Toinen mahdollisuus

‪Sosiaalisten tilanteiden pelko, epäonnistumisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko, kuoleman pelko, menettämisen pelko, onnistumisen pelko, yksinäisyyden pelko.

Siinä muutamia pelkoja, joita elämässä olen saanut kohdata.

Jos minulta olisi kysytty, en yhtäkään noista olisi kohdannut. Sensijaan olisin keksinyt loputtoman määrän erilaisia keinoja välttyä tuolta kohtaamiselta.

Elämä vain tiesi paremmin sen, mikä itselleni olisi parhaaksi. Niin kivuliasta kuin tuo kohtaaminen kaikkiaan olikin. Mutta toisaalta, paljon enemmän koin kipua, yrittäessäni hillitä, hallita sekä epätoivon vimmaisesti kontrolloida noita pelkojani.

Käytin vuosikymmeniä sekä päihteitä että lääkkeitä, vaimentaakseni noita pelkoja edes hitusen. Ymmärtämättä, että mitä kovemmin noita yritin vaimentaa, sitä kiivaammin ne yrittivät pyrkiä esiin. Lopulta ei jääny muuta vaihtoehtoa kuin kohdata ne, yksi kerrallaan.

Nyt miettien pelkäsin kaikessa sitä, että minua pidettäisiin jotenkin heikkona, jos myöntäisin ääneen pelkääväni jotakin. Tuo kaikki osoittautui lopulta mielikuvituksen luomaksi harhakuvaksi, sillä mitä enemmän uskaltauduin sanoittamaan noita pelkoja itsestä ulos, sitä aidommin kykenin ihmisiä kohtaamaan. Nimittäin vielä siitä hetkestä, kun toinen kertoo pelkäävänsä ja minä sanon, että höpsis, sinulla ole mitään pelättävää, on tosissaan pitkä matka sellaiseen aitoon kohtaamiseen, että toisen ihmisen pelot tulevat aidosti näkyviin.

Meillä vain on surullisen yleinen tapa väheksyä toistemme tunteita. Johtuen pitkälti siitä, ettemme ole itse itsessämme noita samaisia tunteita kohdanneet. Miten voisin ymmärtää toista, ellen itse ymmärrä ensin itseä omien tunteideni kanssa.

Pelko tunteena on todellinen. Olkoot, että suurimmaksi osaksi pelkäämme asioita, joita välttämättä ei edes koskaan tule tapahtumaan. Yleisesti tuo pelko liittyykin johonkin ihan muuhun tilanteeseen, joka sitten nykyhetken ärsykkeistä aktivoituu. Siksi esimerkiksi itselle oli äärettömän tärkeä tutustua menneisyyteeni, ymmärtääkseni sen, mistä mikäkin tunne on saanut alkunsa.

Kontrolli on yksi yleisin ominaisuus meissä ihmisissä. Pyrimme keinolla jos toisella hallitsemaan elämää. Mitä tiukempi muotti, sitä vähemmän pelottaa. Harmi vain, kun jossain kohtaa tuo muotti aiheuttaa itsessään sen, että elämästä loppuu happi. Mitä enemmän kontrolloin, sitä pienempiä muutoksia siedän ja sitä pienemmät muutokset, aktivoivat itsessäni kohtuuttoman pelon.

Ihmisen mieli on siinä vekkuli, että se kuin automaattisesti pyrkii ratkomaan mitä erilaisimpia haasteita. Esimerkiksi pelko, joka liikaa hallitsee, saa ihmisen joko järkeilemään asioita, rakentamaan rutiineja, raivoamaan syyttömille tai säntäämään päätäpahkaa sokeana uskomaan johonkin. Kunhan vain ei tarvitsisi pelätä.

