Luopumisesta.

"Luopuminen, oli sitten kyse läheisestä ihmisestä, omista unelmista tai muista minulle rakkaista asioista, sattuu. Silti, aina, elämä jatkuu.
"

Ajattelin kirjoittamalla taas kerran jäsentää itselleni joitain minulla tässä hetkessä päällimmäisenä sisälläni vellovista ajatuksista sekä tunteista. Luopuminen. Asia, jonka äärelle varmasti meistä jokainen joskus elämässään joutuu tai saa pysähtyä. Kun minä joudun luopumaan elämässäni jostakin, tarkoittaa se tänään ymmärrykseni mukaan sitä että tuosta asiasta tai ihmisestä irtipäästäminen on oven avaus jollekin uudelle elämässäni.

Muutokset sattuvat aina. Sitä enemmän, mitä tiukemmin olen tarrautunut kiinni johonkin ihmiseen tai asiaan elämässäni. Toisaalta lähes poikkeuksetta muutos aiheuttaa suunnattoman määrän pelkoa, vaikka kyseessä olisikin minulle positiivinen muutos. Kaikki uusi aiheuttaa huolta siitä, kuinka opin elämään uudella tavalla. Kipu ja pelko nousee siitä että olen tottunut johonkin vanhaan, hyväksi havaitsemaan asiaan elämässäni. Välttämättä se minkä minä koen olevan hyvää, ei silti läheskään aina sitä ole. Tästä minulla on lukematon määrä kokemuksia elämässäni. Aivan samoin kuin jostain ihmisestä luopumisesta. Olen elämäni aikana joutunut luopumaan todella monista minulle rakkaista ihmisistä, ymmärtäen vasta nyt sen, että suurin kipu näissä luopumisissa nousi siitä etten olisi halunnut vielä näistä ihmisistä irti päästää. Pakon edessä rautakin taipuu, sanotaan ja voi luoja että minä olen taipunut.

Nyt mietittynä, lähes poikkeuksetta jokainen näistä menetyksistä on kuitenkin antanut minulle jotakin uutta elämääni. Jos ei muuta niin oppia siitä etten voi omistaa ketään. Elämä on jokaisella meistä määritelty tietyn mittaiseksi, eikä sitä tosiasiaa muuta yhtään se vaikka kuinka yrittäisin taistella vastaan, saati ripustautua tuosta luopumisesta aiheutuvaan tuskaan ja suruun.

Ensimmäisen ison menetyksen koin jo lapsena, kun minun oli luovuttava minulle niin rakkaasta koirastani. Elämä on siinä ihmeellinen, että tänään minulla kotonani loikoilee kaksi juurikin samanlaista koirulia, jollaista tuolloin lapsena niin suunnattomasti jäin kaipaamaan. Seuraava suunnaton menetys tapahtui rakkaan pappani äkillisen poismenon kohdalla. Tuossa hetkessä minulla ei ollut minkäänlaista kykyä kohdata tuosta noussutta surua, vaan pakenin sitä suvereenisti päihteisiin. Samalla tavoin toimin avio-eron sekä samalle vuotta tapahtuneen läheisen ihmisen kuoleman kohdatessa. Mitä kipeämpää kävi, sitä sekaisemmaksi itseni tinttasin.
Seuraava luopuminen olikin odottamassa, kun kuljin loppuun tien jossa päivästä toiseen pakenin elämää jatkuvaan sekakäyttöön. Minun oli luovuttava päihteistä. Ihminen joka on monta vuosikymmentä paennut tunteitaan yrittäen hukuttaa ne viinalla, joutuu tekemään aivan samankaltaisen surutyön, kuin jonkun läheisen ihmisen kuollessa, luopuessaan tuosta niin rakkaasta aineesta. Parhaasta, ehkä ainosta "ystävästään". Tai niin minä ainakin jouduin tekemään.
Toisaalta juuri tuossa hetkessä koin tähänastisen elämäni suurimman menetykseni, isäni äkillisen itsemurhan tapahtuessa. Oikeastaan tuo menetys oli itselleni ehkä se karmaisevin, mutta toisaalta kaikkia menetyksiäni pohtien, eniten positiivista kasvua elämääni tuonut. Opinhan tuosta ensimmäistä kertaa elämämässäni kohtaamaan tunteitani pakenematta. Reilu vuosi myöhemmin, parhaan ystäväni juotua tuolloin itsensä hengiltä, minulla oli jo jonkinlainen keino kohdata tuosta äkillisestä menetyksestä aiheutunut kipu. Ei silti, toisen ihmisen kuolema on aina kipeää tekevä tapahtuma, eikä siihen koskaan voi millään tavoin oppia suhtautumaan oikein, mutta jo se että tuota tuskaa ei lähde pakenemaan, on mahdollisuus siihen, että tuo tuska ajanmyötä helpottaa.

