Toinen mahdollisuus

Pelko on minulle tunne, josta voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan. Niin paljon tuo sinällään epämiellyttävä tunne on elämässäni vaikuttanut ja vaikuttaa hetkittäin yhä.

Mitä sitten lopulta olen pelännyt? Mitä yhä pelkään?

Noihin kysymyksiin vastatakseni, minun tulisi pysähtyä kokonaan ainakin kuukauden ajaksi miettimään itseäni ja elämää. Mutta koska se ei tähän hetkeen ole mahdollista, tyydyn niputtamaan vastauksen yhteen sanaan. Itseäni.

Haastavaa kaikkineen todeta se, että kaikki mitä pelkään, kulminoituu minuun itseeni. Toisaalta pelko on esiintynyt ja esiintyy yhä edelleen mitä erilaisimmissa muodoissa, menettämisen, hylätyksi tulemisen ja epäonnistumisen pelon viittaan pukeutuneena. Mutta nyt kun olen taas joitain viikkoja matkannut tuon kyseisen tunteen kanssa, on totuuden nimessä todettava, että olkoonkin että tuo tunne näyttäytyy kokolailla moninaisesti elämässäni, sen alkulähde löytyy minusta itsestäni.

Olisi kovin helppoa ulkoistaa oma pelkonsa koskemaan jotakin yksittäistä asiaa, ihmistä, paikkaa tai vaikkapa olosuhdetta, mutta koska pelko tunteena asuu minussa, olen ollut pakotettu tutkimaan sitä hieman tarkemmin.

Pelkään itseäni. Lähinnä sitä kuinka voimakkaasti erilaisiin ärsykkeisiin reagoin. Toisaalta tämä voi olla jäänne paniikkihäiriöstä, mutta uskon vahvasti siihen, että paniikkihäiriölläkin on alkusyynsä. Siis se mistä kaikki saa alkunsa.

Ehkä yksi yksittäinen, suurin asia mitä pelkään itsessäni, on hallinnan menetys. Olenhan läpi elämäni yrittänyt pakonomaisesti hallita elämää, itseä, tunteitani, toisia ihmisiä, olosuhteita, kaikkea ja kaikkia. Silti todeten kerta toisensa jälkeen surkeasti epäonnistuvani.

Nyt kuluneen kuukauden periodi opetti minulle taas äärimmäisen paljon. Pelkäsin nimittäin sitä että työni ja toimeentuloni loppuu. Eikä siinä, tuo pelko oli täysin aiheellinen. Mutta se mitä tuo pelko sai taas minussa aikaiseksi, kuvastaa vain ja ainoastaan taas kerran sitä, kuinka pirun vaikeata minun on yhä luottaa siihen että asiat järjestyvät. Että oma osuus asioissa riittäisi. Ei. Tuon luottamuksen sijasta alan epätoivoisesti touhuta säntäillen päättömänä edestakas, mieleni samalla syöttäessä mitä erilaisimpia kauhuskenaarioita asioiden kulusta. Sensijaan että eläisin tätä päivää ja tätä hetkeä, alan elää mielessäni jo kuukauden eteenpäin.

Usko pois kun sanon, käsittämättömän kuluttavaa. Mutta kun omalle päälleen on aika hankala sanoa SEIS!

Onneksi pari vuotta takaperin, kun viimeksi koin konkreettisesti tilanteen jossa kaikki oli vaakalaudalla elämässäni, yrittäjyyteni saralla, löysin luonnon. Tuolla liikkuessani osaan pysähtyä. Hiljentyä. Rauhoittua. Hellittää ja päästää irti.

