Toinen mahdollisuus

Onko elämäsi hektistä? Jatkuvaa kiirettä? Tapaamisia, kokouksia, palavereita, kehittämiskeskusteluja? Vai ihan kaikkea muuta.

Olitpa kiireinen, uraa ja statusta tai brändiä luova uraohjus tai ihan vaan tavallinen, kiirettä kammoksuva ihminen, haastan sinut seuraavanlaiseen kokeeseen.

Pysähdy tietoisesti jossain sopivassa hetkessä viideksi minuutiksi hiljaiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ei ole yhtikäs mitään ärsykkeitä.

Veikkaan, että mitä hektisempää elämäsi on, sitä pidemmän ajanjakson tämän kokeen onnistuminen kohdallasi edellyttää. Eli jos viisi minuuttia ei riitä, voit halutessasi venyttää harjoituksen kestoa haluamallesi tasolle. Senverran varoituksen sanaa, että tämä koe voi pahimmillaan muuttaa elämäsi suunnan. Näin ainakin omalla ja lukemattoman monella muulla on käynyt. Mutta älä säiky, suunta johon saatat lähteä kulkemaan, luo eteesi sellaista mitä et villeimmissä unelmissasikaan osannut uneksia. Elämän kaikkine väreineen.

Tämän harjoituksen tarkoitus kun on herättää sinut unesta. Siis siitä jota omaksi elämäksesi miellät.

Jos harjoitus kohdallasi onnistuu, sinussa herää jossain kohtaa tätä koetta mitä erilaisimpia tunteita ja ajatuksia. Tuo onkin tämän harjoituksen mielenkiintoisin osuus. Se millätavoin noihin tunteisiin ja ajatuksiin reagoit, kertoo nimittäin kokolailla paljon sinusta itsestäsi. Siis ihmisestä, jonka tulisi olla se tärkein asia elämässäsi. Sillä mitä tasapainoisempi ihminen olet, sitä todennäköisemmin myös lähelläsi elävät ihmiset voivat hyvin.

Omalla kohdallani aikanaan tämä harjoitus herätti lähinnä huvittuneen hörähdyksen. "Kaikenlaisia hörhöjä sitä onkin"-ajatuksen kera.

Mutta vasta kun oikeasti onnistuin pysähtymään itseni äärelle, säikähdin oikeasti kaikkea sitä, mitä sisältäni kumpusi.

Me ihmiset olemme nimittäin äärettömän hyviä, lähestulkoon mestarillisia itsemme pakenijoita. Ei meillä ole aikaa tällaiseen hömppään. Työt on tehtävä. Perhe elätettävä. Seuraava kokous valmisteltava. Ensiviikon aikataulutus luotava. Puhumattakaan siitä että pitäisi ehtiä viettää aikaa lasten, puolison ja ystävien kanssa. Harmi vaan että mitä kiireisimpinä itsemme pidämme, sitä vähemmän ehdimme aidosti olla läsnä missä, kenellekään ja vähiten omalle itsellemme.

Entä jos suostuu tekemään tämän kokeen? Entä jos jotakin nouseekin sisimmästäni? Entä jos se onkin jotain epämiellyttävää, jopa pelottavaa? Juuri silloin voit onnitella itseäsi. Olet nimittäin uskaltautumassa matkalle sisimpääsi ja se jos mikä luo pelkoa. Joissain meissä, itseni mukaanlukien lähes käsittämätöntä kauhua. Mutta usko pois, seisot portilla, josta kulkemisen avaimet löytyvät yllättävän läheltä. Nimittäin toisista ihmisistä. Yksin jääminen kun tässä kohden merkitsee vain väärällä tavalla itseensä käpertymistå ja taas omana kokemuksena totean, ettei se vie pitkälle. Tai vie se, juuri niin pitkälle kuin oma, erinomainen järkeilysi sinut kuljettaa.

Vasta uskaltautumalla puhumaan jollekin toiselle lajimme edustajalle, alkaa tapahtua ihmeitä. Tuo toinen ihminen kun voi pahimmillaan samaistua kokemuksiisi ja voitte yhdessä ajatuksia jakaen löytää voimavaran, jonka avulla selviää elämässä mistä tahansa. Vertaistuen.

Varaudu siihen, että mielesi syöttää ja tulee syöttämään loputtoman monta erilaista selitystä sille, miksi moista humpuukia ei omassa elämässäsi ole kannattavaa toteuttaa. Eikä siinä, jos tuntuu ettei nyt ole moisen humpuukin aika, jätä sikseen. Tämän harjoituksen äärelle kun voi palata aina, halutessaan.

Sinä itse kun et lopulta karkaa yhtikäs mihinkään. Et vaikka kuinka yrittäisit.

Aina hetkittäin huomaan jotakin liikahtavan sisimmässäni. Niin nytkin. Sen vuoksi taas kerran päätin käyttää yhtä itselleni tärkeintä keinoa asioiden jäsentämisessä, eli kirjoittamista.

Pitkä matka on tässäkin asiassa, kuten kaikessa muussakin elämässäni pitänyt kulkea jotta kirjoittamisesta on jäänyt pois kaikki turha suorittaminen. Kun voi vain hetkeksi asettua aloilleen ja antaa näppiksen laulaa, lopputulos on juuri sitä mitä sen juuri nyt tarvitsee olla, päästäkseni taas asioissa yhden askeleen verran eteenpäin.

Paljon kasvua sekä kasvuun liittyy kipua on tullut vuosien varrella kohdattua. Tuo kohtaaminen juuri on se itselleni tärkein juttu kaikessa. Olipa kyse omasta itsestä, elämästä, toisesta ihmisestä, puhumattakaan omista tunteista mitä näihin edellä mainitsemiini liittyy.

