän kotiamme aletaan vielä pakkohuutokaupata. Toivottavasti ei.

Minä nimittäin selviän pakenematta toisestakin konkurssista, mutta se, jos perheeni menettäisi kotinsa minun edesvastuuttomuuteni kautta olisikin liian suuri pala purtavaksi. Tuon asian estämiseksi olen valmis taistelemaan kaikin voimin, niin vähänä kuin tässä hetkessä voimavarani koenkin olevan, niitä kummasti löytyy tarvittaessa lisää.

Olen äärettömän kiitollinen myös siitä, että olen elämässäni saanut kulkea polkua, joka on tuonut minut tähän hetkeen, avoimuuteen asioissa. Tuon avoimuuden kautta nimittäin olen saanut tutustua lukemattomaan määrään äärettömän hienoja ihmisiä, ihmisiä joiden avustuksella ja tuella tulen selviämään tästäkin koettelemuksesta.

I will survive!!

Ensimmäistä kertaa viikkoihin, toivoni elämää kohtaan nousee yhdessä aamuauringon kanssa. Aurinkoista huomenta, rakkaat kanssamatkaajat!

Älyvapaa elämä näyttää kohdallani kantavan hedelmää. Takana vasta toinen päivä ilman älypuhelinta, ja jo nyt huomaan voivani henkisesti huomattavasti paremmin.

Kuten aikaisemmin olen raapustellut, olen tutkimusmatkalla itseeni, onnistunut paikantamaan syy-yhteyden addiktioherkkyyteeni, tunne-elämäni myllerryksistä. Noita myllerryksiä olen sitten juossut pakoon million mihinkin. Viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, jatkuvaan kännykän näpelöintiin. Mikäs siinä ihmeellistä, kun miettii sitä, että kännykällä surffaillessa ei tarvitse miettiä yhtikäs mitään muuta. Siis sama kuvio kuin kaikissa muissakin addiktioissani. Pään nollaamista mitä erilaisimmin variaatioin.

Tälle aamua huomasin heränneeni ensimmäistä kertaa moneen viikkoon toiveikkaana tämän päivän suhteen. Syy siihen lienee pitkälti siinä, että esimerkiksi eilisen päivän aikana, kiitos kännykästä erossa olemisen, huomasin miettiväni tunteita, joita nousi sitten kokoajan. Pääasiassa tunteet, joita nousi, liittyivät hyvin pitkälti siihen perusongelmaani, eli arvottomuuden tunteeseeni. Viime aikoina se on ollut vallalla oleva tunne, jota tänään ymmärrän vimmattuna paenneeni, näpelöiden kännykkää ja tuota kautta yrittäneeni metsästää hetken vaiennusta mylläävään tunne-elämääni. No sen edestään löytää, minkä taakseen yrittää jättää. Käsittelemättä.

Onneksi uskon tänään elämään. Ilman tuota uskoa olisin jo tuhoutunut tässä raittiinakin eläessäni. Sen verran ahdistavia tunteita olen joutunut kohtaamaan raakana, eikä sen vuoksi ole yhtään ihme, että välillä ajautuu pakenemaan omia ajatuksiaan.

Hassuinta kaikessa tässä hetkessä on kuitenkin se, että entiseen elämääni peilaten, olen onnistunut rakentamaan sellaisen elämän itselleni ja perheelleni, että monelta eri ihmiseltä olen saanut palautetta siitä, kuinka olen oman elämäni eräänlainen sankari. Voi kumpa tietäisivät mitä tämä sankari sisällänsä läpi tässäkin hetkessä kokee. Voisi olla, että eivät enää niin sankarillisena elämääni pitäisikään. No aika aikaa kutakin.

Ymmärrän elämässäni tällä hetkellä varsin kirkkaasti sen, että minun elämäni tarkoitus on läpikäydä kaikki nämä vaikeudet ja niistä nousevat tunnetilat, jakaen sitten löydöksiäni mahdollisimman avoimesti eteenpäin. Älkää käsittäkö väärin, en millään muotoa koe itseäni mitenkään erikoiseksi, ainakaan positiivisessa valossa tarkasteltuna. Päinvastoin. Koen ehkä ennemminkin hetkittäin itseni erikoiseksi, sanan negatiivisessa mielessä, mutta kaikesta huolimatta, käsi sydämellä rehellisesti, voin sanoa nauttivani elämästä täysin siemauksin tänään, kaikkine hankaluuksineen. Sillä sen verta antoisaa tämä kaikkinensa on.

Lopuksi vielä kerron sen, että vaikkakin lähdin tälle älyvapaalleni, ihan puhtaasti itsekkäin motiivein varustautuneena, niin siitä huolimatta tuntui äärettömän hyvälle kuulla eilen se, että perheeni kokee minun olleen enemmän läsnä ja tehneen enemmän asioita kotona, kuin mitä kännykkäriippuvuuteni riivaamana olen kyennyt tekemään. Se tuntuu hyvälle se.

Ymmärrän että elämässä ihmiselle annetaan mahdollisuuksia itsensä löytämiseen ja tämä mahdollisuus, jonka mina koen saaneeni, on juuri minulle rakkaudella räätälöity. Se että tämä mahdollisuus välillä sattuu ihan s*atanasti, on vain merkki siitä, että omaan itsekkään, omavoimaisen luonteen, josta eroonkasvaminen on prosessi, jossa muutos sattuu, jotta tuosta muutoksesta tulisi pysyvämpi.

Kuten tuolla alussa totesin. Tänään heräsin toiveikkaana. Nyt, muutama tunti heräämiseni jälkeen, toiveikkuuden rinnalle on noussut kiitollisuus elämästä. Elämästä, joka on täynnä mahdollisuuksia. Kunhan vain tartun niihin. Se riittää oman osuuteni tekemiseksi asioissa.

Aurinkoista päivää itsekullekkin!