Toinen mahdollisuus

Ihmiselle kuten minä, kevät on aikaa jossa huomaa valon lisääntyessä, myös omien energiavarantojen lisääntyvän. Samaan hengenvetoon on todettava kylläkin se, etten enää nykyään ole läheskään niin herkkä reagoimaan säiden tai vuodenaikojen vaihteluun tunnetasollani kuin ennen olin.

Olen löytänyt elämääni ihmeellisen tasapainon. Läsnäolon, jossa paikoillaan oleminen on aivan yhtälailla helppoa kuin liikkeellä olo.

Nyt, väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava kylläkin se, että kohdallani tämä nykyinen tila ei ole tullut mitenkään helpolla, saati yhtäkkisesti. Olenhan tietoisesti tehnyt matkaa sisimpääni jo useiden vuosien ajan.

Ehkäpä tärkein elementti tässä hetkessä vallitsevassa sisäisessä rauhan tilassa on hyväksyminen. Kyetessäni hyväksymään itseni sekä vallitsevat olosuhteet tällaisenaan, vapautan itseni lähes koko elämäni ajan ongelmia aiheuttaneesta vaivasta, nimittäin pätemisen tarpeesta.

Kun kasvoin lapsuuteni muodostaen itsestäni minäkuvan, jonka mukaan en koskaan kelvannut kenellekään sellaisena kuin olin, saati koskaan saamatta peilausta siitä että se mitä tein olisi koskaan ollut kyllin hyvä, tulin lähteneeksi tielle jossa hukkasin itseni lukemattomien roolien alle, samalla loputtomasti erinäisten suoritteiden kautta pyrkien lunastamaan oikeutuksen omalle olemassaololleni. Väsyessäni lopullisesti tähän piinaavaan oravanpyörään, tulin väärällä tavoin vapauttaneeksi itseni siitä, alkaen paeta elämää, itseäni sekä ihmisiä mitä erilaisimpiin riippuvuuksiin. Riippuvuuksiin joiden alla eläessäni vain kadotin itseäni yhä enemmän.

Vaati totaalisen seinään törmäyksen, jotta sain ensin pysäytetyksi sen itseäni tuhoavan pakomatkani ja vasta jonkin ajan kuluttua totaalisesta topista, kykenin alkamaan purkaa itseäni palasiksi. Tai oikeammin, alkaa rakentamaan minuuttani niistä loputtomista pienistä sirpaleista, joksi itseni matkan varrella olin hajottanut.

Minun kohdallani tämä työ on vasta viime vuosina alkanut kantaa konkreettisesti hedelmää. Alkuvaiheessa kun otti aikansa, että edes opin sallimaan itselleni jotakin hyvää, olinhan vuosikymmeniä kasvanut ajatukseen että minun elämässäni kärsimys oli ainoa tunne jota minun oli lupa tuntea. Tuosta johtuen, tasaisin väliajoin myös tässä rakennusprosessissani tahtomattani saatoin itseni tilaan, jossa tuo tuttu ja turvallinen tunne oli läsnä. Vasta aivan viimeisen puolenvuoden ajanjaksolla olen aidosti oppinut hyväksymään sen, että myös minun on lupa olla onnellinen. Saada jotain hyvää elämältä. Matka ei todellakaan ole ollut helppo, saati kivuton. Mutta nyt miettien, kun vertaan sitä aikaan jolloin erinäisistä riippuvuuksista kumpuava tuska oli jokapäiväistä arkea, niin kasvukivut ovat olleet suhteellisen siedettävällä tasolla.

Toisaalta kaikki kipu on ollut tarpeen. Ilman tuota kipua nimittäin, tuskin olisin suostunut yhteenkään muutokseen, jota elämässäni tarvitsin eheytyäkseni. Olin niin tiukasti takertuneena itselleni haitallisiin ajatus- ja toimintamalleihin, että vasta kun kiinnipitämisestä aiheutuva kipu kasvoi suuremmaksi kuin mitä irtipäästämisestä kumpuava pelko kipua aiheutti, uskaltauduin irroittamaan otteeni vanhasta.

Kuolema. Sana joka niin osuvasti kuvaa sitä prosessia jonka läpi minun on ollut kuljettava, kyetäkseni syntymään siksi aidoksi, rakastavaksi ja läsnäolevaksi ihmiseksi joka tänään koen olevani. Ilman kuolemista minulle olisi nimittäin jäänyt aina jotakin haitallisia ominaisuuksia noista vuosikymmeniä minuuttani varjostavista luonteenvioista. Eipä silti, prosessi jatkuu tänäänkin. Joskin sillä hienoisella erolla entiseen, että entisestä poiketen, tuosta prosessista on kasvanut sellainen automaatio elämääni, jossa esimerkiksi itseni tutkailu ei enää juurikaan vaadi erikoista tilannetta, saati johonkin yksinäisyyteen vetäytymistä tai muutakaan erinäistä suoritetta, vaan se tapahtuu juuri tässä hetkessä, huomatessani mitä erinäisimmissä tilanteissa saavani itseni kiinni mitä erilaisimmista kieroutumista ajatustavoissani.

Tuntuu todella hyvälle voidessani käsi sydämellä todeta voivani antaa tänään itselleni armoa sen, että teinpä tänään mitä tahansa, tai tarjoilipa elämä minulle mitä vain, tiedän voivani kyetä sen vastaanottamaan ilman että minun tarvitsisi enää itseäni tai elämää lähteä karkuun juoksemaan.

Toisaalta ihmiselle joka todellakin lähestulkoon koko elämänsä on pyrkinyt ansaitsemaan oikeutuksen omalle olemassaololleen, tuntuu äärimmäisen hyvälle voidessani todeta sen, että vihdoinkin konkreettisesti sisälläni koen olevani arvokas ja oikeutettu elämään juuri tässä, ja nyt, tällaisenaan. Ilman erillistä ponnistelua, saati yrittämistä.

Tästä kaikesta seuraa se, että elämästäni poistuu kaikenlainen pakko. Vapauden samalla vallatessa alaa. Toisin sanoen olen vapaa elämään. Vapaa olemaan. Vapaa tekemään töitä. Vapaa laiskottelemaan. Vapaa leikkimään lasteni kanssa. Vapaa olemaan rakkaitteni lähellä. Vapaa olemaan läsnä ja nauttimaan olemisestani sekä siitä kumpuavasta ilosta.

Matka minuuteen on yksi niitä harvoja matkoja, jotka jatkuvat niin kauan kuin itse tuolla matkalla suostun olemaan. Matkamuistojen karttuessa joka hetki. Suosittelen tätä matkaa. Lämmöllä. Sydämestäni.

"Jumalani minä annan itseni sinulle jotta sinä tekisit minulla ja minulle niinkuin tahdot. Vapauta minut itseni kahleista, jotta voin toteuttaa sinun tahtosi paremmin. Ota pois minun vaikeuteni, että niiden voittaminen osoittaisi niille joita tahdon auttaa, sinun voimastasi, sinun rakkaudestasi ja sinun viitoittamasta elämän tiestä. Anna että aina teen tahtosi mukaan."

Luovuttaa. Hellittää. Höllätä. Miten sen itse kukin nyt käsittää. Minä käsitän luovuttamisen tänään vapautena armottomasta puristuksesta jota lähes pakonomainen yritys elämän hallitsemiseen mukanaan toi. Tänään sen sijaan en yritäkään hallita hallitsematonta. Vaan käytän tuon aikaisemmin haaskaamani energian siihen että pyrin osaltani muuttamaan maailman meille kaikille paremmaksi paikaksi elää. Kuitenkin ymmärtäen myös sen ettei yksiihminen voi tehdä mahdottomia, mutta jeesaamalla yhtä, hän auttaa toista jne. jne. jne.

Enkä tarkoita tällä nyt mitään hihhulia maailmanpelastusoperaatiota, vaikka tämän tekstini aloitinkin itselleni tärkeäksi muodostuneella rukouksella. Tarkoitan yksinkertaisimmillaan sitä että meistä jokainen voi tavallaan ja tahollaan auttaa toista, joskus jopa tietämättään. Kunhan en ala vaatia kaikella tekemiselläni pitävän olla jotakin näkyviä "tuloksia" elämä soljuu omalla painollaan.