Tässä kohtaa haluan pysähtyä hetkeksi noiden tunteiden äärelle. Olen nimittäin pitkään ajatellut olevani jotenkin erilainen. Jopa eriskummallinen, mitä noihin tunteisiin tulee. Lopulta huomaten kuitenkin ilokseni sen, etten lopulta kuitenkaan taida olla yhtään sen eriskummallisempi kuin kukaan toinenkaan. Jokaisella meistä on tunteet, halusimmepa sitä tahi emme. Se millä tavoin niiden antaa vaikuttaa omaan elämäänsä, lienee yksilöllistä, mutta omalla kohdallani todeten, juurikin nuo tunteet tekevät minusta ihmisen joka tänään olen. Niin hyvässä, kuin pahassakin.

Mutta miksi ihmeessä jokin noin arkinen, yleinen, jokaisesta meistä löytyvä ominaisuus on sitten kuitenkin jotenkin niin vähän esillä oleva asia? Tunteista kun meillä ei juurikaan koskaan puhuta. Tai jos puhutaan, niin pääsääntöisesti vain silloin kun jokin tuntuu hyvälle.

Fakta kuitenkin lienee se, että mitä enemmän uskaltautuisimme puhumaan kaikista tunteistamme suoraan ja avoimesti, sitä paremmin meistä jokainen sekä yksilönä, että me kaikki ihmisinä voisimme.

Totuushan on kuitenkin se, ettei elämässämme ole asiaa, tapahtumaa, saati ihmistä joka meissä jokaisessa ei herättäisi jonkinlaista tunnetta. Silti yhä edelleen pyrimme kaikin keinoin välttämään asiasta puhumista ja pahimmillaan jopa noiden tunteiden tuntemistakin.

Itselleni tämä varsin vaihderikas elämä on tarjoillut loistavan mahdollisuuden tutustua omiin tunteisiinsa. Tänään en ihmettele yhtään sitä, miksi kohdallani vaati vuosia ja taas vuosia sekä loputtoman määrän mitä erilaisimpia pakonomaisia riippuvuuksia, ennenkuin ymmärsin mikä kohdallani oli lopulta se perustavaa laatua oleva ongelma. Omien tunteiden kieltäminen. Luulin nimittäin että olen jotenkin epänormaali jos tunnen, saati näytän omia tunteitani. Sen vuoksi jouduin juoksemaan useita vuosia piinaavaa kujanjuoksua, yrittäessäni mitä erilaisimmin keinoin piilottaa nuo itsessäni, nyt miettien, juuri minut itsekseni määrittelevät tunteet olisivat pysyneet piilossa.

Yksi suurimmista vapauden kokemuksista elämässäni onkin ollut ja yhä on se, kun voin aivan rauhassa ja hyvillä mielin tuntea mitä milloinkin tunnen ja parasta kaikessa näyttää myös nuo tunteeni ulospäin.

Ihan liian paljon tänäkin päivänä ihmiset kärsivät sen vuoksi kun kuvittelevat ettei tunteista puhuminen ole sallittua. Jos joltakulta kysyy, miten menee, yleisin vastaus lienee tänään 'Ihan jees'. Hassua sinällään kaikessa se, et mitä enemmän minä olen uskaltautunut tuon toteamuksen sijaan, avoimesti kertomaan miltä minusta oikeasti tuntuu, sitä helpompi on tätä elämänpolkua tässä hetkessä ollut astella. Olisiko siis kenties aika alkaa opetella kohtaamaan omaa itseään ja omia tunteita. Kaikki hyvä saa alkunsa siitä, kun seuraavan 'Ihan jees'-toteamuksen sijaan kokeilee kertoa yhden aidon tunteen joka sisällä juuri siinä hetkessä on.

Kun ihminen kokee varhaisessa lapsuudessaan todella traumatisoivan hylätyksi tulemisen kokemuksen, saattaa tuo kokemus, käsittelemättömänä, vaikuttaa ihmisessä lähestulkoot läpi koko elämän. Ihminen kun voi tiedostamattaan tuon kokemuksen aiheuttamien tunnelukkojen ajamana takertua lähestulkoon kaikkeen mahdolliseen.

Minä olen tuollainen takertuja. Viimeisin asia, johon huomaan takertuvani on omat tunteet. Lähes tahtomattani sukellan niihin siten että se suurinpiirtein hukuttaa minut.

Paljon olen saanut tässä tutkimusmatkallani paikantaa itsessäni asioita, samalla purkaen itsessäni olevia solmukohtia. Nyt tämä viimeisin oivallus tuli eilen, ajellessani nelisen tuntia tavanomaista työmatkaani. Nuo matkat kun ovat minulle eräänlaisia hiljentymisen paikkoja. Yleensä tuossa ajellessa huomaan tasaisin väliajoin itsessäni jotakin. Niin nytkin.

Huomasin ihmetteleväni itseäni siinä, kuinka julmetun paljon minulle kuluu aikaa erilaisten tunteiden keskellä elämisessä. Kunnes yhtäkkiä oivalsin sen, että yhä edelleen minulla on taipumus takertua noihin tunnetiloihin. Riippumatta siitä, onko kyse positiivisista tai negatiivisista tunteista. Eikä siinä, olen jo kauan ymmärtänyt olevani monin tavoin tunteiden kautta elävä ihminen ja hyväksyen itseni siltä osin. Mutta toisaalta tuo on kaiken muun elämän lisäksi hetkittäin varsin raskasta.

