Toinen mahdollisuus

Nyt miettien elämä on tarjonnut tielleni jos jonkinmoista kiveä, kantoa sekä kuoppaa. Kaikesta huolimatta yhä selkeämmin ymmärrän tänään sen että se miten asioihin itse suhtaudun, on hyvinkin oleellista.

Aikaisemmin elin monilla tavoin ajatellen olevani oman elämäni uhri, jolle vain syystä tahi toisesta tarjoillaan vastoinkäymisiä toisensa perään. Aina koin etten itse voinut asioissa mitään. Tottahan se toisaalta olikin tuossa hetkessä, lähinnä vääränlaisesta ajatusmallistani johtuen. En osannut ajatella tuolloin sitä kuinka näilläkin vastoinkäymisillä olisi minulle tarjolla jotakin hyvää.

Muutos alkoi siitä hetkestä kun totesin olevani totaalisen loppu kaikkien taakkojeni alla. Vasta tuolloin tulin halukkaaksi luopumaan omavoimaisuuden harhasta jonka vallassa tuonastisen elämäni olin elänyt ja joka lopulta uuvutti minut kokonaan.

Haparoiden aloin lähestyä muita ihmisiä, vaikka se aluksi pelotti melkeinpä enemmän kuin se että olisin lopullisesti tuhonnut itseni. Silti päivä päivältä. Kokemus kokemukselta aloin huomata tuon kaiken antavankin elämääni juuri niitä voimia mitä tuossa hetkessä kipeästi tarvitsin.

Pala palalta luottamus kasvoi ja samalla opin aina jotakin itsestäni sekä elämästä. Jotakin sellaista jonka avulla aina seuraava päivä oli edellistään helpompi kohdata.

Lopulta tullaan tähän päivään. Päivään jossa tiedostan olevan kaikki se mitä elämässä tänään tarvitsen. Silti, yhä tänäänkin olen sen saman kysymyksen äärellä kuin tuolloin vuosia sitten, päätyessäni totaaliseen umpikujaan elämässäni. Kysymys kuuluu yhä, haluanko taistella elämässäni ja asioissani yksin, vai luovutanko oikealla tavoin tuosta jo loputtoman monet kerrat toivottomaksi todenneestani taistelusta, turvaten toisiin ihmisiin.

Tähän hetkeen totean etten halua enää taistella. Haluan luovuttaa ja samantien kun tuo ajatus ja asenne päähäni asettuu, huomaan helpotuksen hiipivän sisimpääni. Minun ei tarvitse jaksaa yksin.

Olen tässä työreissuillani tavannut mitä erilaisimpia ihmisiä, samalla sivusilmällä seuraten eri medioissa vellovaa keskustelua pakolaisista sekä hallituksen leikkauksista. Todeten hyvin pitkälti omien elämänkokemusteni kautta sen kuinka suunnaton energialataus sisältyykään pelon tunteeseen. Lähes käsittämätön.

Asia jota kovin harva tulee huomanneeksi on se että pelon tunteen ohjaamana ihminen kuin huomaamattaan tulee toteuttaneeksi sen miltä toivoisi välttyvänsä.

Otetaan nyt sitten tarkasteluun kumpi tahansa edellä mainitsemistani asioista. No, otetaan molemmat.

Eikö ihminen joka pelkää jotakin, tule tuon tunteen vallassa tehneeksi jälkeenpäin miettien lähes käsittämättömältä tuntuvia peliliikkeitä. Jos minä esimerkiksi aikoinaan pelkäsin ihmisiä, aloin kuin vaistonvaraisesti ohjautua siten että pyrin minimoimaan mielikuvitukseni luomat uhkakuvat suhteessa muihin ihmisiin. Samalla varmistaen vain sen että ennenpitkää päädyin totaaliseen yksinäisyyteen. Josta käsin tarkasteltuna ystävällisinkin ihminen oli käsittämätön uhka tuolla valheelliselle turvalleni.

Nyt miettien, jos yhä eläisin noiden pelkojeni ohjaamana, varmistaisin kaikin keinoin sen ettei minun tarvitsisi kohdata tuota kuollakseni pelkäämää asiaa, eli toisia ihmisiä. Aivan samoin koen toimivani tilanteessa jossa esimerkiksi nämä paljon parjatut pakolaiset olisivat minulle uhka. Varjelisin henkeni kaupalla mielikuvitukseni luomaa turvallisuuttani, samalla vain varmistaakseni sen ettei koskaan tule koittamaan se hetki jossa joutuisin kohtaamaan tuon sisälläni vellovan pelon tunteen.

No mitä haittaa siitä olisi? Se että siinä samalla kaikessa yksinäisyydessäni tulisin estääkseni itse itseltäni mahdollisuuden tutustua mitä uskomattomampiin ihmisiin. Jos jotakin niin sen olen ihmispeloista erkaantuessani oppinut, että juuri ne ihmiset joita eniten pelkäsin, olivat niitä ihmisiä joilla tavalla tahi toisella oli eniten opetettavaa itsestäni. Tänään kun uskallan kohdata ihmisen ihmisenä, tulen lähes päivittäin oppimaan itsestäni jotakin. Jos siis vaihtoehtoina on elää pelon alla, kokien kaikki erilaisuudet uhkana tai elää pelon tunteesta vapaana, kohdaten erilaisuus mahdollisuutena, valintani tänään on vapaus. Pelko on nimittäin tunne minkä kanssa en kovin kauaa enää nykyhetkessä halua hengailla.

Entäs sitten pelko suhteessa näihin kaavailtuihin leikkauksiin? Kun itse olen pelännyt talouteni puolesta, olen sitä epätoivoisemmin toiminut, mitä enemmän tuo pelon tunne on talouttani varjostanut. Aivan samoin kuin ihmispelot, niin myös uhkakuvat talouteni osalta ovat asia josta vapautuakseni, minun on tullut kohdata se mitä kaikista eniten pelkäsin, eli talouteni romahtaminen. Kun viime vuonna jo toistamiseen elämässäni koin tuon, tulin todenneeksi sen että ensimmäiselle kertaa säntäsin suoraa pakoon kaikkea sitä vastuuta mitä tilanne toi. Tänään ymmärtäen tuon olleen yksinkertaisesti kyvyttömyyttä kohdata asioita ja ongelmia sellaisenaan. Pitkään vielä raitistuttuani sätin itseäni siitä etten tuolloin kyennyt enempään. Tänään jo katsellen tuota tuon hetkistä minääni jo huomattavasti lempeämmin ymmärtäen. Siitä huolimatta viime vuoden henkilökohtainen lama taloudessani ei tuntunut yhtään sen helpommalta kohdata, mutta aikaisempaan verraten nyt minulla oli työkaluja, resursseja sekä ennenmuuta toisia ihmisiä joiden avulla vältyin tuota pahaaoloa pakenemasta.