Uskokaa pois minä olen väsymiseen asti taistellut kaikessa ja kaikkialla. Niin totaaliseen uupumiseen asti, ettei ollut väliä miten tai millä tavalla, kunhan oisin vapautua vain jatkuvasta taistelusta. Kuin ihmeesti, tehdessäni rauhan itseni kanssa, asiat alkoivat nytkähdellä pikkuhiljaa eteenpäin. Ei taaskaan kuten minä halusin, vaan kuten minulle oli parhaaksi. Asia kerrallaan. Joskus jopa kovin kivuliaastikin. Tänään ymmärrän tuon kivun olleen signaali siitä, että olin takertunut johonkin vanhaan, jo kauan toimimattomuutensa osoittaneeseen tapaan tai ajatukseen, mutta koska olin jo kauan toiminut tai ajatellut niin, muutos toi tullessaan pelon, mistä johtuen takerruinvain tiukemmin kiinni, haluamatta hellittää otettani. Enkä olisi vieläkään hellittänyt, ellei kipu olisi ollut niin sietämätön, ettei enää lopulta ollut väliä mitä tapahtuisi, koska se kuitenkaan ei tekisi niin kipeätä kuin kiinnipitäminen teki.

Kaikki itselleni vahingolliset jutut ovat silti vaatineet tuon kivun, ennenkuin olen tullut halukkaaksi niistä yksi kerrallaan luopumaan. Yhtenä esimerkkinä, raittiuteni alkutaipaleella minut monesta pelastanut asioiden jäsentäminen. Ymmärrän etten olisi selvinnyt hengissä, ellen olisi paloitellut itseäni ja elämääni pienen pieniksi palasiksi, niitä yksi kerrallaan tarkastellen. Kuitenkin tuosta jatkuvasta itsenitutkimusesta tuli minulle ajanmyötä paikka johon tiesin voivani paeta elämää ja sen ihmisiä. Tuolla yhä kyyhöttelisin piilosilla, ellei taas kerran kaveriksi olisi tullut tuo tuttu ja turvallinen kipu. Se ohjasi minua luopumaan jatkuvasta jäsentelystä, kokeilemaan miltä tuntuisi olla läsnä tässä hetkessä, juuri niin alastomana kuin paljaimmillaan, ilman mitään suojauksiani voisin olla. Tuo hetki oli suunnattoman pelottava. Pitihän minun tuossa kohden kohdata elämäni suurin kummitus, hylätyksitulemisen tunne. Oikeastaan vain tuon tunteen kohtaamisen kautta ymmärsin itselleni tähän hetkeen tärkeimmän asian. Luovuttamisen. Kun uskaltaudun jättäytymään paikoilleni, juuri sellaisena kuin olen, altistan itseni sille, että muut ihmiset hylkäävät minut, koska olen erilainen kuin muut. Paitsi ettei kukaan minua hylännyt. Kuinka voisikaan. Niin kauan kuin minä itse en hylkää itseäni, tuskin sitä kovin moni muukaan tulee tehneeksi, ainakaan niistä ihmisistä joilla elämälleni jotakin merkitystä on. Missä tämän niin varmalla tiedän? Siitä että koska nämä minulle tärkeät ihmiset eivät hylänneet minua silloinkaan kun olin erinäisten roolieni alla piilossa, siispä miksi he hylköisivät minut aidoimmillani. Ihmisenä, jonka he näkivät jo paljon paljon ennemmin, kuin itse uskalsin edes itseäni katsella.

Luovuttaminen ei siis kohdallani tarkoita antautumista, sanan negatiivisessa mielessä. Luovuttaminen kohdallani tarkoittaa vain sitä, että elän tätä hetkeä täydestä sydämestäni luottaen siihen, ettei minun tarvitse yrittää hallita, suorittaa, järkeistää, saati analysoida elämääni tauotta. Sen sijaan saan elää sitä hetken kerrallaan nauttien. Vapaana kaikesta yliyrittämisestä. Vapaana toisten ihmisten vallasta suhteessa itseeni.

Olen käynyt todella todella pitkän tien, voidakseni tämän tähän kirjoittaa. Mutta se että sen tähän uskallan kirjoittaa, kuvastaa vain sitä ettei minun enää tarvi taistella mitään eikä ketään vastaan. Saan luovuttaa. Luottaa. Elää. Nauttia ja rakastaa itseäni sekä lähimmäistä.

Minä en siis hallitse elämää. Joku muu hallitsee. Kuka tai mikä, sillä ei tässä hetkessä liene niin väliä. Pääasia kuitenkin on se, että olipa tuo kuka tai mikä tahansa, minun suhteeni häneen on kunnossa ja sen turvin voin joka päivä lähteä luottavaisin mielin askeltamaan kohti edessä avautuvia mahdollisuuksia. Sillä tapahtuipa mitä tahansa, se takuulla on minun parhaakseni. Näin uskon.

"Opettele levollisuutta, epäsuotuisissa olosuhteissa, ilman että malttamattomasti odottaisit noiden olosuhteiden muuttuvan silloin kun se ei ole mahdollista. Nimittäin heti kun ymmärrät noiden olosuhteiden toimivan sinun parhaaksesi, löydät sisällesi rauhan.

Aivan aluksi pieni varoituksen sana. Seuraava kirjoitus saattaa aiheuttaa lukiassaan suuriakin negatiivisia tuntemuksia. Siitä huolimatta rohkaisen sinua lukemaan tekstin loppuun saakka, kohdaten nuo sinussa olevat tunteesi. Saatat nimittäin tulla huomaamaan sen että ne ovat vain tunteita. Kokemuksesta tiedän, että vaikka nuo tunteet, täydellä voimalla ylitse vyöryessään tuntuvat siltä, että niiden alla joskus jopa toivoisi ennemmin kuolevansa, kuin kohtaavansa ne, niin silti, uskaltautuessasi nuo tunteet itsessäsi kohtaamaan, tulet löytämään niiden alta elämän jollaista et villeimmissäkään unelmissasi osannut kuvitella löytäväsi.

Yksinäisyys - asia joka viimeaikoina on runsaasti ollut esillä, lähinnä siitä syystä että todella suuri joukko ihmisiä kärsii siitä tälläkin hetkellä. Sen vuoksi ja juuri siksi, minä ajattelin kirjoittaa omakohtaisen kokemuksen aiheesta. Ehkä, kenties, tällä tavoin osaltani auttaen ihmisiä ymmärtämään sen, ettei tuon tunteen vangiksi ole pakko jäädä.

Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni ajatukseen, että elämästä, tarjoilipa se mitä tahansa, tulisi selvitä yksin. Kehenkään, saati mihinkään luottamatta. Toisiin ihmisiin turvautuminen olisi heikkoutta, jollaista ei suvaita. Elämässä tulee olla vahva. Vaikka se veisi hengen. Itseasiassa, se olikin kohdallani sen tehdä.

Tänään ymmärrän kohdallani sen, että minun oli käytävä tutustumassa elämän pimeään puoleen, löytääkseni sieltä sisälleni valon, jonka ohjaamana tässä hetkessä, tässä päivässä pyrin osaltani jakamaan ihmisille sitä tietoisuutta, jonka tuo matka minulle on antanut. Elämästä ei tarvitse selvitä yksin. Toisiin ihmisiin tukeutuminen on oikeanlaista vahvuutta. Vahvuutta, jossa olemme valmiit kohtaamaan oman heikkoutemme. Myöntämään itsellemme sen, ettemme yksinkertaisesti voi selvitä yksin. Tuon voimattomuuden kohtaamisen kautta saamme voiman, joka ylittää kaiken inhimillisen käsityskyvyn. Tuo voima on Rakkaus.

Luoja tietää, että minä tiedän mitä on elää tunteessa jota kutsutaan yksinäisyydeksi. Vaikka tasaisin väliajoin elämääni ohjautui ihmisiä, silti ollessani kykenemätön luopumaan suojauksistani, elin totaalisessa tyhjiössä. Yksinäisyydessä, johon ei kukaan päässyt. Pelkäsin nimittäin niin suunnattomasti kohdata kaikista kipeimpiä asioita itsessäni. Hylätyksi tulemista. Tuo tunne kasvoi kiinni minuuteeni jo hyvin varhain. Niin suunnatonta tuskaa tuo tunne toi, että keskitin kaiken energiani suojamuurieni rakenteluun, joiden takana sitten katselin elämää ja sen ihmisiä. Muistan lopun ikääni hetken, jolloin seisoin pienessä myötäisessä, kotikuntamme keskustan liepeillä olevassa puistikossa, katkerana katsellen ohikulkevia ihmisiä, kiroten sitä kuinka hyvä noilla ihmisillä oli. Itselläni kun oli jatkuvasti todella paha olla.