Hassua ja haastavaa kaikessa tohinassa se, että pelko saattaa vaimentua lähes näkymättömiin, mutta silti se hallitsee ihmistä ja hänen elämäänsä. Kun järkeistän asioita pelon ohjaamana, nuo järkeilyt käyvät lopulta järjettömiin mittasuhteisiin. Kun rakennan elämäni täyteen rutiineja, voin näennäisesti hyvin, mutta sisimmässäni on kaaos samantien, jos juuri se tietty pukukaappi tai tietty pöytä kahvilassa onkin varattu. Raivotessaan muille, ihninen antaa itsestään kuvan, kuin mikään ei pelottaisi, mutta sisimmässään kokee täysin käsittämättömiin mittasuhteisiin menevää kauhua. Entäs, eikö usko johonkin ole pelkästään hyvä asia? Sinällään kyllä, mutta juurikin pelko, kohtaamattomana aiheuttaa sen, että uskosta tulee ihmiselle lyömäase, millä muita huiskitaan heti, jos nämä vähänkään alkavat aiheuttaa aktivointia tuon sisällä pakkautuneena olevan pelon osalta. Sen vuoksi meillä eri uskonnoissa on niin vahvat lait. Usko puristetaan niin pieneen muottiin, että se tukehtuu ja menettää voimansa. Ihmisen jäädessä avuttomana mellastamaan uskonsa valtuuttamana muille.

Helpompaa, kuin mikään noista edellämainituista, olisi vain yksinkertaisesti myöntää että pelottaa ihan vimmatusti. Harmi vain, kun meillä on opittu tässäkin siihen, että vaikeneminen on kultaa. Jos en ääneen sano pelkääväni kuollakseni, kenties tuo pelko menee pois, enkä menetä kasvojani.

Loppuun voin rehellisesti myöntää, että yhä hetkittäin huomaan pelkääväni juuri samoja asioita, kuin aiemmin. Olkoon, ettei tuo pelko enää lamaannuta. Aiemmin tuon lamaannuttavan pelon alla oli tietyllä tavalla helpompi elää, kun ei yksinkertaisesti kyennyt toimimaan. Nyt kun ei enää niin paljoa pelota, haaste seuraa siitä, kun tulisi tuosta pelosta huolimatta kyetä tekemään oma osuuteni asioissa. Tarvitaan siis rohkeutta kohdata asioita sellaisena kuin ne on ja se jos mikä pelottaa. Onneksi enää ei niin paljon pelota pyytää apua. Yksin kun kovin harva meistä selviää. Onneksi tänään en ole yksin. Omaksi osuudekseni tässä hetkessä riittää pelkästään jo se, että olen valmis riisumaan sen vahvuuden naamion, jonka taakse olen kuin huomaamatta pyrkinyt tuota pelkoa piilottamaan.

"Onnee hakee paljain käsin pimeästä. Haavat syvenee. Mut ei lakkaa eksymästä. Ei, ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka. On oleva sivullinen aina kuolemaansa saakka. On nähnyt omiensa kääntyvän. Sillan alle virtaavien jokien jäätyvän. Häntä on kivitetty rehtorin nähden. Nimitetty lennoksi tähden. Vaikka tietää pimeyden koittavan. Silti uskoo valon vielä voittavan.

Joka keinussa jumalten keinuu. Väliä taivaan ja helvetin heiluu. Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu. Joka selässä ristinsä kantaa. Kohtalon haltuun itsensä antaa. Hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu."

Riittämättömyys. Pelko. Viha. Häpeä. Suru. Riittämättömyys.

Siinä tappava oravanpyörä, jossa olen juossut läpi elämäni. Ymmärtämättä yhtään, että siinä itse juostessani tulen samalla antaneeksi itse vauhtia tuolle loputtomalle pakenemiselle.

Mitä lopulta pakenen? Omaa itseäni. Omia tunteita. Kyllä, häpeäkseni myönnettävä, edelleen.

Vaikka olen saanut elämältä toisen mahdollisuuden, kiitos raittiuden ja sitä seuranneen matkan sisimpääni, yhä vieläkin nuo samat ikävät tunteet hetkittäin vainoavat minua.