Kohtaamalla asiat sellaisenaan, tulin todenneeksi sen että vaikka kuinka epätoivoiselta tilanne jossain kohtaa näyttäisikin, kun rivakasti tartun toimeen, toteuttaen oman osuuteni asioissa, elämä kyllä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, asioiden järjestyessä ajallansa.

Nyt mietinkin omassa elämässäni sitä, näihin hallituksen kaavailemiin leikkauksiin liittyen, että poteroitten kaivamisten, saati barrikaadien pystyttämisten sijasta keskitän energiani siihen mitä osaltani voin asioissa tehdä, jottei näitä leikkauksia tarvitsisi jatkossa ainakaan allekirjoittaneen edesottamuksista johtuen toteuttaa. Tiedostan nimittäin vastuuni asioissa ja siitä syystä koenkin että olisi varsin kohtuutonta kohdallani alkaa näitä ratkaisuja sättimään, sillä tavalla jos toisellakin koen olevani osa sitä kokonaisuutta johon nämä leikkaukset kohdistuvat. Nimittäin Suomen kansaa.

Nyt pyydänkin sinua pysähtymään hetkeksi pohtimaan sitä että minkä tunteen ohjaamana sinä tänään työskentelet? Jos suhtautumisesi toisiin ihmisiin on kovin negatiivinen, saati vihamielinen, niin kysy itseltäsi rehellisesti mitä pelkäät. Vastaus voi nimittäin olla kuten minulla aikanaan, avain vapauteen.

Kun ihminen elää tehden valintoja rakkauden ohjaamana, muut ihmiset, kuten myös vallitsevat olosuhteet ovat tuolta tunteesta käsin tarkasteltuna uhkien sijasta mahdollisuuksia. Siitä syystä tänään valitsen pelon sijasta rakkauden.

Lopuksi taas palanen valmisteilla olevasta ooppuksestani:

Ihmispelot

Olen aina pelännyt jotakin. Eniten toisia ihmisiä. Luulotellen heidän ainoa motiivinsa olevan itseni satuttaminen. Vasta seistessäni oman elämäni savuavilla raunioilla, havahduin toteamaan sen ettei nämä muut ihmiset minua halunneet satuttaa, vaan minä itse. Toisin sanoen, eivät nämä ihmiset olleet koskaan olleetkaan minulle se todellinen uhka. Minä olin.

Ajattelin kirjoittaa asiasta joka on vasta viimeaikoina omassa elämässäni osoittautunut onnistuvan, nimittäin irtipäästäminen.

Luoja yksin tietää kuinka ankarasti olen elämässäni taistellut itseni sekä mitä erinäisimpien asioiden kanssa. Uskon vahvasti etten todellakaan ole tässä asiassa mitenkään ainutlaatuinen. Meillä ihmisillä on ihmeellinen taipumus vaikeuttaa omaa elämäämme sekä omaa oloamme takertumalla asioihin, joiden järjestymiseen ei lopulta vaadittaisi muuta kuin irtipäästäminen.

Miksi sitten itse olen tietentahtoen vaikeuttanut elämääni. Uskon tämän kohdallani kumpuavan pelosta. Kun pelkään jotakin, takerrun yhä tiukemmin mitä erilaisimpiin asioihin, ihmisiin, vääriin toiminta- ja ajatusmalleihin jne. jne.

Miksi sitten on niin äärettömän vaikeata hellittää, löysätä, antaa periksi ja päästää irti? Omalla kohdallani kaikki nivoutuu siihen ajatusharhaan, että minun tulisi itse selvitä elämästäni yksin. Tästä johtuen luottaminen johonkin on äärimmäisen vaikeata. Hetkittäin liki mahdottomuus.

Onnekseni elämä tietää mikä minulle on parhaaksi ja tästä johtuen se kerta toisensa jälkeen tarjoaa minulle mahdollisuuden opetella tuota luottamusta. Tänään ymmärrän jo sen että liika tieto on itselleni pahasta. Jossain kohden se on auttanut minua ymmärtämään itseäni sekä elämää, mutta aivan näiden perustavaa laatua olevien asioiden äärellä se on enemmän haitta kuin hyöty.

Otetaanpa vaikka esimerkiksi rakkaus. Jos kuvittelen tietäväni mitä tuo elintärkeä asia elämässäni merkitsee, olen jo kadottanut kosketukseni siihen. Rakkaus mielestäni on asia jota ei voi määritellä. Se pitää kokea, tuntea, vastaanottaa ja antaa eteenpäin.

Toinen hyvin samankaltainen asia on nöyryys. Elementti jonka varaan rakennettuna elämä on varsin tukevalla ja vakaalla perustalla, mutta mikäli alan omilla aivoillani määritellä tuota asiaa, lipuu se samantien sormieni välistä kuin vesi.

Tässä juuri mielestäni kulminoituu yksi elämäni tämän hetken tärkein oivallus. Ei näitä meille jokaiselle elintärkeitä asioita ole tarkoitus määritellä, vaan pelkästään kokea, elää ja hengittää elämässämme.

Lopuksi vielä toinen esimerkki irtipäästämisestä. Olipa tämän hetken ongelmasi mikä tahansa, ylipainon tai riippuvuuden, työn tai talouden tai minkätahansa elämääsi "haittaavan" osion saralla, suuri palvelus jonka itsellesi voit juuri nyt tehdä on päästää siitä irti. Sillä minä esimerkiksi olen usean vuoden ajan taistellut takertuen talousongelmiini, ymmärtämättä yhtään sitä että mitä enemmän taistellen takerrun, sitä vähemmän elämä voi minulle sitä itselleni parasta antaa. Vasta kun luovutan näennäisen hallintani asioista, elämä tulee yli puolitiehen vastaan, antaen sekä suuntaviivat että voimavarat, joiden avulla asiat asettuvat uomiinsa juuri siten kuin itselleni parhaaksi on.

Kokeile ja tulet yllättymään siitä kuinka loppuenlopuksi pienillä ponnisteluilla nuo elämääsi ongelmia tuoneet asiat avautuvatkaan. Minä itse olen oman onneni esteenä. Ei elämä, saati muut ihmiset. Kokeile, sillä ainoa mitä tulet menettäneeksi uskaltautuessasi kohtaamaan pelkosi ja luottamaan, on se armottoman tuntuinen piina jota takertuminen elämääsi on tuonut.