On kuin olisin ihan eri maailmassa. Toisessa ulottuvuudessa. Luonto on siinä ihmeellinen paikka, että siellä tuntuu siltä, kuin ei olisi yhtikäs mitään hätää. Ei vaikka olosuhteet elämässä muuta väittäisivät. Ei siis ihme että viimeaikoinakin olen säännöllisesti hakeutunut tuonne valtakuntaan. Valtakuntaan, johon esimerkiksi pelolla ei ole asiaa. Olen monta kertaa huvittuneena miettinyt sitä, että luonto on minulle turvapaikka, mihin pelko ei uskaltaudu. On kuin se tietäisi että tuolla minulla on taustajoukko joka antaisi sille köniin.

Ei silti, jo aikoja sitten pelko on alkanut opettaa minulle irtipäästämistä. Toivottomalle takertujalla varsin tarpeellinen taito. Harmi vaan, että yhä edelleen tarvitaan melkoinen määrä tuota epämiellyttävää tunnetta, ennenkuin suostun hellittämään taistelusta, takertumisesta ja löysäämään irti asioista.

Mutta kuten niin monasti aiemminkin, niin nytkin, kun tunteet käy sietämättömiksi, kun tekeminen alkaa viedä liiaksi voimia, hyvää tekevä hellittäminen tulee lopulta kuin itsestään. Tuo hellittäminen tapahtuu, kun sisimmässäni hyväksyn sen tosiasian, että olen todellakin tehnyt enemmän kuin oman osuuteni asioissa ja se miten lopulta käy ei enää ole omissa käsissäni. Lopulta siis on kyse vain suostumisesta luopumaan elämänsä hallitsemisesta. Kymmeniä ja kenties satoja kertoja saman prosessin elämäni aikana läpikäyneenä, jaksan yhä ihmetellä sitä miksi kerta toisensa jälkeen kiusaan itseni hulluuden partaalle ennenkuin osaan hellittää. Kenties kyse onkin juuri siitä ettei tuo hellittäminen olekaan oman tahtoni teko. Ehkä se on lopulta juuri se hyvä johon tänään uskon, joka rientää avuksi, kun katsoo tuolta jostain etteihän nyt kertakaikkiaan tuon jätkän sähellyksestä tule yhtikäs mitään. Niin tahi noin, nyt taas kerran yritän muistaa tämän hetken, kun elämä seuraavan kerran tarjoilee haasteita tarttua tuohon hallinnan harhaan. Jospa taas hitusen aikaisemmin osaisi todeta taistelun turhaksi. Ilman että jok'ikinen kerta tarvitsisi takoa päätään betoniseinään.

Ihmiselle kuten minä, kevät on aikaa jossa huomaa valon lisääntyessä, myös omien energiavarantojen lisääntyvän. Samaan hengenvetoon on todettava kylläkin se, etten enää nykyään ole läheskään niin herkkä reagoimaan säiden tai vuodenaikojen vaihteluun tunnetasollani kuin ennen olin.

Olen löytänyt elämääni ihmeellisen tasapainon. Läsnäolon, jossa paikoillaan oleminen on aivan yhtälailla helppoa kuin liikkeellä olo.

Nyt, väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava kylläkin se, että kohdallani tämä nykyinen tila ei ole tullut mitenkään helpolla, saati yhtäkkisesti. Olenhan tietoisesti tehnyt matkaa sisimpääni jo useiden vuosien ajan.

Ehkäpä tärkein elementti tässä hetkessä vallitsevassa sisäisessä rauhan tilassa on hyväksyminen. Kyetessäni hyväksymään itseni sekä vallitsevat olosuhteet tällaisenaan, vapautan itseni lähes koko elämäni ajan ongelmia aiheuttaneesta vaivasta, nimittäin pätemisen tarpeesta.

