Toinen mahdollisuus

Kirjoitin taannoin korvaushoidosta ja siitä, kuinka se tietyllätavoin ylläpitää riippuvuutta. Nyt viimepäivinä olen lueskellut aiheesta ja siitä, kuinka Suomessa ollaan ensimmäisten joukossa kokeilemassa injektiona ihon alle annettavaa, pitkävaikutteista korvaushoitolääkettä.

Aluksi täytyy todeta se, että ehkä tässä vuosien varrella, tavatessani työssäni ihmisiä, jotka ovat korvaushoidossa, oma ajatukseni kyseiseen asiaan on hieman hioutunut, mutta yhä edelleen ajattelen niin, että tällä hoidetaan oiretta, eikä itse sairautta. Puhumattakaan tuon sairauden taustalla vaikuttavia ongelmia.

Riippuvuusproblematiikka on tosissaan haastava kokonaisuus, sitä en kiellä. Aivan samoin, kuin myönnän sen, että jokainen joka saadaan tuolta kuolemanporteilta takaisin elämään, on voitettu tapaus, riippumatta siitä, millä keinoin tuo lopulta toteutetaan. Mutta.

Senverran palaan ajassa taaksepäin, aikaan missä itse elin ja hengitin sekä opioidi- että bentsotiippuvuutta. Jos tuohon aikaan olisi ollut vallalla samat käytänteet korvaushoidon suhteen, kuin tänään, minä en olisi enää tätä kirjoittamassa. Jos minut olisi ohjauttu korvaushoitoon tuolloin, olisin hyvin todennäköisesti kuollut vuoden sisällä, senverran itsetuhoista päihteiden käyttöni oli.

Senverran avaan vielä omaa kokemustani tähän kaikkeen liittyen, että tiedän todella konkreettisesti sen, mitä kyseisten aineiden vuosien pakonomainen käyttö on, aivan samoin kuin tiedän konkreettisesti sen, miltä tuntuu vapista kauttaaltaan noista aineista vierottautuessa. Minut tuo vieroitus pelasti. Osaltaan juurikin noiden vieroitusoireiden kokeminen. Kun noista nimittäin selvisi, hyvin pian oli itsellä ajatus siitä, että on tehtävä mitä tahansa, ettei enää ikinä tarvitsisi moisia joutua kokemaan.

Olin siis pakotettu kohtaamaan itsessäni kaiken sen paskan, mitä päihteillä vuosikymmeniä olin yrittänyt paeta.

Tehtävä ei sinällään ollut mitenkään helppo, mutta hyvin pian huomasin sen, ettei noiden aineiden orjuudessa eläminenkään helppoa ollut ollut. Sen vuoksi yhden päivän kerrallaan tuohon helvettiin etäisyyttä ottaen taivalsin, luottaen siihen mitä toiset, saman kokeneet minulle kertoivat. Jossain kohtaa koittaa päivä, kun ei enää tarvitse jatkuvasti taistelle piinaavia ja kiduttavia himoja vastaan. Tuo eräänlaisena kangastuksena silmissäni siintäen aloitin matkan sisimpääni ja ennenkuin huomasinkaan, taistelu aineita vastaan taukosi.

Tuossa kohtaa aivan samoin vertaistuki pelasti minut. Kuten niin monta kertaa tuon jälkeenkin. Luotin nimittäin kavereihin, jotka olivat samalla tavoin käyneet läpi taistelun, päästäkseen irti noista piinaavista himoista, mutta jo kohta tuon selätettyään, olivat harhautuneet kuvittelemaan hallitsevansa aineiden käyttönsä, päätyen vain lopulta yhä syvemmälle tuonne helvetin pimeyksiin. Näihin tarinoihin uskoen, olen itse välttynyt kokeilemasta sitä, osaisinko hallita ainetta, joka täysin totaalisesti hallitsi koko elämääni parin vuosikymmenen ajan.

