Suojamuureista luopuminen.

Olen lapsesta saakka ollut mestari rakentelemaan itselleni mitä erilaisimpia suojamuureja. Siis sellaisia, joiden läpi kukaan ei pääse. Joissain kohden elämää nuo muurit ovat palvelleet tarkoitustaan, suojaten sitä herkkää ja haurasta lasta joka noiden muurien takana yritti epätoivon vimmalla selvitä elämästä.

Nykyhetkeen haasteellista omassa elämässäni on ollut se, kun olosuhteet ympärillä ovat olleet tavallista haastavammat, olen kuin tahtomattani ajautunut rakentelemaan taas mitä erilaisimpia muureja itseni ja toisten ihmisten välille.

Nyt miettien syykin tuohon lapsuudessa opittuun selviytymiskeinoon on selvä. Ilman noita muureja, joutuisin näyttämään todelliset tunteeni ja senjälkeen voisi olla että joko minä, tai nuo toiset ihmiset hajoaisivat.

Tai niin olen itselleni pelon alla eläessä uskotellut. Todellisuus vain on tänäpäivänä toinen. Minulla on elämässä rypäs ihmisiä, jotka tasan varmasti kestäisivät kaikki tunteeni, sellaisenaan. Kysymys kuuluukin oikeammin, kestäisinkö itse. Tai jos en kestäsi, vaan hajoaisin, niin mitä sitten tapahtuisi.

Senverran monta kertaa elämäni aikana olen saanut oikealla tavalla hajota, että tiedostan tuon vapauttavan kerta rytinällä kaikenlaisesta väärästä suorittamisesta, puristuksesta sekä erinäisin keinoin tapahtuvasta lähes pakonomaisesta taistelusta asioissa. Harmillista sinällään kun tuo hajoaminen ei itsessään ole suorite, jonka voin vain päättää tehdä itse.

Onneksi elämä tässäkin tietää parhaani. Se rauhallisen hitaasti räätälöi minulle tapahtumia ja olosuhteita, joiden kautta kuin vääjäämättä kuljen kohti tuota kaiken murentavaa murtumista. Kiduttavan hitaasti kiiruhtaen, jos minulta kysytään. Onneksi elämä ei kysy minulta. Minä nimittäin olen mestari räätälöimään asioita itse. Vieläpä siten että tulen tahtomattani vaikeuttamaan itse omaa elämistäni. Mutta oppia ikä kaikki. Aikanaan, kun minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä itsestäni, ainoa keino kohdata tuskaa, oli pakonomaisesti paeta sitä. Pahimmillaanhan tuo pakeneminen oli tappaa minut. Mutta tuossa juuri yksi konkreettinen esimerkki siitä, kuinka elämä tarjoilee minulle juuri sen mikä milloinkin itselleni on parhaaksi.

Mikä tuossa hajoamisessa sitten niin kamalasti pelottaa? Varsinkin kun tuon on kohdallaan kokenut jo useamman kerran.

Se, kun viimeistään tuossa hajoamisen hetkellä joutuu oikeasti kosketuksiin kaiken sen kanssa, mitä itsessään on yrittänyt paeta. Tunteet kun on lopulta siinä vekkuleita osalle meistä, että ne kärsivällisesti kysyvät, tasaisin väliajoin, joko nyt viimein olet halukas kohtaamaan vai jatkatko yhä yksinäistä pyristelyäsi.

Tärkeintä itselleni näissä muutamissa aiemmin tapahtuneissa hajoamisissani on ollut se, että jokaisessa niissä, minulla on ollut ympärilläni ihmisiä, jotka ovat tarjoilleet minulle sen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksen, mitä jokainen meistä sisimmässään janoaa. Osa vieläpä autuaan tietämättömänä.

Tässä juuri yksi suurin syy siihen, miksi itse arvostan nykypäivän elämässä vertaistuen merkityksen todella korkealle. Tuo toimii nimittäin yhtenä parhaista alustoista kohdata itseä ja samalla saada tuo jokaiselle tarpeellinen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemus.

Jos joskus olet omalla kohdallasi käynyt jossain vertaisryhmässä, olet varmasti miettinyt sitä, mikä tuosta tekee sellaisen paikan, missä lähes poikkeuksetta tapahtuu se, että tuolta lähtiessäsi huomaat oman olosi keventyneen kummasti. Itselleni tuo on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka tarpeeksi turvallisessa ympäristössä tapahtuessaan, ihmisen ympärille rakentamien muurien hajoaminen vapauttaa kummasti kaikesta ylimääräisestä puristuksesta.

Hassua omalla kohdallani on lähinnä huomata taas kerran se, kuinka lähes huomaamattaan on tullut kyhättyä itsensä ympärille mitä erilaisimpia muureja, välttyäkseen kohtaamasta itsessään sitä, mikä tässä hetkessä haluaa tulla kohdatuksi. Mitä isompia tunteita, sitä suurempaa tuskaa tarvitsen, kyetäkseni luopumaan suojauksistani.

Kaikki tämä vain siitä, että aikanaan elämässä ei ollut ihmisiä, jotka olisivat kyenneet kohtaamaan minun tunteitani sellaisenaan. Toimimaan tuona nähdyksi ja kuulluksi tulemisen peilinä. Luojan kiitos, tänään saan jatkuvan pakenemisen sijaan, omaan tahtiini opetella tuota itseni kohtaamista. Se jos mikä, raittiuden ohella, on asia josta olen kokolailla kovasti tässä hetkessä kiitollinen.