Lopulta paha olo kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin, että halusin kuolla. Loputtomasti tuotakin yrittäen, havahduin siihen tosiasiaan, että tuosta jatkuvasta itsetuhoisuudesta kasvoi elämäntapa. Tapa, jossa säännöllisesti päätyessäni erilaisiin laitoksiin, suunnattoman häpeän ja syyllisyyden vallassa, silti sain edes hetken kokea sitä miltä tuntuu kun joku ihminen välittää. Syyllisyys ja häpeä olivat kuitenkin kaikesta johtuen sitä luokkaa, etten kauaa voinut noissa paikoissa olla, vaan pakenin sieltäkin, vain päätyen pian takaisin. Tätä oravanpyörää juoksin liki vuosikymmenen ympäri. Lopulta löytäen elämässäni pisteen, jossa kaikki vääränlainen ylpeys oli romutettava. En koskaan kykene kuvaamaan sitä tuskaa, jonka vallassa tulin valmiiksi mihin tahansa, että saisin elämääni jotakin muuta. Silti juuri tässä hetkessä olen äärimmäisen kiitollinen tuosta kaikesta kaoottisuudesta. Tuskasta joka opasti minut kohtaamaan itseni ja sen myötä löytämään toiset ihmiset. Toisenlaisen elämän.

Minun matkani yksinäisyydestä yhteyteen alkoi seurakunnasta. Se nimittäin oli lopulta paikka jonka ainoana saatoin kuvitella tarjoavan minulle jotakin sellaista, jota aikaisemmin en elämässäni ollut jo kokeillut. Nyt miettien hassulla tavalla tulin eksyneeksi paikkaan, joka aikaisemmin ajateltuna tuntui vihonviimeiseltä paikalta johon menisin. Silti, kuten todettua, kivun ollessa kovimmillaan, oli aivan se ja sama mihin menisin, kunhan vain edes hieman tuota taakkaani saisin keveämmäksi.

Muutos ei tapahtunut yhdessä, saati kahdessa yössä. Mutta se tapahtui. Tuosta päivästä on osapuilleen 10v aikaa. Nyt miettien tuon kynnyksen yli kävely muutti elämäni. Ei mitenkään kertaheitolla, vaan yhden askeleen kerrallaan hitaasti kulkien. Kohdatessani yhden suurimmista peloistani, tulin huomanneeksi nimittäin sen, ettei mikään näiden pelkojeni kohteista vastaisi sitä kauhua jota kaikesta kaoottisuudesta johtuen sisälläni kannoin.

Tänään elän elämää, josta ei puutu ihmisiä. Ystäviä. Rakkaita. Sen vuoksi toivoisinkin rohkaisevani ihmisiä uskaltautumaan kohtaamaan omat tunteensa. Vaatiipa se sitten sinun kohdallasi mitä tahansa. Voin vannoa käsi sydämellä sen, että käytpä matkasi aikana missä tahansa, ei nuo paikat, saati ihmiset voi olla sen pahempia mitä se raastava yksinäisyyden tunne sisälläsi tässäkin hetkessä aiheuttaa. Tulet yllättymään siitä, kuinka juuri ne ihmiset joista aikaisemmin ajattelin, ettei ainakaan he minua voisi tilanteessani auttaa, ovat juuri niitä ihmisiä jotka sinua eniten auttavat.

Joku voisi tässä kohden todeta että hyvähän sinulla on. Ihmisenä joka osaa puhua ja kirjoittaa. MUTTA, tuossa hetkessä jossa matkani aloitin, en todellakaan osannut. Kumpaakaan. Silti kipu sisälläni oli sitä luokkaa, että se pakotti minut liikkeelle. Paikoilleen jääminen kun olisi tehnyt vielä kipeämpää. Ei siis vaadita lähtökohdalla muuta, kuin uskaltautumista lähteä liikkeelle. Kun sitten löydät oman paikkasi, on se sitten seurakunta kuten minulla. Terveyskeskus tai muu vastaava taho. Suurin kynnys, jonka yli sinun on käytävä, olet sinä itse. Kun uskaltaudut sanomaan ääneen, ettet yksinkertaisesti selviä yksin, voin kokemuksesta vakuuttaa, että sen jälkeen elämälläsi on mahdollisuus muuttua. Tietysti tuo muutos vaatii kokolailla paljon ennakkoluulotonta mieltä sekä jatkuvia ponnisteluita, mutta uskokaa kerralla kun sanon. Ihminen jolla ei enää elämässään ollut kerrassaan mitään menetettävää, löytää kyllä matkan aikana ihmeellisellä tavoin voimia ponnistella eteenpäin, tullessaan huomaamaan jokaisella askeleella saavuttavansa jotakin sellaista mitä ei koskaan kuvitellut saavuttavansa.

Kysy siis itseltäsi nyt: "Olenko väsynyt tähän jatkuvaan yksinäisyyteen?" Jos vastaus on kyllä, on se signaali siihen, että on aika muuttaa elämä.

Ihmeitä nimittäin alkaa tapahtua heti, kun alamme uskoa niihin.

Ihminen joka lähes läpi elämänsä on pelännyt, saa elämäänsä kaiken mitä ikinä on uskaltautunut unelmoimaan, löytäessään kaiken kauheuden jälkeen sisälleen rauhan ja turvallisuuden tunteen.

Kuten todettua, aina ei näin ole ollut. Ei todellakaan.

Kun ihminen kasvaa ja varttuu pelossa, siitä ajanmyötä kasvaa niin tiivis osa identiteettiä, ettei enää kohta osaa kuvitella elävänsä ilman tuota hyytävää tunnetta.

Kun ihminen tarpeeksi kauan viettää aikaa tuossa tunteessa, siihen jotenkin ihmeellisellä, sairaalla tavalla kiintyy. Kiinnittyy.

Nyt miettien, vielä joitain vuosia sitten en uskonut että voisin viettää elämää johon tuo epämiellyttävä tunne ei nivoutuisi mukaan. Elämää jossa jokaista kauppareissua ei tarvitsisi ajoittaa hiljaisempaan hetkeen päivässä saati suunnitella päässään etukäteen.

Olen oppinut pelkoni opastamana äärettömän paljon. Vähäisimpänä, todella nopeaksi shoppailijaksi. Huumorilla höystettynä jos saisin minuutin aikaa ostaa ilmaiseksi niin paljon tavaraa kuin ehtisin, osaisin varmaan kerätä vuoden ruokatarpeet seitsenhenkiselle perheelleni.

Aikaisemmin ei kylläkään naurattanut. Pelko tai paniikinsekainen kauhu kun pahimmillaan lamaannuttaa ihmisen. Minulla, varsinkin rauhoittavat lääkkeet aiheuttivat vain oireiden pahenemista ja lisääntyvää lääkitystä. Lopulta oireet ilmaantuessaan aiheuttivat fyysisesti pahan olon. Oksensin kuin pahimmassa vatsataudissa. Sillä erotuksella, että samalla koin armotonta pakokauhua.

No, kuinka tuosta epämiellyttävästä ystävästä sitten vieroittauduttiin? Oikeastaan kaikki hyvä sai alkunsa äärimmäisestä pahuudesta. Toisinsanoen väsyin pelkäämään. Väsyin siihen etten enää hetkeksikään kyennyt vaimentamaan päästäni noita pakokauhun tunteita, vaikka mitä aineita kehooni pumppasin. Toisaalta väsyin myös siihen jatkuvaan omalla elämällä leikkimiseen sekä läheisteni rankaisemiseen omien ongelmieni suhteen. Halusin jotakin muuta. Itseasiassa halusin olla se ihminen joka kaikesta sekopäisyydestäni huolimatta sisälläni koin olevani. Se pieni poika joka kaipasi rakkautta, mutta joka samalla pelkäsi myös sitä. Väsyin siis pelkäämään. Halusin kokeilla voisinko edes hetken elää ilman tuota pitkäaikaista matkakumppania.

Kun lopulta olin niin väsynyt kaikkeen, tulin halukkaaksi tekemään mitä tahansa, ettei minun tarvitsisi enää jatkuvasti pelätä. Eipä silti, mitä minulla tuossa hetkessä olisi ollut hävittävänä, olinhan jo pidempään ollut valmis kuolemaan jotta saisin itselleni rauhan. No kuten elämässä yleensä, asiat ei menneet kuten minä halusin, eli en saanut helpotusta hetkessä, vaan todella hitaan mutta samalla äärimmäisen antoisan matkan seurauksena.

Kaikki alkoi siitä että suostuin myöntymään etten yksin selviä. Sen jälkeen opettelin luottamaan yhteen ihmiseen. Toiseen. Kolmanteen. Opettelin kirjoittamaan pahaa oloani ulos. Kohdaten tuon tunteen, pakenematta. Opettelin puhumaan. Tuntemaan. Jäsentämään. Ymmärtämään. Hyväksymään sekä yhtenä tärkeimmistä, opettelin askeleen kerrallaan luopumaan omista ennakkoluuloista ja -asenteista, jotka jo pidempään olivat aiheuttaneet minulle vain lisääntymässä määrin pahaa oloa.

