Toinen mahdollisuus

Kun ihminen oppii selviytymään elämässä, mitä erilaisimpien haasteiden koetellessa, saattaa kuin huomaamattaan oppia pitämään itseä vahvana ihmisenä. Eikä siinä, elämässä tarvitaan tietynlaista vahvuutta selviytyäkseen, mutta joskus itsessään tuo vahvuus voi vammauttaa ihmisen.

Näin kävi minulle. Tajuan nyt jo liiankin pitkään taistelleeni elämässä, ajatellen että selviän mistä tahansa. Mutta entä jos ei enää jaksakaan taistella? Entä jos jatkuvan taistelun sijaan, kaipaisikin rauhaa? Entä jos?

Minulle metsä ja luonto on lapsesta saakka tarjonnut eräänlaisen turvapaikan. Paikan rauhoittumiseen. Nyt tuo liialliseksi kasvanut taistelu on näkynyt myös siinä, etten ole ”ehtinyt” edes luontoon, kun on pitänyt niin kovasti taistella.

Eilen sitten pitkästä pitkästä aikaa, ihan hetken mielijohteesta suuntasin metsään. Kuunnellen lähes täydellistä hiljaisuutta puolentoista tunnin ajan. Puut humisi ja linnut lauloi, mutta se mitä minä kuulin, oli noitakin ääniä tärkeämpää omalle itselleni. Sisimpäni nimittäin sanoitti seuraavan lauseen. ”Voi luoja kuinka väsynyt minä olen.” Tuon kuullessani jotakin tapahtui sisälläni. Huomasin hartioideni laskeutuvan alas ja tietyn jo loputtomalta tuntuneen puristuksen hellittävän otetta lihaksistani. Olen väsynyt. Eikä sen myöntäminen haittaa mitään.

Jossain kohtaa jokainen meistä väsyy. Hyvin ymmärrettävää jo siinä kun katsoo ympärillä olevia ihmisiä, heidän jatkuvasti kiirehtiessään paikasta toiseen. Tavoitellen jotakin, mitä kenelläkin on sisimmässään saavutettavana.

Minä sensijaan saavutin eilen illalle yhden itselleni äärimmäisen tärkeän asian. Yhteyden omaan sisimpääni. Ilman tuota yhteyttä, olen kykenemätön kuuntelemaan itseäni ja ilman tuon kuulemista, säntään ja suoritan itseni uuvuksiin. Ymmärtämättä edes suorittavani.

Kulunut 13 vuotta elämässäni on ollut elämäni parasta aikaa. Samalla myös monin eri tavoin haasteellisinta. Jättäessäni päihteet 13 vuotta sitten, tulin alkaneeksi eräänlaisen sisäisen rakennusprojektin, joka jo monin tavoin on ollut riittävän ehyt aikaa sitten, mutta jonka tuoksinassa tulin kadottaneeksi jotakin itselle äärimmäisen tärkeätä. Oman heikkouteni.

Yksinään kun kukaan meistä ei elämässä taistelemalla selviä. Sen vuoksi on olemassa toisia ihmisiä. Siksi suurinta rohkeutta sekä suurinta vahvuutta on myöntää olevansa heikko ja tarvitsevansa toisten tukea. Minä vain satuin kadottamaan tuon kyvyn heikkouteen, pyrkien olemaan tukena toisille. Ajatellen, ettei minulla ole asiat läheskään niin huonosti, kuin tuolla toisella ihmisellä. Eikä välttämättä olekaan, mutta ei se silti tarkoita sitä, ettenkö minäkin omien haasteideni keskellä tarvitse toista ihmistä.

Vammauttavinta vahvuudessa kun välttämättä ei olekaan se, että ihminen konkreettisesti taistelisi elämässään yksin, vaan se, että ihmisten ympäröimänä kokee sisimmässään olevansa totaalisen yksin omien ongelmiensa kanssa.

Tuo yksinäisyyden kokemus on heijastus siitä suojamuurista, minkä vahva ihminen tahtomattaankin itsensä ympärille rakentelee, piilottaakseen oman heikkoutensa. Tuon muurin läpi ei pääse kukaan, eikä tuon muurin sisältä pääse ulos yhtikäs mitään. Juuri siksi tuon haarniskan alla lopulta uupuu.

Minä olen tänään kiitollinen siitä, että voin rehellisesti sanoittaa olevani uupunut. Miksi kiitollinen? Siitä syystä, että tuon myöntäminen tekee tuohon muurini halkeaman, joka ajanmyötä väistämättä tulee murtaneeksi lopulta koko rakennelman ja tulen taas kerran pääsemään irti tuosta valheellisesta vahvuudestani. Minun kun ei ole tarkoitus olla vahva. Minun sensijaan kuuluukin olla heikko. Tarvitseva. Sillä juuri siinä on oman ihmisyyteni ja inhimillisyyteni ydin. Tarve kokea yhteyttä itseensä ja kanssaihmisiin. Ilman yhteyttä itseeni, ei ole yhteyttä muihin ja tuosta kaikesta johtuen koen jäätävää yksinäisyyttä, vaikka ympärilläni olisi suurikin joukko ihmisiä.

Minä en halua olla yksin. Siksi myönnänkin tarvitsevani muita.