Minun kohdallani kaikki saatanalliset pelkotilat, lamaannuttavat paniikit, harhat, hallusinaatiot sekä karmeimmat kouristuskohtaukset, aivan samoin kuin teholla heräämiset, suljetun osaston tupakkakopin hämyiset muistot, ovat minulle ne konkreettisimmat kehoitukset olla harhautumasta haihattelemaan sillä, että jollain ihmeellisellä tavoin olisin saanut pakonomaisen päihteenkäyttöni takaisin hallintaan. En ole, enkä edes haluaisi. Muistan nimittäin jo kovin nuorena tuon päihteenkäytön hallinnan sekä kontrolloin vaatineen kohdallani suunnattoman määrän ponnisteluja. Elämä ilman päihteitä, kaikkine suunnattomine haasteineen, on silti vapautta elää ja kohdata elämä tällaisenaan.

Mutta siis se korvaushoito. Hoitona varmaan itsessään ihan pätevä kokonaisuus. Sikäli kun se toimisi eräänlaisena portaana kohti päihteetöntä elämää. Mutta hoito itsessään kääntyy itseä ja ihmistä vastaan siinä, jos tuota tarjotaan ainoana vaihtoehtona, ilman minkäänlaista muuta tukea.

Se pahaolo, jota ihminen, aivan kuten itsekin aikanaan, mitä erilaisimmilla aineilla itsestäni turrutin, on lopulta sellainen, joka jossain kohtaa, ennemmin tahi myöhemmin raivaa itsensä näkiyville. Tätä vasten peilaten, on varsin ymmärrettävää että korvaushoitoon liittyy monella oheiskäyttöä, päiväannosten myyntiä jne.

Riippuvuus itsessään kun aiheuttaa valehtelua, manipulointia, ongelmien kieltoa ja vähättelyä, eli ei siis ihme, että monen kohdalla korvaushoidossa nuo riippuvuuteen liittyvät lieveilmiöt jäävät olemaan ja elämään.

Miksi ihmisen olisi sitten hyvä kohdata elämä raakana? Lähinnä siitä syystä, että tuo orjuuttava riippuvuus on mahdollisuus kaikkine kauheuksineen kääntää voimavaraksi, joka kantaa elämän suurimmissakin vastoinkäymisissä.

Mitä tuo elämän raakana kohtaaminen sitten korvaushoidon sijaan ihmiseltä edellyttää? Oman itsensä rehellisen kohtaamisen. Toisiin, varsinkin saman kokeneisiin ihmisiin luottamisen opettelun. Puhumattomuuden muurin murtamisen ja ennenkaikkea omiin tunteisiin tutustumisen. Sillä vaikka kuinka väitettäisiin ja kiisteltäisiin siitä, mikä kenelläkin näiden orjuuttavien, pakonomaisten riippuvuuksien taustalla vaikuttava voima lopulta on, on se poikkeuksetta ja jokaisella päihdeongelmasta kärsivällä alunperin sama. Tavalla tahi toisella vaurioitunut tunne-elämä.

Älä puhu. Älä tunne. Älä luota. Tuo monella jo lapsuudessa selkäytimeen juurtunut malli tulee onnistua murtamaan, muuttaen se muotoon Puhu. Tunne. Luota. Muussa tapuksessa riippuvuus itsessään tulee murtamaan vahvimmankin ihmisen. Ihan liian monta ihmistä olen näiden ongelmien vuoksi saatellut hautaan, ymmärtääkseni sen, että ilman ihmisen omaa havahtumista tähän problematiikkaan olemme totaalisen voimattomia tämän sairauden edessä. Kyse on sitäkin suuremmalla syyllä siitä, millaista hoitoa ja tukea niille ihmisille haluamme tarjota, jotka tuohon ongelmaan omalla kohdallaan havahtuneet tai juuri havahtumassa.