Eilen totesin ykskantaan, et nyt ehkä olisi taas aika päästää irti. Hellittää otteensa asiasta, jolle tähän hetkeen minulla ei ole juurikaan enempää tehtävissä. Menneisyys, kaikkine kauhuineen on nimittäin siinä määrin käsitelty, ettei sieltä enempää ole ammennettavissa, ei vaikka kuinka siellä pyörisin. On siis aika vihdoin jättää se taakse. Pyrkien suuntaamaan katseensa tulevaan. Silti tätä hetkeä eläen. Huomasin nimittäin myös sen, että vaikka olen jo pitkään pyrkinyt elämään tätä päivää, mieleni viipyy yhä menneessä. Vieläpä niin, että se tykkää piehtaroida kaikessa siinä surkeudessa, jota mennyt elämä monin eri tavoin on ollut. Mutta ei enää! Nyt saa riittää! Haluan päästää irti siitä! Mennyt olkoon mennyttä. Nyt keskityn elämään nykyhetkessä.

Minulla kuitenkin mitä erilaisimmista haasteista huolimatta on kokolailla hyvä elämä tässä ja nyt. Miksi siis takertua asioihin, tapahtumiin ja tunteisiin joille todellakaan en voi enää yhtikäs mitään.

Yksi kuvaavin ajatus tuosta irtipäästämisestä tulee tässä. Erilaisiin asioihin takertuvana ihmisenä, olen kuin pieni lapsi jota takertuu vanhempansa jalkaan, pelätessään tämän jättävän ja hylkäävän hänet. Nyt tuota irtipäästämistä kuvatessani, on kuin olisin tuo pieni hätäänsä huutava lapsi. Lapsi joka kaikin inhimillisin voimin roikkuu kiinni vanhempansa jalassa. Nyt, tietoisesti irtipäästäessäni menneestä, on kuin olisin edelleen tuo sama pieni lapsi, mutta nyt takertumisen ja tarrautumisen sijaan löysään irti tuosta vanhemmasta. Kirkumisen ja parkumisen sijaan todeten, että jos sinä nyt minut hylkäät, en minä lapsena ole velvoitettu yrittämään sinua elämässäni pitämään. Sillä jos sinä et aikuisena kykene kantamaan sinulle kuuluvaa vastuutasi, niin ei se ainakaan minulle lapsena kuulu.

Vaikka tuo ylläoleva kuvaus voi alkuun vaikuttaa kokolailla karulta, niin juuri nyt, tätä kirjoittaessani voin käsi sydämellä sanoa, että tuo irtipäästäminen on miljoona kertaa parempi tunne, kuin mitä tuo takertumisesta koskaan olen edes villeimmissä harhoissani itselleni turvallisuuden tunnetta saanut luoduksi. Miksi siis takertua, kun voin päästää irti.

Tämä hetki. Juuri nyt. Onnellisuus. Läsnäolo. Kiireettömyys. Pysähtyminen.

Siinä nippu sanoja, joita jokainen meistä elämässään enempi vähempi hetkittäin hapuilee. Jotkut meistä, minä mukaanlukien, joskus niinkin kiivaasti tavoitellen, että itse tuolla tavoittelulla tulee tahtomattaan hukanneksi ne.

Mutta kuten elämässä yleensä, niin tässäkin, kaikella tarkoituksensa.

Mennyt elämä vaikuttaa meissä jokaisessa, halusimmepa sitä tahi emme. Joissain enemmän, toisissa vähemmän, mutta silti vaikuttaen.

Itse aika intensiivisesti sisimpääni tutustuneena uskon, ettei ihminen voi välttyä kohtaamasta itsessään tiettyjä asioita, vaikka kuinka sitä keinolla jos toisellakin yrittäisi. Tärkeämpi mielestäni onkin pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, mitä esimerkiksi minä itse olen itsessäni läpi elämäni paennut. Helppo vastaus tähän olisi esimerkiksi se, että toteaisin vain ykskantaan, itseäni. Tottahan tuo sinällään on. Mutta toisaalta niin laaja käsite, ettei se kerro sen enempää itselleni, kuin kenellekään yhtään siitä, mitä lopulta pakenin. Tai hetkittäin yhä huomaan pakenevani.

Itseä, omia tunteitani. No, nyt päästään jo hieman lähemmäs totuutta siitä mikä tämän jo vuosikymmeniä jatkuneen pakomatkani tarkoitus oikein on. Tunteet. Tarkemmin määriteltynä omien tunteiden sietämättömyys. En vain yksinkertaisesti kestä omia tunteitani. Olivatpa ne positiivisia tai negatiivisia. Niiden äärelle pysähtyminen on yhä hetkittäin lähes mahdottomuus. Huomaan sen lähinnä siinä, kun jossain kohtaa olosuhteet ovat riittävän suotuisat, voidakseni hetken vain olla paikallani. Silti kykenemättä paikoillani olemaan. Sillä vaikka fyysisesti pysähtyisin, henkisesti en ole hetkeäkään aloillani. Joku voi miettiä, et mitähän hittoa se Rasilan poika taas rustailee. Tähän voin todeta, et omia kokemuksia kuten yleensäkin. Kun esimerkiksi heitän jossain kohtaa pitkälleni, ollakseni hetken aloillani, hieman leväten, niin päässä sinkoilee ajatuksia huomisesta eiliseen ja viime uudesta vuodesta tulevaan jouluun. Kaikkea siltä väliltä.

Mutta tämä hetki. Kuinka suunnattoman vaikeata, mutta samalla niin sairaan yksinkertaista olisi kiinnittyä tähän hetkeen. Todeta etteihän elämässä lopulta ole muuta. Sillä kaikki muu on harhaa. Mielikuvituksemme tuottamaa harhaa jostakin sellaisesta, jota ei enää ole tai mitä toisaalta ei välttämättä koskaan tule olemaan.

No mikä sitten estää tähän hetkeen kiinnittymisen? Uskon aikas vahvasti siihen, että syy löytyy menneisyydestä. Sillä mitä enemmän siellä on erilaisia häiriötekijöitä, käsittelemättömiä asioita, tapahtumia tai tunteita, sitä enemmän ne määrittelevät sen, millä tavoin tämä hetki meille näyttäytyy.

