Toinen mahdollisuus

Kuten varmasti kaikki jotka blogiani viime aikoina on vähänkään lueskellut tietänevät, vietän työviikkoni Keski-Suomessa, yöpyen Laukaan Peurungassa. Sen vuoksi perheemme yhteisen kesäloman kohdetta ei tarvinnut sen kauempaa mietiskellä, onhan tässä lähinnä sekin seikka huomioitavana, ettei minulla itselläni varsinaisesti kesälomaa tässä hetkessä ole ollenkaan. Niimpä päätimme yhdistää työni ja perheeni lomailun yhteen pakettiin ja näin jälkiviisaana todettakoon sen olleen varsin oivallinen paketti kaikkineen. Hieman lyhyehkö (3vrk.) mutta todellakin parempi kuin ei mitään.

Perheeni saapui tänne viime torstaille ja perjantaina kokoonnuimmekin porukalla perheeni sekä osan ryhmäläisteni kanssa eräänlaiseen virkistyspäivään, käyden porukalla kokeilemassa frisbeegolfia. Harrastus, johon ainakin täällä on olemassa mitä parhaimmat puitteet. Olihan meitäkin osallistujia niin lapsia kuin aikuisiakin ja kaikki saivat kokeilla kuinka lajin saloihin sukeltaminen sujui. Lopuksi kun kokoonnuimme kahville, totesimme kaikilla olleen kivaa ja sehän se tärkeintä tässä päivässä olikin.

Tähän hetkeen säät olivat kokolailla suotuisat, ja niimpä perheen pienimmät polskivatkin päivisin kylpylässä ja illan päätteeksi vielä järvessäkin. Varsinaisia vesipetoja kun ovat.

Perjantaina vuorossa olikin vierailu Hirvaskankaalle tutustumaan Huutokauppakeisarin huutokauppaan, jonne olikin sitten eksynyt jokunen muukin ihminen tuolloin. Tien vierus nimittäin oli likipitäen kilometrin matkalta parkkeerattu täyteen autoja, parkkipaikkojen täytyttyä jo hyvissäajoin. Noh, tärkein tuli koettua, eli aito huutokauppatunnelma. Väkeä oli kyllä todella paljon, eikä istumapaikasta ollut enää toivoakaan, vaikka reilu tunti ennen huutokaupan alkamista menimmekin jo paikalle. Kyllä medialla on vain ihmeellinen vaikutus ihmisiin. :)

Lauantaina heräsimme aikaisin, olihan vuorossa vajaan parintunnin automatka Töysään. Vuorossa siis vierailu Tuurin Kyläkaupalle. Väkeä riitti täälläkin, joskin isosta alueesta johtuen varsinaista tungoksen tuntua oli havaittavissa yllättävän vähän. Teimme kahden pienimmän lapsen kanssa parhaan peliliikkeen heti alkuun, välttyen kiertelemästä kaupassa, kun kentällä oli tarjolla ilmaista tivolia alle 13-vuotiaille, Tivoli-Sariolan tarjotessa sirkushuvejaan Miljoona-Tivolin merkeissä. Lapsilla oli hauskaa, joten sehän se tärkeintä kaikessa.

Maailmanpyörä olikin se ainoa laite, johon isi suostui lasten kanssa, mutta kokemuksena tämäkin oli yhdessä lasten kanssa koettuna kokolailla hieno. Pienimmäistä meinasi alussa hieman hirvittää, mutta jo kohta hän oli tinkaamassa josko voisimme mennä samaan uudestaan.

Nuorempi poikani sensijaan nautti suunnattomasti maailmanpyörästä, pelleillen totuttuun tyyliinsä kokoajan. Olisi pyörittänyt vaunuakin jatkuvasti ympäri, ellen olisi heikkohermoisena kieltänyt. :)

Lopuksi sitten tivoliin tärkeänä osana oleva hattaran syönti ja sehän se koko tivolireissun tärkein juttu tuntui molemmille pienimmilleni olevankin. Mikäs siinä, sokerihumalat taattu. :D

Onnistuttiinhan sitä paikallistamaan Tuuri-ohjelmasta tuttuja ihmisiäkin ja täytyy tässä käsi sydämellä todeta se että sen mitä minä viimevuosina olen saanut ihmisiä matkallani tavata, niin jo televisiossa yltiöpositiiviselta vaikuttava persoona Tuula, olikin vielä jos mahdollista positiivisempi luonnossa tavattuna. Kerrassaan ihana ihminen.

Nähtiinhän siinä sivussa myös muutamia muita julkisuuden henkilöitä, kuten Saarisen Niko, kuvaamassa jotakin ohjelmaansa. Samoin myös Keskisen Vesa oli vaimonsa ja lastensa kanssa kameramiesten kanssa liikkeellä, joten varmasti halutessaan olisi päässyt maistamaan hetkeä valokeilassa, mutta toisaalta jo kokemuksesta vaikka vähäisestäkin voinen sanoa ettei tuo televisiossa esiintyminen ihmisestä sen kummempaa tee, ellei itse anna sen tehdä itselleen sitä.

