Taistelun tauottua

Voi luoja, että ihmislapsen pitää olla itsepäinen. Vaikka elämä on osoittanut minulle jo lukemattoman monta kertaa sen, etten kykene hallitsemaan elämäni tapahtumia, silti tasaisin väliajoin huomaan taas tulleeni päätepisteeseen. Paikkaan, jossa henkinen tuska on kasvanut kyllin suureksi, jotta tulen todenneeksi sen, etten yksin kykene tekemään enää asioille yhtikäs mitään. Luulisi jo seitsemännenkymmenennen kerran opettaneen jotakin, mutta ei. Yhä edelleen, hieman kylläkin aina eri asioissa, mutta kuitenkin, yritän viimeiseen hengenvetooni asti järjestellä elämäni palapeliä sitkeästi ja tuumaakaan periksi antamatta itsepintaisesti yksin.

Onnekseni taas kerran voin todeta voittaneeni tuon taistelun. Toisaalta voinekko tätä voitoksi kutsua, mutta kuitenkin. Olen jo monet kerrat täällä kirjoitellut tuosta talouteni kaoottisuudesta, kiitos yrittäjyyden sekä itsepäisen yksinään taistelun. No tässä kohtaa huokaisen todella, todella syvään. Tänään, juuri tällä päivämäärällä, sain allekirjoitettua ostopalvelusopimuksen sen päihdekuntoutusyksikön kanssa, jossa nyt kohta parisen kuukautta satunnaisesti olen käynyt ryhmiä ohjaamassa. Tämän päiväinen palaveri takaa nimittäin sen, että heinäkuun loppupuolella saan alkaa tehdä säännöllisesti töitä tuolla ja lisäksi suunnitteilla on muitakin prokkiksia allekirjoittaneen kontolle, joten josko nyt vihdoin voisin luovuttaa ja antaa elämän ohjailla.

Ette muuten usko, kuinka helpottavaa reilun vuoden henkisen helvetin jälkeen on todeta saavansa tehdä vihdoinkin töitä. Vielä kun nuo työt ovat juuri sitä mitä sisällä sydämessäni koen haluavani tehdä. Kun aamulla olen starttaillut moottoripyörääni puoliseitsemän, ajellakseni 100km matkan työpaikalleni, en yhtään kertaa ole ajatellut sen olevan raskasta, vaan päinvastoin harvasen aamu miettinyt sitä, että olkoonkin että matkoissa kuluu yhteensä kolmisen tuntia päivässä, niin silti haluan tätä mahdollisuuksien mukaan elääkseni tehdä.

Toisaalta tämä on ihanne tilanne siinä, että olenhan samankaltaista hommaa tehnyt jo vuosien ajan, lähinnä kylläkin silkasta auttamisen tarpeesta, vapaaehtoisena, joten nyt kun siitä vielä maksetaan, niin mikäs tässä on melskatessa.

Toisaalta olen huomannut jo tässä lyhyehkössä ajassa itse kasvaneeni ihmisenä, mitä tuohon kyseiseen pestiin tulee. Osaan suhtautua tuolla asiakkaina oleviin ihmisiin siten, että kohtaan heidät aidosti ihmisinä, ilman minkäänlaista ennakkoasettelua ja toisaalta startatessani kotimatkalle päivän päätteeksi, pystyn vajaan puolentoista tunnin kotimatkalla jäsentämään päivän tapahtumat siten, ettei minun tarvitse niitä enää kotona sen enempää pohdiskella. Aikaisemmin ärettömän läheisriippuvaiselle ihmiselle tämä on varsin oiva esimerkki siitä, että toipumista tapahtuu myös tällä osa-alueella.

Mutta nuo ihmiset tuolla. Voi luoja että minä monesti mietin töissä ollessani sitä, miksi ihmiset joutuvat tahtomattaan elämässä pakenemaan elämää ja itseään päihteisiin. Toisaalta kun omaan vahvan oman kokemukseni asioissa, ymmärrän heitä kyllä, mutta samalla toivoisin voivani tehdä oman osuuteni asioissa siihen, että meillä Suomessa panostettaisiin nykyistä enemmän kyseisten ongelmien kanssa painiviin ihmisiin. Siellä nimittäin on aivan käsittämätön pontentiaali käyttämättömänä. Uskomattoman hienoja ihmisiä olen jo tässä matkani varrella, niin vapaaehtoisena, kuin sittemmin työrintamalla saanut kohdata.

Ymmärrän kuitenkin olevani voimaton suhteessa omiin kuin toistenkin riippuvuuksiin nähden, yksin. Juuri sen vuoksi en yritäkään yksin, vaan annan oman panokseni yhteiseen taisteluun, jossa jokainen päihteiden orjuudesta vapautuva ihminen on osoitus siitä, että hyvä vaikuttaa ja voittaa lopulta. Ne ihmiset, jotka syystä tahi toisesta näistä karmeista sairauksista eivät onnistu ainakaan vielä irtaantumaan, ovat silti saaneet ainakin hetken kokea aitoa välittämistä, joka varmasti jättää heihin jokaiseen ikuisen jälkensä. Mistä tiedän? Siitä, että jokainen ihminen joka on tielleni elämässä eksynyt, on jollain tasolla vaikuttanut minuunkin.

Veikko Lavia siteenratakseni:

Ihmisiä on kuin muurahaisia,
ne loputonta polkuansa taivaltaa.
On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia,
niin ettei heitä toisistaan voi eroittaa.
Kurkistaa jos voisi sielun syvyyteen,
niin kahta samanlaista eipä ois.
Ken katsoo kauneuteen eikä hyvyyteen,
häneltä monta ystävyyttä jääkin pois.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen.
Jokainen elämä on tärkeä.
Jokainen ihminen vain elää hetken sen,
sen minkä kohtalo on hälle määräävä.

Nyt kiitollisin mielin keskittymään viikonloppuun. Tiedossa lasten kanssa kirmailua sekä pihatöitä. Voisinko enempää pyytää. :)

Kirjoitettaessa soi Jokainen ihminen on laulun arvoinen