"Hellitä hyvä hullu, hellitä."

"Usko siirtää vuoria". Tuo lause on kovin konkreettisella tavalla syöpynyt alitajuntaani viimeisen kymmenen vuoden periodilla. Olen nimittäin tuona ajanjaksona saanut läpikäydä elämäni tuskaisimmat, mutta samalla myös vapauttavimmat taipaleeni, löytääkseni tien vapauteen.

Aikalailla päivälleen kymmenen vuotta sitten elin elämäni pimeintä aikaa, vaikka juuri valoisinta vuodenaikaa vietettiinkin. Erilaiset riippuvuudet ja niiden orjuudessa eläminen olivat nimittäin sysänneet minut niin sysimustaan pimeyteen, etten tuolta koskaan enää uskonut nousevani. Toisin kuitenkin kävi. Miksi?

Yksi suurimmista muutoksista tuolloin tapahtui ajatusmaailmassani. Kun ihminen herää päivystyksen tarkkailuosastolla, todetakseen juuri edellisenä yönä ajaneensa autolla niin lujaa kuin sillä pääsi, moottoritien kaistojen väliseen pylvääseen päättääkseen päivänsä, on melkoinen ihme että hän ylipäänsä tuon rysäyksen jälkeen herää, saati ilman minkäänlaista näkyvää vauriota. "Juopon tuuria", totesi silloin eräs hoitohenkilökuntaan kuulunut ihminen. "Varjelus", totean minä tänään. Tuolloin en vielä ymmärtänyt tuosta yhtikäs mitään, vaan sen sijaan allekirjoitin tuon hoitsun lausahduksen 110 prosenttisesti. Mutta toisaalta juuri tuosta rysäyksestä sai alkunsa eräs vapauttavimmista matkoista mitä neljän vuosikymmenen aikana elämässäni olen saanut tallustella. Tuskainen, mutta vapauttava.

Aloin nimittäin tuosta hetkestä alkaen pohtia elämääni hieman eri tavalla. Silti vielä usea itsemurhayritys tuli kokea, ennen kuin isäni yrityksen sijasta onnistuessaan tuossa, sain konkreettisesti kokea miltä läheisestä tuntuu läpikäydä tuo karmaiseva kokemus, kaikkine kysymyksineen sekä itsesyytöksineen.

Tänään ymmärrän myös sen, että isäni poismeno oli se viimeinen niitti, jonka myötä tulin halukkaaksi tekemään mitä tahansa, ettei omien lapsieni tarvitse kokea sitä suunnatonta surua ja tuskaa, minkä itse isäni poismenon myötä jouduin läpikäymään. Kaikella tarkoituksensa, sanotaan ja voi poijaat että minä allekirjoitan myös tuon lauseen omien kokemuksieni kautta. Ilman näitä kaikkea, en olisi se ihminen joka tänään olen. Niin hassua kuin se on, olen kiitollinen kaikesta siitä kivusta jonka elämässäni olen läpikäynyt ja yhä käyn. Tuo kipu nimittäin riisuu minusta vain sitä suunnatonta väärää ylpeyttä, joka estää minua luottamasta toisiin ihmisiin ja elämään.

Muistan elävästi sen, kuinka raittiuteni alussa läpikävin elämäni suurimmat pelkotilat. Olinhan kaiken tuon sisälläni vellovan pelon tuupannut vuosia taka-alalle juurikin mitä erinäisimmin keinoin, mitä erilaisimpien riippuvuuksien avulla. Enää minulla ei ollut muuta keinoa kuin kohdata se ja ehkä kuvainnollisinta tuon pelon määrälle on se, että loputtoman monet kerrat löysin itseni lattialta polviltani, itkien pyytämässä apua. Rukoilin, uskomatta yhtikäs mihinkään. Luin raamattua, samalla järkeistäen sen olevan täysin järjetöntä. Luin, rukoilin, rukoilin ja luin silti. Ymmärtämättä yhtään mitä hittoa olin oikein tekemässä. Tänään ymmärrän. Opettelin uskomaan johonkin. Onneksi opettelin.

Tuosta uskomaan opettelusta kasvoin nimittäin elämääni yksi suurimmista voimavaroista, jonka varassa tänäänkin tiedän voivani elää elämää, luottaen siihen että kaikki on hyvin. Niin hassulta, tai lapselliselta kuin tämä kaikki saattaakin tuntua, niin juuri tämä usko johonkin on asia johon en koskaan uskonut oppivani, mutta jonka myötä olen saanut kasvaa vapaaksi kaikista niistä orjuuttavista kieroumista, joita elämäni on ollut pullollaan.

Aikaisemmin minä pelkäsin "uskovaisia". Ajattelin nimittäin niin että he tartuttaisivat minuun tuon saman hihhuliuden, jollaisina heidät tuolloin, armottomien ennakkoluulojeni alla eläessäni koin. Vähänpä tiesin elämästä tuolloin, saati ihmisistä tai itsestäni.

Pitkä matka on tullut kuljettua noista päivistä, mutta jokainen askel on opettanut minulle jotakin. Tänään olen ainakin huomattavan paljon vähemmän ennakkoluuloinen, saati tuomitseva. Vaikkakaan minusta ei tullutkaan "hihhulia" jollaiseksi uskomaan oppiminen mielestäni tuolloin ihmisen tekisi. Pelkäsin myös uskoa sen vuoksi, että ajattelin sen automaattisesti merkitsevän sitä ettei enää sen jälkeen muuta tekisi kuin julistaisi Jumalan sanaa turuilla ja toreilla, saaden vain ihmisiltä paheksuvia katseita.

Ehkä moni minuakin tänään katselee paheksuvasti, vaikken juurikaan julista yhtikäs mitään. Pyrin sen sijaan elämään todeksi sitä rakkautta, minkä usko elämääni on tuonut. Vaikkein varsinaisesti hurahtanutkaan mihinkään. Ajattelin nimittäin niin, että ihminen parahtaen hurahtaa uskoon tai sitten ei ensikään ole uskossa.

Minä elän tänään uskossa. Olen elänyt jo useiden vuosien ajan, mutta hurahtamisen sijasta olen päivä päivältä enenemässä määrin kasvamassa siihen kiinni. Parasta tässä kasvussa on kohdallani se, että tuntiessani itseäni, tiedän että jos johonkin olisin hurahtanut, olisi se kohdallani kuihtunut yhtä nopeasti kuin kukoistikin, mutta hitaasti kasvaessa, muutoksista tulee kohdallani pysyviä.

