Toinen mahdollisuus

Joskus elämä tarjoilee olosuhteita sekä tilanteita, joissa sinällään olisi kaikki syy kokea katkeruutta, vihaa, turhautumista, pettymystä tai muita negatiivisia tunteita. Kysymys kuuluukin, mitä hyvää ylläolevista tunteista olisi mahdollisuus omaan elämään saada irroitetuksi?

Omalla kohdallani olen ainakin oman osani verran rypenyt kaikenlaisissa negatiivisissa tunnetiloissa, todeten taipumukseni sukeltaa noihin tunteisiin niin intensiivisesti, ettei tuolla paljon valoa ole odotettavissa. Pelkkää pimeyttä sekä synkkyyttä sitäkin enemmän.

Toisaalta kun katson taaksepäin, kaikki tuo menneen ruotiminen ja noissa negatiivisissa tunteissa piehtarointi on antanut elämääni todella paljon. Lähinnä siinä että nykyhetkeen ymmärrän noista tunteista sen, mikä osuus niissä on ollut menneessä käsittelemätöntä massaa ja mikä osa pelkkää mielikuvituksen tuomaa mössöä. Juurikin kaiken tuon itseeni tutustumisen kautta koen saavuttaneeni tilan, jossa kykenen reagoimaan tunnetasolla pelkästään tämän päivän haasteisiin, ilman että noihin nivoutuisi vuosikymmenten käsittelemättömät tunnetilat. Juuri siitä syystä, niin hullulta kuin se saattaa tuntuakin, koen kiitollisuutta katkeruuden sijaan, vaikka juuri nyt vallallaolevat olosuhteet tarjoilisi varsin oivan alustan vaipua katkeruuteen, kiroten koko elämän.

Kuten aiemmin kirjoittelin, yritystoimintani on tarjoillut jokseenkin yhdelle ihmiselle riittävästi haastetta. Nyt kaikkiaan neljä vuotta kestänyt taistelu alkaa olemaan takanapäin. Hovista tuli päätös, että käräjäoikeuden hylkäämä velkajärjestely päätös jää voimaan. Käytännössä merkiten sen, että pikkuhiljaa väistämättä se vaikuttaa työhöni tavalla tahi toisella sen pistäen uusiksi. Viime maanantaina lähti auto ulosottoon ja jo tuo olisi ollut reissutyöläiselle maailmanloppu, ellei tuohon olisi ollut varasuunnitelmaa. Onneksi oli, reissaaminen jatkuu entisellään siihen saakka, kunnes verottaja lopettaa rallin, poistaen yritykseni ennakkorekisteristä.

Kuten sanoin, olosuhteet tarjoilisi oivan alustan katkeruudelle. Mutta katkeruuden sijaan, koen juuri nyt kiitollisuutta. Mistä? Kaikesta siitä hyvästä, mitä elämä kaikesta haastellisuudesta huolimatta on minulle tarjoillut. Eikä se todellakaan ole vähän, varsinkin kun peilaan elämääni menneeseen aikaan, siis kaikkeen siihen kaoottisuuteen, mikä tänäpäivänä kulkee repussani mukana taakan sijaan suunnattomana voimavarana.

Olkoon että tämän hetken tilanne näyttää monin tavoin haastavalta. Pahimmillaan merkiten, että työni päättyy, velkojen roikkuen niskassani pahimmillaan parisenkymmentä vuotta. Kaikesta menneestä oppineena katkeruuden sijaan, totean oppineeni elämässä sen, että suurin osa negatiivisista tunteistani rakentuu joko käsittelemättömiin tunteisiin menneessä tai mielikuvitukseni luomiin kauhukuviin tulevassa, joten juuri nyt kiitos intensiivisen itseeni tutustumisen voin suht vaivatta pysähtyä hengittelemään kiitollisuutta nykyhetkessä, luottaen siihen että kun tämä yksi ovi elämässäni on sulkeutumassa, minun ei enää todellakaan tarvitse pakonomaisesti pyrkiä rynnimään saranapuolelta sisään. Sensijaan keskityn elämään tätähetkeä, luottaen siihen että elämä tarjoilee minulle juuri ne ovet, joista minun tulee aikanaan kulkea.

