Pysähtymistä rakkaudettomuuden äärelle.

Tuo ylläoleva raamatun lause aikoinaan toi minulle suunnattomasti, kokiessani äärettömiä pelkotiloja. Toistin mielessäni tuota lausetta, kykenemättä saavuttamaan minkäänlaista yhteyttä mihinkään. Olin kaikelta järkeistämiseltäni sekä suunnattomalta väärältä ylpeydeltäni kykenemätön uskomaan yhtikäs mihinkään. Tänään kykenen. Melkoinen helvetti on tullut käytyä tuon asian kanssa, kunnes lopulta olin niin totaalisen loppu järkeistämiseni kanssa, etten enää kyennyt muuhun kuin luopumiseen kaikesta, mikä esti minua uskaltautumasta luottamaan.

MUTTA! Ei usko yksin tee autuaaksi. En nyt tähän hetkeen muista oliko tuo suoraan raamatusta, mutta ei sen väliä, sillä seuraavaksi ajattelin oksentaa hieman sisintäni ulos siinä toivossa että se hieman helpottaisi tätä käsittämättömiin mittasuhteisiin noussutta tuskaani edes hieman.

Rakkaudettomuus. Kuten edellisessä postauksessani jo aihetta hieman sivusin, niin nyt olen oikein kirjaimellisesti jäänyt märehtimään kyseistä tunnetta. Saaden ehkä jo hieman syvällisemmin kiinni siitä. Huomasin nimittäin tälle iltaa jakaessani omia kokemuksiani vertaisteni parissa, puhuvani siitä äärettömästä tyhjyyden tunteesta jonka ajamana olen onnistunut kerta toisensa jälkeen hukkaamaan itseni mitä erilaisimpien pakokeinojen alle. Ymmärtämättä loppupeleissä yhtään mitä oikeasti pakenen. Nyt ymmärrän.

Tuo tunne ja kokemus on kasvanut minuuteeni kiinni vuosikymmenten aikana ja tässä hetkessä yrittäessäni tuota tunnetta lähestyä, se vyöryy ylitseni sellaisella volyymillä, etten meinaa kestää sitä. Siinä samassa kun tuo tunne käy liian voimakkaaksi kohdata, aktivoituu minussa eräänlainen suojamekanismi, joka on varjellut minuuteni herkintä kohtaa ja varjelee yhä. Silti uskon olevani niin lähellä oman itseni totuutta kuin tähän hetkeen minun on mahdollista sukeltaa ja sen vuoksi kahta uhmakkaammin tuota karmaisevaa tunnetta kohti sukellan. Samalla kuitenkin järjen tasolla ymmärtäen että aivan kuten rakkaus tunteena, samoin rakkaudettomuuskin tulee lähelle, kun pysähdyn lakaten yrittämästä sitä saavuttaa.

Olen juossut lähes koko ikäni tavoitellen sisäistä rauhaa. Joskus jollain turvajärjestelyllä saavuttaen sen hetkeksi, kunnes taas kohta havahtunut huomaamaan, että taas menen kuin pakon ajamana johonkin, yrittäen peittää itseltäni tuota ammottavaa tyhjyyttä.

Mitä tämä rakkaudettomuus sitten on? MInulle se on tässä hetkessä kokemus omasta arvottomuudesta, joka on kasvanut kiinni minuuteeni vuosikymmenten saatossa, lukuisten tapahtumien ja kohtaamisten kautta. Niin tuttu osa tuo tunne on minuudessani, että nautin sairaalla tavalla siitä että taas henkisellä tasolla käyn läpi yhtä äärettömimmistä helveteistäni. Tuntuu hyvälle, kun tuntuu niin saatanan pahalle.

No kuinka tuo tunne sitten käydään läpi? Uskon vahvasti siihen että kohtaamalla menneisyyden haamut, niin tapahtumien kuin tunteidenkin tasolla, jakaen ne joidenkin ihmisten kanssa keskustellen, näistä traumatisoivista tunteista voi kasvaa eroon. Niin tässäkin uskon.