Olen kulkenut läpi elämäni mitä erinäisimpiä muutoksia kokien. Nyt miettien osa niistä, kuten elämässä yleensä on taipumus, on tapahtunut vastentahtoisesti. Lähinnä muutokset, joihin minulla ei ole osaa, eikä arpaa, ovat juuri näitä jotka aiheuttavat suurimmat vastaanhangoittelut. Yleisimmillään nämä ovat joko läheisen ihmisen sairastumisia tai pahimmillaan äkillisiä menetyksiä. Muutoksia, jotka tapahtuessaan eniten aiheuttavat kysymyksiä miksi? Toisaalta mitä enemmän näitä sinällään haastavia muutoksia olen joutunut tahi saanut läpikäydä, sitä enemmän noista aiheutuneista kivuista on kasvanut nöyryyttä suhteessa elämään ja siihen, että vaikka yhä tänäänkin elämässä on muutoksia, joita minun on hetkittäin lähes mahdotonta hyväksyä, myös näiden muutosten taustalla on piilotettuna se hyvä, mitä elämä on minulle varannut. Ainoastaan omasta erinomaisuudestani kumpuava harha hallita hallitsematonta, aiheuttaa tuota lapsen itkupotkuraivareihin pahimmillaan verrattavaa vastaanpanemista. Asioissa jotka tapahtuvat, hyväksyinpä tämän tapahtumahetkellä tahi en.

Sitten on olemassa myös niitä muutoksia, joihin minulla oikeasti on vaikutusvaltaa. Näitä ovat muutokset, jotka koskevat omaa ja sen kautta lähimpieni hyvinvointia. Ihmiselle joka on elämässään kokenut omasta mielestään niin paljon vääryyttä, että on sen varjolla "oikeutettu" hankkimaan itselleen välitöntä hyvää, lähestulkoon keinolla millä hyvänsä, nämä hyvinvointia koskevat muutoksetkaan eivät tapahdu helpolla. Kuinka moni meistä voisi käsisydämellä sanoa olevansa valmis samantien luopumaan jostain sellaisesta, mistä edes hetkeksi saa helpotusta, muutoin niin raskaalta tuntuvasta vaelluksesta. Omalla kohdallani näitä hetken helpotuksia onkin sitten riittänyt enemmän kuin tarpeeksi. Lähinnä nämä kaikki ovat olleet niitä aineita ja asioita, joista jossain vaiheessa elämääni on tullut tavalla tahi toisella pakonomaisia riippuvuuksia. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta, että näissä muutoksissa, tuon muutoksen hyväksyminen on lähestulkoon yhtä mahdotonta hyväksyä kuin noissa aikaisemmissa muutoksissa, joille osaltani en voinut mitään. Mutta kuten kaikessa, niin tässäkin, muutos tapahtuu vääjäämättä, halusin minä sitä eli en.

Viimeisimpinä ovat ne muutokset, joita jokainen meistä voi tehdä päivittäin. On kyse sitten lenkkipolusta, joka on turvallista kiertää aina saman mutkan kautta. Ruokailu samassa paikassa, samaan aikaan, istuen samassa kohtaa missä aina ennenkin on istunut. Nämä muutokset, joita myös tavoiksi kutsutaan, ovat niitä, joita voimme jokainen tehdä tai jättää tekemättä siten, ettei tuo valinta lopulta näytä vaikuttavan mitään kenenkään elämään. Oikeastaan ainoa mihin se vaikuttaa, on lopulta se millaisena oman elämän tänään koemme. Onko se harmaata arkea, vai täynnä mitä erilaisimpia, pieniä seikkailuja. Ihminen kun tahtoo olla tiettyjen tapojensa orja, mutta samalla myös sellainen, että liiaksi noihin kangistuessaan, kovin äkkiä tylsistyvä, niin sitä suurempi merkitys lopulta näillä pienillä muutoksilla arjessamme todellisuudessa on.

Jos tänään nimittäin teen tietyt asiat juuri samalla tavoin kuin eilen, toissapäivänä tai puolivuotta sitten, voi hyvin olla että huomenna koen tylsistymistä joka aiheuttaa tarpeen, tehdä jotakin repäistäkseni itseni irti tuosta tilasta ja yleisimmillään meillä ihmisillä tuo repäisy tarkoittaa asiaa, ainetta tahi tekemistä, mistä tuon tylsistymisen vastapainona koemme hetkellistä hekumaa. Eikä siinä sinällään mitään pahaa ole. Niinkauan kuin tuosta hetken hekumasta ei huomaamattaan pääse muodostumaan hekuman helvettiä, joka pahimmillaan nielee kaiken valon omasta ja läheistemme arjesta.

Tällä kaikella haluan sanoa sekä itselleni että sinulle sitä, että lopulta juuri ne pienet muutokset, joihin voimme vaikuttaa, ovat niitä merkityksellisempiä tätä suurta kokonaisuutta ajatellen. Nimittäin parhaimmillaan noista pienistä muutoksista seuraa juuri niitä meille jokaiselle elintärkeitä, pieniä ilonaiheita, joilla jokaista päivää täydentäessä, välttyy tarpeelta tavoitella jotain suunnatonta hyvänolontunnetta. Tunnetta, jota täysin tiedostamattamme lopulta kuitenkin kovin harvoin oikealla tavalla osaamme käsitellä.

Muutos yhteiskunnassamme on vääjäämätön. Samoin elämässämme. Mutta se miten tuo muutos tapahtuu, lähtee vain ja ainoastaan itsestämme. Kuten todettua, se tapahtuu. Mutta siihen, tapahtuuko se tahtomattamme, voimme kenties yllättävänkin paljon lopulta vaikuttaa.