Toinen mahdollisuus

"Puoltakaan en sun kivustas voi tietää. Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää. Mut joku aamu mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan, sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan."

Kelvoton. Huono. Epäonnistunut. Itsekäs paska.

Siinä sanoja sekä merkityksiä, joiden ohjaamana olen operoinut läpi elämän. Ei siis ihme, että elämä on ollut jatkuvaa, piinaavan kiduttavaa taistelua oman riittämättömyytensä alla.

Vaikka kuinka onnistuisin jossakin ylittämään itseni kerta toisensa jälkeen, ei silti kertaakaan saa todella kokevansa olevan riittävä. Uuvuttavaa. Turhauttavaa. Lähes tarkoituksetonta.

Silti, kaikella on tarkoituksensa. Niin tälläkin taistelulla. Ilman sitä, minulla tuskin olisi kenellekään mitään annettavaa.

Mutta entä jos toteaisinkin taistelun nyt riittävän? Entä jos sanoisin itselleni, että minä todellakin riitän. Tällaisenaan. Mitä sitten tapahtuisi?

Joutuisin vastatusten kaikkien niiden alentavien kommenttien, joita matkani varrella olen itsestäni ja omista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä saanut kuulla. Mitä sitten? Ehkä juuri nyt onkin aika pysähtyä kohtaamaan ne. Erotellen, mitkä noista kommenteista ovat lopulta totta ja mitkä sitä, että tuossa hetkessä, sanoittaja on lausunut jotakin sellaista mitä ei todellisuudessa tarkoittanutkaan.

Ongelma omalla kohdallani on lähinnä se, että imuroin itseeni kaiken negatiivisen palautteen, arvostelun ja kritiikin. Osaamatta ollenkaan vastaanottaa mitään positiivista. Ei siis ihme, että omanarvontuntoni on yhä varsin mitätön. Eikä yhtään ihme, että pieni ihminen sisälläni haaveilee jostain suunnattoman suuresta teosta, jolla lunastaisi paikkansa tässä maailmassa. Mutta kuinka lunastaa jotakin, joka on jo kertaalleen maksettu. Minun olemassaoloni. Se nimittäin on juuri tasan yhtä oikeutettua, kuten sinunkin. Ilman että sen eteen tarvitsisi koko elämä suorittaa, saavuttaa, saati päteä.

Mutta ymmärtääkseni ja sisäistääkseni tuo, minun on suostuttava kohtaamaan se suunnaton tuska, jota läpi elämäni olen omasta riittämättömyydestäni sisälleni padonnut. Tuska, josta sain hieman esimakua, kuunnellessani Sannin esittämänä Juha Tapion Kelpaat kelle vaan, kappaleen. Vielä kun tuohon yhtälöön nivotaan Kaija Koon esittämä Rakastettu kappale, niin päästään kosketuksiin allekirjoittaneen pimeimpään ytimeen. Siis sinne, josta tuon sysimustan aukon uumenista kumpuaa se ikuinen valo. Se joka minusta riippumatta tuo toivon juuri sille ihmiselle, jolle esimerkiksi minun kirjoitusteni on tarkoitus toivon tuoda.

Entäs jos olen juuri tähän hetkeen täydellinen tällaisenaan? Kaikkine haavoineni, arpineni. Kaikkine väärine tekoineni, sanoineni, satuttamisieni.

En valmis, vaan täydellinen tässä hetkessä. Sillä kuka meistä lopulta, juuri tähän hetkeen pyshtyessään kykenisi olemaan yhtään enemmän? Ja miksi tarvitsisikaan olla? Juuri nyt, tällaisenaan on hyvä. Tämän hetken paras. Riittävä.

"Onnee hakee paljain käsin pimeästä. Haavat syvenee. Mut ei lakkaa eksymästä. Ei, ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka. On oleva sivullinen aina kuolemaansa saakka. On nähnyt omiensa kääntyvän. Sillan alle virtaavien jokien jäätyvän. Häntä on kivitetty rehtorin nähden. Nimitetty lennoksi tähden. Vaikka tietää pimeyden koittavan. Silti uskoo valon vielä voittavan.

Joka keinussa jumalten keinuu. Väliä taivaan ja helvetin heiluu. Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu. Joka selässä ristinsä kantaa. Kohtalon haltuun itsensä antaa. Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu."

Riittämättömyys. Pelko. Viha. Häpeä. Suru. Riittämättömyys.

Siinä tappava oravanpyörä, jossa olen juossut läpi elämäni. Ymmärtämättä yhtään, että siinä itse juostessani tulen samalla antaneeksi itse vauhtia tuolle loputtomalle pakenemiselle.

Mitä lopulta pakenen? Omaa itseäni. Omia tunteita. Kyllä, häpeäkseni myönnettävä, edelleen.

Vaikka olen saanut elämältä toisen mahdollisuuden, kiitos raittiuden ja sitä seuranneen matkan sisimpääni, yhä vieläkin nuo samat ikävät tunteet hetkittäin vainoavat minua.

