Oman itsensä kohtaaminen.

Pääsin taas kerran aloittelemaan työtä, josta nautin. Ihmisten kanssa matkaaminen heidän minuutensa äärelle on matka jolla jokainen päivä tuo eteen uudenlaisia ihmeitä. Ihminen joka on vuosikymmeniä pitänyt mitä erilaisimpia asioita kätkettynä syvälle sisimpäänsä, alkaa uskaltautua katsomaan omaan pimeyteensä, löytäen sieltä ihmeellisen valon.

Parasta kaikessa on se, kun itse on saanut tehdä saman matkan omassa elämässään ja tuon taipaleen takaa on avautunut se tietoisuus, ettei minun tarvitse ketään yrittää pelastaa mistään, riittää kun kuljen rinnalla, kuunnellen, ollen läsnä.

Kun ihminen jossain kohtaa elämäänsä, tekee tietoisesti tai tiedostamattaan päätöksen rakentaa ympärilleen betonimuurit, joiden läpi hän ei aio päästää ketään, on hyvin ymmärrettävää ettei tuota muuria murreta yhdessä päivässä tai viikossa, mutta kun siihen pikkuhiljaa yhdessä työskennellen saadaan aikaiseksi pieniä halkeamia, niistä kuin ihmeellisellä tavoin alkaa virrata voimaa tuohon ihmiseen sekä rohkeutta romuttaa tuo suojauksensa.

Tuntuu hassulta ajatella sitä, kuinka meitä Suomalaisia pidetään monin osin eräänlaisina jörriköinä, jotka eivät puhu asioistaan kenellekään, paitsi tukevassa humalassa. Kun sitten tuosta humalasta tai muusta apukeinosta tuleekin itse ongelma, tarvitaan luottamuksellinen ilmapiiri, tai vastaavasti yhdistävä ongelma ja sen jälkeen puhuminen alkaa kuin itsestään.

Toisaalta juuri puhuminen on osoittautunut niin omassa elämässäni kuin nykyisellään työssänikin sen ihmeellisen voiman mikä tuohon sisältyy. Kun ihminen uskaltautuu puhumaan asioistaan, alkaa hyviä asioita tapahtua. Tästä seuraa se väistämätön seuraus, että pitkään kadoksissa ja kätkettynä olleet tunteet saavat tilaa tulla kuulluksi ja nähdyksi, vapauttaen ihmisen suunnattoman taakan alta katselemaan elämää aivan uusin silmin.

Surullista asioissa on lähinnä se, että meidän tulee kokea elämässämme monin eri tavoin totaalinen tappio, ennen kuin olemme valmiita uskaltautumaan turvautua johonkin toiseen ihmiseen. Parempi tietysti edes silloin, mutta toisaalta toivoisi tuon tapahtuvan jo varhaisemmassa vaiheessa, kuin silloin kun on kyse elämästä ja kuolemasta. Ehkä toisaalta tässä kuitenkin piileekin koko asian kauneus. Kun ihminen saavuttaa elämässään tilan, jossa ainoa läsnä oleva tunne on totaalinen toivottomuus, niin vastavuoroisesti toivoa ei tarvita kuin hyppysellinen ja ihminen alkaa kuin automaattisesti ohjautua tuota tunnetta kohden ja tiedostamattaan auttaa itse itseään eteenpäin.

Nyt miettien ymmärrän omalla kohdallani kaikkien tapahtumien tarkoituksen. Ilman noita tapahtumia en olisi tässä hetkessä ihminen joka olen, enkä varmasti kykenisi kulkemaan kenenkään toisen ihmisen rinnalla askeltakaan, ilman että alkaisin elää tuon toisen ihmisen elämää. Tänään minun ei tarvitse, sillä tiedän että meillä jokaisella on omansa. Mutta siitä juuri paljastuukin yksi elämän kauneus. Kun noita monin tavoin erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia elämänkohtaloita alkaa toisten ihmisten kanssa jakamaan, muodostuu siinä parhaimmillaan läpi elämän kestäviä ihmissuhteita. Ihmiselle joka elämässään on kokenut totaalisen tyhjyyden, yksinäisyyden, nämä ystävyyssuhteet ovat kultaakin kalliimpia.

Kaikella siis tarkoituksensa. Todellakin.