Tähän voisin kirjoitella senkin seitsemän miljoonaa esimerkkiä aiheeseen liittyen, mutta tyydyn sensijaan yhteen.

Kun menneisyydessä on tapahtumia ja tunteita, jotka määrittelevät minuuttani ja tunteitani tässä hetkessä, toimin kuin vaiston varassa niiden ohjaamana, pahimmillaan ihmetellen kuin sivustakatsojana sitä kuinka kerta toisensa jälkeen elämässäni toistuu tietyt samat tapahtumat, aiheuttaen tiettyjä samoja tunteita itsessäni. Syy siihen tulee tässä. Niinkauan kuin yritän välttää kohtaamasta noita tapahtumia tai tunteita itsessäni, ne ohjaavat elämääni kaikessa siten, että aina yhä uudelleen ja uudelleen huomaan kysyväni itseltäni, enkö minä koskaan opi. Mutta opinhan minä, heti kun vain suostun kohtaamaan itsessäni nuo tunteet. Toinen vaihtoehto kun on yrittää niitä vältellä. Joskus se pahimmillaan onnistuu jopa vuosia, kunnes taas olen tiettyjen samojen asioiden äärellä jälleen kerran.

Sen mitä tätä elämää olen saanut tallustella, parasta se on silloin kun kykenen kohtaamaan oman tietämättömyyteni. Silloin voin pelkäämättä todeta, että mistäs minä voisin kaikkea tietää. Vapauttavaa, kerrassaan.

Ei siinä, aikanaan, pelätessäni itseäni ja sen myötä muita ihmisiä, ajattelin kauhuissani että jäisin totaalisen yksin, ellen kykenisi vakuuttamaan ihmisiä siitä että minä muuten sitten tiedän kaikesta kaiken. Enhän minä oikeasti tiennyt, mut toisaalta pelkäsin niin armottomasti hylätyksi tulemista, että olin valmis hukkaamaan ennemmin itseni, identiteettini kuin kohtaamaan tuon kauhistuttavan pelon itsessäni.

Onneksi elämä tietää minua paremmin sen mitä milloinkin tarvitsen. Niimpä se kuljetti minut elämässäni tilanteeseen, jossa pakosta jouduin kohtaamaan itsessäni sen miltä tuntuu olla kaikkien hyljeksimä ihmispolo. Eikä siinä, suurimmaksi osaksi omasta itsestäni ja käytöksestäni johtuen.

Ymmärtänättömänä yritin kaikkeni välttääkseni hylätyksi tulemista, silti kuin pakon sanelemana itse tuon pelon elämässäni toteuttaen. Yrittäessäni mukautua ihmisten odotuksiin, väsytin itseni niin totaalisesti että lopulta haistatin paskat kaikille. Päihteet olivat oiva keino haistattaa ihmisille. Kuka sitä nyt päihdeongelmasta kärsivää ihmistä kovin kauan hyvällä katsoisi. Eikä siinä, en katsoisi tänään minäkään. Senverran paljon kaaosta kyseisestä ongelmasta kärsivä ihminen kylvää ympärilleen.

Yllättävää silti omalle kohdalleni on ollut kaikessa se, kuinka tuosta ongelmasta erkaantuessani totesin hyvin pian sen, että mitä enemmän omana aitona itsenäni ihmisiä uskaltaudun kohtaamaan, sitä vähemmän minun tarvitsee pelätä sitä etten kelpaisi. Tästä kaikesta sai alkunsa matka omaan sisimpään. Matka jossa tärkeintä ei ole perille pääseminen, vaan tasaisin väliajoin suostuminen hukassa olemisen kohtaamiseen.

Kun siis suostun myöntämään olevani totaalisen hukassa itseni kanssa, huomaan tarvitsevani toisia ihmisiä jotta löytäisin taas takaisin sille tielle, jolla minun tänään on määrä taivaltaa.

Mitä tämä elämässä eksyminen sitten kohdallani tänään merkitsee? Sitä että aina tasaisin väliajoin onnistun rakentelemaan itselleni kuin vahingossa mitä erilaisimmin keinoin kulissin, jossa kuvittelen hallitsevani elämää. Onneksi elämä ei kuitenkaan suostu hallittavakseni, vaan se hellästi mutta sitäkin tiukemmin ravistaa minut irti tuosta hallinnan harhastani. Pääsääntöisesti niin, että se tarjoilee elämääni ihmisiä, tilanteita ja tapahtumia joista nousevien tunteiden myötä joudun lopulta aina kerta toisensa jälkeen myöntämään oman tietämättömyyteni. Vielä niin, että yleensä nuo tapahtumat ovat aikataulutettu juuri niin, että pääsen niiden kautta kohtaamaan juuri niitä tunteita, joita itsessäni tuon aikaisemmin mainitsemani hallinnan harhan kulisseissa epätoivon vimmalla yritän vältellä.

Mutta. Niin pirun pelottavaa kuin tuo eksyksissä oleminen onkaan, on sen myöntäminen samalla äärimmäisen vapauttavaa. Merkitseehän se samalla sitä että tuon eksymisen kohtaamisen kautta suostun hellittämään otteeni niistä asioista ja ihmisistä joihin tuossa hallinnan harhassani olen kuin vaistomaisesti takertunut. Jos jotakin tuosta takertumisesta olen elämässäni tullut oppineeksi, on se se että takertumalla asioihin, saati ihmisiin, tulen tukehduttaneeksi kaiken elämän ympäriltäni. Hellittäessäni otteeni, elämä palaa näyttämölle ja hengittäminen helpottuu.

Olen kuluneen 11 vuotta tehnyt intensiivisesti matkaa sisimpääni. Nyt miettien, onnistunut paikantamaan melkoisen määrän kieroumia minuudestani. Samalla noiden paikantamisten myötä ja niitä muovaamalla, muuttunut ihmisenä kokolailla paljon.