No mitä tämä kaikki on elämääni sitten suonut? Elämän. Kaiken, enemmänkin. Ymmärryksen sekä kyvyn hyväksyä elämää, itseäni ja ihmisiä. Rakkauden, jollaista en edes tiennyt olevan. Vapauden kaikesta siitä suunnattomasta pelosta jonka alla vuosikymmeniä kipuilin. No mitä tämä kaikki on minulta "vaatinut"? Luopumista. Vain ja ainoastaan periksi antamista siitä, etten yksinäni selviä. Tuon luopumisen myötä myös yksinäisyys on poistunut elämästäni kokonaan. Olenhan nimittäin saanut opetella suvaitsevaisuutta, minkä myötä en enää koe tarvetta määritellä ihmisiä, vaan voin avoimin mielin aina tutustua uusiin ihmisiin ja sen myötä saada kokea taas yhä enemmän yhteenkuuluvuutta.

"Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan." on lausahdus, jonka myös tänään allekirjoitan. Olen nimittäin saanut elämässä kaiken, mitä ikinä osasin unelmoida. Kaikki sisältää myös sen omasta itsekkäästä mielestäni ei niin mukavan, mutta juuri sen mitä milloinkin olen eniten tarvinnut vapautumiseeni oman mieleni vankilasta.

Jos joku tänään kysyy minulta mitä raittius kohdallani on, vastaan ykskantaan että vapautta. Sitä se nimittäin kaikkineen on. Vapautta olla. Vapautta elää. Vapautta uskoa. Vapautta rakastaa. Vapautta olla rakastettu.

Tuo ylläoleva maisema on viime aikoina tullut kovin tutuksi, olenhan viimeiset parisen kuukautta viipyillyt useita öitä työreissullani Peurungalla. Nyt viikolla, kun taas tavoilleni uskollisena istuskelin aamusella, katsellen järvenselälle, koin sisältäni nousevan kaipauksen. Mistä tuo kaipaus kumpusi? Hetken aikaa tuota tunnetta mutusteltuani totesin sen yhä nousevan kyvyttömyydestä hyväksyä itsensä tällaisenaan. Tämä kyvyttömyys hyväksyä, on minulle itseni suhteen varsin tuttu tunne. Joskin samaan hengenvetoon on todettava se, että tuo tunne nousee enää vain kovin harvoin, kun se aikaisemmin oli jatkuvasti läsnä.

Ihminen joka jatkuvasti sisällään kokee olevansa hylkiö, kasvaa väkisinkin käsitykseen ettei koskaan kelpaa omana itsenään. Tuota ulkopuolisuuden tunnetta yritin lähes pakonomaisesti juosta karkuun mitä erinäisimmin keinoin, kunnes tulin pakomatkallani tieni päähän. Kohtaan jossa en päässyt enää karkuun. Tuossa kohden koin sellaisen tyhjyyden, joka pakotti minut luopumaan omista suojauksistani sen, että avun vastaanottaminen tuli ylipäänsä mahdolliseksi.

Pitkä matka on tuosta hetkestä kuljettuna. Osaltaan kiitos tuon matkan, aika on tehnyt tehtävänsä. Mutta suurin muutos on kuitenkin tapahtunut siinä, kun en enää yksinkertaisesti kyennyt jatkamaan pakomatkaani, minun tuli opetella luottamaan toisiin ihmisiin ja elämään.

Toisiin ihmisiin luottaminen on mullistanut elämäni. Olenhan tuon luottamuksen kautta oppinut jo kokolailla paljon hyväksymistä suhteessa itseeni. Itseni hyväksymisen kautta olen myös oppinut aivan uudella tavoin kunnioittamaan toisia ihmisiä, heidän ihmisarvoaan. Aikaisemmin kun itse koin itseni arvottomaksi, samalla tavoin kokien myös kaikki muut. Elin ja hengitin totaalista yksinäisyyttä, joka syveni ja pimeni päivittäin.

Tänään kykenen jo kohtaamaan ihmiset, mikä osaltaan kuvastaa taas sen, että kykenen kohtaamaan itseni. Tällainen peilaus on yksi suurimmista oivalluksista elämässäni. Peilaus jonka kautta olen löytänyt suurimman osan minuuttani, ollen tänään jo lähes kokonainen.

Vielä joitain palasia puuttuu ja tämän huomaa siinä, kun tietyssä hetkin saa itsensä vielä kiinni vanhoista, itselleen haitallisista toiminta- ja ajatusmalleista. Silti kuitenkin koen olevani siinämäärin eheytynyt, ettei minun enää erikseen tarvitse ottaa aikaa, saati tilaa tutkaillakseni mistä milloinkin jokin negatiivinen tunnetila aiheutuu. Se yleensä tässä hetkessä kun on jo likipitäen samantien selvillä.

Esimerkkinä voisin kertoa sen, että kun oma isäni poti tuota samaa arvottomuuden tunnetta, tiedostamattaa sitä yhtään, hän kuin automaattisesti kasvatuksessaan siirsi sen meihin lapsiin ja ilman jatkuvaa prosessointiani minä olisin tahtomattani antanut tuon sukupolvien ylitse jatkuvan ketjun vain kasvaa kasvamistaan, mutta koska tässä hetkessä olen jo kokolailla sinut itseni kanssa, voin jatkuvan rankaisemisen sijasta arvostaa ja kunniottaa itseäni siinämäärin, että tulen kuin automaationa siirtämään omille lapsilleni armollisuutta, enkä rankaisua suhteessa itseensä.

Näitä sukupolvien yli siirtyviä juttuja olen huomannut itsessäni paljonkin. Lohdullista siitä tekee se, että aina sitä mukaan kun jotakin tiedostan, on se merkki siitä, että osaltani voin tuota ketjua olla katkaisemassa, enkä tietentahtoen siirtämässä eteenpäin.

Itsensä hyväksymisen kautta olen siis oppinut arvostamana myös muita ihmisiä. Ymmärtäen samalla sen, että mikäli olen tuomitsemassa jonkin toisen ihmisen, tulen samalla huomaamatta tuomitsemaan itseni. Toista kun ei yksinkertaisesti kykene tuomitsemaan, ilman että ennen pitkää tavalla tahi toisella tulisi tuominneeksi myös itseään.

Surullisen tästä tietoisuudesta taas tekee se, että sen myötä alan havainnoida ympärilläni loputtoman määrän ihmisiä, jotka epätietoisuudessaan jatkavat väsymiseen asti itsensä pakenemista. Yksi konkreettisin esimerkki tästä on päihteiden käyttö. Ihminen joka on itsensä kanssa sinut, ei tarvitsisi päihteitä yhtikäs mihinkään. Älkääkä käsittäkö väärin, en ole ollenkaan niitä miehiä, joka olisi tuomitsemassa päihteet tai niiden käyttäjät, vaan ykskantaan pohdin tässä ääneen sitä, kuinka surullisen yleistä kyseisen asian äärellä operointi maassamme onkaan.