”EDIT: Juttua muokattu tuon pitkävaikutteisen korvaushoitolääkkeen antamisen osalta. Kyse on siis ihon alle injektiona laitettavasta, eikä suoraan suoneen pistettävästä lääkkeestä. Tarkoitukseni ei ole kirjoituksillani loukata ketään, saati antaa erheellistä mielikuvaa asioissa, vaikka hieman tarkoituksellisesti joissain kohden provokatiivisesti kirjoitan. Korvaushoito tai kokonaan päihteetön elämä. Tärkeintä kaikessa ihminen.”

Tiedän valmiiksi, että tästä kirjoituksestani osa ihmisistä pahoittaa mielensä. Mainittakoon se, ettei tarkoitukseni todellakaan ole loukata ketään, vaan pelkästään tuoda oman kokemukseni kautta ihmisille tietoa siitä, millätavoin tämä nykyaikainen, haittoja vähentävä hoito osaltaan mahdollistaa itse riippuvuussairauden ylläpitämistä.

Itse aikanaan elin lähes vuosikymmenen sellaisessa lääkekoukussa, että mikäli tuolloin olisi ollut nykyhetken kaltainen suuntaus opioidiriippuvuuksien hoidossa, hyvin todennäköisesti en tätä postausta olisi kirjoittamassa. Olen siitä onnellinen, että ainoa vaihtoehto joka minulle annettiin, oli tuon tuhoavan lääkekoukun alasajo.

Kun ihminen syö päivittäin liki 30 kappaletta todella vahvoja opiaatteja, lisättynä hevoskuurilla bentsoja, voi olla että muutamassa kohden hoitavilla lääkäreillä on tullut tehtyä joitain viehearvioita hoidon suhteen.

Elin elämääni noiden lääkkeitteni kautta. En kyennyt lähtemään mihinkään ilman apteekinpussiani. Tarkkailin jatkuvasti kelloa ja varsinkin omaa oloani siinä, milloin seuraavat tabletit oli tarpeen ottaa. Homma karkasi lopullisesti kenenkään hallinnasta, kun tuohon yhtälöön lisättiin rankka viinakuuri toisensa jälkeen. Ei siis ihme, että kaikki ihmiset lähelläni väsyivät voimattomina seuraamaan tuhoisaa käytöstäni. Samoin väsyivät ne ihmiset jotka yrittivät parhaansa mukaan hoitaa ongelmiani.

Tätä taustaa vasten peilaten, voin käsi sydämellä sanoa, että ymmärrän kyllä miksi epätoivoiset tilanteet aiheuttavat epätoivoisia ratkaisuita. Mutta silti en voi välttyä siltä, että työssäni jatkuvasti kohdatessani ihmisiä, joita tuolla korvaushoidolla hoidetaan, mietin surullisena sitä, että heille jokaiselle olisi olemassa niin paljon parempaa elämää. Ymmärrän myös sen, että kyse on rahasta. Resursseista. Tai paremminkin näiden molempien puuttumisesta. Mutta silti, kun itse henkilökohtaisella tasolla tiedän millaista helvettiä on elää ja hengittää pakonomaista riippuvuutta suhteessa noin koviin aineisiin, niin toivoisi ainakin sen, että näissä asioissa puhuttaisiin totta. Olisi rehdimpää, jos julkisesti myönnettäisiin että taistelu huumeongelmaa ja sen laajuutta vastaan ollaan hävitty ja nyt kyseisen hoidon turvin pyritään minimoimaan vahingot.

