Toinen mahdollisuus

Kuinka moni meistä juuri koskaan pysähtyy pohtimaan sitä, miksi toimii tietyissä tilanteissa tietyllä tavoin? Puhumattakaan siitä, että tuon pohtimisen seurauksena pyrkisi muuttamaan tuota käyttäytymistä ja sen myötä kenties koko elämäänsä.

Olisiko kovin hurja väite, että olemme autuaan tietämättöminä, oman identiteettimme orjia.

Aivan alkuun tietysti tarvitsisi määritellä se mitä on identiteetti ja mitä sillä tarkoitetaan.

Kipinä tähän kirjoitukseen tuli Jari Sarasvuon uudesta aamulenkki-sarjasta (MojoMornings) sekä siihen liittyvästä sähköpostista, jonka Jyri Paavilainen oli tähän kokonaisuuteen liittyen kirjoittanut. Tuossa postissa identiteettiä ja sen rakentumista kuvattiin seuraavalla tavoin:

”Identiteettimme muodostuu siitä, mitä teemme uudestaan ja uudestaan. Ja tässä on paitsi standardien muotoilun mahdollisuus, myös sen uhka.”

Tässä kohtaa lähetän terveisiä. Johanna Kukka. Kiitos.

Mitä tämä identiteetti sitten tarkoittaa yksilön elämässä? Sitä, että halutessaan muuttaa omaa elämäänsä, ihmisen tulee suostua kaikenmoisen kiukuttelun, loputtomien selitysten sekä toisten, saati olosuhteiden syyttämisen sijaan tarkastelemaan omaa itseä ja omia toimintatapoja. Jos nimittäin haluaa muuttaa maailmaa, tarvitsee aloittaa tuo muutos omasta itsestä.

Helppoahan se todellakaan ei ole. Ehkä juuri siksi olemme mestareita keksimään mitä erilaisimpia tekosyitä sille, ettei meidän tarvitsi muuttua. Lisäksi ympäristömme saattaa tarjota oivan alusta tietynlaisen tilamme säilyttämiseen. Ympäristö nimittäin vaikuttaa kokolailla ratkaisevasti juuri oman identiteettimme rakentumiseen. Otetaanpa muutama esimerkki.

Jos lapsi kasvaa ympäristössä, missä jatkuvasti tulee arvostelluksi ja latistetuksi, riippumatta siitä, mitä milloinkin tekee. Hyvin suurella todennäköisyydellä tuossa kylvetään ihmiseen identiteetti, missä ääni päässä sanoo, ettei kannata tavoitella mitään, kun kuitenkin epäonnistuu pyrkimyksissään.

Samalla tavoin lapsi, jota terveellä tavalla kannustetaan, luo itselleen identiteetin, missä epäonnistuminen ei määrittele lopputulosta, vaan sensijaan yritysten määrä.

No onko tuo lapsena kannustusta vaille jäänyt lapsi sitten tuomittu aina epäonnistumaan ja alisuoriutumaan elämässään ja toisesta automaationa kasvaisi siis menestyjä omassa elämässään? Ei välttämättä. Olkoon, että lapsuudessa meidän syvin identiteetti lopulta rakentuu.

Mutta. Identiteettiään, aivan samoin kuin omaa luonnettaan on mahdollista kehittää. Paavilaisen postia sivuten, kyse on siitä, kuinka monta kertaa on valmis yrittämään uudestaan. Kyse kun on juurikin toistojen määrästä.

Tämä kaikki resonoi minun pienessä päässäni siinä, että omalla kohdallani lapsuuden kokemukset loivat minulle identiteetin, minkä mukaan riippumatta siitä, mitä milloinkin yritän, saati kuinka kovasti, tulen poikkeuksetta epäonnistumaan. Kokolailla sitkeästi olenkin omassa elämässäni tuota kaavaa, kuin autopilotilla toteuttanut. Riippumatta siitä, mihin olen ryhtynyt, olen lopulta todennut jossain kohtaa sen, että perseelleen meni, kuinkas muuten.