Ajatellaan nyt hetki vaikka sitten jotain yleisötapahtumia. Itselleni konkreettinen tuollainen tilaisuus ja siihen osallistuminen oli viime maanantaina, kun vaimoni kanssa kävimme katsomassa Peurunka Areenalla esiintynyttä Haloo Helsinkiä.
Olisikohan konsertissa karkeasti arvioiden ollut jotakuinkin tuhatkunta katsojaa ja kovin paljoa en valehtele, jos sanon että me vaimoni kanssa, olimme järjestysmiehiä ja muuta henkilökuntaa lukuunottamatta ne harvat, jotka kyseisen konsertin seurasivat selvinpäin. Tuohon määrään mahtuukin sitten monen näköistä alkonkäyttäjää. Oli niitä joilla oli hilpeää. Niitä jotka itkivät. Örvelsivät. Sammuivat. Itse nautin keikasta suunnattomasti, mutta samalla huomaten itselleni nousevan surun tunteen siitä, kuinka ihmiset enää kovin harvoin osaavat pitää hauskaa selvinpäin. Toisaalta osa tuosta surusta kumpusi kylläkin siitä muistikuvasta, kun itse päihteitä käyttäessäni otin osaa mitä erilasimpiin konsertteihin ja festareille. Ollen enempi vähempi päisällänsä joka kerta. Silti kokien aina tuon huuruisen ja turran olon takanakin tuota kyvyttömyyttä kuulua joukkoon. Omalla kohdallani tämä kumpusi kyvyttömyydestä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Nyt miettien väitänkin melkoisella todennäköisyydellä sen, että omalla kohdallani olisi voinut elämässä käydä kokolailla toisin, sikäli kun olisin jo varhaisessa lapsuudessani oppinut terveellä tavoin arvostamaan ja armahtamaan itseäni. Joskin samaan hengenvetoon todeten sen, etten kylläkään osaisi kuvitella elämäni menneen millään muulla tavoin kuin miten se meni ja tästä kaikesta oppineena toteankin, vahvasti tiedostavani tässä hetkessä sen, että sikäli kun itselläni jotakin tehtävää suhteessa omiin lapsiini tai heidän tulevaisuuteensa on, tulen tekemään kaikkeni siinä että he osaavat arvostaa itseään juuri sellaisena kuin joksi heidät on tänne elämään luotu.

Lopuksi totean vain sen, että tuo konsertti oli taas yksi esimerkki kohdallani siitä, mitä päihteetön elämä minulle tullessaan toi. Aikaisemmin kun en edes sekakäyttöpöllyssä olisi enää loppuajasta kuvitellut kykeneväni tuollaiseen tilaisuuteen osallistuvani, niin paljon kaikkea ja kaikkea loppuajasta pelkäsin. Tänään, kiitos raittiuden, en enää pelkää.

Lopuksi siteeraan kappaleen, jossa mielestäni on paljon samaa kuin omassa elämässäni on ollut ja yhä on. Siispä, Kuussa tuulee:

Jos lähden rakkautta etsimään,
olen varma se ei vastaan tuu.
Mut jos lähden vaan elämään
niin saatan joskus rakastuu,
ja uskon et asiat tapahtuu.
Ja sen huomaa kun jokin suuri eteen astuu.

Tartu kädestä käteen,
laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen.
Hyppää täysillä joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä,
niin elävinä.
Pystymme kuulemaan,
jos kuussa alkaa tuulemaan.

Pääsin taas kerran aloittelemaan työtä, josta nautin. Ihmisten kanssa matkaaminen heidän minuutensa äärelle on matka jolla jokainen päivä tuo eteen uudenlaisia ihmeitä. Ihminen joka on vuosikymmeniä pitänyt mitä erilaisimpia asioita kätkettynä syvälle sisimpäänsä, alkaa uskaltautua katsomaan omaan pimeyteensä, löytäen sieltä ihmeellisen valon.

Parasta kaikessa on se, kun itse on saanut tehdä saman matkan omassa elämässään ja tuon taipaleen takaa on avautunut se tietoisuus, ettei minun tarvitse ketään yrittää pelastaa mistään, riittää kun kuljen rinnalla, kuunnellen, ollen läsnä.

Kun ihminen jossain kohtaa elämäänsä, tekee tietoisesti tai tiedostamattaan päätöksen rakentaa ympärilleen betonimuurit, joiden läpi hän ei aio päästää ketään, on hyvin ymmärrettävää ettei tuota muuria murreta yhdessä päivässä tai viikossa, mutta kun siihen pikkuhiljaa yhdessä työskennellen saadaan aikaiseksi pieniä halkeamia, niistä kuin ihmeellisellä tavoin alkaa virrata voimaa tuohon ihmiseen sekä rohkeutta romuttaa tuo suojauksensa.

Tuntuu hassulta ajatella sitä, kuinka meitä Suomalaisia pidetään monin osin eräänlaisina jörriköinä, jotka eivät puhu asioistaan kenellekään, paitsi tukevassa humalassa. Kun sitten tuosta humalasta tai muusta apukeinosta tuleekin itse ongelma, tarvitaan luottamuksellinen ilmapiiri, tai vastaavasti yhdistävä ongelma ja sen jälkeen puhuminen alkaa kuin itsestään.

Toisaalta juuri puhuminen on osoittautunut niin omassa elämässäni kuin nykyisellään työssänikin sen ihmeellisen voiman mikä tuohon sisältyy. Kun ihminen uskaltautuu puhumaan asioistaan, alkaa hyviä asioita tapahtua. Tästä seuraa se väistämätön seuraus, että pitkään kadoksissa ja kätkettynä olleet tunteet saavat tilaa tulla kuulluksi ja nähdyksi, vapauttaen ihmisen suunnattoman taakan alta katselemaan elämää aivan uusin silmin.

Surullista asioissa on lähinnä se, että meidän tulee kokea elämässämme monin eri tavoin totaalinen tappio, ennen kuin olemme valmiita uskaltautumaan turvautua johonkin toiseen ihmiseen. Parempi tietysti edes silloin, mutta toisaalta toivoisi tuon tapahtuvan jo varhaisemmassa vaiheessa, kuin silloin kun on kyse elämästä ja kuolemasta. Ehkä toisaalta tässä kuitenkin piileekin koko asian kauneus. Kun ihminen saavuttaa elämässään tilan, jossa ainoa läsnä oleva tunne on totaalinen toivottomuus, niin vastavuoroisesti toivoa ei tarvita kuin hyppysellinen ja ihminen alkaa kuin automaattisesti ohjautua tuota tunnetta kohden ja tiedostamattaan auttaa itse itseään eteenpäin.