Puhumattomuus on muuttunut vuosien saatossa puhumiseksi. Tunteiden sekä asioiden pakeneminen, niiden kohtaamiseksi ja mikä kohdallani tärkeintä täydellinen luottamattomuus on rakentunut hitaasti, mutta sitäkin varmemmin vahvaksi luottamukseksi toisiin ihmisiin sekä elämään. Ei siis ihme että entinen sisimpääni syövä katkeruus on muovautunut tämän hetken kiitollisuudeksi, joka kantaa vaikeinakin hetkinä.

Kiitollisuus vai katkeruus. Valinta on minun.

Hyväksyminen. Sanana ei kovinkaan kummoinen, mutta asiana sitäkin merkityksellisempi. Nimittäin kun ihminen kykenee hyväksymään jonkin asian, olosuhteen tai vaikkapa vallalla olevan tunnetilan, elämä helpottuu samantien. Mutta. Miksi sitten meidän ihmisten, ainakin minun tulee säännöllisin väliajoin kipuilla mitä erilaisimpien asioiden kanssa? Uskoisin tässä olevan kysymys, ei enempää, eikä vähempää kuin siitä että kasvu yleensä tekee kipeätä.

Muistan lapsuudestani ajan, jolloin koin säännöllisesti kovia kipuja jaloissani. Kasvukipuja. Muistan kuinka laitoin niihin kipuvoidetta, villasukat ja nostin jalat aina seinälle, jotta pystyin nukkumaan. Ehkä tuo kuvastaa hyvin sitä kuinka kipu myös henkisellä puolella kasvattaa minua ihmisenä. Kasvoinhan tuolloin lapsuudessanikin ihmisenä, joskin fyysistä pituutta.

Juuri tähän hetkeen olen kamppaillut oman riittämättömyyden tunteeni kanssa. Siihen liittyy tämän hetkisessä elämässäni pari asiaa. Toinen niistä on tämä nykyinen työni ja siihen liittyvä jatkuva, säännöllinen reissaaminen. Kipuilen sen asian kanssa, kun en voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Toisaalta sisimmässäni tiedän, että elämä on ohjannut näytelmääni siten, että olen tässä hetkessä juuri siellä missä minun kuuluukin olla. Kohdaten juuri niitä ihmisiä, joita minun tässä hetkessä kuuluukin kohdata. Mutta. Niin. Koti ja perheeni. Kipuilen hetkittäin sen kanssa, kun toinen puoli minusta haluaisi olla kotona vaimon ja lasten luona. Järjellä ajatellen ymmärrän kyllä että tämän hetken elämässä se ei vain yksinkertaisesti ole mahdollista. Järjellä ajatellen kykenen tuon hyväksymään. Mutta ne tunteet. Tunnetasolla tuon asian hyväksyminen onkin sitten jo heti kokolailla haasteellisempaa. Eikä pelkästään tuon asian hyväksyminen, vaan lisäksi se, että tuon tuodessa tunteisiini riittämättömyyttä, siinä samalla aktivoituu ne osat tunnemuistista, joihin en vielä tähän hetkeen tuon riittämättömyyden tunteeni osalta ole syystä tahi toisesta kurkistanut. Siitä syystä tuo sinällään varsin helposti jäsennettävä ja läpikäytävä tunne muuttuukin kokolailla haasteelliseksi. Lähinnä siitä syystä että pitäisi kyetä kaivamaan itsestään esiin nuo alkuperäiset tapahtumat, joista nämä suht voimakkaat tunteet kumpuavat. Noh, samalla lohduttaudun sillä ajatuksella, että ne nousevat kuin itsestään, kun sen aika on.