Nykyhetkessä huomaan taas kerran eläneeni todeksi tuon jo lapsuudessa oppimani identiteetin automaatio-ohjauksen. Joku voisi tässä kohtaa kysyä, että mitä järkeä on yrittää, jos on lopulta jo valmiiksi tuomittu epäonnistumaan. Kas siinäpä juuri kysymyksen muodossa vastaus tuon identiteetin muutokseen.

Kyse kun lopulta ei mielestäni olekaan siitä, onnistunko vai epäonnistunko yrityksessäni. Kyse on pohjimmiltaan siitä, annanko periksi, vai yritänkö uudestaan.

Albert Einstein on määritellyt mielenvikaisuuden seuraavalla tavalla: ”Mielenvikaisuus on samojen asioiden loputonta toistamista, eri lopputulosta odottaen.”

Eli omalla kohdallani tuo yrityksissä epäonnistuminen kulminoituu siihen, että jokaisessa noista yrityksistäni, olen jossain kohtaa tehnyt saman erheen, joka kumpuaa tuolta itseni sisimmässä vaikuttavasta ytimestä sekä kokemuksesta siitä, että riippumatta mitä milloinkin yritän, olen tuomittu epäonnistumaan.

No miten tuota omaa identiteettiä sitten lähteä muuttamaan. Allekirjoitan suurilta osin Paavilaisen teesin siitä, että identiteetti rakentuu toistoista. Eli se kun riittävän pitkään toistan tiettyä toimintamallia, tuosta lopulta rakentuu tiivis osa minuuttani. Mutta pelkät toistot ei itsessään riitä. Omalla kohdallani tässä toimii hyvänä esimerkkinä yrittäjyys. Nimittäin, kun operoin elämässä tuon tietynlaisen ’Tuomittu epäonnistumaan’-identiteetin ohjaamana, ei se vaikka kymmenen kertaa perustaisin yrityksen, tee silti minusta vielä menestyvää yrittäjää. Varsinkin, jos toimin tuon Einstainin mielenvikaisuuden mukaisesti, kuten tähän saakka olen toiminut. Juuri siksi tässä kohtaa elämääni, seison tienhaarassa ihmetellen sitä, kuinka taas kerran seison elämäni raunioilla, vaikka viime vuodet olen painanut hommia kuin viimeistä päivää.

Itseasiassa nyt ymmärrän miksi. Minun kohdallani toistoa tärkeämpää, on pysähtyä tarkastelemaan sitä, että tekisin itse toiston oikealla tavalla. Ei nimittäin salillakaan ole järkeä riuhtoa tuhatta toistoa, jos sen seurauksena nuo tuhat toistoa jää ainoaksi kerraksi salilla riuhtomisessa.

On siis aika pysähtyä pohtimaan sitä, millätavoin mattimeikäläinen lähtee omaa identiteettiään uudistamaan. Tärkein tuossa tarkastelussa on lopulta se, missä kohtaa näistä yrityksistäni, harhaudun tuonne Einstainin hullutuksiin ja mikä yrityksistä kannattaa sisällyttää mukaan seuraaviin salikertoihini.

Omasta kokemusvinkkelistä katsottuna kun onnistuja ei välttämättä olekaan se, joka aina ja kaikissa yrityksissään onnistuu, vaan onnistuja voi yhtähyvin olla myös se epäonnistuja, joka epäonnistumisesta huolimatta, yrittää yhä uudelleen.

Itse kun uskon todella vahvasti siihen, että mikäli minulla on vahvana palona sisällä tunne siitä, että tämä juurikin on se mukulakivikatu, jossa minun on kuljettava, niin miksi lähtisin epätoivon vimmalla etsimään jotakin tasaisempaa tietä tallattavakseni. Ehkä yksi tuohon identiteettiini liittyvä muutos minun on kuitenkin itseäni ja omaa hyvinvointiani ajatellen tehtävä. Lakattava konttaamasta, ihmetellen miksi polvet on jatkuvasti ruvella ja nousta taas kerran jaloilleni. Muutos kun ei lopulta ole niinkään uhka, vaan mahdollisuus.