Täydellisen itsekkäästä ja itsekeskeisestä, riippuvuuksista elämäänsä hetkellistä helpotusta hakeneesta, itsetuhoisesta sekopäästä varsin tasapainoiseksi, itsestään ja lähimmäisistään välittäväksi ihmiseksi.

Tälle aamua istuessani tavoilleni uskollisena hiljaisuudessa jotakin liikahti sisimmässäni. Huomasin miettiväni erään ystäväni sanoja. ”Miksi ihmeessä jatkuvasti etsit vikaa itsestäsi?” Niinpä! Miksi?

Osa tästä johtuu siitä, että eräällä tavalla itseäni jatkuvasti tutkien, olen onnistunut matkustamaan kokolailla lähelle syvintä sisimpääni. Tämä on ollut minun keinoni selvitä tuolta sysimustasta riippuvuuksien täyttämästä elämästä takaisin päivänvaloon. Mutta jossain kohtaa olisi kenties aika jo sallia itselleen hieman helpompaakin elämää. Keskittyen itse elämään.

Mietin nimittäin tuossa aamulla sitä, että tuskin minusta tämän parempaa ihmistä tulee, vaikka kuinka pyrkisin 24/7 paikantamaan itsessäni vallalla olevia vääristymiä. Ei, ja vaikka tulisikin, siinä samalla jäisi yksi kaikista oleellisin asia elämässä kuin huomaamattaan kokematta. Itse elämä, kaikkine sen erilaisine väreineen. Jossain kohtaa on aika todeta olevan aika pysähtyä. Katsoa ympärilleen ja vain hengitellä syvään, nauttien maisemista.

Itselläni kun kaikessa on aina ollut niin ääretön tarve saavuttaa jotakin. Olla jotakin enemmän, parempaa. Kaikki tämä nivoutuu syvällä selkäytimessä olevaan arvottomuuden tunteeseen. Tunteeseen, jonka riivaamana olen pyrkinyt elämässäni kokoajan johonkin suurempaan. Ymmärtämättä, että tuo itsensä arvostaminen ei löydy joistain suorituksista, sen enemäpää kuin mistään mitä itseni ulkopuolelta onnistun itselleni haalimaan. Ei, tuo itsensä arvostaminen löytyy sisältäni. Itseasiassa se on ollut olemassa jo alkujaan, mutta hautautunut kaikkien niiden ikävien kokemuksien alle, joita matkallani olen kohdannut.

Nyt sitten totesin itselleni sen, etten enää millään tavalla enemmällä pohtimisella, analysoinnilla, saati jatkuvalla jäsentämisellä voi saavuttaa itseni arvostusta yhtikäs enempää. Tajuten samalla itselleni kokolailla tärkeän asian. Minä arvostan itseäni tällaisenaan. Juuri nyt.
Yhtään väärällä tavalla ylpeillen, voin käsi sydämellä todeta myös niiden ihmisten, joiden kanssa päivittäin olen tekemisissä, todentavan omalla käytöksellään sen ettei minun enää tarvitse yrittää olla enää yhtikäs enempää. Riitän tällaisenaan. Omana itsenäni.

Älkääkä käsittäkö väärin. En ole valmis. Saati perillä. Kyse on lähinnä siitä terveestä hellittämisestä, jonka koen tähän hetkeen tarvitsevani, kyetäkseni oikeasti alkamaan nauttimaan matkastani.
Jos tätä yrittää hieman rautalankamallina kuvata, niin kyse on siitä, että olen läpi elämäni juossut kilpaa itseni kanssa. Pyrkien voittamaan itseni. Olemaan kokoajan parempi. Tämä kaikki näkyy kaikessa tekemisessäni. On kuin olisin MM-hiihtäjä, joka vuodesta toiseen valmistautuu päämatkalleen, hiihtäen lopulta tuossa kisassa elämänsä parhaan suorituksen. Silti hyvin pian kisan jälkeen kokien, että huolimatta huippusuorituksestaan, silti voisi ehkä seuraavalla kerralla hitusen vielä parempaan suoritukseen pyrkiä. Minun kohdallani tämä on jatkuvaa suorittamista. Suorittamista, mikä itsessään tappaa elämän.

Nyt sensijaan päätin jättää tuon jatkuvasti parempaan pyrkimisen. Alkaa kilpahiihtämisen sijaan lykkimään rauhallisessa tahdissa eteenpäin, samalla kauniin lumisia maisemia ihaillen ja mikä tärkeintä, raitista, puhdasta ilmaa sisääni hengitellen. Minulla kun ei ole tässä hetkessä kiire yhtikäs mihinkään. Maisemat kun vaihtuvat juuri siinä tahdissa, kuin itselleni tähän hetkeen on tarkoitus vaihtua. Mikä parasta, nyt ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tajuan sen, että olinpa sitten tässä tai tuolla jossain, minulla on mukanani kaikki se, mitä elämässäni tähän hetkeen tarvitsen. Ei onni ja onnellisuus ole tuolla jossain. Se on tässä ja nyt. Kyse kun on vain siitä, että uskaltaudun sallimaan tuon onnellisuuden itselleni. En nimittäin millään suoritteella, saati saavutuksella tule kyenneeksi muuttamaan sitä sisäistä tilaani yhtään sen suuremmaksi, tilaa jota onnellisuudeksi kutsutaan. Sen vuoksi ja juuri siitä johtuen, toteankin tässä ja nyt. Olen onnellinen.