Nyt miettien ymmärrän omalla kohdallani kaikkien tapahtumien tarkoituksen. Ilman noita tapahtumia en olisi tässä hetkessä ihminen joka olen, enkä varmasti kykenisi kulkemaan kenenkään toisen ihmisen rinnalla askeltakaan, ilman että alkaisin elää tuon toisen ihmisen elämää. Tänään minun ei tarvitse, sillä tiedän että meillä jokaisella on omansa. Mutta siitä juuri paljastuukin yksi elämän kauneus. Kun noita monin tavoin erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia elämänkohtaloita alkaa toisten ihmisten kanssa jakamaan, muodostuu siinä parhaimmillaan läpi elämän kestäviä ihmissuhteita. Ihmiselle joka elämässään on kokenut totaalisen tyhjyyden, yksinäisyyden, nämä ystävyyssuhteet ovat kultaakin kalliimpia.

Kaikella siis tarkoituksensa. Todellakin.

Ihminen joka lähes läpi elämänsä on pelännyt, saa elämäänsä kaiken mitä ikinä on uskaltautunut unelmoimaan, löytäessään kaiken kauheuden jälkeen sisälleen rauhan ja turvallisuuden tunteen.

Kuten todettua, aina ei näin ole ollut. Ei todellakaan.

Kun ihminen kasvaa ja varttuu pelossa, siitä ajanmyötä kasvaa niin tiivis osa identiteettiä, ettei enää kohta osaa kuvitella elävänsä ilman tuota hyytävää tunnetta.

Kun ihminen tarpeeksi kauan viettää aikaa tuossa tunteessa, siihen jotenkin ihmeellisellä, sairaalla tavalla kiintyy. Kiinnittyy.

Nyt miettien, vielä joitain vuosia sitten en uskonut että voisin viettää elämää johon tuo epämiellyttävä tunne ei nivoutuisi mukaan. Elämää jossa jokaista kauppareissua ei tarvitsisi ajoittaa hiljaisempaan hetkeen päivässä saati suunnitella päässään etukäteen.

Olen oppinut pelkoni opastamana äärettömän paljon. Vähäisimpänä, todella nopeaksi shoppailijaksi. Huumorilla höystettynä jos saisin minuutin aikaa ostaa ilmaiseksi niin paljon tavaraa kuin ehtisin, osaisin varmaan kerätä vuoden ruokatarpeet seitsenhenkiselle perheelleni.

Aikaisemmin ei kylläkään naurattanut. Pelko tai paniikinsekainen kauhu kun pahimmillaan lamaannuttaa ihmisen. Minulla, varsinkin rauhoittavat lääkkeet aiheuttivat vain oireiden pahenemista ja lisääntyvää lääkitystä. Lopulta oireet ilmaantuessaan aiheuttivat fyysisesti pahan olon. Oksensin kuin pahimmassa vatsataudissa. Sillä erotuksella, että samalla koin armotonta pakokauhua.

No, kuinka tuosta epämiellyttävästä ystävästä sitten vieroittauduttiin? Oikeastaan kaikki hyvä sai alkunsa äärimmäisestä pahuudesta. Toisinsanoen väsyin pelkäämään. Väsyin siihen etten enää hetkeksikään kyennyt vaimentamaan päästäni noita pakokauhun tunteita, vaikka mitä aineita kehooni pumppasin. Toisaalta väsyin myös siihen jatkuvaan omalla elämällä leikkimiseen sekä läheisteni rankaisemiseen omien ongelmieni suhteen. Halusin jotakin muuta. Itseasiassa halusin olla se ihminen joka kaikesta sekopäisyydestäni huolimatta sisälläni koin olevani. Se pieni poika joka kaipasi rakkautta, mutta joka samalla pelkäsi myös sitä. Väsyin siis pelkäämään. Halusin kokeilla voisinko edes hetken elää ilman tuota pitkäaikaista matkakumppania.

Kun lopulta olin niin väsynyt kaikkeen, tulin halukkaaksi tekemään mitä tahansa, ettei minun tarvitsisi enää jatkuvasti pelätä. Eipä silti, mitä minulla tuossa hetkessä olisi ollut hävittävänä, olinhan jo pidempään ollut valmis kuolemaan jotta saisin itselleni rauhan. No kuten elämässä yleensä, asiat ei menneet kuten minä halusin, eli en saanut helpotusta hetkessä, vaan todella hitaan mutta samalla äärimmäisen antoisan matkan seurauksena.

Kaikki alkoi siitä että suostuin myöntymään etten yksin selviä. Sen jälkeen opettelin luottamaan yhteen ihmiseen. Toiseen. Kolmanteen. Opettelin kirjoittamaan pahaa oloani ulos. Kohdaten tuon tunteen, pakenematta. Opettelin puhumaan. Tuntemaan. Jäsentämään. Ymmärtämään. Hyväksymään sekä yhtenä tärkeimmistä, opettelin askeleen kerrallaan luopumaan omista ennakkoluuloista ja -asenteista, jotka jo pidempään olivat aiheuttaneet minulle vain lisääntymässä määrin pahaa oloa.

Matka tähän hetkeen on ollut monin tavoin kivulias, mutta tuon matkan myötä olen oppinut itsestäni sekä elämästäni niin paljon, ettei minun enää vähään aikaan ole tarvinnut pelätä. Toisaalta olen saanut elämääni aivan käsittämättömän hienoja ihmisiä sekä mullistavia kokemuksia, kun olen kyennyt tekemään asioita joita en aikaisemmin kuvitellut koskaan kykeneväni tekemään.

Kaiken hyvän lähtökohta kohdallani oli suostuminen muutokseen, tarkoittipa se kohdallani mitä tahansa. Halusin muutosta ja muutosta myös olen saanut. Aikaisemmin kaikkea ja kaikkia jatkuvasti pelänneestä ihmisestä on kasvanut elämään, itseensä ja toisiin ihmisiin luottava ihminen. Ihminen joka käsi sydämellä tässäkin hetkessä voi todeta omakohtaisesti todeta tiedostavansa sen mitä sanat kuten levollisuus, sisäinen rauha tai luottamus parhaimmillaan ihmisen elämässä merkitsevät. Asioita joita ei tässä niin kovin materialistisessä maailmassa ei voi ostaa saati mitata rahassa. Olen saanut uuden elämän.