Syykin on selvä. Tunteiden kohtaamattomuus. Olen loputtoman monet kerrat tässä matkallani, kiitos erinäisten rinnallakulkijoiden, saanut pysähtyä kokemaan noita itselleni jo varhaisessa lapsuudessa, osaksi identiteettiäni kiinnittyneitä tunteita. Silti yhä edelleen jollain tasolla noita vältellen. Elämä nimittäin on varannut matkalleni melkoisen nipun haasteita, joiden myötä nämä samat tunteet, kerta toisensa jälkeen palaavat vainoamaan minua. Viimeaikaisin ärsyke noille tunteille on ollut tämä viitisen vuotta jatkunut yrittäjyys. Yrittäessäni ansaita toimeentulon, elättääkseni perheeni, hetkittäin kokien melkoisia takapakkeja, noista aiheutuu tilanteita, joissa huomaan tiettyjen ihmisten kanssa palaavani tunnetasolla lapsuuteeni. Aikaan jolloin minusta johtumattomista syistä koin lähes jatkuvaa riittämättömyyttä itsestäni. Jatkuvaa pelkoa suhteessa toisiin ihmisiin ja itse elämään. Vihaa itseäni kohtaan siitä kun en osannut puolustaa itseäni. Häpeää siitä millätavoin annoin itseäni kohdella ja loputonta surua siitä millaista elämä oli. Noiden tunteiden vallassa eläessäni, ei ihme että tuo riittämättömyys juurtui selkäytimeeni. Sieltä se yhä tänäänkin häiriköi elämääni. Aiheuttaen mitä erilaisempaa, itselleni ja elämälläni haitallista ajatus- ja toimintamallia.

Olen nyt siis yli vuosikymmenen yrittänyt kohdata noita tunteita. Hetkittäin siinä jopa onnistuen. Kunnes taas kerran asioiden ollessa suurinpiirtein kunnossa, todeten tekeväni kerta toisensa jälkeen lähes käsittämättömältä tuntuvia ratkaisuja, joiden ohjaamana palaan takaisin tuohon toisaalta niin tuttuun ja turvalliseen, mutta toisaalta monin eri tavoin lähes tappavaan oravanpyörääni.

Kun kuuntelin tuota Jenni Vartiaisen versiota tuosta Cheekin Keinu kappaleesta, sisimpäni itki vuolaasti. Ensimmäistä kertaa ihmeellisen puhdistavasti. Ymmärsin nimittäin juuri tuossa sen, että tämä kaikki on kuitenkin lopulta minulle Rakkaudella räätälöityä. Minun ristini. Kyse kohdallani on enää siitä, että suostun sen nöyränä kantamaan. Vaipumatta epätoivoon, itsesääliin tai katkeruuteen siitä millaisen ristin olen osakseni saanut. Sillä jos jotakin, niin sen olen huomannut, että tämän ristini kantamiseen sisältyy vastuun lisäksi myös suunnaton vapaus. Vapaus puhua ja kirjoittaa asioista niinkuin ne kulloinkin on. Ihmiselle joka tuon ristin alle lähes musertui aikanaan, juuri puhumattomuuden vuoksi yksin taistellen, tämä tämänpäiväinen vapaus sanoittaa omia tunteita ja ajatuksia on sellainen armolahja, jonka varassa eläessäni, olisin valmis yhä uudelleen matkaamaan tämän hetkittäin lähes käsittämätöntä tuskaa tuottaneen ja yhä tuottavan Via Dolorosani vaikka hamaan hautaan saakka.

Se jos mikä nimittäin tällä taipaleellani on kristallinkirkkaasti piirtynyt verkkokalvoilleni. Kiitos tämän kärsimystentien, minä voin jo nyt todeta eläneeni todella antoisan ja vaihderikkaan elämän. Puhumattakaan siitä, jos tätä taivalta joku päivä saan taistelun tauottua muistella vanhainkodin kiinkustuolissa istuen.

Moni kysyy minulta jatkuvasti sitä, miksi pohdin asioita niin paljon ja hetkittäin jopa pakonomaisesti. Aikaisemmin minulla ei ollut yhtä selkeää vastausta tuohon annettavana. Mutta nyt sensijaan minulla on. Voin nöyrän kiitollisena todeta tämän kaiken olevan minun ristini ja minun vastuuni asioissa on suostua tämä mukisematta kantamaan. Lopuksi voin vailla katkeruutta todeta myös sen, että vaikkakin tämän raahaaminen joskus sapettaa ihan vietävästi, niin silti, yksi suurin siunaus tämän ristini raahaamisesta on se, että tätä raahatessani olen samalla saanut tutustua kerrassaan käsittämättömän hienoihin ihmisiin ja mikä parasta, yhä tänäänkin, kaikista haasteista huolimatta tai ehkä juuri siksi, saan heitä yhä kutsua hyviksi ystävikseni.

