Toinen mahdollisuus

Kimmon kokemuksia

Kuinka näkymätön tulee näkyväksi. Ensiksi tarvitsee määritellä se, mitä tässä kohtaa näkymättömällä tarkoitetaan.

Näkymätön lapsi tarkoittaa lasta, jonka tietyt tarpeet, kuten ruoka, vaatetus ja riittävä lepo saattaa tulla huomioiduksi, mutta jonka syvemmät tarpeet kuten rakkaus ja tietty perusturva jäävät joko osaksi tai kokonaan huomiotta.

Sen mitä omassa elämässä olen kuluneen vuosikymmenen tehnyt matkaa itseeni, tutustuen omiin tunteisiini, ihmettelen lähinnä sitä, kuinka vähän meillä kiinnitetään huomiota ihmisen tunnepuoleen. Yleisin milloin tuohon keskitytään, on vasta silloin kun ihminen syystä tai toisesta lähtee hakemaan apua esimerkiksi masennukseen, ahdistukseen tai vaikka työuupumukseen. Silti, tuossakin tilanteessa vielä, lähestymistapa on hitusen pielessä. Sen sijaan, että pyrittäisiin selvittämään noiden oireiden taustalla vaikuttavat tunteet, pyritään vain mahdollisimman pikaisesti hoitamaan oireita, esimerkiksi surullisimmillaan pelkällä lääkityksellä. Vaikka tuolla lääkityksellä saavutettaisiin toivottu tulos, eli oireiden helpottuminen, tuo ei silti poista itse masennuksen, ahdistuksen, saati uupumuksen taustalla olevia ongelmia. Vielä kun yhtälöön lisätään se tosiseikka, että ennen kuin ihminen hakee edes apua, hän hyvin todennäköisesti on pyrkinyt jo pidempään hoitamaan noita oireita vaikkapa alkoholilla, niin tuossa onkin sellainen vyyhti, jonka purkaminen edellyttäisi lääkkeiden sijaan, tai ainakin niiden ohessa sitä, että ihminen tulisi kohdatuksi ja nähdyksi omana itsenään. Kaikkine haasteineen ja ongelmineen.

Miten sitten näkymättömästä lapsesta kasvaisi näkyvissä oleva aikuinen?

Omalla kohdalla koen, että juuri siinä, kun alkaa tutustua omiin tunteisiinsa. Väistämättä tuolla matkalla tulee tutustuneeksi paitsi omaan menneisyyteensä, kuten myös aiempien sukupolvien historiaan. Kun läpi käy kuluneen vuosisadan, löytää koko lailla vaivattomasti syyn siihen, miksi meillä asuu useampi sukupolvi näkymättömiä lapsia, joista on kasvanut näkymättömiä aikuisia. Jotka sitten opitun mallin mukaisesti kasvattavat lisää näkymättömiä lapsia.

Tuota vasten tarkasteltuna, on koko lailla helppo ymmärtää esimerkiksi se, miksi työn arvostus maassamme on niin korkeaa. Miksi ihmiset uupuvat yrittäessään yltää toinen toistaan upeampiin suorituksiin ja miksi mielenterveysongelmat ovat yleisin syy hakeutua sairaseläkkeelle jo kolmikymppisenä.
Tämä kaikki on suht vaivatta jäsennettävissä Maslow’n tarvehierarkialla.

Ihmisen perimmäinen tarve on saada ruokaa, suojaa ja lepoa. Seuraava tarve on kokea olevansa turvassa sekä rakastettu. Kun nuo tarpeet jää syystä tai toisesta täyttymättä, ihminen etsii niille tyydytystä keinolla, jos toisellakin. Tuossa yksi selitys monista mitä erilaisimmille pakonomaisille riippuvuuksille. Jos siirrytään tarvehierarkiasta ylemmäs, seuraavaksi ihminen haluaa kokea olevansa osa jotakin yhteisöä, oppien kunnioittamaan itseä ja muita. Lopulta itsensä toteuttamisen tullessa pyramidin huipulla viimeisimpänä tarpeena, olkoon että tuon jälkeen olisi vielä yksi tarve, tarve löytää jokin itseä suurempi elämässä mihin turvata.