Aloitan tämänkertaisen kirjoitukseni poikkeuksellisesti paljastaen itseni heikoimmillaan. Myöntäen sen etten minä todellakaan tiedä paljoakaan asioissa. Ehkä vähiten kaikessa sitä, mitä rakkaus aidoimmillaan ja puhtaimmillaan on.

Samalla ymmärtäen sen, ettei minun tarvitsekaan tietää. Aiemmin kuvittelin nimittäin niin, että lunastaakseni paikkani tai oikeuttaakseni oman olemassaoloni, minun tulisi tietää kaikesta kaikki tai ainakin antaa itsestäni sellainen kuva toisille ihmisille.

Tänään ymmärtäen sen, että tuo on ollut vain yksi keino loputtoman monista, joilla olen peittänyt omaa epävarmuutta, alemmuuden- sekä riittämättömyydentunnetta. Tieto on oiva väline riisua itsestä kaikki epätäydellisyys. Antaen itsestä valheellisen, mutta sitäkin vahvemman kuvan siitä kuinka ihan sama mitä minulta kysytään, pystyn antamaan ainakin yleispätevän vastauksen.

Onneksi elämä kohdallani tietää mikä minulle on parhaaksi. Niimpä se on kuljettanut minut sellaisten töyssyjen yli, että kaikki vääränlaiset käsitykset itsestä ja asioista ovat karisseet. Tänään yksi vapauttavimmista lauseista mitä omaan elämääni tiedän, kuuluu seuraavasti: ”Mitä enemmän opin, sitä vähemmän tiedän.”

Sama pätee kaikessa, miksei siis otsikon kohdallakin. Rakkaus. Mitä se aidoimmillaan lopulta on?

Joitain vuosia sitten olisin pyrkinyt lähes pakonomaisesti antamaan tuohon yleispätevän vastauksen. Kuin kuvitellen että on minun vastuullani kertoa muille, mitä tuo asia tarkoittaa. Taas yksi esimerkki suunnattomasta vääränlaisesta vastuusta mitä olen elämässäni kantanut.

Juurikin siksi, juurikin nyt, minulle on suunnattoman vapauttavaa kirjoittaa tähän vastaukseksi, etten minä todellakaan tiedä vastausta kyseiseen kysymykseen. Mutta samalla todeten sen, että tasan niin kauan kuin en tiedä mitä rakkaus aidoimmillaan lopulta on, saan joka päivä ottaa siitä omalla kohdallani selvää. Tarkoituksena vain vastauksen sijaan, pyrkiä oppimaan elämään elämää, jossa kyseinen asia on se perusvoima, jonka varaan kyseinen päivä voi rakentua. Sillä sen olen tässä elämäni seikkailussa oppinut, että mitä enemmän aidosti, vääristymättä, tuo voima elämässäni vaikuttaa, sitä suurempia siunauksia jokainen kohtaaminen, aivan samoin kuin suuret vastoinkäymisetkin tarjoilevat.

Minulla, kuten varmasti monella muullakin kyseinen asia kun sisältää suunnattoman määrän erilaisia vääristymiä. Eikä ihme. Sillä tämä tärkein asia ihmisen elämässä, on tähän päivään mennessä saanut niin monta määritystä, ettei ihmekään että kovin harva lopulta edes tietää mitä rakkaus aidoimmillaan on.

Toisaalta jokaiselle meistä se voi tarkoittaa ihan omaa kokonaisuutta. Olkoonkin, että samalla kun jollekulle rakkaus parisuhteessa esimerkiksi merkitsee sitä että jatkuvasti otetaan turpaan, kohta jo anteeksi antaen, niin toiselle sama toimii suhteessa lapseen mitä erilaisimpien tavaroiden ostamisena, hyvityksenä omasta sisäisen vanhemmuuden puuttumisena. Yksi yhteinen nimittäjä silti näissä kaikissa käsityksissä on. Tai itseasiassa kaksi. Ensiksi se, että jokainen meistä osoittaa rakkautta juuri niistä lähtökohdista mitä itse aikaisemmassa elämässä kyseisen asian tiimoilta on oppinut. Esimerkiksi lapsi, jota vanhempi on pahoinpidellyt, oppii osoittamaan aikuisena rakkautta, pahoinpidellen ihmistä jota kuvittelee rakastavansa. Toisen alistuessa pahoinpideltäväksi, käsittäessään omista lähtökohdista käsin tuon merkitsevän sitä aitoa rakkautta ja välittämistä. Toisena yhteisenä nimittäjänä se, ettei näillä opituilla malleilla ole lopulta mitään tekemistä aidon rakkauden kanssa.