Sillä totuus kuitenkin on se, että likimain jos ei peräti suoraan yks yhteen samoja lääkkeitä määrää lääkäri, jota ihminen ilman tuota lääkärin määräystä, hankkisi keinolla millä tahansa. Ymmärrän myös haittoja vähentävän seikan tässä, mutta se mitä en ymmärrä, on se, että ymmärtääkseni korvaushoidossa oleva saa ajaa autoa noiden lääkitysten alaisena, sikäli kun kuljettaa mukanaan todistusta siitä että on korvaushoidossa. Lähinnä tässä yhtälössä kiristää itseäni se naivius jolla asiaan suhtaudutaan. Kun tähän kirjoitan että mitä tapahtuu, jos alkoholistille haittoja vähentävänä hoitona alettaisiin lanseerata korvaushoito, jossa lääkäri määrää potilaalle sopivan päiväannoksen pirtua, jotta alkoholistin ei tarvitse kokea vieroitusoireita, saati hakea tuota ainettaan pimeänä pullona, lisäksi vielä lisäten sen, että kyseinen ihminen olisi oikeutettu ajamaan autolla, sikäli kun hänellä on pirtutesepti matkassa ja tarvittavat kontrollipuhallutukset ohikäytön ehkäisemiseksi suoritettuna, niin heti joku huutaa ettei näitä asioita voi verrata.

Minä sanon että voi ja ehkä pitäisikin. Sillä siinä juuri huomattaisiin se järjettömyys jota itse olen työssäni lähes totaalisen voimattomana sivusta seurannut jo useita vuosia.

Riippuvuussairaus aiheuttaa itsessään ongelman kieltämistä, peittelyä ja vähättelemistä. Lisäksi sairastuttaen ympärillä olevat ihmiset sokeutumaan samaan sairaalloiseen karuselliin. Sen vuoksi uskon, että suurin osa näitä korvaushoitoja hoitona antavia terveydenhuollon ammattilaisia vaivaa aivan sama sokeus, joka on vallalla päihderiippuvuudesta aktiivisimmillaan kärsivän ihmisen kohdalla.

Suurin asia kaikessa se, että tässä unohtuu se tärkein asia. Riippuvuudesta kärsivä ihminen. Kun riippuvuus jää olemaan ja elämään, eikä sen taustalla olevia ongelmia setvitä kuin pintapuolisesti, ei ihmisen ole välttämättä kovinkaan hyvä olla. Lohtu tässä kuitenkin tulee siinä, kun minä esimerkiksi jututtaessani työssäni korvaushoidossa olevalta ihmiseltä tiedustelen hänen tuntemuksiaan, yleisin vastaus on se, ettei mikään tunnu missään, mutta se johtuu tästä lääkkeestä jota syön.

Itse uskon vahvasti siihen, että tämä asia olisi korjattavissa. Se vain vaatisi muutamia tahoja luopumaan oikeassaolemisen pakkomielteestä ja senjälkeen yhdessä ponnistelua kokonaisvaltaisen kuntouttavan päihdehoitokokonaisuuden rakentamiseksi maahamme. Sitä odotellessa, omalla kohdallani lähinnä pyrin siihen, että päivittäin kohdatessani näitä ihmisiä, kerron heille siitä mahdollisuudesta joka tänään kuitenkin tuon korvaushoidon ohella on olemassa. Nimittäin päihteetön elämä. Vapaana tästä riippuvuudesta.

Katsoin eilen illalle etukäteen Arman Alizadin Pohjantähden alla -ohjelman, päihderiippuvuutta käsittelevän jakson. Itse jo vuosia päihdetyön kentällä työskennelleenä sekä omakohtaisen liki 20v kestäneen päihdehistorian omaavana katsoin dokkarin, tullen todella surulliseksi. Jokaisen ohjelmassa esiintyneen addiktin taustalla on ainutlaatuinen ihminen, joka vain kaipaa tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin on.

Itse elin vuosikymmenen bentso- ja opiaattikoukussa, joten todellakin tiedän mitä on kun kroppa kirkuu huumetta. Eli uskon voivani vankan kokemukseni valossa kirjoittaa seuraavaa.

Minusta on äärimmäisen surullista se millaiseksi Suomen päihdehoito on tullut. Ihmisiä ei oikeasti hoideta, saati kohdata ihmisinä, vaan pyritään lääkitsemään mahdollisimman huomaamattomiksi. Ymmärrän kyllä et kyse on resursseista, mutta toisaalta itse tätä todella monisyistä ongelmaa sen eri puolilta tarkastelleena totean et se missä tässä tällä mallilla säästetään, kulutetaan toisaalla moninverroin.