Matka tähän hetkeen on ollut monin tavoin kivulias, mutta tuon matkan myötä olen oppinut itsestäni sekä elämästäni niin paljon, ettei minun enää vähään aikaan ole tarvinnut pelätä. Toisaalta olen saanut elämääni aivan käsittämättömän hienoja ihmisiä sekä mullistavia kokemuksia, kun olen kyennyt tekemään asioita joita en aikaisemmin kuvitellut koskaan kykeneväni tekemään.

Kaiken hyvän lähtökohta kohdallani oli suostuminen muutokseen, tarkoittipa se kohdallani mitä tahansa. Halusin muutosta ja muutosta myös olen saanut. Aikaisemmin kaikkea ja kaikkia jatkuvasti pelänneestä ihmisestä on kasvanut elämään, itseensä ja toisiin ihmisiin luottava ihminen. Ihminen joka käsi sydämellä tässäkin hetkessä voi todeta omakohtaisesti todeta tiedostavansa sen mitä sanat kuten levollisuus, sisäinen rauha tai luottamus parhaimmillaan ihmisen elämässä merkitsevät. Asioita joita ei tässä niin kovin materialistisessä maailmassa ei voi ostaa saati mitata rahassa. Olen saanut uuden elämän.

Ajattelin kirjoitella asiasta josta kuitenkin suurimman osan elämästäni jollain tavoin ollut osallisena. Lapsuudessani tuo asia vaikutti siinä, että isäni oli lapsuudenkodissaan saanut tiukan uskonnollisen kasvatuksen ja sen myötä aikuisiällä vieraantunut asiasta lähes kokonaan. Äitini opetti minulle pienenä iltarukouksen, josta tulikin hyvin pian itselleni varsin tärkeä asia, joskin kovin pitkäksi aikaa eräänlainen suorite.

Kadottaessani itseni lähes totaalisesti riippuvuuksien alle, kadotin myös koko lapsuusaikani voimaa tuoneen uskoni. Tai oikeammin aloin uskoa, että on vääränlaista heikkoutta ja aivan turhaa haihattelua luulotella uskovansa johonkin, jota ei kuitenkaan olisi olemassa. Aloin uskoa päihteisiin ja muihin riippuvuuksiin. Tietysti uskon tai luulottelin uskovani itseeni. Hah, vähänpä tiesin tuolloin. Itseasiassa nyt miettien en uskonut itseeni yhtään ja tuosta johtuen tarvitsin päihteitä lieventämään edes hieman jatkuvaa pelkoani elämää ja sen merkityksettömyyttä kohtaan. No en tiedä sainko välttämättä niinkään turvaa tuosta aineesta, koska pelot kasvoivat kokoajan sitä mukaan kun enemmän käytin. Paradoksaalista kohdallani on se, että mitä enemmän pelkäsin, sitä vähemmän uskoin ja sitä enemmän käytin mitä erinäisimpiä aineita vaientaakseni edes hetkeksi tuon äärettömän kauhun joka sisälläni jatkuvasti velloi. Nyt miettien tämä kaikki ohjasi minut ihmeellisellä tavalla kohtaamaan oma henkinen ja fyysinen pohjani. Siis se piste jossa toteaa: "Ihan sama mitä muuta tahansa, mutta ei tätä enää."

Tuossa hetkessä tapahtui jotakin. Istuin tuolloin eräällä sillalla, katsellen alhaalla näkyvää koskea, johon vakaasti olin aikeissani päättää päiväni hukuttautumalla. Istuin sillalla hetken, katsellen taivaalle. Taivaalla pienen pilviharson sisällä loisti täysikuu. Totesin tuossa hetkessä johonkin, vaikken tuolloin tietoisesti mihinkään uskonutkaan: "Sovitaanko että tämä paska olisi tässä."

Pudottauduin koskeen, luullen menettäväni tajuntani ja hukkuvani sinne. Surullista sinällään, tuossa hetkessä minulla oli reilun vuoden ikäinen poika kotona ja reilun 2 vuorokauden ikäinen poika vaimoni kanssa vielä synnytyslaitoksella. Mutta kun millään ei ole mitään väliä, niin millään ei todellakaan ole mitään väliä. Silti, mitä ilmeisemmin minun elämälläni oli väliä. En nimittäin menettänyt tajuntaani, vaan tipuin tuonne koskeen, havaiten ajattelevani ensikertaa todella pitkään aikaan mitä minulla oli menetettävänä. Oikeastaan tuosta reissusta selvittyäni, minussa alkoi tapahtua jotakin, jonka myötä, vaikken koskaan uskonut selviäväni tuolta helvetistä hengissä, aloin haluta selvitä.

Pitkä matka on tuolta sillalta kuljettu tähän päivään. Nyt miettien, usko on kuljettanut tai paremminkin ohjannut minun kulkuani. Tuolla matkalla tuo asia on nimittäin matkassani kasvanut sellaiseksi asiaksi, jonka varaan voin rakentaa jokaisen päiväni, jonka Luoja minulle suo, luottaen siihen, että toipa tuo päivä tullesaan mitä tahansa, ei ole asiaa josta en enää selviäisi. Välillä tietty minut valtaa epäilys ja sen myötä tuttu pelko, mutta ymmärtäessäni sen nousevan tuossa hetkessä siitä, etten ajatuksissani ole tuossa hetkessä, vaan jossain tulevaisuudessa murehtimassa asioita joita ei välttämättä koskaan edes tule tapahtumaan, saan jo aika pian luottamukseni palautumaan, samalla tullen läsnäolemaan tässä hetkessä.

Juuri nyt minulla on monin tavoin samankaltainen tilanne kuin ensimmäisen konkurssini aikoihin taloudellisesti, mutta tuohon aikaan verrattuna uskon elämään. Uskon asioiden kohtaamiseen. Uskon oman vastuun kantamiseen. Uskon oikeasti siihen, että asiat järjestyvät kyllä. Tämä usko kantaa tässä hetkessä minua siihen, etten ala pelkäämään huomista, saati murehtia ylihuomista, vaan elän tätä hetkeä, luottaen siihen että oma osuuteni asioissa riittää minua selviämään tästäkin koettelemuksesta voittajana.

Vaikka vaimoni monesti toteaa minun olevan hassu haihattelija, mitä elämään tulee, niin minä luotan siihen että tällä kaikella "haihattelulla" on jokin tarkoituksensa elämässäni, sillä muutoin suhtautuisin elämään huomattavan paljon vakavammin. Niin tahi näin, minulla on tänään lapsenkaltainen usko, joka kantaa pahimmankin hetken yli, samalla auttaen minua näkemään toiset ihmiset ihmisinä, tasavertaisina olentoina, ja sen myötä kykenen kohtaamaan heistä jokaisen omana itsenäni. Sellaisena kuin juuri nyt, tässä hetkessä olen.

Lopuksi haluan lainata erään kappaleen sanoja, jotka mielestäni todella hyvin kuvaavat tämän hetken suhdettani Jumalaan.

Kun voimat oudon maan sun veisi mukanaan
mä missä lienenkin niin tulen takaisin
Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon
sillä en sun särkyä anna mä en

Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en

Paljon on tullut mietittyä ihmisenä olemisen syvintä olemusta ja ihan viime päivinä olen tullut siihen tulokseen, että niin kauan kuin muistan sen perustavaa laatua olevan oivalluksen, jonka vaiherikkaalla matkallani olen saanut kokea, elämä tuntuu joka hetki antavan minulle tarkoituksensa. Olemme täällä toisiamme varten.

Miksi sitten jatkuvasti tuntuu siltä kuin juoksisimme kilpaa keskenämme. On kuin yrittäisimme epätoivoin vimmalla saavuttaa jotakin suurempaa. Tuossa kisailussa vain tuppaa unohtumaan se, ettemme oikeasti ole täällä kilpailaksemme keskenämme, vaan oppiaksemme elämään sopusoinnussa itsemme ja sen myötä myös toistemme kanssa.

Mietitäänpä sitten ketä tahansa aikansa suurta ihmistä. Äiti-teresaa, Dalailaamaa tai ketä tahansa, joka on saanut kirjoitettua nimensä historiankirjoihin, on tämä ihminen ymmärtänyt ihmisyyden syvimmän olemuksen. Ei sillä ole lopulta mitään merkitystä, mitä ihminen elämässään saa itselleen haalituksi, kuin se mitä ihminen voi toisille ihmisille antaa. Miksi sitten elämme niin itsekeskeisessä maailmassa. Johtunee siitä että olemme unohtaneet sen tärkeimmän, eli toisen ihmisen huomioonottamisen.