Kirjoitin muutama vuosi takaperin muutaman sanasen armosta. Nyt lukiessani tuon kirjoitukseni, mieleeni palaa tuo hetki kun tuota kirjoitin. Koin nimittäin eräällä tapaa tuolloin seisovani umpikujassa. Olinhan tuolloin taistellut itseni uuvuksiin yrittäessäni saada itselleni töitä, elättääkseni osaltani perheeni. Tuohon hetkeen olin toiminut yrittäjänä parisen vuotta, kunnes yhtenä päivänä voimassaoleva sopimukseni ilmoitettiin päättyneeksi kesken ruokatunnin, kyseisen lafkan sulkiessa ovensa.

Tuolloin en vielä luovuttanut. Taistelin tuosta hetkestä melkein puolivuotta, käyden erään suuren firman kanssa neuvotteluita yhteistyöstä. Nuo neuvottelut kestivät kaikkineen puolivuotta, päättyen yhteen puhelinsoittoon, jossa ystävällisesti kerrottiin ettei yhteistyöstä tulisikaan mitään.

Tuolloin koin taas kerran tunnetasolla sen, kuinka kaikki sortui, itseni musertuessa kaiken alle. Tarkoittihan tuo tuossa hetkessä sitä että olin täysin tyhjän päällä, harteillani vain melkoinen määrä velkaa jota yrittäjyys oli muutaman vuoden periodilla tuonut tullessaan.

Vuonna 2000 tulleen konkurssin jälkipyykkiä en kyennyt tuolloin pesemään, vaan aloitin säännöllisen päihteiden sekakäytön. Nyt pari vuotta sitten tiesin ettei tuo enää ollut vaihtoehto. Ei vaikka tunteet olivat likipitäen yhtä musertavia. Tuolloin sensijaan löysin luonnossa liikkumisen ja hainkin sieltä lähes päivittäin voimaa jatkaa eteenpäin. Meni 3 kuukautta ja sain yhteydenoton Keski-Suomesta, josta tarjottiin minulle töitä. Tartuin tarjoukseen samantien ja nyt olen taiteillut siis pari vuotta reissutyön, yrittäjyyden, perheen ja päihdetyön yhdistelmätrapetsilla, pyrkien hoitamaan sopivassa suhteessa vastuuni joka sektorilla. Suurin paine kaikessa on kuitenkin edellä olevien lisäksi ollut siinä, että olen pyrkinyt saattamaan talouteni tasapainoon, siinä kuitenkaan onnistumatta. Syy siihen on lähinnä se etten taaskaan osannut riittävästi ennakoida tulevaa, vaan pyrin liian kauan taistelemaan asioissa yksin. Karu totuus paljastui vuoden vaihtuessa kun verottaja muisti minua suurin piirtein samansuuruisella laskulla, kuin mitä olen nyt kahden vuoden työnteolla onnistunut noita yritykseni velkoja lyhentämään. Vielä pikantiksi lisäksi todettakoon se että mikäli verottaja ei suostu yhtään tulemaan vastaan, voi pahimmillaan olla edessä se, että vaikka minulla nyt olisi töitä, minulla ei ole käytännön mahdollisuutta tehdä sitä.

Tästä päästään itse aiheeseen, nimittäin uskooni elämää kohtaan. Sellaisilla pyörityksissä olen tässä elämänmatkallani ollut, ettei enää entisen kaltaista epätoivoa pääse syntymään, ei vaikka hetkellisesti kaikki kuinka epätoivoiselta vaikuttaisikin.

Minulla on nimittäin elämässäni rakentunut luja luottamus siihen, että elämä kuljettaa minua aina oikeaan suuntaan. Olkoonkin että tuo suunta saattaa olla kokolailla eri, kuin se suunta johon itse tuossa hetkessä olen kulkemassa. Kivutonta tämä elämä kaikkineen ei siltikään ole. Viime viikolle kipuilin oikein kunnolla, lähinnä tuttuakin tutumman matkakaverin eksyessä minua moikkaamaan. Pelko tunteena ei ole mukavaa matkaseuraa, mutta senverran pitkään olen kyseisen kaiffarin kanssa matkannut, että tiedän sen ilmaantuvan juuri silloin kun alan liiaksi harhautua omavoimaisen hallinnan harhaan.

Asiat järjestyvät kyllä. Ajallansa. Minun sinällään vaatimaton osani on suostua kulkemaan siihen suuntaan, mihin elämä minua juuri nyt haluaa kuljettaa.

Edellinen kirjoitukseni ja siitä noussut haloo sai miettimään itseäni, jos mahdollista vieläkin tarkemmin.

Nyt huomaan kuluneen parin viikon periodilla sen että tuo edellinen postaus oli taas kerran itselleni tarkoitettu. Olkoonkin, että kirjoitin sen tuossa hetkessä itsestäni ulos tavallista ylempänä kuin mitä normaalisti arjessa olen. Itseni ja muiden yläpuolelta. Ei siis ihme, että sain siitä myös tavallista enemmän negatiivista palautetta. Ei silti, tuo oli enemmän kuin tarpeen, ymmärtääkseni että tuo pahaolo oli minussa itsessäni ja kehoitus tuon vastuun ottamiseen koski pelkästään itseäni.

Nyt noudatin omaa neuvoani, ottaen vastuun omasta pahasta olosta ja pyysin apua. Yllätyksekseni taas kerran totesin sitä saavani. Jälleen ties kuinka monennen kerran ymmärtäen sortuneeni liiaksi taistelemaan asioissa yksin.

Nyt saatuani rakenneltua itselleni tukevan turvaverkoston arkeani ajatellen, olen miettinyt sitä mikä ajaa ihmisen taistelemaan asioissa. Todeten sen taas olleen itselleni niin kovin tuttu tunne, nimittäin pelko. Matkakumppani joka on kulkenut matkassani läpi elämän. Joskin niin että viime vuosina jättäytynyt pois näkyvistä. Mutta silti mestarillisesti ohjaten elämääni taas ties kuinka monennen kerran kohti umpikujaa.

