Toinen mahdollisuus

”Varo mitä toivot, voit saada sen mitä tarvit.” Jos en ihan väärin muista, niin olisiko ollut Hulkkosen Antti, joka jossain kohtaa näin totesi.

Itselleni kokolailla ajankohtainen ja osuva sananparsi. Hetken kun tuota lausetta mutustelen, saan itsessäni kiinni pelon tunteen, joka on läpi elämäni estänyt minua toimimasta, jopa silloin kun tuosta toiminnasta olisi varmuudella seurannut pelkästään hyvää elämässäni.

On helpompi jäädä paikoilleen, kuin lähteä kulkemaan kohti jotakin uutta ja pelottavaa. Olkoonkin, että tuo tuttu ja turvallinen kirkuisi kauhua ja sekasortoa. Ihminen on siinä hassu eliö, että se sisäisesti kaipaa turvaa ja rakkautta elämäänsä. Onkos se ihme, varsinkin näin epävarmassa ja turvattomassa maailmassa.

Omallla kohdekin pelko on näytellyt liiankin suurta roolia näytelmässäni. Rajoittaen ja estäen minua toimimasta silloinkin kun tuo toimiminen olisi merkinnyt oman elämän paranemista.

Näillä hetkin alan olla loputtoman kyllästynyt siihen, kuinka suunnattoman paljon menneisyys yhä määrittelee nykyhetkeäni. Sen vuoksi ja juurikin siksi pyrin nyt toimimaan pelosta huolimatta. Olkoonkin että hetkittäin tuo pelko lähes lamaannuttaa.

Mistä tuo pelko sitten saa voimansa? Loputtoman monista epäonnistumisista, joita elämässäni olen saanut kokea kasvaakseni ihmisenä. Tai minun kohdalla ennemminkin kutistuakseni oikeaan kokooni.

Kun minuuteni murskattiin aikanaan, koin että minun tulisi olla jotakin suunnattoman suurta, saadakseni oikeuden olla ja elää omana itsenä. Tuota tavoitellessa, tulin toistuvasti tuhonneeni jo alkuunsa kohtuuttomilla vaatimuksilla omat mahdollisuuteni onnistumiseen.

Nyt, taas kerran seistessäni elämäni raunioilla totean, et kohtuuttomat vaatimukset saavat nyt kohdallani jäädä. Noiden vaatimusten sijaan totean vain sen että eräänlainen omassa elämässä uhriutuminen saa passata ja sensijaan laadin itselleni selkeät suuntaviivat siihen, millaista elämää tulevaisuudessa haluan elää ja noiden suuntaviivojen mukaan alan myös osaltani toimia. Mikään asia kun ei ota tapahtuakseen, ellei asiassa tee omaa osuuttaan. Ihan liian kauan olen surkutellut kohtaloani, ymmärtämättä sitä että itse omilla valinnoillani olen hyvin pitkälti ollut tuota kohtaloa itselleni kirjoittamassa.

Loppuun vielä yksi itselleni tähän hetkeen tärkeä sitaatti. ”Kyllä Jumala auttaa merimiestä, mutta itse on silti soudettava.”

Mitä minulle merkitsee läsnäolo, kiitollisuus tai onni?

Yksinkertaisimmillaan paikallaoloa, tekemättä tai ajattelematta yhtään mitään.

Moni nykyajan ihminen voi rauhassa tuhahtaa ylläolevalle määritykselle, ajatellen että mitä siitä nyt tulisi jos me kaikki vain pysähtyisimme paikoillemme. Pahimmassa tapauksessahan maailma pysähtyisi ja eihän sellainen käy päinsä.

Mutta entäpä jos edes hetken yrittäisi ajatella hieman tuon boksin ulkopuolella? Entä jos tuo maailman pysähtyminen olisikin katastrofin sijaan juuri se suuri siunaus jota malttamattomana edestakaisin säntäillen jatkuvasti tavoittelemme. Ihminen on kerrassaan loistava ulkoistamaan vastuun elämästään itsensä ulkopuolelle, vaikka todellisuudessa kaikki se hyvä jota jokainen meistä tavalla tahi toisella läpi elämänsä tavoittelee löytyykin meistä itsestämme.

Omalla kohdallani koettuna, olen tarvinnut todella suuria henkilökohtaisia katastrofeja havahtuakseni tarkistelemaan asioita aivan uudenlaisesta perspektiivistä. Siitä lähtökohdasta, jossa minulla on kaikki juuri nyt. Aina kun onnistun rauhoittumaan edes hetkeksi, totean kaiken olevan hyvin, vaikka juuri äsken saatoin olla kauhuissani siitä millä tolalla asiat ovatkaan. Pysähtyessäni totean nimittäin niiden olevan juuri siten kuin niiden tässä hetkessä kuuluukin olla. Tuosta seuraava hyväksyminen tuo tullessaan ihmeellisen rauhan sisälleni. Kaiken turhan taistelun tauotessa. Minä kun olen mestari taistelemaan varsinkin niissä asioissa, joille tähän hetkeen en juuri voi yhtikäs mitään.