Kun kasvoin lapsuuteni muodostaen itsestäni minäkuvan, jonka mukaan en koskaan kelvannut kenellekään sellaisena kuin olin, saati koskaan saamatta peilausta siitä että se mitä tein olisi koskaan ollut kyllin hyvä, tulin lähteneeksi tielle jossa hukkasin itseni lukemattomien roolien alle, samalla loputtomasti erinäisten suoritteiden kautta pyrkien lunastamaan oikeutuksen omalle olemassaololleni. Väsyessäni lopullisesti tähän piinaavaan oravanpyörään, tulin väärällä tavoin vapauttaneeksi itseni siitä, alkaen paeta elämää, itseäni sekä ihmisiä mitä erilaisimpiin riippuvuuksiin. Riippuvuuksiin joiden alla eläessäni vain kadotin itseäni yhä enemmän.

Vaati totaalisen seinään törmäyksen, jotta sain ensin pysäytetyksi sen itseäni tuhoavan pakomatkani ja vasta jonkin ajan kuluttua totaalisesta topista, kykenin alkamaan purkaa itseäni palasiksi. Tai oikeammin, alkaa rakentamaan minuuttani niistä loputtomista pienistä sirpaleista, joksi itseni matkan varrella olin hajottanut.

Minun kohdallani tämä työ on vasta viime vuosina alkanut kantaa konkreettisesti hedelmää. Alkuvaiheessa kun otti aikansa, että edes opin sallimaan itselleni jotakin hyvää, olinhan vuosikymmeniä kasvanut ajatukseen että minun elämässäni kärsimys oli ainoa tunne jota minun oli lupa tuntea. Tuosta johtuen, tasaisin väliajoin myös tässä rakennusprosessissani tahtomattani saatoin itseni tilaan, jossa tuo tuttu ja turvallinen tunne oli läsnä. Vasta aivan viimeisen puolenvuoden ajanjaksolla olen aidosti oppinut hyväksymään sen, että myös minun on lupa olla onnellinen. Saada jotain hyvää elämältä. Matka ei todellakaan ole ollut helppo, saati kivuton. Mutta nyt miettien, kun vertaan sitä aikaan jolloin erinäisistä riippuvuuksista kumpuava tuska oli jokapäiväistä arkea, niin kasvukivut ovat olleet suhteellisen siedettävällä tasolla.

Toisaalta kaikki kipu on ollut tarpeen. Ilman tuota kipua nimittäin, tuskin olisin suostunut yhteenkään muutokseen, jota elämässäni tarvitsin eheytyäkseni. Olin niin tiukasti takertuneena itselleni haitallisiin ajatus- ja toimintamalleihin, että vasta kun kiinnipitämisestä aiheutuva kipu kasvoi suuremmaksi kuin mitä irtipäästämisestä kumpuava pelko kipua aiheutti, uskaltauduin irroittamaan otteeni vanhasta.

Kuolema. Sana joka niin osuvasti kuvaa sitä prosessia jonka läpi minun on ollut kuljettava, kyetäkseni syntymään siksi aidoksi, rakastavaksi ja läsnäolevaksi ihmiseksi joka tänään koen olevani. Ilman kuolemista minulle olisi nimittäin jäänyt aina jotakin haitallisia ominaisuuksia noista vuosikymmeniä minuuttani varjostavista luonteenvioista. Eipä silti, prosessi jatkuu tänäänkin. Joskin sillä hienoisella erolla entiseen, että entisestä poiketen, tuosta prosessista on kasvanut sellainen automaatio elämääni, jossa esimerkiksi itseni tutkailu ei enää juurikaan vaadi erikoista tilannetta, saati johonkin yksinäisyyteen vetäytymistä tai muutakaan erinäistä suoritetta, vaan se tapahtuu juuri tässä hetkessä, huomatessani mitä erinäisimmissä tilanteissa saavani itseni kiinni mitä erilaisimmista kieroutumista ajatustavoissani.

Tuntuu todella hyvälle voidessani käsi sydämellä todeta voivani antaa tänään itselleni armoa sen, että teinpä tänään mitä tahansa, tai tarjoilipa elämä minulle mitä vain, tiedän voivani kyetä sen vastaanottamaan ilman että minun tarvitsisi enää itseäni tai elämää lähteä karkuun juoksemaan.