Sunnuntai päivä olikin sitten pyhitetty perheen kanssa yhdessäoloon. Aamulla kävimme aamupalalla ja sen jälkeen kylpylässä. Lopulta ennen kuin muu perhe lähti kotimatkalle, kävimme porukalla mittelemässä paremmuuttta hohtokeilauksessa ja niinhän siinä kävi että vanhempi poikani Aaron vei voiton. Tässäkin asiassa tärkeintä yhdessäolo sekä hauskanpito, ei niinkään itse kilpaileminen.

Kuten jo tuossa yllä kerroin, niin muu perhe lähti siis tänään kotiin, minun jäädessä odottelemaan tulevan viikon työhaasteita. Jotenkin haikeata oli kun he lähtivät ajelemaan kotia kohden ja mietinkin sitä kuinka paljon helpompaa onkaan minun lähteä maanantai aamuisin kotoa työreissulle, kuin se että perhe on ensin 3 vrk täällä ja sitten jään tänne yksinäni.

Kävelylenkillä mietin perhettäni ja elämääni noin yleensä. Olen äärimmäisen kiitollinen molemmista. Vaikka haikeutta olikin ilmassa kun perhe lähti, niin toisaalta koen olevani äärimmäisen kiitollinen siitä että vaikka nyt olemme erossa, minulla on koti ja rakkaat jotka minua odottavat taas viikon loppupuolella kotiutuvaksi.

Loppuyhteenvetona totean vain sen, että nyt kun olen puolisenvuotta säännöllisesti majaillut täällä Laukaan kupeessa, niin voin todellakin käsi sydämellä suositella tätä paikkaa niin yksittäisille matkamiehille, pariskunnille kuin perheillekin. Niin lomanviettopaikkana kuin vaikka työmatkalla majoittautumiseenkin. Aktiviteettia sekä vastavuoroisesti luonnonkauniita maisemia ja rauhaa täällä on kyllä riittämiin. Sen vuoksi aionkin majailla täällä jatkossakin niin kauan kuin työni minut näillä leveyksillä pidättelee.

Olen tässä hetkessä siinä onnellisessa asemassa suhteessa itseeni, että alan huomata itsessäni enenemässä määrin kasvavaa hyväksyntää suhteessa itseeni. Osa tästä varmasti kumpuaa siitä kun joka päivä operoin nyt työelämässä ihmisten kanssa, pyrkien kohtaamaan heidät sellaisena kuin kukin tässä hetkessä on. Huomasin eilen pohtivani sitä, että kuinka mahdoton yhtälö onkaan pyrkiä kohtaamaan toinen ihminen hyväksyen hänet sellaisenaan, sikäli jos ei ensin kykene tuota samaa hyväksyntää suomaan suhteessa itseensä.

Kun tietoisesti valitsin työreissuillani majapaikan vajaan kolmenvartin ajomatkan päästä, tiedostaen tuon matkan olevan varsin tarpeellinen aina työpäivän päätteeksi eräänlaiseen pään nollaukseen, etten veisi niin sanotusti töitä omaan arkeeni, niin kuinka oikeassa lopulta tuossa olinkaan. Minulle nimittäin illalle töiden jälkeen, tuo matka, varsinkin kun nyt sitä rakkaan harrastukseni moottoripyöräilyn merkeissä saan taivaltaa, toimii eräänlaisena hautomona päivän aikana nousseille asioille. Yleensä ennen kuin pääsen määränpäähäni Peurunkaan, olen ehtinyt jäsentää asiat päässäni siihen kuosiin ettei niitä enää juurikaan iltasella tarvitse sen enempää pohdiskella.

Eilen huomasin miettiväni sitä, kuinka monessa eri kohdin huomaan puhuvani ihmisille sitä, mitä omassa elämässäni kaipaan ja tästä johtuen oivalsin että olen taas kerran jumittunut eräänlaiseen luuppiin asioiden kanssa. Luuppiin, jossa samat ajatusmallit suhteessa itseensä pyörivät vuodesta toiseen, vaikka sinällään nuo asiat ja ajatukset on jo moneen kertaan jäsennetty. Mutta ilmeisesti vasta nyt on aika jättää ne taakseen. Itsensä hyväksyminen on yksi tällainen asia. Aivan samoin kuin kauan etsimäni omanarvontunto. Eilen huomasin ajattelevani nimittäin niin, että nuo molemmat asiat ovat minulle jo olemassa, ainoa mitä minun enää tarvitsee tehdä, on oma osuus, eli toisin sanoen sallia nuo sinällään hyvät asiat itselleni.