Kiitollisuus valtaa alaa, hyväksymisen lisääntyessä. Hyväksyessäni asiat ja olosuhteet tällaisenaan, tulen toteamaan saaneeni jo kaiken ja paljon enemmän kuin mitä ikinä olen uskaltanut edes unelmoida.

Huvittuneena totesin tälle aamua taas kerran muiden nukkuessa hiljaisuutta kuunneltuani sen, että tuttuakin tutumpi pelko on vallannut taas alaa elämässäni. Nyttemmin ilmaantuen mitä erilaisempana menettämisenpelkona. Olen nimittäin kokolailla monasti todennut takertuvani väärällä tavoin asioihin, joihin syystä tahi toisesta olen mieltynyt. Elämä kun on jatkuvasti muuttuva ja sen myötä se edellyttää myös itseltäni jatkuvaa muutosta ja mukautumista, takertuminen tuo aina auttamattomasti pelon siitä että menetän nyt vallalla olevan asiantilan. Tietysti menetän. Mikään kun ei ole pysyvää. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos sitä alan etukäteen pelkäämään? Ei kertakaikkiaan yhtikäs mitään. Pahimmassa tapauksessa vain aiheutan itse itselleni tuon pelon toteutumisen, alkamalla pakonomaisesti yrittää hallita asioita ja olosuhteita,

Toisaalta tuo tuttuakin tutumpi matkakumppani, eli pelko on tässä hetkessä minulle hyväksi. Se nimittäin ravistelee minut hereille erilaisista hallinnan harhoista, elämään edes hetken aikaa kaiken korjaavassa läsnäolossa.

Heräsin viimeyönä painajaiseen, jossa jokin ajoi minua takaa, yrittäen jyrätä minut alleen. Tuossa unessa väistäessäni väistämätöntä, päädyin hereille päästyäni huomaamaan olevani sängyn vieressä polvillaan. Ehkä tämä kaikki kuvastaa paremmin kuin hyvin sitä, mitä tässä hetkessä elämää ehkä eniten kaipaan. Nöyryyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa ja kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä jota elämässäni vuosien saatossa on jo muuttunut.

Rakastamani lause: "Hellitä hyvä hullu, hellitä." toiminee tänäänkin kohdallani kokolailla hyvin, tuomaan sen rauhallisen ja levollisen läsnäolon jota tähän hetkeen auttamatta tunnen tarvitsevani. Ainoa mitä minun osaltani tulee tehdä, on luopua liiallisista vaatimuksista elämän suhteen ja samalla luovuttaa otteeni taas kerran asioista ja olosuhteista joihin huomaan taas kerran takertuneeni.

Tähän hetkeen tullakseni, ymmärrän että minun on tullut kulkea elämässäni juuri ne polut joilla vuosien varrella olen harhaillut. Kasvaakseni siitä pienestä, arasta ja pelokkaasta pojasta, itsestään sekä lähimmäisistä huolta pitäväksi mieheksi. Ihmiseksi joka tänään osaa arvostaa elämää ja sen ainutkertaisuutta, samalla löytäen juurikin niistä pienistä kultahippusista sen päivittäisen ilon, josta tämän hetken onnellisuus rakentuu.

Menneisyys läpikäytynä on tämän päivän voimavara. Nuo eväät repussani kulkien voin luottaa siihen, ettei elämässä tule eteen asiaa mistä en selviäisi. Varsinkin kun tuon menneisyyden läpikäymisessä opin elämääni sen tähän asti tärkeimmän, nimittäin sen ettei elämässä ole tarkoitus selvitä yksin taistelemalla, vaan sensijaan olemme täällä toinen toistamme varten. Niin kauan kuin säilytän elämässäni luottamuksen hyvään ja sen myötä toisiin ihmisiin, minun ei tarvitse jaksaa yksin.

Mitä sitten ihminen joka raitistumisen myötä on hitaasti, mutta sitäkin varmemmin saanut elämältä kaiken mitä tähän hetkeen tarvitsee, voisi vielä tulevaisuudelta toivoa? Oikeastaan, vain ja ainoastaan yhtä asiaa: ELÄMÄÄ. Mahdollisimman pitkää ikää ja sitä, ettei enää koskaan kadottaisi sitä, minut tuolta sysimustasta pimeydestä takaisin päivänvaloon opastanutta nöyryyttä. Nöyryyttä, minkä avulla elämä ja sen ihmiset näyttäytyvät tässä päivässä juuri sellaisina kuin niiden kuuluukin näyttäytyä.

Elämässäni ei tähän hetkeen ole kuin yksi ainoa este. Minä itse. Mutta niin kauan kun tuo minä muuttuu muotoon me, kaikki on hyvin, nyt ja vastedes.

Olen paljosta kiitollinen.