Jos ihminen saa ruokaa, muttei koe olevansa rakastettu, hän etsii tuota rakkautta esimerkiksi syömällä lisää. Tekemällä hieman lisää töitä. Panostamalla ihmissuhteisiin. Etsimällä seurakunnan, johon kuulua jne. Lopulta vain hetkellisesti korkeintaan kokien täyttymystä. Missä vika? Tunnepuolessa. Näkymättömyydessä.
Kun ihminen sivuuttaa suvereenisti omat tunteensa, hän samalla sivuuttaa yhden tärkeimmistä tarpeistaan. Tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin aidoimmillaan on. Lopulta luopuen noista tarpeistaan. Muuttuen näkymättömäksi. Riippumatta siitä, mitä ihminen tekee, herättääkseen muiden huomion (kuten huomiota kaipaava lapsi esimerkiksi itkupotkuraivoten saattaa tehdä), sivuttaessaan omat tunteensa, kukaan toinen ei todellisuudessa näe häntä.

Vasta kun ihminen sitten esimerkiksi masentuu. Jääden pois työelämästä, alkaen lääkitä oireitaan esimerkiksi alkoholilla, ihmiselle ennen pitkää nousee tarve sanoittaa miltä kaikki tuntuu. Kaiken kulminaatiopiste tuossa on lopulta se, tuleeko ihminen nähdyksi ja kuulluksi tunteidensa kanssa vai yritetäänkö hänet vain vaientaa minimoiden oireiden vaikutus.

Tuo kaikki on helposti selitettävissä taas sillä, että koska meidän yhteiskunnassa työ on se arvostetuin, suurin osa psykologeista ja terapeuteista on itse niin kertakaikkisen kuormittuneita ja näkymättömiä, ettei heidän voimavarat riitä kohtaamaan tuota ongelmista kärsivää ihmistä hänen tunteidensa kanssa. Oravanpyörä jatkaa vain pyörimistään.

Oikeastaan ainoa konkreettinen keino toteuttaa muutos yhteiskunnassamme olisi se, että uusille sukupolville alettaisiin opettaa tunteiden tärkeys. Erilaisia keinoja kohdata niitä. Samalla se tietysti edellyttäisi sen, että nykyinen sukupolvi suostuisi samoin kohtaamaan omia tunteitaan, pakenematta.

Jos koulussa olisi yhtenä oppiaineena tunnetyöskentely, niin kotioloissa vanhemman ja lapsen välille saattaisi parhaimmillaan muodostua dialogi tunteista ja sen kautta tuo lapsi ei enää jatkaisi kiduttavan hidasta katoamisprosessiaan, jota tuo näkymättömäksi lapseksi kasvaminen sisältää.

Kysymys kuuluukin, miksi meillä ei koulussa ole oppiaineena tunteita?

Tiin tuntemuksia

Koko elämäni olen tuntenut olevani näkymätön ”lapsi”, kuin Muumien Ninni. Olin kyllä vanhempieni esikoinen ja isovanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi, joten minut varmasti huomattiin. Lapsena synttärijuhlani olivat oikeita prinsessaunelmia, oli hieno kakku ja koristeita ja minulla kaunis mekko. Jossain vaiheessa kuitenkin tunsin, että muutamaa vuotta nuoremmasta pikkusiskostani tuli perheen todellinen prinsessa. Koin, että minun olisi pitänyt olla jo aikuinen ja pärjätä kaikessa. Tanssin balettia ja soitin pianoa. Kuitenkin tunsin, etten ole missään tarpeeksi hyvä.

Aikuisena riittämättömyyden tunne tai epävarmuus oli myös läsnä. Se teki minusta näkymättömän. Oli turvallisempaa istua aina luokan takaosassa luennoilla. Vaikka sain hyviä arvosanoja, olin varma, että muut olivat vielä parempia enkä halunnut katsoa seinällä olevia tenttituloksia. Kävin katsomassa niitä, kun muita ei ollut paikalla. Työelämässä sama toistui: en halunnut tulla huomatuksi. ”Kun ihminen sivuuttaa suvereenisti omat tunteensa, hän samalla sivuuttaa yhden tärkeimmistä tarpeistaan”, kirjoittaa Kimmo Rasila. Sivuutin toistuvasti tarpeeni tulla nähdyksi ja tukahdutin tunteeni.