Nyt ymmärrän myös sen, miksi minun tulee yhä jäsentää itseäni. Siksi että ilman tuon tunteen paikantamista ja kohtaamista, eläisin elämääni kuin ulkopuolisena ihmetellen miksi taas kävi näin.

Nyt sensijaan paikantaessani tuon pelon tunteen, voin puhua ja kirjoittaa siitä, suostuen kohtaamaan sen ja taas hieman enemmän se menettää otettaan minusta.

Mitä tähän hetkeen sitten kovasti pelkään? Kaiken menettämistä. Siis kaiken sen hyvän, minkä matkanvarrella olen vuosien kovalla työllä saavuttanut. Huvittavan yhtälöstä tekee se, että mitä enemmän pelkään, sitä kovemmin takerrun asioihin ja mitä enemmän takerrun, sitä uuvuttavammaksi taisteluni käy. Eli toisinsanoen mitä enemmän pelkään, sitä enemmän pelko ohjaa elämääni ja sitä todennäköisemmin itse tuon pelon ohjaamana itse tahtomattani tulen kuin toteuttaneeksi sen mitä kaikella vääränlaisella takertumisella yritän epätoivon vallassa estää.

Hellittämistä. Luottamusta. Luovuttamista. Elämä kun lopulta kuitenkin on osoittanut minulle jo loputtoman monet eri kerrat tarjoilevansa minulle aina juurikin sitä mitä missäkin hetkessä eniten koen tarvitsevani.

Ihmiselle joka on elämässään jo liiankin kauan yrittänyt pärjätä yksin, tuon havaitseminen vaatii näemmä yhä liiankin kivuliasta kopistelua.

Kaikki mikä ei tapa, sattuu ihan saatanasti.

Olemmeko me olosuhteidemme uhreja? Oman kokemukseni mukaan emme. Olivatpa olosuhteemme mitä tahansa, aina voimme osaltamme vaikuttaa joko suoranaisesti niihin tai ainakin vähimmässä määrin siihen, kuinka noihin olosuhteisiin itse suhtaudumme.

Uskokaa pois, tiedän kohdallani sen, miten toivottomalta elämä voi pahimmillaan tuntua. Mutta uskokaa myös se kun sanon, ettei sen todellakaan tarvitse sitä olla. Kyse on lopulta niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin vastuun ottamisesta omassa elämässä.

Vuosia ja taas vuosia minäkin elämässäni pakoilin tuota vastuuta. Mitä erilaisimmin verukkein ja tekosyin. Kun lopulta tielleni tuli niin korkea pystyseinä, ettei sen ylitse enää ollut mahdollista kiivetä, oli pakko suostua pysähtymään tarkastelemaan omaa osuuttani asioissa.

Haastavan tästä kaikesta teki osaltaan myös se, että tietyt itselle haitalliset toiminta- ja ajatusmallit olivat lähtöisin jo ajalta jolloin edes omat vanhempani eivät olleet vielä edes syntyneet.

Mutta koska kyse ei ollut enää isovanhempieni elämästä, vaan omastani, halusin selvittää juurta jaksaen sen, miksi elämäni oli ollut kokoajan jatkuvaa taistelua kaikessa.

Ei siihen tietystikään ollut minulle helpointa, saati nopeinta, toivomaani yhtä yksinkertaista ratkaisua, mutta koska olin vain niin totaalisen kyllästynyt jatkuvaan taisteluun ja siitä johtuvaan alituiseen pahaanolooni, olin halukas kaivautumaan juuri niin syvälle asioissa kuin oli tarpeen löytääkseni pahanoloni alkulähteille.

Matka on toisaalta ollut varsin pitkä, mutta nyt miettien juuri niin mielenkiintoinen ja antoisa, että jo hyvin alkuvaiheessa aloin innostua itse matkasta, enkä niinkään perille pääsystä.

Tänään ymmärrän sen, etten pääsekään perille, mutta tärkein oivallukseni tällä matkalla on ollutkin perille pääsemisen sijaan, ymmärtää se, että tarkoitukseni onkin oppia nauttimaan tästä seikkailusta jota elämäksi kutsutaan.

Jos siis koet voivasi huonosti, ainoa mitä tässä hetkessä asioissa voit tehdä, on päättää luopua oman elämäsi uhrina elämisestä ja alkaa ottaa vastuuta omasta pahoinvoinnistasi. Mitä ikinä se sitten sinun kohdallasi sisältääkään, voin käsi sydämellä vakuuttaa että oppiessasi olemaan kärsivällinen ja armollinen itsellesi, jokainen askel jonka tuolla tiellä otat, tulee olemaan tavalla tai toisella edellistään helpompi.