Tässä päästääkin kuin kepeästi kävellen aasinsiltaa seuraavaan hyväksymistä vaikeuttavaan asiaan minuudessani, nimittäin kärsimättömyyteen. Kun asioiden tulisi tapahtua nyt. Heti. Eikä viidestoista päivä. Onneksi elämä on tässäkin kohtaa opettanut minua varsin kovalla kädellä siinä, että nopeasti tapahtuvat asiat tuppaavat olemaan asioita joiden äärelle syystä tahi toisesta joudun ennepitkää palaamaan. Jos ei muuta, niin katumaan ratkaisuitani. Olen varsin impulsiivinen ihminen. Siis ihminen joka tekee ratkaisuja hetken mielijohteesta. Vasta lukemattomien nöyryyttävien kokemusten saattelemana olen oppimassa itsehillintää asioissa. Pyrin aina pysähtymään asioiden äärelle, tarkastellen niitä eri näkökulmista, ennenkuin teen hätiköityjä ratkaisuja. Tämä jos joku on helpottanut elämääni huomattavasti. Aikaisemmin kun toimin kokoajan hätiköiden, lopputuloksena oli vain täydellinen kaaos. Nyt kun olen oppimassa jo luottamaan elämään siinä, että asiat tapahtuvat ajallaan, on tuo jatkuva säntäily ja säheltäminen jäänyt jo huomattavan paljon vähemmälle.

Toisaalta tähän hetkeen kärsimättömyys kumpuaa tietyistä olosuhteista elämässäni. Vaikka taas järjellä miettien tiedän asioiden olevan juuri niille kuuluvilla paikoillaan, toisaalta tunteeni on taas aivan eri aalloilla. Kun tuntuu siltä että tuo asia tulisi olla noin ja tuo asia näin. Lopputuloksena on vain varsin yksiselitteinen kaaos sisälläni.

Kärsimättömyys muuttuu kärsivällisyydeksi vain odottamalla. Siinä lause jonka saattelemana päädyin pysähtymään itseni äärelle tälle aamua. Todeten että nyt on aika hieman jarruttaa. Kävin kävelemässä luonnossa, katsellen sen kauneutta. Silti aistimatta sitä. Todeten että taas kerran olen ajautunut väärille urille, kiirehtiessäni asioissa, joiden järjestyminen ottaa aikansa. Juurikin tuo aika, minkä tietyt asiat ottaa, on tarpeen kärsivällisyyteni kasvatuksessa. Mikäli juuri nyt saisin kaikki haluamani asiat sellaiseksi kuin ne itse haluaisin, seuraisi siitä vain se, että taas kohta olisin haluamassa jotakin muuta. Mutta koska tietyt asiat ottavat enemmän aikaa, siinä samalla odotellessani niiden järjestymistä, pystyn tarkastelemaan itseäni siten, etten enää uudestaan ole säntäämässä kohti samankaltaisia ongelmia. Hitaasti tapahtuvat muutokset kun elämässä tuppaavat olemaan pysyvämpiä ja toisaalta juurikin sen myötä myös itse muutun pysyvämmin.

Hiljaa hyvä tulee. Niin myös hyväksymisessä. Se nimittäin ei ole suorite, jonka voin vain järjelläni päättää tekeväni. Sensijaan se, kuten muutkin tunnepuolen asiat, vaatii aikansa, samalla kun ihmisenä kasvun prosessi etenee.

Kuitenkin, katsoessani taaksepäin, näen siellä ihmisen joka joskus olin, mutta jollainen en enää koskaan toivo olevani. Juuri siksi tänäänkin, ymmärrän että nämä kipuilut joita sisälläni käyn, on minulle rakkaudella räätälöity. Aivan kuten kaikki muukin elämässä.

Olen tässä vaihteeksi havahtunut kipuilemaan keskeneräisyyttäni. Jälleen kerran todeten kärsimättömyyden vallanneen alaa. Odotusten muuttuessa vaatimuksiksi, sisäinen rauha katoaa. Luojan kiitos olen matkallani oppinut riittävien toistojen kautta sen että tämä kipu on jotakin sellaista jonka aikaisemman pakonomaisen pakenemisen sijasta, suostuttuani kohtaamaan, onkin luonteeltaan sellaista mikä on lopulta minulle hyväksi.

Tuskin kukaan meistä puhtaasti rakastaa kipua. Oli sen ilmenemismuoto millainen tahansa. Paitsi jos kyseessä on kaltaiseni masokisti, joka tasaisin väliajoin huomaa kipuilevansa, jollain kierolla tavalla tuosta kivusta nauttien. Mutta silti, saadessani jo hetkittäin, yhä enenemässä määrin nauttia täysin kivuttomastakin olosta, en enää läheskään niin hanakasti itse ole itselleni tuota kipua haalimassa.

