"Minulle kaikki heti!"

Otsikon mukainen ajatusmalli on kuljettanut minut väistämättä elämässäni ongelmista toiseen. Pitkän tutkimusmatkani aikana olen oppinut tiedostamaan itseäni ja sen myötä saanut roppakaupalla kärsivällisyyttä monessa eri elämänalueessa, mutta yhä edelleen joissain asioissa minua vaivaa kärsimättömyys ja tuo kärsimättömyys ajaa minut joskus tekemään ratkaisuja joita hetken edes mietittyäni olisin jättänyt tekemättä.

Toisaalta kun olen tutustunut itseeni niin syvällisesti kuin vain kaikin tarjolla ollein apukeinoin kuluneen reilun 8 vuoden aikana olen kyennyt, olen oppinut tuossa matkalla ajattelemaan elämästä siten että kaikella on oikeasti tarkoituksensa.

Tätä kaikkea on helppo peilata jälkikäteen esimerkiksi ensimmäisen konkurssin, sitä seuranneen velkahelvetin sekä itsetuhoisen sekakäyttökierteeni valossa siten että tuosta kaikesta kuoriutui minulle raitis elämäntapa, jonka myötä olen saanut kasvaa ihmisenä kokolailla paljon. Toisaalta ilman tuota tapahtumaketjua, minulla ei tänään olisi puolisona sitä ihmistä joka tänään rinnallani kulkee eikä lapsia, joten kaikella todellakin tarkoituksensa.

Tässä hetkessä pyrin lohduttamaan itseäni sillä, että vaikkakin elämä juuri nyt näyttää nurjanpuolensa niin jonkun ajan kuluttua kun tätä kaikkea en lähde pakenemaan, tästäkin seuraa vielä jotakin paljon suurempaa kuin mitä tällä hetkellä osaan kuvitella.

Kärsimättömyys. Omat kohtuuttomat vaatimukset. Siinä parivaljakko joka aiheuttaa kaikki elämäni ongelmat. Toisaalta osaan jo hetkittäin löytää lohdun siitä, että juurikin kaikki tämän hetken tapahtumat kuin väkisellä kasvattavat kärsivällisyyttäni sekä samalla asettavat minut tilanteeseen, jossa vaatimuksille ei yksinkertaisesti ole sijaa. Niin kovasti kuin haluaisinkin tiettyjen asioiden korjautuvan mieluiten heti ja sillä tavoin kuin itse nyt niiden toivoisin korjautuvan, niin elämä on jo liiankin usein osoittanut minulle sen että hitaasti tapahtuvat muutokset ovat niitä pysyvimpiä ja ettei läheskään aina se mitä itse asioiden korjautumisella tarkoitan ole ollenkaan niin hyvä minulle kuin miten ne lopulta korjautuvat.

Siinä hetkessä kun kipu sisälläni on käymässä sietämättömäksi, tuntuu vain niin kovin vaikealta löytää luottamus siihen että kaikki järjestyy. Samoin aivan yhtä vaikeata on etsiä sisältään se pieni ihminen joka osaa olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä mitä elämässä kuitenkin tälläkin hetkellä on. Pakottamalla näitä kumpaakaan ei kaiveta esiin, mutta juuri silloin kun tuntuu ettei enää yksinkertaisesti jaksaisi jatkaa, jostain kuin ihmeen kautta eksyyntyy sisälleni olo jossa huomaan tarkastelevani jotakin hyvin pientä, monissa kohdin mitätöntä asiaa siten että taas löytyy voimia jatkaa.

Juuri nyt minulla on ollut jo monta päivää olo jossa ei jakaisi yhtään mitään. Uupumus. Masennus. Loppuunpalaminen. Onhan näitä sanoja joilla tätä oloa kuvata, mutta toisaalta jo useita vuosia aikanaan masennuksesta kärsineenä tiedostan omalla kohdallani tien tuosta olosta ulos. Luopua kaikista vaatimuksista, etsien mahdollisimman pienistä, tavallisista asioista kiitollista mieltä ja samalla pienin askelin pyrkiä tekemään asioita joita ei sillä hetkellä yhtään tekisi mieli tehdä. Jostain kumman syystä tekemisellä on nimittäin minun kohdallani sellainen vaikutus että tehdessäni hyvinkin pieniä asioita, koen kuitenkin onnistuneeni edes jossakin asiassa ja kun näitä asioita kertyy useampia samalla päivää, huomaan ennen pitkää löytäväni itseni miettimästä siten, etteihän minulla nyt mitään hätää elämässä ole. Vaikka monissa kohdin onkin, mutta kuitenkin.

Lopuksi vielä oivallus jonka äärelle pysähdyin nyt kuluneen viikonlopun aikana. Ei ole, eikä tule olemaan asiaa jonka tekemällä tai saavuttamalla koen olevani ehjä kokonaisuus. Aina, joka päivä prosessi etenee. Joskus askeleen eteen, toisinaan pari taakse, mutta mikä tärkeintä, etenee.
Joskus olen vain kohtuuttomine vaatimuksineni itseni suhteen ajatellut niin, etten koskaan tule muiden ihmisten taholta hyväksytyksi ellen saa kasattua itsestäni kaikinpuolin kokonaista. Nyt viikonloppuna oivalsin sen, etten koskaan tule olemaan sellainen ihminen, jonka jok'ikinen ihminen hyväksyisi sellaisenaan. Toisessa kohtaa syynä on tämän toisen ihmisen harhakuvitelmat siitä millainen minun tulisi olla. Toisessa syynä on vain se ettei kemiamme koskaan kohtaa siinä määrin että vaikka tekisin mitä, tulisin hyväksytyksi sellaisenaan. Eikähän siinä muutoin mitään, mutta ihmiselle joka läpi elämänsä on yrittänyt pakonomaisesti miellyttää kaikkia, tuntien itsenä totaalisen epäonnistuneeksi, tuosta miellyttämisestä poisoppimiseen tarvitaan lukematon määrä yhteentörmäyksiä erinäisten ihmisten kanssa, ennen kuin tuosta ajatusmallista on valmis luopumaan. Mitä vähäpätöisemmästä asiasta minulla jonkun ihmisen kanssa tulee olo ettei meillä synkkaa, sitä hanakammin olen asioissa halukas tekemään sen eteen että synkkaisi. On vain käsittämättömän vaikeata hyväksyä se ettei kaikki tule kaikkien kanssa ylimmäksi ystäväksi, eikä se lopulta keneltäkään ole pois. Minulla vain on sellainen haavekuva muhinut päässäni, jossa oman kokemukseni kautta saisin ihmisille tuotua tietoisuuteen sen, kuinka paljon helpompaa ihmisen elämä onkaan kun sitä ei väritä erinäiset ennakkoluulot saati -asenteet. No ehkäpä tämän hetken hankaluudet elämässäni ovatkin tarkoitettu tuomaan minulle tarvitsemani lepohetken. En minä yksinäni tätä maailmaa pelasta. Oman osuuteni asioissa voin tehdä, en enempää.