Rakkaudesta turva murtaa omat suojamuurinsa

Olen tässä pohtinut sitä, kuinka lähes koko elämäni olen piiloutunut elämältä erilaisten turvarakennelmien taakse, jossa luulottelin olevani turvassa. Huvittavaa kyllä, mitä enemmän elämältä suojauduin, sitä suuremmaksi omat pelkoni kasvoivat.

Olen jo pienestä pitäen oppinut suojautumaan elämän kovuudelta. Yritin totaaliseen uupumukseen asti olla kiltti, ettei kenelläkään olisi minusta mitään pahaa sanottavaa. Toisaalta toinen varsikin lapsuudessani kovasti käytössä ollut suojamekanismini oli rakentaa erilaisia rituaalimaisia tapoja tehdä aina kaikki asiat samalla tavoin ja luulotella siten kykeneväni hallitsemaan elämää ja sen kaoottisuutta.

Mitä kaoottisemmaksi sisäinen elämäni meni, sitä enemmän näitä turvarakenteita pystyttelin. Seuraavana olikin vuorossa pyrkiminen aina ja kaikessa täydellisyyteen. Kun en ikinä epäonnistuisi missään, kenelläkään ei taas olisi minusta mitään negatiivista sanottavaa.

Lopulta kun yritin, päätyen aina samaan mitättömyyden tunteeseen, en enää jaksanutkaan yrittää vaan aloitin loputtoman pakenemisen riippuvuuksiin. Luulotellen että kykenisin esimerkiksi päihteillä hallitsemaan omia tunteitani siten, ettei kukaan koskaan onnistuisi enää satuttamaan minua. Hassua sinällään mitä enemmän päihteitä käytin, sitä epävarmemmaksi sisimmässäni oloni tunsin ja sitä kovempi minun oli ulkokuoreltani olla. Mitä kovempi ulkokuori, sitä vaikeampi kenenkään oli minua aidosti lähestyä. Lopultahan kävikin niin, että löysin itseni totaalisesta yksinäisyydestä. Tilasta johon ei mahtunut mitäään muuta kuin totaalinen toivottomuus sekä suunnaton pelko.

Niin hullulta kuin tuo tuntuukin, olen tässä hetkessä kiitollinen elämälle siitä, että se opasti minut vaikeuksien kautta tähän päivään, sillä vasta täsäs hetkessä olen alkanut sisäistää sen, että ilman tuota totaalisen toivottomuuden tilaa, en koskaan olisi suostunut kuolemaan suhteessa noihin loputtoman moniin rooleihini, enkä sen vuoksi olisi koskaan tullut tietämään mitä aito, oikea elämä todellisuudessaan on.
Minun siis monella tavoin oli kuoltava, voidakseni elää.

Jännä sinällän kaikessa on se, että tiedostan tässä hetkessä omalla kohdallani sen, että olisin aidosti ollut valmis ennemmin oikeasti kuolemaan, kuin kohtaamaan muutoksen aiheuttaman pelon ja epävarmuuden. Luojalle kiitos, hän ei sallinut minun kuolla, vaan pakotti minut kohtaamaan oman itseni.

Tässä hetkessä, jo jonkin aikaa matkaa minuuteeni tehneenä, osaan eritellä itsestäni melkoisen liudan erilaisia suojarakennelmia, joiden alle pilouduin. Milloin olin äärimmäisen kiltti. Ollen toisena ääripäänä todella paha ihminen. Toisaalla pakenin täydellisyyden tavoitteluun, päätyen totaalisen välinpitämättömäksi. Ostin tavaroita, paetakseni todellisuutta. Kohdatakseni henkilökohtaisen konkurssin kautta taas hieman lisää itseäni. On ollut päihteet, lääkkeet, uhkapelit, seksi, opiskelu, vapaaehtoistyö, yrittäjyys jne. jne. muutamia riippuvuuksia mainitakseni. Olen esimerkiksi opiskellut tai ylipäänsä lukenut äärettömän paljon, oppiakseni muka kaikesta kaiken ja tällä tavoin asettanut itseni ihmisten yläpuolelle, ehkäistäkseni kaikenlaisen arvostelun. Lisäksi olen rakentanut omasta elämästäni eräänlaisen laatikon, jonka sisässä olen sitten pientä sievää, mutta niin äärettömän ahdistavaa elämääni erilaisten rutiinien alla elellyt. Eli onhan noita pakoreittejä riittänyt, joten ei ihmekkään että niitä esiintyy yhä edelleen. Aina kun tuntuu että elämä tarjoilee vastoinkäymisiä, minun ensimmäinen toiminta-ajatukseni liittyy johonkin noista edellä mainitsemistani suojamuureista, kunnes saan itseni siitä kiinni ja tietoisesti kieltäydyn pakenemasta elämää.

Mikä tässä kaikessa sitten loppupeleissä on ollut se, mikä tekee tästä kaikesta vaivan arvoista? Rakkaus.
Ilman tuota seikkailuani en olisi koskaan tullut löytäneeksi rakkautta elämääni. Rakkaus on minulle asia, jonka kautta tiedän eläväni nyt, aina ja iankaikkisesti, ilman että minun tarvitsee ponnistella tai pinnistellä yhtään mitään. Ilman rakkautta en myöskään olisi koskaan kyennyt luopumaan ennakkoluuloistani suhteessa toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Minä nimittäin äärimmäisessä vääränlaisessa ylpeydessäni sekä pelossani ajattelin etten enää ikinä luota kehenkään, sillä aina tulen petetyksi. Toisaalta samasta syystä selittelin itselleni myös sen, miksen halua hukata ajatustakaan Jumalan olemassaolon pohtimisen suuntaan. Onneksi elämä valitsi puolestani toisin. Isäni kuolema oli yksi nyt mietittynä ravistelevin kokemus, joka pisti elämäni niin totaalisen sekaisin, etten enää kyennyt pakenemaan mihinkään. Toisaalta tuo tapahtuma sai minut konkreettisesti polvilleen pyytämään apua jostakin, johon en tuolloin edes kyennyt uskomaan.
Askel kerrallaan hapuillen olen päässyt tähän päivään, ymmärtääkseni sen että oppimalla rakastamaan itseäni, kohdellen itseäni kunnioittaen, opin samalla rakastamaan toisia ihmisiä aivan samalla tavoin ja tästä seurauksena se, ettei minun enää tarvitse pelätä jatkuvasti tullakseni kenenkään taholta petetyksi.

Kun pelko käy ylitsepääsemättömän suureksi, silloin rohkeus on rukoukseksi muuttunutta pelkoa. Tällä itselleni tärkeällä lauseella päätän tämän postaukseni todeten sen, että elämää ei tarvitse paeta. Siitä voi myös nauttia.