Syykin on selvä. Tunteiden kohtaamattomuus. Olen loputtoman monet kerrat tässä matkallani, kiitos erinäisten rinnallakulkijoiden, saanut pysähtyä kokemaan noita itselleni jo varhaisessa lapsuudessa, osaksi identiteettiäni kiinnittyneitä tunteita. Silti yhä edelleen jollain tasolla noita vältellen. Elämä nimittäin on varannut matkalleni melkoisen nipun haasteita, joiden myötä nämä samat tunteet, kerta toisensa jälkeen palaavat vainoamaan minua. Viimeaikaisin ärsyke noille tunteille on ollut tämä viitisen vuotta jatkunut yrittäjyys. Yrittäessäni ansaita toimeentulon, elättääkseni perheeni, hetkittäin kokien melkoisia takapakkeja, noista aiheutuu tilanteita, joissa huomaan tiettyjen ihmisten kanssa palaavani tunnetasolla lapsuuteeni. Aikaan jolloin minusta johtumattomista syistä koin lähes jatkuvaa riittämättömyyttä itsestäni. Jatkuvaa pelkoa suhteessa toisiin ihmisiin ja itse elämään. Vihaa itseäni kohtaan siitä kun en osannut puolustaa itseäni. Häpeää siitä millätavoin annoin itseäni kohdella ja loputonta surua siitä millaista elämä oli. Noiden tunteiden vallassa eläessäni, ei ihme että tuo riittämättömyys juurtui selkäytimeeni. Sieltä se yhä tänäänkin häiriköi elämääni. Aiheuttaen mitä erilaisempaa, itselleni ja elämälläni haitallista ajatus- ja toimintamallia.

Olen nyt siis yli vuosikymmenen yrittänyt kohdata noita tunteita. Hetkittäin siinä jopa onnistuen. Kunnes taas kerran asioiden ollessa suurinpiirtein kunnossa, todeten tekeväni kerta toisensa jälkeen lähes käsittämättömältä tuntuvia ratkaisuja, joiden ohjaamana palaan takaisin tuohon toisaalta niin tuttuun ja turvalliseen, mutta toisaalta monin eri tavoin lähes tappavaan oravanpyörääni.

Kun kuuntelin tuota Jenni Vartiaisen versiota tuosta Cheekin Keinu kappaleesta, sisimpäni itki vuolaasti. Ensimmäistä kertaa ihmeellisen puhdistavasti. Ymmärsin nimittäin juuri tuossa sen, että tämä kaikki on kuitenkin lopulta minulle Rakkaudella räätälöityä. Minun ristini. Kyse kohdallani on enää siitä, että suostun sen nöyränä kantamaan. Vaipumatta epätoivoon, itsesääliin tai katkeruuteen siitä millaisen ristin olen osakseni saanut. Sillä jos jotakin, niin sen olen huomannut, että tämän ristini kantamiseen sisältyy vastuun lisäksi myös suunnaton vapaus. Vapaus puhua ja kirjoittaa asioista niinkuin ne kulloinkin on. Ihmiselle joka tuon ristin alle lähes musertui aikanaan, juuri puhumattomuuden vuoksi yksin taistellen, tämä tämänpäiväinen vapaus sanoittaa omia tunteita ja ajatuksia on sellainen armolahja, jonka varassa eläessäni, olisin valmis yhä uudelleen matkaamaan tämän hetkittäin lähes käsittämätöntä tuskaa tuottaneen ja yhä tuottavan Via Dolorosani vaikka hamaan hautaan saakka.

Se jos mikä nimittäin tällä taipaleellani on kristallinkirkkaasti piirtynyt verkkokalvoilleni. Kiitos tämän kärsimystentien, minä voin jo nyt todeta eläneeni todella antoisan ja vaihderikkaan elämän. Puhumattakaan siitä, jos tätä taivalta joku päivä saan taistelun tauottua muistella vanhainkodin kiinkustuolissa istuen.

Moni kysyy minulta jatkuvasti sitä, miksi pohdin asioita niin paljon ja hetkittäin jopa pakonomaisesti. Aikaisemmin minulla ei ollut yhtä selkeää vastausta tuohon annettavana. Mutta nyt sensijaan minulla on. Voin nöyrän kiitollisena todeta tämän kaiken olevan minun ristini ja minun vastuuni asioissa on suostua tämä mukisematta kantamaan. Lopuksi voin vailla katkeruutta todeta myös sen, että vaikkakin tämän raahaaminen joskus sapettaa ihan vietävästi, niin silti, yksi suurin siunaus tämän ristini raahaamisesta on se, että tätä raahatessani olen samalla saanut tutustua kerrassaan käsittämättömän hienoihin ihmisiin ja mikä parasta, yhä tänäänkin, kaikista haasteista huolimatta tai ehkä juuri siksi, saan heitä yhä kutsua hyviksi ystävikseni.