Toisaalta ihmiselle joka todellakin lähestulkoon koko elämänsä on pyrkinyt ansaitsemaan oikeutuksen omalle olemassaololleen, tuntuu äärimmäisen hyvälle voidessani todeta sen, että vihdoinkin konkreettisesti sisälläni koen olevani arvokas ja oikeutettu elämään juuri tässä, ja nyt, tällaisenaan. Ilman erillistä ponnistelua, saati yrittämistä.

Tästä kaikesta seuraa se, että elämästäni poistuu kaikenlainen pakko. Vapauden samalla vallatessa alaa. Toisin sanoen olen vapaa elämään. Vapaa olemaan. Vapaa tekemään töitä. Vapaa laiskottelemaan. Vapaa leikkimään lasteni kanssa. Vapaa olemaan rakkaitteni lähellä. Vapaa olemaan läsnä ja nauttimaan olemisestani sekä siitä kumpuavasta ilosta.

Matka minuuteen on yksi niitä harvoja matkoja, jotka jatkuvat niin kauan kuin itse tuolla matkalla suostun olemaan. Matkamuistojen karttuessa joka hetki. Suosittelen tätä matkaa. Lämmöllä. Sydämestäni.

Otsikossa yksinkertaisesti kiteytyy juuri tämän hetken ajatusmallini. Kaikki on hyvin.

Sain eräältä ystävältäni vihjeen lukea Lee Jampolskyn kirjan: Vapaudu riippuvuudesta
Kirjassa käsitellään addiktiivisesta persoonallisuudesta vapautumista. Olen lukenut kyseisestä kirjasta kolmanneksen ja voin käsi sydämellä todeta tämän kirjan olleen yksi puhuttelevimmista kirjoista mitä koskaan olen saanut lukea. Mitä pidemmälle kirjan lukeminen etenee, sitä enemmän itseäni ja omaa toimintaani ymmärrän. Olenhan koko elämäni elänyt tavoitellen jotakin. Aina ja kokoajan. Yhä suurempia saavutuksia. Silti koskaan juuri kokematta olevani tyytyväinen.

Kirjassa ehkä tärkein anti tähän hetkeen on ollut se, ettei esimerkiksi onnellisuus löydy mistään minun ulkopuoleltani. Se on minussa sisällä. Ainoa mitä onnellisuus kohdallani edellyttää, on sallia se itselleni. Aivan samoin on rakkauden kohdalla. En löydä rakkautta, vaikka kuinka armottomasti sitä etsisin. Mitä kovemmin sitä tavoittelen, sitä kauemmas se minusta vetäytyy, mutta todetessani rakkauden olevan minussa tässä ja nyt, saan kokea sitä kokoajan saavani.

Olen luulotellut tarvitsevani aina milloin mitäkin, saadakseni kokea onnea. Silti vaikka kaiken mitä ikinä olen kuvitellut haluavani, olen saanut, aina lopputulos on ollut sama tyhjyyden tunne tavoitteen täytyttyä. Toisaalta olen ollut aivan liian herkkä reagoimaan siihen mitä muut ihmiset minusta ovat milloinkin olleet mieltä. Jos esimerkiksi joku on kyseenalaistanut onnellisuuteni, olen hetikohta itse ollut sitä samalla tavoin kyseenalaistamassa. Niin hassua kuin se kaikkineen onkin ja samalla kovin vaikeata järjellisesti selittää, koen juuri nyt äärimmästä onnea siitä oivalluksesta, ettei onnellisuuteni ole sidoksissa mihinkään asiaan, ihmiseen tai olosuhteeseen. Onnellisuus on minussa. Kun totean sallivani itseni olevan onnellinen juuri nyt, saan sitä olla. Vapauttavinta kaikessa, minun ei tarvitse kuin pakonomaisesti tavoitella kokoajan jotakin. Silti voiden tehdä yhä asioita joista nautin, mutta siinä mielessä eri tavalla, ettei tuohon tekemiseen liity enää minkäänlaista vaatimusta siitä että minun on tekemisteni kautta saavutettava jotakin sellaista jota esimerkiksi tekemisilläni en koskaan tule kuitenkaan saavuttamaan.