Jokaikinen kerta, kun itselläni on ollut vaikeuksia elämässä, tie noista vaikeuksista ulos on kulkenut jonkun toisen ihmisen kautta. Yksinäni en koskaan olisi selvinnyt mistään vastoinkäymisestä mitä elämä tielleni on tuonut. Toisaalta tänään ymmärrän sen, että kaikki nuo aikaisemmin vastoinkäymisinä tai ongelmina pitämäni tapahtumat elämässäni ovat olleet minulle vain eräänlaisina väylinä poisoppia itsekeskeisyydestäni sekä vääränlaisesta ylpeydestäni, aivan kuten suunnattomista ennakkoluuloistani ja niistä johtuvista peloista.

Mitä erilaisimpiin ihmisiin olen matkallani tutustunut, sitä enemmän olen elämääni työkaluja saanut. Olipa ihminen taustaltaan tai lähtökohdiltaan mitä tahansa, on hänellä jotakin aivan ainutlaatuista annettavaa matkalleni. Ymmärrän tänään sen, että mikäli olisin jättäytynyt esimerkiksi omien ennakkoluulojeni vangiksi, kärsisin vielä tänäänkin suunnattomista pelkotiloista suhteessa elämään ja toisiin ihmisiin. Tänään en enää pelkää itseäni, ihmisiä, saati elämää. Tänään sen sijaan saan elää vapaana ennakkoluuloista sekä erilaisista peloista. Elää, nauttien elämästä. Tänään en ole yksin.

Jos jotakin voisin elämässä, tältä matkaltani ihmisille antaa eteenpäin, olisi se ymmärrys siihen, että jokainen ihminen jonka elämänpolullamme edes hetken aikaa kohtaamme, on olemassa juuri tuossa hetkessä meitä varten. Aivan samoin, kuin me olemme tuossa hetkessä häntä varten. On omassa päätännässämme, otammeko tuon kohtaamisen mahdollisuutena, vai koemmeko sen uhkana. Itse oppiessani aidosti kohtaamaan ihmisen ihmisenä, olen tullut todenneeksi sen suunnattoman voimavaran, joka jokaiseen kohtaamiseen on kätkettynä. Olipa tämänhetkinen ongelmani elämässä luonteeltaan millainen tahansa, on olemassa ihmisiä, jotka omassa elämässään ovat jo samankaltaisen ongelman kohdanneet ja kulkeneet tuon ongelman läpi. Turvautuessani toisiin ihmisiin, omasta kulkemisestani tulee huomattavan paljon vaivattomampaa. Kyse on vain siitä, haluanko jatkaa elämääni omien ennakkoluulojeni vankina, taistellen jokaista ihmistä ja asiaa vastaan, vai haluanko luopua suojauksistani, etsien toisten ihmisten avustuksella vapautta elää. Tänään haluan vapautta ja sen vuoksi kohtaan ihmiset ihmisinä. En ennakkoluulojeni muodostamina uhkakuvina.

Meillä ihmisillä on vain joku ihmeellinen sisäsyntyinen taipumus etsiä äkillistä helpotusta johonkin ongelmaan, ymmärtämättä sitä, että juuri tuo toiminta on vain osa ongelmaa, ei sen ratkaisu.

Ymmärtäessäni tämän, olen tietoisesti alkanut edetä oikeasti asian kerrallan elämässäni, kohdaten tapahtumia ja asioita siten, että kaikessa on piilotettuna minulle kasvunavain. Niin kauan kuin otan erilaiset epäonnistumiset mahdollisuuksina kasvaa ja oppia uutta, eikä minuuteni määrittelevinä vastoinkäymisinä.

Halu kasvaa. Halu oppia. Halu elää. Siinä tämän päivän avaimet tasapainoiseen, hyvään ja onnelliseen elämään.

Kun siis tänään kohtaan uuden ihmisen, tervehdin häntä ilolla, sen sijaan että ensimmäisenä ajattelisin epäilevästi mitä tuokin ihminen minusta haluaa, saati ajattelee. Kun tiedostan sen mitä itse itsestäni ajattelen, se riittää.

"Luopuminen, oli sitten kyse läheisestä ihmisestä, omista unelmista tai muista minulle rakkaista asioista, sattuu. Silti, aina, elämä jatkuu.
"

Ajattelin kirjoittamalla taas kerran jäsentää itselleni joitain minulla tässä hetkessä päällimmäisenä sisälläni vellovista ajatuksista sekä tunteista. Luopuminen. Asia, jonka äärelle varmasti meistä jokainen joskus elämässään joutuu tai saa pysähtyä. Kun minä joudun luopumaan elämässäni jostakin, tarkoittaa se tänään ymmärrykseni mukaan sitä että tuosta asiasta tai ihmisestä irtipäästäminen on oven avaus jollekin uudelle elämässäni.

Muutokset sattuvat aina. Sitä enemmän, mitä tiukemmin olen tarrautunut kiinni johonkin ihmiseen tai asiaan elämässäni. Toisaalta lähes poikkeuksetta muutos aiheuttaa suunnattoman määrän pelkoa, vaikka kyseessä olisikin minulle positiivinen muutos. Kaikki uusi aiheuttaa huolta siitä, kuinka opin elämään uudella tavalla. Kipu ja pelko nousee siitä että olen tottunut johonkin vanhaan, hyväksi havaitsemaan asiaan elämässäni. Välttämättä se minkä minä koen olevan hyvää, ei silti läheskään aina sitä ole. Tästä minulla on lukematon määrä kokemuksia elämässäni. Aivan samoin kuin jostain ihmisestä luopumisesta. Olen elämäni aikana joutunut luopumaan todella monista minulle rakkaista ihmisistä, ymmärtäen vasta nyt sen, että suurin kipu näissä luopumisissa nousi siitä etten olisi halunnut vielä näistä ihmisistä irti päästää. Pakon edessä rautakin taipuu, sanotaan ja voi luoja että minä olen taipunut.

Nyt mietittynä, lähes poikkeuksetta jokainen näistä menetyksistä on kuitenkin antanut minulle jotakin uutta elämääni. Jos ei muuta niin oppia siitä etten voi omistaa ketään. Elämä on jokaisella meistä määritelty tietyn mittaiseksi, eikä sitä tosiasiaa muuta yhtään se vaikka kuinka yrittäisin taistella vastaan, saati ripustautua tuosta luopumisesta aiheutuvaan tuskaan ja suruun.

Ensimmäisen ison menetyksen koin jo lapsena, kun minun oli luovuttava minulle niin rakkaasta koirastani. Elämä on siinä ihmeellinen, että tänään minulla kotonani loikoilee kaksi juurikin samanlaista koirulia, jollaista tuolloin lapsena niin suunnattomasti jäin kaipaamaan. Seuraava suunnaton menetys tapahtui rakkaan pappani äkillisen poismenon kohdalla. Tuossa hetkessä minulla ei ollut minkäänlaista kykyä kohdata tuosta noussutta surua, vaan pakenin sitä suvereenisti päihteisiin. Samalla tavoin toimin avio-eron sekä samalle vuotta tapahtuneen läheisen ihmisen kuoleman kohdatessa. Mitä kipeämpää kävi, sitä sekaisemmaksi itseni tinttasin.
Seuraava luopuminen olikin odottamassa, kun kuljin loppuun tien jossa päivästä toiseen pakenin elämää jatkuvaan sekakäyttöön. Minun oli luovuttava päihteistä. Ihminen joka on monta vuosikymmentä paennut tunteitaan yrittäen hukuttaa ne viinalla, joutuu tekemään aivan samankaltaisen surutyön, kuin jonkun läheisen ihmisen kuollessa, luopuessaan tuosta niin rakkaasta aineesta. Parhaasta, ehkä ainosta "ystävästään". Tai niin minä ainakin jouduin tekemään.
Toisaalta juuri tuossa hetkessä koin tähänastisen elämäni suurimman menetykseni, isäni äkillisen itsemurhan tapahtuessa. Oikeastaan tuo menetys oli itselleni ehkä se karmaisevin, mutta toisaalta kaikkia menetyksiäni pohtien, eniten positiivista kasvua elämääni tuonut. Opinhan tuosta ensimmäistä kertaa elämämässäni kohtaamaan tunteitani pakenematta. Reilu vuosi myöhemmin, parhaan ystäväni juotua tuolloin itsensä hengiltä, minulla oli jo jonkinlainen keino kohdata tuosta äkillisestä menetyksestä aiheutunut kipu. Ei silti, toisen ihmisen kuolema on aina kipeää tekevä tapahtuma, eikä siihen koskaan voi millään tavoin oppia suhtautumaan oikein, mutta jo se että tuota tuskaa ei lähde pakenemaan, on mahdollisuus siihen, että tuo tuska ajanmyötä helpottaa.

