Usko. Mitä se minulle on.

Ajattelin kirjoitella asiasta josta kuitenkin suurimman osan elämästäni jollain tavoin ollut osallisena. Lapsuudessani tuo asia vaikutti siinä, että isäni oli lapsuudenkodissaan saanut tiukan uskonnollisen kasvatuksen ja sen myötä aikuisiällä vieraantunut asiasta lähes kokonaan. Äitini opetti minulle pienenä iltarukouksen, josta tulikin hyvin pian itselleni varsin tärkeä asia, joskin kovin pitkäksi aikaa eräänlainen suorite.

Kadottaessani itseni lähes totaalisesti riippuvuuksien alle, kadotin myös koko lapsuusaikani voimaa tuoneen uskoni. Tai oikeammin aloin uskoa, että on vääränlaista heikkoutta ja aivan turhaa haihattelua luulotella uskovansa johonkin, jota ei kuitenkaan olisi olemassa. Aloin uskoa päihteisiin ja muihin riippuvuuksiin. Tietysti uskon tai luulottelin uskovani itseeni. Hah, vähänpä tiesin tuolloin. Itseasiassa nyt miettien en uskonut itseeni yhtään ja tuosta johtuen tarvitsin päihteitä lieventämään edes hieman jatkuvaa pelkoani elämää ja sen merkityksettömyyttä kohtaan. No en tiedä sainko välttämättä niinkään turvaa tuosta aineesta, koska pelot kasvoivat kokoajan sitä mukaan kun enemmän käytin. Paradoksaalista kohdallani on se, että mitä enemmän pelkäsin, sitä vähemmän uskoin ja sitä enemmän käytin mitä erinäisimpiä aineita vaientaakseni edes hetkeksi tuon äärettömän kauhun joka sisälläni jatkuvasti velloi. Nyt miettien tämä kaikki ohjasi minut ihmeellisellä tavalla kohtaamaan oma henkinen ja fyysinen pohjani. Siis se piste jossa toteaa: "Ihan sama mitä muuta tahansa, mutta ei tätä enää."

Tuossa hetkessä tapahtui jotakin. Istuin tuolloin eräällä sillalla, katsellen alhaalla näkyvää koskea, johon vakaasti olin aikeissani päättää päiväni hukuttautumalla. Istuin sillalla hetken, katsellen taivaalle. Taivaalla pienen pilviharson sisällä loisti täysikuu. Totesin tuossa hetkessä johonkin, vaikken tuolloin tietoisesti mihinkään uskonutkaan: "Sovitaanko että tämä paska olisi tässä."

Pudottauduin koskeen, luullen menettäväni tajuntani ja hukkuvani sinne. Surullista sinällään, tuossa hetkessä minulla oli reilun vuoden ikäinen poika kotona ja reilun 2 vuorokauden ikäinen poika vaimoni kanssa vielä synnytyslaitoksella. Mutta kun millään ei ole mitään väliä, niin millään ei todellakaan ole mitään väliä. Silti, mitä ilmeisemmin minun elämälläni oli väliä. En nimittäin menettänyt tajuntaani, vaan tipuin tuonne koskeen, havaiten ajattelevani ensikertaa todella pitkään aikaan mitä minulla oli menetettävänä. Oikeastaan tuosta reissusta selvittyäni, minussa alkoi tapahtua jotakin, jonka myötä, vaikken koskaan uskonut selviäväni tuolta helvetistä hengissä, aloin haluta selvitä.

Pitkä matka on tuolta sillalta kuljettu tähän päivään. Nyt miettien, usko on kuljettanut tai paremminkin ohjannut minun kulkuani. Tuolla matkalla tuo asia on nimittäin matkassani kasvanut sellaiseksi asiaksi, jonka varaan voin rakentaa jokaisen päiväni, jonka Luoja minulle suo, luottaen siihen, että toipa tuo päivä tullesaan mitä tahansa, ei ole asiaa josta en enää selviäisi. Välillä tietty minut valtaa epäilys ja sen myötä tuttu pelko, mutta ymmärtäessäni sen nousevan tuossa hetkessä siitä, etten ajatuksissani ole tuossa hetkessä, vaan jossain tulevaisuudessa murehtimassa asioita joita ei välttämättä koskaan edes tule tapahtumaan, saan jo aika pian luottamukseni palautumaan, samalla tullen läsnäolemaan tässä hetkessä.

Juuri nyt minulla on monin tavoin samankaltainen tilanne kuin ensimmäisen konkurssini aikoihin taloudellisesti, mutta tuohon aikaan verrattuna uskon elämään. Uskon asioiden kohtaamiseen. Uskon oman vastuun kantamiseen. Uskon oikeasti siihen, että asiat järjestyvät kyllä. Tämä usko kantaa tässä hetkessä minua siihen, etten ala pelkäämään huomista, saati murehtia ylihuomista, vaan elän tätä hetkeä, luottaen siihen että oma osuuteni asioissa riittää minua selviämään tästäkin koettelemuksesta voittajana.

Vaikka vaimoni monesti toteaa minun olevan hassu haihattelija, mitä elämään tulee, niin minä luotan siihen että tällä kaikella "haihattelulla" on jokin tarkoituksensa elämässäni, sillä muutoin suhtautuisin elämään huomattavan paljon vakavammin. Niin tahi näin, minulla on tänään lapsenkaltainen usko, joka kantaa pahimmankin hetken yli, samalla auttaen minua näkemään toiset ihmiset ihmisinä, tasavertaisina olentoina, ja sen myötä kykenen kohtaamaan heistä jokaisen omana itsenäni. Sellaisena kuin juuri nyt, tässä hetkessä olen.

Lopuksi haluan lainata erään kappaleen sanoja, jotka mielestäni todella hyvin kuvaavat tämän hetken suhdettani Jumalaan.

Kun voimat oudon maan sun veisi mukanaan
mä missä lienenkin niin tulen takaisin
Sun rinnallasi oon, yön pedot kaikotkoon
sillä en sun särkyä anna mä en

Niin katoavaa on voimat ihmisen,
vain tuuli puhaltaa ja kuoren hajottaa
Mutta en sun särkyä anna mä en

Kirjoitettaessa soi Johanna Kurkela: Sun särkyä anna mä en.