Jos esimerkiksi minua ja perhettäni olisi autettu tällä nykyisellä mallilla, en usko että olisin enää elossa. Puhumattakaan siitä että lapseni olisi sijoitettu johonkin toiseen perheeseen. Se jos mikä maksaa ja paljon. Toisaalta nyt, kun perhettämme autettiin oikein, olemme voineet yhdessä vanhempina kasvattaa itse omat lapsemme ja sen lisäksi osaltamme auttaa muita, saman ongelman kanssa painivaa ihmistä.

Korvaushoito on tämänpäivän sana. Eikä siinä, onhan se tietty alkuun ihan hyvä vaihtoehto, jotta aktiivikäyttö ja siihen liittyvät haitat saadaan katki. MUTTA senjälkeen tulisi vieroittaa ihminen tuosta korvaushoidosta, samalla pureutuen riippuvuuden taustalla oleviin ongelmiin. Riippuvuus itsessään kun ei ole se ison ongelma, vaan oire jostakin isommasta ongelmasta. Nyt kun ihmisiä hoidetaan korvaushoitoon, jää itse ongelmat käsittelemättä, puhumattakaan siitä millaista ihmisen elämä noiden lääkkeiden alla on.

Itse aikanaan hain opiaatit ja bentsot milloin apteekista, milloin kotisairaanhoidosta, milloin terveyskeskuksesta, niin kokemuksesta tiedän miten orjuuttavaa tuo pitkittyessään pahimmillaan on. Fakta tuossa kuitenkin on se että ei väliä saako ihminen lääkkeensä apteekista, kadulta tai päivittäin jostain noudettuna, riippuvuus kyseiseen aineeseen säilyy.

Itse vuosikymmen sitten ajattelin tarvitsevani lääkkeitä lopun elämääni, toivathan ne minulle "normaalin" olon. Mutta vasta luopuessani lääkkeistä ja muista päihteistä, alkaen syventyä noiden riippuvuuksien taustalla olleisiin ongelmiin, aloin oikeasti ymmärtää sen kuinka kuutamolla kaikkineen olin vuosia ollut.

Tällä kirjoituksellani ei ole tarkoitus arvostella ketään. Saati parjata korvaushoitoa, vaan pikemminkin herättää ajatuksia siihen suuntaan, että nuo riippuvuudet on mahdollista selättää. Koskaanhan noista ei sinällään parane, mutta itse olen omassa ja monen sadan muun matkakumppanini elämässä saanut todentaa sen, että näistä sairauksista voi toipua. Parhaimmillaan siten että saa elää kaikinpuolin hyvää, tasapainoista ja ennenkaikkea vapaata elämää. Elämää, jossa ymmärrän näiden sairauksien kulkevan mukanani hautaan, mutta samalla elämää, jota nämä sairaudet eivät enää toisin kuin ennen määrittele.

Toivoisinkin että tämän luettuaan ihmiset hetkeksi pysähtyisivät pohtimaan korvaushoitoa hieman eri näkökulmasta. Mitä siitä tulisi, jos päihteettömän elämän sijasta, alkoholisteille tarjottaisiin lääkkeenä pari pulloa kossua päivä, tällätavoin ehkäisten viinan hankintaan liittyvää rötöstelyä.

Olen nimittäin matkallani saanut kulkea sellaisten ihmisten rinnalla jotka vuosia ovat olleet korvaushoidossa, lopulta haluten siitä lopullisesti vieroittautua ja voin sanoa että tässä tämän hetkisessä työssäni ei ole mitään parempaa hetkeä, kuin se, kun ensimmäisen kerran saa keskusteluyhteyden tuohon aitoon, kokonaan päihteettömään ihmiseen. Sillä tärkeintä kaikessa olisi aina kuitenkin muistaa se tärkein, kaiken tuon kasoksellisuuden taustalla oleva ihminen.