Minulla vain kun esimerkiksi tämä jatkuva prosessointi ja asioista kirjoittaminen on yksi lukuisista pakokeinoista, tarkoittaa se vain sitä että tuosta prosessoinnista on luovuttava. Pysähdyttävä ja hiljennyttävä oman itsensä äärelle. Uskon nimittäin vahvasti myös siihen, ettei ole olemassa ihmistä, saati Jumalaa joka voi minulta poistaa tämän tyhjyyden, vaan minun on pelottomasti ensin se suostuttava itsessäni kohtaamaan. Vasta kohdattuani sen, löydettyäni omasta itsestäni tuo heikko kohta, ja hyväksyttyäni se, voin oppia vastaanottamaan rakkautta niin muilta ihmisiltä kuin Jumalaltakin.

Jos en kykene rakastamaan itseäni, kuinka kukaan muu siihen kykenisi.

Tässä kohtaa yksi kipeimmistä asioista elämässäni on ollut kohdata itsessään se huutava kaipuu nähdyksi ja kuulluksi tulemiseen. Olen notkunut netissä ja somessa, yrittäen kuin epätoivon vimmalla tulla huomatuksi. Lopputuloksena vain totaalinen tyhjyyden kokemus. Olo on kuin olisin vetänyt aineita. Sillä erotuksella että aineiden tai päihteiden sijasta olen huomiohuorannut, myyden itseäni, saamatta lopulta yhtikäs mitään. Hetken helpotus on muuttunut äärettömäksi moraaliseksi krapulatilaksi, jossa itseinho on päällimäisenä tunteena. Tässä kohtaa minua kuitenkin lohduttaa tietoisuus tästä ja sen myötä löytyy myös armollisuus itseään kohtaan. Yritin epätoivon vimmalla kokea olevani olemassa, ymmärtämättä että olen olemassa jo. Siis sama tyhjyyden kokemus vain hieman jalostuneemmassa muodossa.

Tälle iltaa kaikki jytisi kohdilleen. Kaikki järjettömyys muotoutui järjelliselle tasolle ymmärtäessäni kaiken tekemisteni taustalla vaikuttaneen kyvyttömyyteni kokea rakkautta suhteessa itseeni ja sen myötä kyvyttömyyteni vastaanottaa sitä keneltäkään muultakaan.

Nyt varmasti seitsemännenkymmenennenkahdeksannen kerran päätän jättää tuon huomiohuoraamisen kokonaan ja vasta oikeastaan ensimmäistä kertaa uskon sen tapahtuvan. Mikä sitten aikaisempiin päätöksiini liittyen on muuttunut. Se että nyt tiedostan mikä minua on tuohon järjettömyyteen ollut pakottamassa. Samalla ymmärtäen myös sen, että vastaus tuohon suunnattomaan tyhjyyteeni ja käsittämättömään kaipaukseeni löytyy minusta itsestäni, syvältä sisimmästäni. Ei tuolta ulkomaailmasta, eikä muista ihmisistä. Itsestäni. Kosketuksesta pieneen sisäiseen poikaani. Siihen naskaliin joka koskaan ei ole saanut kokea olevansa rakastettu. Siis minulta itseltäni. Otan siis aikaa, rauhoittuen antamaan tuolle ainutlaatuisen arvokkaalle ihmiselleni aikaa ja huomiota. Ilman pakenemista. Tyhjyyden tunnetta täyttäen.

Rakastakaa itseänne. Tulette yllättymään siitä, kuinka yhtäkkiä toisetkin alkavat rakastaa teitä. Tai jos eivät alakkaan, tiedätte ettei vika ole teissä, vaan näissä toisissa ihmisissä ja siinä että he kokevat samaa tyhjyyttä sisällään. Ymmärtämättä yhtään mistä on kyse. Ollen kyvyttömiä rakastamaan itseään ja sen myötä myös sinua.