Mitä luopumiseen noin muutoin tulee, niin viimeaikoina olen kokenut ääretöntä tuskaa siitä, että olen joutunut luopumaan unelmastani elättää perheeni, tehden sitä työtä jonka hyvin vahvasti omana kutsumuksenani koen olevan. Tai oikeammin, olen joutunut luopumaan tähän hetkeen siitä suunnitelmasta sekä aikataulusta, jonka itselleni tämän kyseisen asian tiimoilta tiedostamattani olin laatinut. Loppuelämähän minulla on aikaa tuo unelma elää todeksi, eikä sitä minulta tässä hetkessä kukaan ole ottamassa pois, vaikka juuri tässä hetkessä en tuota kykenekkään tänä päivänä todeksi elämään. Vaatii vain sen että kykenen hyväksymään tähän hetkeen vallitsevat olosuhteet ja parhaan kykyni mukaan mukautumaan niihin, jotta luopumisentuska ei ala nousta esteeksi tuon unelmani toteen elämisen estämiseen. Juuri tänään voin tehdä joitain pieniä asioita sen eteen, että jossain vaiheessa kun aika on kypsä, saan elää ja hengittää tuota kauan kaivannutta unelmaani lopulta todeksi.

Hyväksyminen lieneekin se tärkein asia, jonka kautta minä olen jokaisesta luopumisestani ylipääsemään. Sillä niin kauan kun en jotakin menetystä kykene hyväksymään, niin kauan tuo luopuminen tekee kipeätä. Mutta kyetessäni hyväksymään tapahtuneen todeksi, voin pienin askelin lähteä purkamaan tuosta nousseita tuntemuksia ja tällä tavoin kasvaa taas ihmisenä hieman.

Lopuksi totean vain sen, että kuten edellisessä postauksessani jo kirjoitin, ajatukset, tunteet ja näihin reagoituminen. Siinä monessa kohden se ongelmia elämääni tuova paketti. Jos nimittäin liikaa alan reagoimaan tiettyihin tunteisiini, kykenemättä niitä oikealla tavalla kohtaamaan, aiheuttavat ne minussa turhankin suuriin mittasuhteisiin kasvavia kiputiloja, jotka lopulta saattavat purkautua aivan väärässä paikassa aivan väärien ihmisten niskaan. Asioissa ja tilanteissa, joilla ei loppupeleissä ole mitään tekemistä alkuperäisen tunteen aiheuttaneen tilanteen kanssa. Tämän vuoksi pyrinkin päivittäin käymään läpi elämässäni erilaisia tunteita aiheuttavia tilanteita, jottei minun tarvitse reagoitua tilanteisiin jotka lopulta eivät omaan elämääni juurikaan edes liity. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon vaikka tämä viimeaikoina tapetilla ollut tasa-arvoinen avioliittolaki. Kuinkahan moni kyseiseen asiaan voimakkaasti reagoiva ihminen reagoituukin asiaa, jostakin aivan muusta asiasta nousevan tunnetilan saattelemana. Kun minä esimerkiksi olen kohdannut silmästä silmään omia pelkojani jo vuosien ajan, en koe minkäänlaista tarvetta alkaa reagoida asiaan, jolla ei loppupeleissä taida kovinkaan suurta osaa olla suhteessa omaan elämääni. Olen matkallani oppinut nimittäin suvaitsevaisuudesta sen, että siinä kohden kun koen tarvetta alkaa voimakkaasti hyökätä jotakin ihmistä, tai ihmisryhmää vastaan, on tuolla lähes poikkeuksetta taustalla pelko jostakin sellaisesta mitä omassa elämässäni en vielä ole uskaltanut kohdata.