Sillä jos jotakin olen elämässä kyseisen asian etsinnässä oppinut, niin sen että rakkaus aidoimmillaan ei ole sidottu mihinkään asiaan, ihmiseen, saati tavataan. Olkoonkin, että suurin osa meistä on oppinut ajattelemaan siten. Sen vuoksi omalla kohdallani yksi suurin rikkaus tässä päivässä onkin jo pidempään ollut se, kun saan yksi kerrallaan pudotella omasta elämästäni pois, noita vääriä, opittuja käsitteitä mitä erilaisimpien asioiden taustalta. Rakkaus kun aidoimmillaan minun kokemana ei ole asia, jota voi paketoida tiettyihin määritelmiin. Mutta samalla se sisältää kuitenkin kaiken sen mitä ihminen elämässä koskaan tulee tarvitsemaan. Tarkoittaen käytännössä sen, että vaikka minulta otettaisiin pois kaikki minulle rakkaat ihmiset ja asiat, saati tavarat, jos tuo rakkauden kokemus on varastoituneena sisälleni, minulla on yhä kaikki se, mitä ikinä elämässä tulen tarvitsemaan tänään, huomenna ja aina.

Mitä rakkaus aidoimmillaan sinulle on? Siinä kysymys, jonka vastausta ei onneksi ole minulla, mutta jonka vastauksen löydöt kyllä lopulta, jos olet valmis kohtaamaan itsessäsi kaiken sen mitä kyseisen asian tiimoilta on päässyt matkallasi vääristymään.

Siksi toteankin loppuun sen, että minulle rakkaus aidoimmillaan on hyvin pitkälti sitä, mitä Juha Tapio osuvasti allaolevassa kappaleessa sanoittaa. Rakkaus on, kokemus olla rakastettu. Itsessä. Omassa sisimmässäni.

Kirjoitin jokin aika sitten yrittäjyydestä oheisen kirjoituksen. Päättäen nyt kirjoittaa tuohon lyhyehkön jatkon, kun asiat tänään saivat yhden päätöksen.

Käräjäoikeudesta tuli päätös, jossa hylättiin velkajärjestelyni, liittyen yritystoiminnan seurauksena tulleisiin talousvaikeuksiini.

Eikä siinä, ymmärrän päätöksen. Pyrkien hyväksymään sen, seuraapa tuosta nyt elämääni lopulta mitä tahansa haasteita. Aion selvitä, tuleepa eteen nyt millaisia haasteita tahansa.

Kaikessa ihmettelen oikeastaan vain muutamaa asiaa. Ensiksi sitä, miksi ihmistä rangaistaan siitä että hän yrittää elättää perheensä työllä ja varsinkin jos tuota työtä ei vuosien kouluttautumisen myötä onnistu omalta alaltaan saamaan, päättää ryhtyä yrittäjäksi.

Pahimmassa skenaariossa kärsin rangaistuksena jo kuluneen vajaan neljän vuoden luottotiedottomuuden lisäksi seuraavat 15 vuotta ”velkavankeutta”. Syynä tähän se että nyt ulosotossa olevat velat kasvavat siinämäärin korkoja vuositasolla, että vaikka nyt esimerkiksi kuluneen kolmen vuoden aikana olen lyhentänyt velkoja ulosottoon jo usean kymmenen tuhannen euron edestä, niin velat ovat tuolla periodilla lyhentyneet vain kolmanneksen verran tuosta lyhennysmääeästä.