Alkusysäys tälle kirjoitukselle tuli eilen illalle, kun yhtäkkiä aloin miettiä itseäni ja oli kuin päässäni olisi alkanut ykskantaan takoa ajatus: "Olet sinäkin pelle!"

Ihmettelin tätä, koska siihen nähden kuinka huono itsetunto minulla on joskus ollut, nykyhetkessä koen itseensätutustumis prosessin aikana sen korjaantuneen kokolailla paljon.

No ajatus oli kuitenkin sen verta voimakas, että aloin oikeasti miettiä, mistä tällainen kaiken tyhjäksi tekevä, suhteettoman voimakas suhtautuminen itseensä voisi nousta. Alkaessani illalla nukkumaan, asia ei vielä minulle avautunut, mutta herätessäni se olikin kirkkaampana kuin koskaan. Koulukiusaaminen. Siinä se oli.

Tämä kyseinen asia kohdallani on sellainen, mitä en vielä tänäkään päivänä ole omalla kohdallani käsitellyt loppuun ja sen vuoksi tuo itsensä mitätöiminen palaa kummittelemaan tasaisin väliajoin elämässäni, joko ajatuksen tasolla tai sitten pahimmillaan siten, että teen kuin tahtomattani elämässäni valintoja joiden seurauksena teen tyhjäksi kaiken sen hyvän mitä kovalla työllä olen ensin aikaiseksi saanut.

Luojan kiitos, tämä ei enää vuosiin ole merkinnyt päihteisiin sortumista, saati muitakaan tuhoisimmista riippuvuuksista, mutta toisaalta lopputulos on likimain yhtä kaoottinen. Esimerkkinä mainittakoon nyt jo kohta pari vuotta jatkunut yrittäjyyteni. Talouteni on totaalisen kuralla, ja olen oikeasti ihmetellyt tiettyjä valintojani tällä periodilla. Mutta ehkäpä nyt alan lähestyä sitä pistettä, jossa on oikeasti aika tarkastella kuinka syviä haavoja minuudessani vielä tuosta koko peruskoulun ajan jatkuneesta koulukiusaamisesta onkaan. Nyt nimittäin ymmärrän sen, että olen käsittelemisen sijasta sivuuttamaan koko asian, sillä sen verran kipeä se minulle kaikkinensa on.

Sen verran olen mielestäni asiaa jäsentänyt, ettei minulla tässä kohden enää ole tarve syyttää kiusaajiani mistään. Lähinnä ajatukseni olisi hieman syvällisemmin tarkastella sitä, mitä koulukiusaaminen minun kohdallani on sisimmässäni vahingoittanut, koska sen verran vahvana yhä edelleen riittämättömyyden tunteeni suhteessa itseeni palaa kummittelemaan.

Toinen asia, jonka osaltaan tiedän nousseen juuri kiusaamisesta, on suunnattomat pelot suhteessa ihmisiin ja sen myötä uskaltautumisesta luottaa kehenkään. Enää tänään en pelkää ihmisiä, enkä luottamista, mutta kun nyt mietin sitä että vuosien ajan elin ja hengitin koulumaailmassa jatkuvaa pelkoa nolatuksi tulemisesta, en tässä hetkessä ihmettele sitä että vuosikymmeniä näiden konkreettisten tapahtumien jälkeenkin yhä pelkäsin samaa.

Ihmettelen myös sitä, kuinka onnistuin kaikesta huolimatta luovimaan peruskoulun läpi onnistuneesti, vieläpä monia kiusaajiani paremmin arvosanoin. Jostain olen siis tuohon hetkeen löytänyt voimavaroja, mutta nyt päällimäisenä mielessäni on totaalinen ihmetys.

Mitä tähän jatkuvaan pelkäämiseen tulee, niin vaikka nuo tilanteet koulussa eivät välttämättä aina olleetkaan monen mielestä kovinkaan erikoisia, niin muistan jo hyvin varhain keksineeni mitä erilaisimpia selviytymiskeinoja kyetäkseni pitämään oman tunnemyrskyni päivän aikana kasassa.

Jatkuva pilkkaaminen, nimittely sekä siihen yhdistetty fyysinen kiusaaminen rikkoi minuuteni, sen ymmärrän. Toisaalta muodostaen itselleni kuvan siitä, että minua voi kuka tahansa kohdella miten haluaa. Tämän huomaan toistuvan yhä edelleen tietyissä elämäntilanteissa siten, etten edelleenkään aina osaa pitää kiinni omista rajoistani, vaan annan ihmisten sanoa ja tehdä asioita joita terveen itsetunnon ja omat rajansa tunteva ihminen ei antaisi itselleen tehdä. Toisaalta jossain kohden kyllästyin jatkuvaan pahaan olooni, alkaen itse aiheuttaa itselleni sitä, aivan kuten sillä kykenisin estämään sen ettei toisten ihmisten sanomiset tai tekemiset enää voisi satuttaa. Silti, satuttivat ne yhä edelleen. Minun oli vain jotenkin sairaalla tavalla helpoompi ymmärtää itse itselleni tekemäni vääryys, kun en sitä toisten taholta toteutettuna koskaan voinut ymmärtää.

Tätä kirjoittaessani huomaan taas kerran hyvin voimakkaiden tunteiden nousevan jostain syvältä sisimmästäni, kuin kysyäkseen, olenko valmis niitä kohtaamaan. Tässä, juuri nyt en ehkä vielä täysin valmis ole, sillä juuri tällä hetkellä koen olevani äärettömän väsynyt. Mutta silti toinen puoli minusta toivottaa nuo kaikki tunteet lämpimästi tervetulleeksi, sillä niiden kohtaamisen kautta tiedän saavutettavissa olevan jotakin huomattavan paljon minuuttani korjaavaa. Raskastahan tämä hetkittäin on tämä elely, mutta niin paljon olen elämässäni jo saanut läpi käydä, että tuskin enää mikään asia tai tapahtuma, joka menneisyydestäni kumpuaa, ole sellainen mitä en kykenisi läpikäymään. Enhän onneksi enää näitä asioita joudu kohtaamaan yksin.

Taas kerran on jännä huomata se, kuinka hyvälle tuntuu, samalla kun tuntuu pahalta. Huomaan itsessäni nimittäin sellaisia signaaleja, että tämän asian käsittely eheyttää minua kummasti. Joten uskokaa pois, tähänkin asiaan tulen varmasti täällä vielä palaamaan, sen verran voimakkaana oivalluksena se mieleeni tälle aamua jysähti.