Mitä luopumiseen noin muutoin tulee, niin viimeaikoina olen kokenut ääretöntä tuskaa siitä, että olen joutunut luopumaan unelmastani elättää perheeni, tehden sitä työtä jonka hyvin vahvasti omana kutsumuksenani koen olevan. Tai oikeammin, olen joutunut luopumaan tähän hetkeen siitä suunnitelmasta sekä aikataulusta, jonka itselleni tämän kyseisen asian tiimoilta tiedostamattani olin laatinut. Loppuelämähän minulla on aikaa tuo unelma elää todeksi, eikä sitä minulta tässä hetkessä kukaan ole ottamassa pois, vaikka juuri tässä hetkessä en tuota kykenekkään tänä päivänä todeksi elämään. Vaatii vain sen että kykenen hyväksymään tähän hetkeen vallitsevat olosuhteet ja parhaan kykyni mukaan mukautumaan niihin, jotta luopumisentuska ei ala nousta esteeksi tuon unelmani toteen elämisen estämiseen. Juuri tänään voin tehdä joitain pieniä asioita sen eteen, että jossain vaiheessa kun aika on kypsä, saan elää ja hengittää tuota kauan kaivannutta unelmaani lopulta todeksi.

Hyväksyminen lieneekin se tärkein asia, jonka kautta minä olen jokaisesta luopumisestani ylipääsemään. Sillä niin kauan kun en jotakin menetystä kykene hyväksymään, niin kauan tuo luopuminen tekee kipeätä. Mutta kyetessäni hyväksymään tapahtuneen todeksi, voin pienin askelin lähteä purkamaan tuosta nousseita tuntemuksia ja tällä tavoin kasvaa taas ihmisenä hieman.

Lopuksi totean vain sen, että kuten edellisessä postauksessani jo kirjoitin, ajatukset, tunteet ja näihin reagoituminen. Siinä monessa kohden se ongelmia elämääni tuova paketti. Jos nimittäin liikaa alan reagoimaan tiettyihin tunteisiini, kykenemättä niitä oikealla tavalla kohtaamaan, aiheuttavat ne minussa turhankin suuriin mittasuhteisiin kasvavia kiputiloja, jotka lopulta saattavat purkautua aivan väärässä paikassa aivan väärien ihmisten niskaan. Asioissa ja tilanteissa, joilla ei loppupeleissä ole mitään tekemistä alkuperäisen tunteen aiheuttaneen tilanteen kanssa. Tämän vuoksi pyrinkin päivittäin käymään läpi elämässäni erilaisia tunteita aiheuttavia tilanteita, jottei minun tarvitse reagoitua tilanteisiin jotka lopulta eivät omaan elämääni juurikaan edes liity. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon vaikka tämä viimeaikoina tapetilla ollut tasa-arvoinen avioliittolaki. Kuinkahan moni kyseiseen asiaan voimakkaasti reagoiva ihminen reagoituukin asiaa, jostakin aivan muusta asiasta nousevan tunnetilan saattelemana. Kun minä esimerkiksi olen kohdannut silmästä silmään omia pelkojani jo vuosien ajan, en koe minkäänlaista tarvetta alkaa reagoida asiaan, jolla ei loppupeleissä taida kovinkaan suurta osaa olla suhteessa omaan elämääni. Olen matkallani oppinut nimittäin suvaitsevaisuudesta sen, että siinä kohden kun koen tarvetta alkaa voimakkaasti hyökätä jotakin ihmistä, tai ihmisryhmää vastaan, on tuolla lähes poikkeuksetta taustalla pelko jostakin sellaisesta mitä omassa elämässäni en vielä ole uskaltanut kohdata.

Otsikon mukainen ajatusmalli on kuljettanut minut väistämättä elämässäni ongelmista toiseen. Pitkän tutkimusmatkani aikana olen oppinut tiedostamaan itseäni ja sen myötä saanut roppakaupalla kärsivällisyyttä monessa eri elämänalueessa, mutta yhä edelleen joissain asioissa minua vaivaa kärsimättömyys ja tuo kärsimättömyys ajaa minut joskus tekemään ratkaisuja joita hetken edes mietittyäni olisin jättänyt tekemättä.

Toisaalta kun olen tutustunut itseeni niin syvällisesti kuin vain kaikin tarjolla ollein apukeinoin kuluneen reilun 8 vuoden aikana olen kyennyt, olen oppinut tuossa matkalla ajattelemaan elämästä siten että kaikella on oikeasti tarkoituksensa.

Tätä kaikkea on helppo peilata jälkikäteen esimerkiksi ensimmäisen konkurssin, sitä seuranneen velkahelvetin sekä itsetuhoisen sekakäyttökierteeni valossa siten että tuosta kaikesta kuoriutui minulle raitis elämäntapa, jonka myötä olen saanut kasvaa ihmisenä kokolailla paljon. Toisaalta ilman tuota tapahtumaketjua, minulla ei tänään olisi puolisona sitä ihmistä joka tänään rinnallani kulkee eikä lapsia, joten kaikella todellakin tarkoituksensa.

Tässä hetkessä pyrin lohduttamaan itseäni sillä, että vaikkakin elämä juuri nyt näyttää nurjanpuolensa niin jonkun ajan kuluttua kun tätä kaikkea en lähde pakenemaan, tästäkin seuraa vielä jotakin paljon suurempaa kuin mitä tällä hetkellä osaan kuvitella.

Kärsimättömyys. Omat kohtuuttomat vaatimukset. Siinä parivaljakko joka aiheuttaa kaikki elämäni ongelmat. Toisaalta osaan jo hetkittäin löytää lohdun siitä, että juurikin kaikki tämän hetken tapahtumat kuin väkisellä kasvattavat kärsivällisyyttäni sekä samalla asettavat minut tilanteeseen, jossa vaatimuksille ei yksinkertaisesti ole sijaa. Niin kovasti kuin haluaisinkin tiettyjen asioiden korjautuvan mieluiten heti ja sillä tavoin kuin itse nyt niiden toivoisin korjautuvan, niin elämä on jo liiankin usein osoittanut minulle sen että hitaasti tapahtuvat muutokset ovat niitä pysyvimpiä ja ettei läheskään aina se mitä itse asioiden korjautumisella tarkoitan ole ollenkaan niin hyvä minulle kuin miten ne lopulta korjautuvat.

Siinä hetkessä kun kipu sisälläni on käymässä sietämättömäksi, tuntuu vain niin kovin vaikealta löytää luottamus siihen että kaikki järjestyy. Samoin aivan yhtä vaikeata on etsiä sisältään se pieni ihminen joka osaa olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä mitä elämässä kuitenkin tälläkin hetkellä on. Pakottamalla näitä kumpaakaan ei kaiveta esiin, mutta juuri silloin kun tuntuu ettei enää yksinkertaisesti jaksaisi jatkaa, jostain kuin ihmeen kautta eksyyntyy sisälleni olo jossa huomaan tarkastelevani jotakin hyvin pientä, monissa kohdin mitätöntä asiaa siten että taas löytyy voimia jatkaa.

Juuri nyt minulla on ollut jo monta päivää olo jossa ei jakaisi yhtään mitään. Uupumus. Masennus. Loppuunpalaminen. Onhan näitä sanoja joilla tätä oloa kuvata, mutta toisaalta jo useita vuosia aikanaan masennuksesta kärsineenä tiedostan omalla kohdallani tien tuosta olosta ulos. Luopua kaikista vaatimuksista, etsien mahdollisimman pienistä, tavallisista asioista kiitollista mieltä ja samalla pienin askelin pyrkiä tekemään asioita joita ei sillä hetkellä yhtään tekisi mieli tehdä. Jostain kumman syystä tekemisellä on nimittäin minun kohdallani sellainen vaikutus että tehdessäni hyvinkin pieniä asioita, koen kuitenkin onnistuneeni edes jossakin asiassa ja kun näitä asioita kertyy useampia samalla päivää, huomaan ennen pitkää löytäväni itseni miettimästä siten, etteihän minulla nyt mitään hätää elämässä ole. Vaikka monissa kohdin onkin, mutta kuitenkin.