Aikuisena olin myös alkanut oireilla mieleltäni. Alle parikymppisenä diagnosoitu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö oli tuskallinen. Seuraavaksi oli vuorossa masennus, joka ylsi jossain vaiheessa vakavalle tasolle asti. Muistaakseni en kuitenkaan juuri puhunut mielenterveysongelmistani edes ystävilleni. En halunnut tehdä niistä numeroa. Olisihan sitä huonomminkin voinut mennä! Näkymätön lapsi minussa oli taas herännyt. Hänestä oli helpompaa paeta viinipulloon, kuin puhua ongelmistaan. Pulloon hän jäi joskus asumaan, siitä tuli hänen turvapaikkansa.

Usein näkymätön lapsi istui yksin kotona ja yritti pärjätä parhaansa mukaan. Ahdistukseen saattoi kokeilla esimerkiksi joogakaupasta ostettua piikkimattoa. Yksi kikka oli mennä suihkuun ja vaihtaa veden lämpötilaa kylmästä kuumaksi. Mitä tahansa, kunhan sai pysytellä kotona. Usein hän käpertyi sänkyyn kuluttamaan aikaa. Peiton alla saattoi tuntea olevansa maailmalta piilossa – siis näkymätön. Jälkeenpäin olen miettinyt, viivästyikö oikean diagnoosin saaminen, koska olin tottunut pitämään asiat sisälläni. Ehkä en osannut kuvailla olotilojani lääkäreille tarpeeksi hyvin. Näkymätön lapsi ei tietenkään valita.

Riittävän poikkeuksellisiin olosuhteisiin joutuminen saattaa kuitenkin pakottaa näkymättömän lapsen näkyväksi. Silloin hänen on uskallettava sanoa mielipiteensä ja näyttää tunteensa. Yhtäkkiä nämä asiat eivät ehkä tunnukaan niin kauhean pelottavilta. Tiedän seikan omasta kokemuksestani. Metodi sopii joskus ja jossain muodossa aikuisille mutta on lasten kohdalla liian rankka. Siksi Rasilan ehdottama tunnetyöskentely, tunnetaitojen opettaminen kouluissa voisikin olla hyvä idea. Pikku Myyn mukaan Ninni ei tule näkyväksi, jos ei osaa suuttua.

Minulla on oman elämäni kautta ollut mahdollisuus todella monipuolisesti, laajasti sekä yksityiskohtaisesti päästä kurkistelemaan mitä erilaisimpien tunteiden vaikutuksia ihmisen elämässä. Sekä omia, että myös lukemattoman monen muun.

Yksi yhteinen nimittäjä on löytynyt tässä vuosikymmeniä kestäneessä kenttäkokeessa. Olemme kasvaneet kulttuurissa, missä ei ole aikaa eikä tilaa tunteilla. Ehkä juurikin siksi, niin suuri osa meistä voi tänäkin päivänä todella huonosti. Osaltaan tästä syystä meillä esimerkiksi päihteiden käytön ongelmat alkavat pikkuhiljaa räjähtää käsiin. Eikä ongelmia auta yhtään se, että näitä tunnepuolen ongelmia pyritään ratkomaan ilman että itse tunteita kohdataan ollenkaan. Päihteen ongelmakäyttö kun suurimmaksi osaksi kulminoituu juurikin tunnepuolelle ja ilman tuon oikomista, kaikki ongelman ympärillä tehtävä työ on vain pienten palojen epätoivoista sammuttelua.

Ymmärrän kyllä, että näitä tunnepuolen juttuja ei ole mitenkään helppo ratkoa. Muutokset näiden ratkomisessa kun vie aikaa ja nykyhetkessä kenelläkään ei sitä tunnu olevan juuri mihinkään.