Päihderiippuvuus tai riippuvuudet yleensä ovat myös yksi tällainen lähes ikuisentuntuinen luuppi elämässäni. Joskin tänään alan suhtautua tuohonkin asiaan hieman jo armollisemmin. Vaikka esimerkiksi raittius ei kohdallani koskaan saa olla väärällä tavoin itsestäänselvyys, niin toisaalta ei myöskään näiden riippuvuuksien minuuttani määrittävät ominaisuudet sitä saisi olla. Minussa kun on roppakaupalla muitakin ominaisuuksia kuin pelkät riippuvuudet ja niistä puhuminen. Nyt tietoisesti pyrinkin katselemaan itseäni hieman eri kanteilta. Ehkä jopa hieman armollisemmin. Asenne itseäni kohtaan ratkaisee nimittäin yllättävän paljon sen, miten elämä ja sen ihmiset minua yleisesti kohtelevat. Jos itse en arvosta itseäni, saati jos itseäni jatkuvasti parjaten arvostelen, niin sitä samaa minulla on odotettavissa niin elämästä yleensä kuin myös toisilta ihmisiltä. Kun taas asennoidun itseni suhteen armollisemmin, niin myös nämä kaksi edellä mainittua aspektia kohtelevat minua huomattavasti hellyttävämmin.

Otetaanpa pieni esimerkki tunteista sekä ajatuksista ja asenteista. Laitan alle kaksi kuvaa Peurungasta. Kun katsot noita kuvia, kuulostele hetki mitä tunteita ne sinussa herättävät. Jos rehellisesti kuulostelet itseäsi, noista tunteista voit päätellä sen kuinka tyytyväinen tällä hetkellä vallitseviin olosuhteisiisi olet. Tai millaisella asenteella elämään juuri nyt elelet. Testi alkaa:

Jos katsot kuvaa miettien kuinka huono otos se on, tai kuinka ihmeelliseltä jotkin asiat siinä näyttävät, voit pysähtyä miettimään suhtaudutko elämään sekä itseesi juuri nyt arvostellen vai armollisesti.

Jos taas tämä kuva herättää sinussa ajatuksen siitä kuinka hyvä olo tuosta kuvasta tulee, voit miettiä sitä tarvitsetko edes tuota kuvaa voidaksesi todeta itseasiassa sisälläsi vallitsevan varsin hyvän ja tasapainoisen olotilan.

Aivan samoin kuin muut asiat, niin myös toiset ihmiset herättävät meissä mitä erilaisimpia tuntemuksia. Mitä vahvemmin ennakkoon asennoidumme jollakin tietyllä tavoin tiettyihin ihmisiin, sitä varmemmin tuosta ihmisestä itselle nouseva tunnetila on hyvin pitkälti tuon asenteen kaltainen. Kun taas pystymme kohtaamaan ihmisen juuri sellaisena kuin hän tässä hetkessä on, nuo tunteet jotka hänestä itseesi peilautuvat, ovat itseasiassa juuri niitä tunteita, joita juuri nyt sinun on hyvä käydä läpi itsessäsi. Olemme nimittäin aitoja peilejä toinen toisillemme. Halusimmepa sitä tahi emme.

Peurunka vaikenee. Mutta vain hetkeksi. :)

Terveisiä vain Usko Eevertti Luttiselle, tuolle hilpeän hauskalle pikkasen kappelin veikeälle veijarille.

No mutta asiaan. Olen taas viikon verran vieraillut täällä pohjoisen perukoilla, saaden tuta tämän hetkisen päihdeongelman karua todellisuutta. Ehkäpä juuri siksi haluankin hieman hakea vastapainoa tuolle karuudelle täällä uskomattoman kauniissa väriloistossa hehkuvasta luonnosta. Seuraavassa siis luvassa jälleen kerran kuvakavalkaadia tämänkertaiselta seikkailultani jylhällä jänkhällä. Pois alta risut ja männynkävyt, täältä tullaan rytisten.

Oli hauska huomata, kuinka heti alkuunsa aloin tavoilleni uskollisena suorittaa tätäkin taaperrusta, kunnes oireileva selkäni ilmoitti että mikäli haluan tepastella edes tovin aikaa, olisi hieman aika hillitä tahtia ja keskittyä olennaiseen, eli kauniin luonnon katseluun. Joten tästä alkakoon kuvien ilotulitus ja turhat höpinät sikseen. Olkaatte hyvät:

Lopuksi haluan muistuttaa itseäni siitä, että vaikka elämä monissa kohdin varsinkin minun kohdallani on melkoista tunteiden vuoristorataa, niin silti elämä ei ole joko tai, mustavalkoista. Elämä on kaunis seikkailu, josta on tarkoitus nauttia koko matkan ajan.