Lopuksi vielä oivallus jonka äärelle pysähdyin nyt kuluneen viikonlopun aikana. Ei ole, eikä tule olemaan asiaa jonka tekemällä tai saavuttamalla koen olevani ehjä kokonaisuus. Aina, joka päivä prosessi etenee. Joskus askeleen eteen, toisinaan pari taakse, mutta mikä tärkeintä, etenee.
Joskus olen vain kohtuuttomine vaatimuksineni itseni suhteen ajatellut niin, etten koskaan tule muiden ihmisten taholta hyväksytyksi ellen saa kasattua itsestäni kaikinpuolin kokonaista. Nyt viikonloppuna oivalsin sen, etten koskaan tule olemaan sellainen ihminen, jonka jok'ikinen ihminen hyväksyisi sellaisenaan. Toisessa kohtaa syynä on tämän toisen ihmisen harhakuvitelmat siitä millainen minun tulisi olla. Toisessa syynä on vain se ettei kemiamme koskaan kohtaa siinä määrin että vaikka tekisin mitä, tulisin hyväksytyksi sellaisenaan. Eikähän siinä muutoin mitään, mutta ihmiselle joka läpi elämänsä on yrittänyt pakonomaisesti miellyttää kaikkia, tuntien itsenä totaalisen epäonnistuneeksi, tuosta miellyttämisestä poisoppimiseen tarvitaan lukematon määrä yhteentörmäyksiä erinäisten ihmisten kanssa, ennen kuin tuosta ajatusmallista on valmis luopumaan. Mitä vähäpätöisemmästä asiasta minulla jonkun ihmisen kanssa tulee olo ettei meillä synkkaa, sitä hanakammin olen asioissa halukas tekemään sen eteen että synkkaisi. On vain käsittämättömän vaikeata hyväksyä se ettei kaikki tule kaikkien kanssa ylimmäksi ystäväksi, eikä se lopulta keneltäkään ole pois. Minulla vain on sellainen haavekuva muhinut päässäni, jossa oman kokemukseni kautta saisin ihmisille tuotua tietoisuuteen sen, kuinka paljon helpompaa ihmisen elämä onkaan kun sitä ei väritä erinäiset ennakkoluulot saati -asenteet. No ehkäpä tämän hetken hankaluudet elämässäni ovatkin tarkoitettu tuomaan minulle tarvitsemani lepohetken. En minä yksinäni tätä maailmaa pelasta. Oman osuuteni asioissa voin tehdä, en enempää.

Mikä oikeasti on elämässä tärkeintä? Tätä asiaa olen viimeiset viikot sisimmässäni miettinyt. Tullen siihen johtopäätökseen, että kohdallani se on yksinkertaisesti elämä itsessään.

Eilen illalle minut valtasi hetkellinen katkeruus siitä että elämäni on ollut tavalla tahi toisella jatkuvaa taistelua erinäisten asioiden kanssa. Sillä lopputuloksella että taas kerran olen kuin tienhaarassa pysähtyneenä miettimään sitä mihin seuraavaksi elämässäni lähtisin kulkemaan.

Jos sen verran palaan ajassa taaksepäin, että hieman kertaan itselleni sitä mitä kaikkea elämässäni tähän asti olen saanut aikaiseksi, niin ehkä sen myötä löydän myös sen kaipaani armollisuuden itseäni kohtaan, koska juuri nyt vallalla on kummasti taas itsesyytökset ja kohtuuton itsensä ruoskinta.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, lapsuuteni sujui kokolailla tasapainoisesti, vaikka olosuhteet isän juomisen ja rankan koulukiusaamisen, eivät aina olleetkaan sitä. Toisaalta jo hyvin varhain opin pakenemaan itseäni päihteisiin ja uhkapelaamiseen. Peruskoulusta selvittyäni kävin hetken aikaa ammattikoulua, mutten koskaan saanut sitä loppuun asti suoritettua. Menin töihin, lopulta pelaten työpaikkani. Aloin juoda säännöllisesti, pelaten kaikki rahat mitä käsiini keinolla millä hyvänsä sain. Rakastuin, menin naimisiin ja sairastuin todella vaikeaan paniikkihäiriöön. Elämä eteni näiden varjostuksella kunnes perustimme ensimmäisen vaimoni kanssa yrityksen. Olimme yrittäjiä vajaan 4 vuotta, kunnes yhtenä tammikuisena päivänä v. 2000 tukustamme ilmoitettiin, että velkarahalla hankkimamme tavara myöhästyy kriittiset 3 viikkoa, mistä johtuen toimitussopimuksemme Keskon kanssa kaatui rytisten. Saman vuoden kesällä tuli konkurssi, avio-ero ja ulosottoon paukahti 130k€. Vielä kun saman vuoden loppupuolella menetin yhtäkkiä minulle todella läheisen ihmisen, en enää kestänyt elämää selvinpäin, vaan aloin elää 24/7 pääsekaisena, lääkkeiden ja viinan avustamana.

Tuota rumbaa kesti kaikkineen 6 vuotta. Tuona aikana tapasin nykyisen vaimoni, saimme kaksi lasta ja yritin itsemurhaa kaikkiaan 13 kertaa. 2006 helmikuussa lähdimme päihdekuntoutukseen, ettei lapsiamme otettaisi meiltä pois. 3kk kuntoutuksessa toivat elämääni raittiuden. Kuntoutuksesta kotiuduttuamme, isäni ajoi kännissä rekan eteen päättäen omakätisesti elämänsä. Hautajaisissa koin eräänlaisen ahaa-elämyksen sen suhteen, etten halunnut omalla kohdallani käyvän samoin ja aloitinkin rakentaa elämää kokonaan uusiksi. Aloitin samalle syksyä IT-opinnot. Pari vuotta ja olin datanomi. Valmistuttuani meille syntyi pieni Rinssessa joka nyt on jo eskarissa. Niin se tuo aika rientää. Samalle syksyä aloitin amk-opinnot, joita sinnikkäästi suoritin 4 vuotta, vaikka paniikkihäiriö ja erilaiset sosiaaliset pelot tekivätkin siitä hetkittäin täyttä helvettiä. Opintojeni ohessa kävin myös 3 vuotta tiivissä terapiassa, josta yhtälönä kaikkien tapahtumien ohessa löytyi apua noihin suunnattomiin pelkoihin sekä totaaliseen ateismiini liittyen. Löysin hengellisyyden.

Vuosi ennen insinööriksi valmistumistani aloin etsiä alalta töitä. Kaikkiaan 1,5 vuotta kiersin kymmenissä ja taas kymmennissä haastatteluissa, silti töitä saamatta. Kiitos pelkojeni hellittämisen aloin osallistua mitä erilaisimpiin järjestötoimiin, joista hetkittäin suunnattomasti nautin, mutta jotka lopulta olivat ajaa minut totaalisen uupumuksen syliin. Olihan tuossa hetkessä elämässä kotonani 5 lasta ja myös opintojaan suorittava vaimo. Minä vaan en osannut luopua mistään, enkä toisaalta koskaan sanoa ei. Yhteensä liki 6 vuotta tein mitä erilaisimpia vapaaehtoistöitä, kunnes valmistuttuani, töitä silti saamatta päätin aloittaa yrittäjänä, haaveillen siten saavuttavani vihdoinkin elämässäni aina puuttuneen taloudellisen tasapainon. Toisin kävi.

Pari vuotta sitkeästi ja tuumaakaan periksiantamatta painoin töitä enemmän kuin koskaan, silti saavuttaen tuon parin vuoden periodilla n. 6kk säännölliset tulot. Kiitos noiden tulojen, sekä lukemattomien erilaisten työtarjousten ja mitä erilaisimpien suunnitelmien kautta tullaan tähän hetkeen, hetkeen jossa vihdoin olin pakotettu lyömään hanskat tiskiin tämän yrittäjyyteni osalta, tilanteessa jossa talouteni on totaalisen kuralla. Ei silti, matka on kaikkineen ollut varsin antoisa, jos tuota antoisuutta ei mitata rahassa tai muutoin taloudellisena saavutuksena.

Olen saanut tavata äärettömän monta uskomattoman hienoa ihmistä. Luoda suhteita ties mihin tahoon. Reissata sydämeni kyllyydestä sekä opiskella minulle äärettömän tärkeitä asioita itsestäni. Lopputulemana silti, en voi välttyä siltä ettenkö olisi hieman katkera kokonaisuudesta. Se nimittäin monilta osin peilaa tämän hetkistä tilaa yhteiskunnassamme. Ihmisille olisi töitä niin paljon kuin hän vain sitä jaksaa, sikäli kun tuo työ toteutettaisiin täysin ilmaiseksi. Toisaalta nyt miettien totean myös sen, että nykyaikana ihmiset turvautuvat toisten ihmisten apuun, tilanteessa jos toisessakin, sikäli kun jotakin tuosta hyötyvät. Muussa tapauksessa täällä saa tallustella varsin rauhassa. Toisaalta lukemattomat yhteydenotot mitä erilaisimmissa yhteyksissä ovat samantien loppuneet, kun minun panokseni asioissa on tullut täytettyä.
Toisaalta mitä tulee tähän kuntasektoriin ja paljon puhuttuun sote-uudistukseen, niin tuollaisen liki 7 vuoden kokemuksella voin käsi sydämellä todeta tuolla vallitsevan totaalisen kaaostilan. Ne ihmiset jotka esimerkiksi päättävät niiden ihmisten asioista jotka tänäänkin erilaisten riippuvuuksien kanssa elävät, eivät tiedä tuon taivallista millaisten sairauksien kanssa ovat tekemisissä. Lisäksi kun joka paikassa muka säästetään, vaikka todellisuudessa tietyillä toiminnoilla vain kuluja lisätään, ollaan tilanteessa jossa ihminen vaikka apua haluaisikin, ei todennäköisesti sitä koskaan tule saamaan. Sitten ihmetellään lehtien palstoilla sitä miksi saamme lehdestä lukea erään jos toisenkin päätyneen mitä epätoivoisimpiin ratkaisuihin elämässään.