Sen vuoksi jatkuvasti kehitetään uusia, nopeampia keinoja paeta omaa pahaaoloa. Ymmärtämättä, että mitä pidempään tuota toteuttaa, sitä varmemmin nuo tunteet jossain kohden puskee lopulta esiin sellaisella volyymillä, että niitä on pakko kuunnella.

Voisin ottaa tässä kohtaa lukemattoman määrän erilaisia esimerkkejä siitp, kuinka huomaamattoman mestarillisesti me vältämme omia tunteita, järkeillen ja selitellen niitä ’pois päältä’, mutta sensijaan tyydyn ottamaan yhden esimerkin nyt lähestyvästä Joukusta.

Jokaisella meistä Jouluun liittyy jos jonkinlaista muistoa ja noiden muistojen kautta myös tunteita. Siis juuri niitä, mitkä esiin pyrkiessä aiheuttavat juuri tänä Jouluna meissä jonkin sellaisen olon, mitä sitten omassa päässä ihmettelee, varsinkin kun kaikki juuri nyt pitäisi olla hyvin.

Mutta. Mieti hetki, kuinka monta erilaista tilannetta olet omassa elämässäsi onnistunut kohtaamaan, ilman että olet hitustakaan kiinnittänyt oikeasti huomiota siihen, mitä tuo tilanne sinun tunnepuolessa aktivoi.

Juuri tästä johtuen, esimerkiksi ihminen, joka selviytymiskeinona omien tunteidensa kanssa, on tottunut juoksemaan niitä karkuun esimerkiksi jatkuvalla suorittamisella, ahdistuu suunnattomasti siitä, että edessä on loputtoman pitkät pyhät, joissa tilaa tuolle tutulle ja turvalliselle suorittamiselle ei tahdo vain olla ja tähän ratkaisuna, tuo fiksu mies tai nainen järkeilee että Jouluksi tarvitsee varata riittävä määrä alkoholia, jotta nuo piinaavat pyhät selviää hengissä.

Kuinka monella sama kaava on toistunut omassa lapsuudessa ja itseasiassa juurikin tässä Joulussa ahdistusta tuovat tunteet, ovatkin itseasiassa peruja vuosikymmenten takaisista tapahtumista, joita ei vain missään kohtaa elämää ole ollut tilaa tai mahdollisuutta kohdata ja tuoda päivänvaloon.

Näitä samankaltaisia esimerkkejä meillä jokaisella on loputon määrä omassa elämässä. Johtuen puhtaasti siitä puhumattomuuden kulttuurista, mikä yhä meillä täällä vallalla on. Mistä tiedän. Puhtaasti siitä, että suurin osa ihmisistä pitää minua jollain tasolla hulluna kun tällaisia asioita omassa elämässäni jatkuvasti pureskelen.

Eikä siinä, hullu monella tavalla saatankin olla. Mutta se hyöty omassa hulludessani tänään on, että noiden tunteiden kohtaamisen kautta, voin nyt tulevana Jouluna rauhoittua viettämään jo kolmattatoista raitista Joulua perheen kanssa, kokien suunnatonta kiitollisuutta ja rauhaa siitä, että elämä kohdallani pakotti minut pysähtymään omien tunteideni äärelle ja niiden kohtaamisen avuksi opettelemaan puhumaan ja kirjoittamaan niistä juuri niin avoimesti ja raadollisen rehellisesti, kuin ne tässähetkessä elämässäni kulloinkin esiintyvät.

Tuon myötä katkeaa yksi sukupolvien välinen ketju. Minun lapsille ei jää tulevaisuuteen taakaksi muistoa lapsuuden Jouluista, joita tuli pelätä, johtuen vanhempien Joulutunnelmaa piristämään vedätystä viinasta. Haluan nimittäin tänäpäivänä olla siinämäärin vastuullinen vanhempi, että haluan kantaa vastuun omista tunteistani, sensijaan että niitä pakenemalla, siirtäisin niitä omille lapsilleni kannettavaksi.

Näihin kuvion, näihin tunnelmiin, oikein rauhallista ja rakkaudellista Joulua! <3