Ei silti kaikki tässä ole häviäjiä. Olen tässä laskenut aikani kuluksi että pikaluottoja antavat yritykset, perintätoimistot ja muut kulutusluottoja myöntävät firmat tahkoavat tämän yrittäjän yrittämisellä ihan hyvin. Sairaan tästä yhtälöstä tekee ainoastaan se että tuon alkuperäisen muutaman kymmenen tuhannen velan jonka puolenvuoden työttömyyden aikana hankin, sijasta, minulla on pelkkien korkojen ja kulujen myötä tuota velkaa liki nelinkertainen määrä ja kaikki vain sen vuoksi kun 2014 työni päättyi äkillisesti, enkä osannut lyödä hanskoja tiskiin, uskoessani omaan asiaani.

Joku saattaa miettiä että miten velkaa voi olla nelinkertainen määrä. Helposti. Kun näiden pikaluottojen korot ovat päätähuimaavia, puhumattakaan siitä kun yksi perintätoimistolta tullut lasku saattaa sisältää 250€ kuluja, vaikkei perittävä summa olisi kuin 750€:a. Puhumattakaan siitä että noita perintäkirjeitä posti on kantanut urhoollisesti minulle jo usean vuoden ajan.

Ei ihme että juuri nyt väsyttää kokolailla paljon. Takana on reilu 3 vuotta jatkuvaa reissaamista työn vuoksi ja siinä samalla tapahtuvaa epätoivoista painiskelua jatkuvien taloushaasteiden kanssa. Nyt kuluneen 10kk kestänyt järjestelyhakemus sai siis tänään päätöksensä ja takki on kokolailla tyhjä. Tuo prosessi otti siis liki vuoden ja ainoa asia mitä minä siitä hyödyin, oli 1400€:n arvoinen yhden A4:sen mittainen asiantuntijalausunto siitä että yritystoimintani on kannattavalla pohjalla. Lausunto jota ilman en olisi saanut koko hakemusta käräjäoikeuteen toimittaa. Hieman tuotakin hinnoittelua ja käytäntöä ihmettelen, mutta saanhan minä ihmetellä.

Paskin juttu kaikessa on se, että toisaalta ihmisiä kannustetaan yrittäjyyteen ja maksamaan veroja, mutta minun kohdallani käräjäoikeus päätöksessään lausui että vaikka minulla on seuraavaksi viideksi vuodeksi sovittuna töitä, on kannattavampaa hylätä järjestely, joka pahimmassa tapauksessa lopettaa työni kokonaan, kuin se että myöntää minulle tuo järjestely, jonka aikana olisin saanut suurimman osan veloistani kuitattua. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa.

MUTTA! Sen päätin jo ennen tuon päätöksen saamista, että käy tuossa lopulta miten tahansa, minä pyrin parhaani mukaan tuon hyväksymään ja tekemään oman osuuteni siihen että asiat vielä joku päivä on kunnossa. Seuraava prosessi on valittaa hoviin, mutta tuota suurempi jännitysnäytelmä on siinä, että lähteekö minulta firma alta ennen sitä.

Kaikesta paskasta mitä tuuletin tällähetkellä pöllyyttää huolimatta, minä olen kiitollinen juuri nyt siitä että ymmärrykseni riittää tänään siihen, ettei näitä asioita pakenemalla hoideta. Niin raskaalta kuin kaiken kohtaaminen juuri nyt tuntuukin, niin siitä huolimatta pakeneminen olisi paljon paljon raskaampi ja lyhyempi tie. Tuo ymmärrys on se suurin siunaus jonka 12 vuoden raittiilla taipaleellani olen saanut sisäistää.

Loppuun totean vain sen, että taisin kirjoittaa elämässäni olevan kaksi tukipilaria, joita kukaan toinen ei voi ottaa pois. Ei vaikka kaiken muun veisikin. Raittius ja usko. Uskokaa pois, juuri nyt takerrun noihin kahteen tukipilariini tiukemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Ja minä selviän kyllä. Näin uskon.