Minä kun kerron vain omista kokemuksistani, niin voin rehellisesti sanoa saaneeni apua elämässäni. Joskin niin että sitä on hetkittäin pitänyt nyrkkiä pöytään lyöden olla vaatimassa. Toisaalta kiitos pitkällisen tutkimusmatkani, olen löytänyt elämässäni sellaisen toivon, joka kantaa yli synkimpienkin hetkien ja sen vuoksi minun ei enää tässäkään hetkessä tarvitse olla näitä omia elämisen ongelmiani olla pakenemassa.

Lopuksi ihmettelen ääneen sitä, miksi esimerkiksi kunnat nykyisellään haaskaavat tuhottoman paljon rahaa ennemmin siihen, että ottavat päihdeperheiden lapsia huostaan, eroittaen heidät vanhemmistaan, kuin se että ostaisivat puoliksi ilmaisia päihdepalveluita niitä tarjoavalta yrittäjältä.
Toisaalta aivan samoin on tullut todettua se, että paljon puhutaan siitä että yrittäjien pitäisi tämä maa nostaa lamasta, mutta ainakin kuntasektorilla toiminta on aivan päinvastaista. Minun kohdallani esimerkiksi se ettei kunta osta minulta palveluita, merkitsee vain sitä, että tässä hetkessä ollessani pakotettu turvaamaan edes jotenkin perheeni toimeentulon, ilmoittaudun työkkäriin, hakien joka kuukausi saman rahan tai kenties jopa enemmän sosiaalitoimiston luukulta. Sitten ihmetellään sitä miksi ihmiset voivat niin pirun huonosti. Siksi koska heille ei yksinkertaisesti suoda perustaa voida paremmin.

Huvittavinta kaikessa nykyhetkeen se, että mikäli minä haluaisin tässä hetkessä auttaa muita ihmisiä ihan vaan auttamisen ilosta omiin kokemuksiini pohjaten, sekään ei enää tänään ole niin vain mahdollista. Vapaaehtoistyö kun saattaa aivan hyvin merkitä sitä etten saakaan sitä perusturvaa eli työttömyyspäivärahaa jos vapaaehtoistyötä alkaisin säännöllisesti tekemään.

No niin. Siinä purkaukseni. Kummasti helpotti. Lopuksi totean vain vielä sen, että tässä hetkessä minulle tärkeintä elämässäni on se että löydän joka päivä elämästäni hetken jossa koen kaiken olevan hyvin, vaikka kaikki monen silmissä vaikuttaisikin olevan päin persettä. Tuo hetken hyväolo nimittäin takaa jaksamiseni tässä kaiken kaaoksen keskellä. Toisaalta nyt kun suosiolla jättäydyin sivuun epätoivoisesta yrittämisestäni, voin rauhallisin mielin keskittyä olemaan läsnä perheelleni. Saanpahan ainakin omalta osaltani kasvattaa lapsistani tasapainoisia kansalaisia, joilta ei lapsuudessaan pitäisi olla puutetta rakkaudesta, saati turvallisuudesta. Asioista joista melkoisen monella lapsella, saati aikuisellakaan, tämän hetken yhteiskunnassa ei valitettavasti ole harmainta aavistustakaan.

Olen ääräilaita ihminen. Tunteiltani, ajatuksiltani, kaikelta. Sahaan elämässäni läsnäolosta poissaoloon. Onnistumisesta epäonnistumiseen. Pelosta luottamukseen. Toivosta epätoivoon. Empatiasta itsekkyyteen. Auttamisesta totaalisen avuttomuuteen. Kaikessa ja kaiken aikaa äärilaidasta toiseen.

Tänään on ollut ehkäpä raittiin elämäni raskain päivä henkisesti. Onneksi. Sillä tänään koin niin ääretöntä epätoivoa, että mikäli olisin entisellä itsetuhoisella ajatusmallilla varustettu, olisin vetänyt kunnon rännin, päätyen tuhoamaan itseni. Onneksi en enää ole. Silti tuo edellinen lause kuvannee sitä tunnetilaa jonka vallassa päivää olen läpi hengitellyt. Mutta.

Nykyään, kun minut valtaa totaalinen epätoivo, on kuin jostain ihmeen kautta minuun ottaa yhteyttä ihmisiä, jotka tuovat elämääni tuon kaipaamani valonpilkahduksen, josta ajanmyötä alkaa kasvaa johtotähti elämässäni. Niin tänäänkin. Toisaalta parisuhteeni on taas kerran osoittanut vahvuutensa. Mitä tiukemmalle elämä menee, sitä vahvemmaksi suhteemme muodostuu. Vaikkakin välillä, kiitos sulkeutuneisuuteni tuskan ollessa suurimmillaan, vaikutamme vaimoni kanssa varsin etäisiltä. Yksi lause saattaa silti murtaa kaiken tuon etäisyyden. Äärilaitaa siis tässäkin, kuinkas muuten.

No mutta asiaan. Koen läpikäyneeni tässä viime aikoina sellaisen henkisen helvetin, etten enää raitistuttuani kuvitellut itse itseäni moiseen ajavan, mutta toisin kävi. Uskon vahvasti tänään siihen, että kaikki kipu on tarpeen, mutta toisaalta alan epäillä itsessäni olevan jonkin verran masokistista luonteenpiirrettäkin seassa. Sen verran monen erilaisen myllyn läpi olen elämässäni itseni raapinut. En silti valita. Antoisaahan tämä kyllä on, joskin pirun raskasta. Kenties jossain vaiheessa tästä kaikesta kuoriutuu se hyvä tekevä armollisuus itseäni kohtaan ja sen myötä myös jatkuva myllytys taukoaa. No sitä kohden ainakin nyt olen tietoisesti pyrkimässä.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, tarkoitukseni on pysähtyä itseni äärelle. Toisaalta minun ongelmani aina kulminoituvat monin eri tavoin sinkoileviin ajatuksiini ja niihin reagoitumiseen. Nyt miettien, ainoa ajanjakso elämässäni, jolloin olin suhteellisen tasapainoinen, liittyy siihen kun tietoisesti pyrin omanlaiseni meditoinnin kautta hiljentämään pääkoppani usean kerran päivässä. Kaikki sujui tuolloin hyvin ja mikä tärkeintä itse voin todella hyvin. Mutta kuten aina, tuota ei kauaa kestänyt, koska minun on aina ollut kovin hankala sallia itselleni hyvää oloa ja kohta olinkin säntäämässä päättömästi seuraten omia sairaalloisia ajatuksiani. Nyt on siis aika jättää jäsentelyt, säntäilyt ja ajatusten analysoinnit. Pyrkien hakemaan joka päivä sopiva rauhallinen hetki, jolloin voi antaa aikaa vain itselleen, hiljentymiselle ja ajatusten nollaamiselle.

Olen äärettömän surullinen siitä, että minulle rakkaimmat ihmiset jatkuvasti joutuvat minun vuokseni kärsimään, mutta toisaalta lohduttaudun tässä hetkessä sillä ajatuksella että ollessani kuosissa olen varsin rakastettava persoona. Tuskin kai nämä ihmiset muutoin minusta niin tosissaan tykkäisivät. :)

Niin hullulta kuin se juuri nyt vaikuttaakin, uskon yhä siihen että asiat järjestyvät kyllä. Niin kauan kun osaltani keskityn vaikeina aikoina vaikka pelkästään hengittämiseen, muu elämä kyllä pitää itsestänsä huolen. Mitä vähemmän ajattelen, sitä enemmän kykenen olemaan oikeasti läsnä tässä hetkessä ja sen kautta enemmän saan oikeasti oikealla tavalla aikaan omassa elämässäni.

Nyt silti annan itselleni aikaa ja vaatimuksista vapaata tovin aikaa. Se kun tuo mieleni loihtii jo pelkästä vapaaehtoisesta auttamisesta itselleni kohtuuttomia vaatimuksia, niin nyt toisten auttaminen ja kaikki muukin säntäily saa vähän aikaa olla. Kukaan tuskin kun kuolee siihen, jos minä hetken aikaa pidän kaikesta lomaa.