Voi luoja että minä olen yrittänyt kaikkea. Olen ollut äärimmäisen kiltti ja ystävällinen. Olen käynyt kouluja. Tehnyt töitä. Yrittänyt. Prosessoinut. Ryypännyt. Pelannut. Vetänyt aineita. Ostanut. Urheillut. Taviotellut ja vaatinut. Silti juurikaan ohikiitävää hetkeä lukuun ottamatta saamatta kokea olevani tasapainossa. Eli toisin sanoen kaikki touhottaminen on turhaa. Kun hyväksyn sen tosiasian että minulla ja minussa on jo kaikki valmiiksi, kaikki touhottamien taukoaa. Kykenen keskittymään elämään ja nauttimaan elämästä. Tehden todellakin niitä asioita joista nautin. Samalla saaden kaiken mitä ikinä tarvitsen, tavoittelematta.

Yhtenä esimerkkinä voin tässä jäsentää sitä ajatusta jonka ajamana olen läpi elämäni onnistunut päätymään aina ja samalla tavoin umpikujaan itseni ja elämäni kanssa. Olen ajatellut siten että kunhan saan itselleni töitä, joista säännöllisten tulojen avustamana kykenen rakentamaan itselleni taloudellisen riippumattomuuden ja vasta sitten kaikki elämässäni on hyvin. Nyt miettien jos alkaisin tuota ajatustani toteuttamaan, tarkoittaisi se tässä hetkessä lähtökohtaisesti sitä että varaisin seuraavan 5-7 vuotta armottomaan taisteluun, jossa tärkeimpänä motiivina olisi taas kerran saavuttaa jotakin. Lopulta, pääsisinpä tai en tuohon tavoitteeseeni, olisi se lopulta kuitenkin vain taas yksi etappi, jonka saavutettuani alkaisin heti kohta tavoitella taas jotakin seuraavaa. Sen sijaan, kun tässä hetkessä sisäistäen ymmärrän sen, että voin olla onnellinen, tasapainoinen ja hyvinvoiva juuri nyt, vapaudun kuin pakonomaisesti tavoittelemasta onnea, voiden elää onnellisena, tehden asioita joista nautin, silti voiden samalla luottaa myös siihen, että joku kaunis päivä, sikäli kun se minun kohdallani on tarkoitettu, saan elää taloudellisesti riippumattomana. Erona aikaisempaa siis se, ettei tuon asian saavuttaminen enää määritä sitä olenko juuri nyt tyytyväinen elämääni vaiko en.

Tämä oivallus auttaa ymmärtämään myös muita ihmisiä. Kaikki meistä jollain tasolla kärsii tästä samasta vaivasta. Jatkuvasti tavoitellen jotakin, aina yhä suurempia asioita, saadakseen hetken aikaa sallia itselleen hyvää mieltä. Minä en enää halua asettaa itselleni tahtomattani esteitä omalle onnellisuudelleni. Enkä toisaalta enää halua jatkuvasti tavoitella jotakin, silti saavuttamatta sitä mitä eniten halajan. Sensijaan salliessani itselleni juuri nyt sen mitä eniten elämässäni aina olen halunnut, kaikki muu asettuu kyllä aloilleen, juuri oikeisiin mittasuhteisiin.

Tämä kuvastanee todellisuudessa juurikin tuota raamatun lausetta: "Tavoitelkaa ensin taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan." Kun hyväksyn itselleni sen, että tuo valtakunta on minussa, tässä ja nyt, saan elää kaikin puolin hyvää elämää¨. Voiden luottaa siihen että kaikki muu mitä ikinä tarvitsen, tavoittelematta annetaan.