Päihteiden käytön sekä muiden tuhoisten riippuvuuksien jyllätessä elämässäni, vallalla oleva tunne oli jatkuva kärsimättömyys. Raitistuttuani aloin pienin askelin rakentaa itselleni kärsivällisyyttä. Pala palalta siinä hetkittäin jo onnistuen. Tänään tiedostan itsessäni sen että jo pääpiirteittäin omaan riittävän kärsivällisyyden elämään ja sen ihmisiin nähden, mutta suhteessa itseeni olen yhä kovin kovin kärsimätön. Kärsimättömyys asioissa kun kohdallani merkitsee lähes poikkeuksetta sen että asioista joita elämässä odotan, muovautuu kärsimättömyydessä vaatimuksia, jotka poikkeuksetta aiheuttavat vain itselleni ja sen myötä lähellä elävilleni kehnoa oloa. Silti, yhä edelleen tietyissä asioissa kivun on kasvettava riittävän suureksi, tullakseni valmiiksi luopumaan kärsimättömyyden luomista vastimuksistani. Kivun ollessa vielä siedettävää, yleensä vain takerrun tiukemmin asiaan johon jotakin muutosta olen tavoittelemassa. Vasta kun kipu yltyy sietämättömäksi, suostun irroittamaan otteeni ja takertumisen sijasta hölläämään, odottaen muutoksen tapahtumista omalla oikealla aikataulullaan.

Tähän ehkä parhaiten sopii seuraavanlainen esimerkki. Jos ajatellaan lapsen syntymää, niin luonto on määritellyt tuon prosessin kestoksi n. 9kk. Tuossa prosessissa ei auta yhtään vaikka kuinka minä kärsimättömänä vaatisin lapsen syntyvän nopeammin. Sillä loppupeleissä jos näin kävisi, lapsi olisi hyvin todennäköisesti syntyvä keskenkasvuisena, aivan kuten tässä hetkessä jos haaveilemani muutokset asioissa olisivat, sikäli jos tapahtuisivat oman vaatimani aikataulun mukaisesti.

Elämä on siinä ihmeellinen, että se tasaisin väliajoin johdattaa elämääni ihmisiä, joiden kautta huomaan ensin kipuilevani, mutta joista kipuiluni jälkeen muodostuu minulle äärimmäisen tärkeitä ihmisiä.

Ihan vasta sain tutustua erääseen tällaiseen peiliin (tunnet sydämessäsi piston, kun luet tämän) jonka kautta jo nyt, varsin lyhyen vurovaikutuksen kautta koen saaneeni elämääni enemmän eväitä kuin parhaimmillaan vuosien varrella olen esimerkiksi kirjoittamalla saanut. Parasta näissä keskusteluissa on se että ollessani rehellinen, vastapuolen ollessa samoin, asiat joita läpikäydään ovat kuin huomaamattaan sellaisia joiden kautta huomaan kipuilevani joskus jopa tavallista enemmän. Mitä suurempi kipu, sitä varmemmin tarpeellinen kasvu tapahtuu. Niin tässäkin.

Ongelma viime päivinä itselläni on ollut se että tiettyjen osien osalta toivoin muutoksien tapahtuvan huomattavasti nopeammin, kuin mitä minulle itselleni on hyväksi, mutta silti taas kerran totean odotusteni muuttuneen vaatimuksiksi ja sen myötä sisälläni vallitseva rauha on tipotiessään.

Onneksi tähän hetkeen elämääni kykenen läpikäymään näitä asioita puhumalla ja kirjoittamalla ja sen myötä taas tässä hetkessä totean astuvani askeleen taakse, pudottaen vaatimukseni alas samalla kuin hartianikin ja heti havaitsen hengityksen helpottuvan huomattavasti.

Elämä on varsin vekkuli seikkailu, sikäli kun mahdollisimman avoimin mielin suostun siinä seikkailemaan.

Rauhallista ja rakkaudellista Ystävänpäivää juuri sinulle! <3