Esimerkkinä tähän voin kertoa sen, että ihmettelin pitkään omalla kohdallani sitä, miksi koen itseni niin äärettömän huonoksi ihmiseksi. Totaalisen arvottomaksi. Ensisilmäyksellä vaikutti siltä, että vika oli toisissa ihmisissä ja siinä, kuinka he minua kohtelivat. Mutta alkaessani selvittämään tuon arvottomuuteni alkulähdettä, tulin löytäneeksi jo varmasti kolmen sukupolven yli siirtyneen kieroutuman. Kun sota-ajan sukupolvi soti itsenäisyytemme puolesta, keskittyen sodan jälkeen uudelleenrakentamaan tätä nykyistä hyvinvointivaltiota, kyseinen sukupolvi ei ehtinyt keskittyä lähes olleenkaan omien lapsiensa kanssa olemiseen. Sukupolvelta seuraavalle siirtyi sanallisena viestintänä se, että työ on kaikki kaikessa ja se jos mikä määrittelee ihmisen. Sanattomasti ja lähes äänettä annettiin perintönä rakkauden ja välittämisen sijasta totaalinen rakkaudettomuus ja puhumattomuus. Eihän sitä sodan traumoista, saati muustakaan ollut lupa puhua. Kuri oli kasvatuksessa se, mikä ratkaisi ja näinollen lapsista kasvoi työtä kunnioittavia, vanhempiaan pelkääviä aikuisia, jotka kasvattivat omia lapsiaan itse saamansa kasvatuksen opastamana. Itselleni kaksi raskainta perintöä, jota olen kantanut, on ollut juurikin tuon työn jumalointi, puhumattomuus ja sisälläni jäytävä arvottomuuden tunne. Kun sitten väsyin täydellisesti siihen, etten vaikka mitä yritin, kyennyt ansaitsemaan esimerkiksi isäni arvostusta, päätin väärällä tavalla heittää hanskat tiskiin, haistattaen pitkät koko yhteiskunnalle. Tässä saattaa olla yksi syy siihen, miksi nykyisestä sukupolvesta on kasvamassa työtä vieroksuva sukupolvi. Kun mikään ei riitä, on ihan se ja sama vaikka ei tekisi mitään.

Itselleni sekä omaan elämääni, että myös läheisteni elämään eniten positiivisella tavalla vaikuttanut asia onkin juuri ollut se, kun tajusin, ettei ihmisarvo ole sidoksissa siihen mitä ihminen tekee, vaan se mitä ihminen, ilman tekojaankin on. Kun en itse lapsuudessani saanut kokea liiemmälti rakkautta, tai suojaa, olen sitä nyt oman tutkimusmatkani eväinä pyrkinyt antamaan omalle jälkikasvulleni. Samalla luottaen elämään siinä, että omat lapseni kasvavat sen mukaan miten elämä heitä osaltaan ohjailee. Ainoa mitä toivon suhteessa omiin lapsiini, on se, etteivät he missään kohtaa elämässään, sen tarjoillessa haasteita, pelkäisi tulla noista haasteista minulle puhumaan. Sillä asioista puhuminen on kuitenkin osoittautunut sekä omassa että myös muiden elämässä yhdeksi tärkeimmistä asioista.

Olisiko siis sinullakin kenties aika lakata surkuttelemasta omaa elämääsi ja alkaa tuon surkuttelun sijaan ottamaan vastuuta omasta pahastaolostasi. Muussa tapauksessa tuo pahaolo tuppaa vain siirtymään lähellä elävien ihmisten elämään.

Valinta on sinun. Samoin vastuu.

Sisäinen rauha. Asia, jonka saavutettuani kaikki asiat, tapahtumat sekä kohtaamiset saivat merkityksensä.

Miten sitten tuon rauhan tavoittaa? Pysähtymällä.

Ihminen vaan nykyaikana kiirehtää niin kovin vauhdilla elämässään, että lopulta hukkaa sen mitä kipeimmin elämässään on etsimässä.

Toisaalta ainakin omalla kohdallani kaikki säntäily, suorittaminen, pakeneminen sekä varsinkin näistä noussut pakonomainen takertuminen oli tarpeen, jotta lopulta suostuin pysähtymään. Hellittääkseni otteeni kaikesta siitä, minkä kuvittelin minulle tuon rauhan ja onnellisuuden tuovan. Vuosia ja taas vuosia kuvittelin löytäväni rauhan, kunhan saavutan elämässä tarpeeksi. Kun löydän vierelleni ihmisiä, jotka toisivat minulle sen kauan kaipaamani turvan. Löysinkin lopulta näitä turvallisia ihmisiä, mutten siltikään tuota rauhaa, saati onnea. Löysinhän vain ihmisiä, joihin väärällä tavoin ripustautua.

Mitä sitten tuo sisäinen rauha minulle henkilökohtaisesti merkitsee? Sitä sisäistä varmuutta ja luottamusta, jonka varassa sisimmässäni on rauha, olivatpa olosuhteet tai niihin liittyvät tunteet mitä tahansa.

Minun oli vain ensin läpikäytävä kaikki mahdollisuudet itseni ulkopuolelta löytyviin, hetkellisiin hyvänolon tunteisiin, ymmärtääkseni lopulta sen mitä edes olin etsimässä. Jotakin pysyvämpää.

Kun sitten aikanaan totesin, etten löydä sielulleni rauhaa, ellen pysähtyisi kuuntelemaan mitä sillä on sanottavana, suostuin luopumaan pakonomaisesta kiirehtimisestä konkreettisesti pysähtyen itseni äärelle.

Tuosta hetkestä lähtien luonnosta on tullut minulle todella tärkeä osa rauhoittumista. Saatan yhä töiden ja muiden asioiden ohessa sortua turhaan kiirehtämiseen, vain huomatakseni tarvitsevani hetken rauhoittumista. Tuolloin hakeudun hiljaisuuteen, pyrkien pysähtymään kuullakseni missä kohtaa taas olen harhautunut väärille urille.

Aikanaan minun ei tarvinnut edes kiiruhtaa, kun kaikki menneisyydessä käsittelemättä jäänyt aines, aiheutti sisälleni jatkuvan hälyytystilan. Tuon tilan laukaisemiseksi tarvitsin niin vertaistukea, tiivistä terapiaa kuin kaikenlaista muutakin keskusteluapua, purkaakseni sisältäni kaiken ylimääräisen kuorman. Saadakseni lopulta yhteyden sisäiseen todellisuuteeni. Tuon yhteyden avauduttua, pysähtyminen itseni äärelle riittää palauttamaan minut tietoisuuden tilaan. Tilaan jossa kaikki on hyvin, olipa vallitsevat olosuhteet millaiset tahansa. Tätä minulle tänään on sisäinen rauha. Eräänlaista luottamusta siihen, että kaikki on hyvin nyt ja vastaisuudessa.