Olen tässä pohtinut sitä, kuinka lähes koko elämäni olen piiloutunut elämältä erilaisten turvarakennelmien taakse, jossa luulottelin olevani turvassa. Huvittavaa kyllä, mitä enemmän elämältä suojauduin, sitä suuremmaksi omat pelkoni kasvoivat.

Olen jo pienestä pitäen oppinut suojautumaan elämän kovuudelta. Yritin totaaliseen uupumukseen asti olla kiltti, ettei kenelläkään olisi minusta mitään pahaa sanottavaa. Toisaalta toinen varsikin lapsuudessani kovasti käytössä ollut suojamekanismini oli rakentaa erilaisia rituaalimaisia tapoja tehdä aina kaikki asiat samalla tavoin ja luulotella siten kykeneväni hallitsemaan elämää ja sen kaoottisuutta.

Mitä kaoottisemmaksi sisäinen elämäni meni, sitä enemmän näitä turvarakenteita pystyttelin. Seuraavana olikin vuorossa pyrkiminen aina ja kaikessa täydellisyyteen. Kun en ikinä epäonnistuisi missään, kenelläkään ei taas olisi minusta mitään negatiivista sanottavaa.

Lopulta kun yritin, päätyen aina samaan mitättömyyden tunteeseen, en enää jaksanutkaan yrittää vaan aloitin loputtoman pakenemisen riippuvuuksiin. Luulotellen että kykenisin esimerkiksi päihteillä hallitsemaan omia tunteitani siten, ettei kukaan koskaan onnistuisi enää satuttamaan minua. Hassua sinällään mitä enemmän päihteitä käytin, sitä epävarmemmaksi sisimmässäni oloni tunsin ja sitä kovempi minun oli ulkokuoreltani olla. Mitä kovempi ulkokuori, sitä vaikeampi kenenkään oli minua aidosti lähestyä. Lopultahan kävikin niin, että löysin itseni totaalisesta yksinäisyydestä. Tilasta johon ei mahtunut mitäään muuta kuin totaalinen toivottomuus sekä suunnaton pelko.

Niin hullulta kuin tuo tuntuukin, olen tässä hetkessä kiitollinen elämälle siitä, että se opasti minut vaikeuksien kautta tähän päivään, sillä vasta täsäs hetkessä olen alkanut sisäistää sen, että ilman tuota totaalisen toivottomuuden tilaa, en koskaan olisi suostunut kuolemaan suhteessa noihin loputtoman moniin rooleihini, enkä sen vuoksi olisi koskaan tullut tietämään mitä aito, oikea elämä todellisuudessaan on.
Minun siis monella tavoin oli kuoltava, voidakseni elää.

Jännä sinällän kaikessa on se, että tiedostan tässä hetkessä omalla kohdallani sen, että olisin aidosti ollut valmis ennemmin oikeasti kuolemaan, kuin kohtaamaan muutoksen aiheuttaman pelon ja epävarmuuden. Luojalle kiitos, hän ei sallinut minun kuolla, vaan pakotti minut kohtaamaan oman itseni.

Tässä hetkessä, jo jonkin aikaa matkaa minuuteeni tehneenä, osaan eritellä itsestäni melkoisen liudan erilaisia suojarakennelmia, joiden alle pilouduin. Milloin olin äärimmäisen kiltti. Ollen toisena ääripäänä todella paha ihminen. Toisaalla pakenin täydellisyyden tavoitteluun, päätyen totaalisen välinpitämättömäksi. Ostin tavaroita, paetakseni todellisuutta. Kohdatakseni henkilökohtaisen konkurssin kautta taas hieman lisää itseäni. On ollut päihteet, lääkkeet, uhkapelit, seksi, opiskelu, vapaaehtoistyö, yrittäjyys jne. jne. muutamia riippuvuuksia mainitakseni. Olen esimerkiksi opiskellut tai ylipäänsä lukenut äärettömän paljon, oppiakseni muka kaikesta kaiken ja tällä tavoin asettanut itseni ihmisten yläpuolelle, ehkäistäkseni kaikenlaisen arvostelun. Lisäksi olen rakentanut omasta elämästäni eräänlaisen laatikon, jonka sisässä olen sitten pientä sievää, mutta niin äärettömän ahdistavaa elämääni erilaisten rutiinien alla elellyt. Eli onhan noita pakoreittejä riittänyt, joten ei ihmekkään että niitä esiintyy yhä edelleen. Aina kun tuntuu että elämä tarjoilee vastoinkäymisiä, minun ensimmäinen toiminta-ajatukseni liittyy johonkin noista edellä mainitsemistani suojamuureista, kunnes saan itseni siitä kiinni ja tietoisesti kieltäydyn pakenemasta elämää.

Mikä tässä kaikessa sitten loppupeleissä on ollut se, mikä tekee tästä kaikesta vaivan arvoista? Rakkaus.
Ilman tuota seikkailuani en olisi koskaan tullut löytäneeksi rakkautta elämääni. Rakkaus on minulle asia, jonka kautta tiedän eläväni nyt, aina ja iankaikkisesti, ilman että minun tarvitsee ponnistella tai pinnistellä yhtään mitään. Ilman rakkautta en myöskään olisi koskaan kyennyt luopumaan ennakkoluuloistani suhteessa toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Minä nimittäin äärimmäisessä vääränlaisessa ylpeydessäni sekä pelossani ajattelin etten enää ikinä luota kehenkään, sillä aina tulen petetyksi. Toisaalta samasta syystä selittelin itselleni myös sen, miksen halua hukata ajatustakaan Jumalan olemassaolon pohtimisen suuntaan. Onneksi elämä valitsi puolestani toisin. Isäni kuolema oli yksi nyt mietittynä ravistelevin kokemus, joka pisti elämäni niin totaalisen sekaisin, etten enää kyennyt pakenemaan mihinkään. Toisaalta tuo tapahtuma sai minut konkreettisesti polvilleen pyytämään apua jostakin, johon en tuolloin edes kyennyt uskomaan.
Askel kerrallaan hapuillen olen päässyt tähän päivään, ymmärtääkseni sen että oppimalla rakastamaan itseäni, kohdellen itseäni kunnioittaen, opin samalla rakastamaan toisia ihmisiä aivan samalla tavoin ja tästä seurauksena se, ettei minun enää tarvitse pelätä jatkuvasti tullakseni kenenkään taholta petetyksi.

Kun pelko käy ylitsepääsemättömän suureksi, silloin rohkeus on rukoukseksi muuttunutta pelkoa. Tällä itselleni tärkeällä lauseella päätän tämän postaukseni todeten sen, että elämää ei tarvitse paeta. Siitä voi myös nauttia.