Ylläoleva lause oli yksi havahduttavimmista tutustumismatkallani omaan itseeni, omiin tunteisiini. Olinhan elänyt todella pitkään, aina kuvaten omaa sisäistä pahaaoloani todeten että ahdistaa.

Kun sitten lopulta tuo jatkuva, piinaava ahdistus kävi niin sietämättömäksi, etten enää saanut sitä vaiennettua millään määrällä viinaa tai lääkkeitä, minun oli pakko alkaa lopulta tutustumaan tuohon ahdistukseen hieman lähemmin. Toisinsanoen loputtomalta tuntuneen pakenemisen sijaan, opeteltava kohtaamaan omaa itseäni ja niitä tunteita, joita ahdistuksen taustalla oli.

Kun ihminen kasvaa ja oppii pienestä pitäen sen, että omat tunteet pitää sysätä syrjään keinolla millä hyvänsä, ei todellakaan ole helppoa alkaa niitä yrittää sanoiksi pukea. Kun vuosia ja taas vuosia vaikenee, on tuo puhuminen pakko opetella aivan alusta alkaen.

Tähän tarvitaan sekä luottamusta, että varsinkin luotettavia ihmisiä. Vaikka noita molempia olisi, silti vaikeista asioista ja niihin liittyvistä tunteista puhuminen ei ole helppoa. Mutta sen mukaan, mitä enemmän uskaltautuu asioista puhumaan, niiden myötä nousevat tunteet saavat tulla näkyviksi ja siitä seuraa se, että ihmisen oma oleminen ja eläminen helpottuu kummasti.

Mitä enemmän sisimmässäni on sekaisin pelkoa, surua, vihaa, häpeää, kärsimättömyyttä tai syyllisyyttä, sitä todennäköisemmin minua ahdistaa tai turhauttaa hyvinkin pienet asiat elämässä ja ihmisissä. Mitä kauemmin yritän noita ahdistuksia tai turhautimisiani väärällä tavalla peittää tai paeta, sitä epätoivoisemmaksi oloni ennenpitkää käy ja tästä taas seuraa se, että olipa pakokeinonani käyttämäni riippuvuus mitä tahansa, urheilusta, työntekoon tai päihteistä koviin huumeisiin, sitä suurempia annoksia tarviin, jotta tuo epätoivo edes hetkeksi vaimenisi. Harmillista tässä yhtälössä on vain se, että yleensä nuo riippuvuudet itsessään aiheuttavat juuri samoja tunteita, joita niillä yritän epätoivon vimmalla välttyä kohtaamasta.

Lopulta aivan kuten minulla aikanaan, jokaisella meistä, nuo tunteet vaativat päästä näkyviksi. Tuossa kohtaa riippuvuus itsessään aiheuttaa niin mittaamatonta vahinkoa, että sen kanssa eläminen käy mahdottomaksi. Tuossa hetkessä vaihtoehtoja on tasan kaksi. Ihminen joko havahtuu tappavaan oravanpyöräänsä tai tuhoutuu sen mukana. Edelleen riippumatta siitä onko kyse työnarkomaniasta, urheiluhulluudesta tai kuten omalla kohdallani jatkuvasta pakonomaisesta päihteiden sekakäytöstä.

Seuraava vaihe havahtumisesta on opetteleminen elämään elämää pakenematta sitä. Samalla opetellen puhumaan siitä, mitä milloinkin ajattelee tai kokee. Puhuminen ja tunteiden kohtaaminen on kuin lankakerän selvittämistä. Ensin täytyy löytää langanpää ja sen jälkeen vain yksi asia kerrallaan alkaa purkamaan tuota vyyhtiä. Jos ihmisellä ainoa keino selvitä hengissä, on opetella puhumaan ajatuksistaan ja tunteistaan, niin ennenpitkää tuo ahdistus, turhautuminen ja näitä seuraava epätoivo alkaa korvautua tyyneydellä, mielenrauhalla, toivolla ja eräänlaisella vapauden kokemuksella, kun pelon sijaan löytyy rohkeutta kohdata itseään ja elämää. Vihan sijaan löytyy eheyttävää rakkautta. Häpeä korvautuu hyväksymisellä, suru ilolla, kärsimättömyys kärsivällisyydellä ja syyllisyys antaa tilaa terveelle vastuullisuudelle omasta itsestä ja elämästään.

Itse en aikanaan uskonut mikä voima puhumisessa on, mutta tänään, vuosia tuota taitoa opeteltuani voin käsi sydämellä sanoa, että mitä enemmän aidosti puhun siitä miltä minusta tuntuu tai mitä milloinkin ajattelen, sitä kauemmas minusta ahdistus, turhautuminen ja epätoivo elämässäni kaikkoaa. Sillä lopulta kaikilla ja kaikissa meissä nuo tunteet on olemassa. Eikä niitä lopulta kukaan meistä pääse pakoon, ei vaikka kuinka yrittäisi.