Tunteet on. Enhän ole tunteeton.

Aina hetkittäin huomaan jotakin liikahtavan sisimmässäni. Niin nytkin. Sen vuoksi taas kerran päätin käyttää yhtä itselleni tärkeintä keinoa asioiden jäsentämisessä, eli kirjoittamista.

Pitkä matka on tässäkin asiassa, kuten kaikessa muussakin elämässäni pitänyt kulkea jotta kirjoittamisesta on jäänyt pois kaikki turha suorittaminen. Kun voi vain hetkeksi asettua aloilleen ja antaa näppiksen laulaa, lopputulos on juuri sitä mitä sen juuri nyt tarvitsee olla, päästäkseni taas asioissa yhden askeleen verran eteenpäin.

Paljon kasvua sekä kasvuun liittyy kipua on tullut vuosien varrella kohdattua. Tuo kohtaaminen juuri on se itselleni tärkein juttu kaikessa. Olipa kyse omasta itsestä, elämästä, toisesta ihmisestä, puhumattakaan omista tunteista mitä näihin edellä mainitsemiini liittyy.

Tässä kohtaa haluan pysähtyä hetkeksi noiden tunteiden äärelle. Olen nimittäin pitkään ajatellut olevani jotenkin erilainen. Jopa eriskummallinen, mitä noihin tunteisiin tulee. Lopulta huomaten kuitenkin ilokseni sen, etten lopulta kuitenkaan taida olla yhtään sen eriskummallisempi kuin kukaan toinenkaan. Jokaisella meistä on tunteet, halusimmepa sitä tahi emme. Se millä tavoin niiden antaa vaikuttaa omaan elämäänsä, lienee yksilöllistä, mutta omalla kohdallani todeten, juurikin nuo tunteet tekevät minusta ihmisen joka tänään olen. Niin hyvässä, kuin pahassakin.

Mutta miksi ihmeessä jokin noin arkinen, yleinen, jokaisesta meistä löytyvä ominaisuus on sitten kuitenkin jotenkin niin vähän esillä oleva asia? Tunteista kun meillä ei juurikaan koskaan puhuta. Tai jos puhutaan, niin pääsääntöisesti vain silloin kun jokin tuntuu hyvälle.

Fakta kuitenkin lienee se, että mitä enemmän uskaltautuisimme puhumaan kaikista tunteistamme suoraan ja avoimesti, sitä paremmin meistä jokainen sekä yksilönä, että me kaikki ihmisinä voisimme.

Totuushan on kuitenkin se, ettei elämässämme ole asiaa, tapahtumaa, saati ihmistä joka meissä jokaisessa ei herättäisi jonkinlaista tunnetta. Silti yhä edelleen pyrimme kaikin keinoin välttämään asiasta puhumista ja pahimmillaan jopa noiden tunteiden tuntemistakin.

Itselleni tämä varsin vaihderikas elämä on tarjoillut loistavan mahdollisuuden tutustua omiin tunteisiinsa. Tänään en ihmettele yhtään sitä, miksi kohdallani vaati vuosia ja taas vuosia sekä loputtoman määrän mitä erilaisimpia pakonomaisia riippuvuuksia, ennenkuin ymmärsin mikä kohdallani oli lopulta se perustavaa laatua oleva ongelma. Omien tunteiden kieltäminen. Luulin nimittäin että olen jotenkin epänormaali jos tunnen, saati näytän omia tunteitani. Sen vuoksi jouduin juoksemaan useita vuosia piinaavaa kujanjuoksua, yrittäessäni mitä erilaisimmin keinoin piilottaa nuo itsessäni, nyt miettien, juuri minut itsekseni määrittelevät tunteet olisivat pysyneet piilossa.

Yksi suurimmista vapauden kokemuksista elämässäni onkin ollut ja yhä on se, kun voin aivan rauhassa ja hyvillä mielin tuntea mitä milloinkin tunnen ja parasta kaikessa näyttää myös nuo tunteeni ulospäin.

Ihan liian paljon tänäkin päivänä ihmiset kärsivät sen vuoksi kun kuvittelevat ettei tunteista puhuminen ole sallittua. Jos joltakulta kysyy, miten menee, yleisin vastaus lienee tänään 'Ihan jees'. Hassua sinällään kaikessa se, et mitä enemmän minä olen uskaltautunut tuon toteamuksen sijaan, avoimesti kertomaan miltä minusta oikeasti tuntuu, sitä helpompi on tätä elämänpolkua tässä hetkessä ollut astella. Olisiko siis kenties aika alkaa opetella kohtaamaan omaa itseään ja omia tunteita. Kaikki hyvä saa alkunsa siitä, kun seuraavan 'Ihan jees'-toteamuksen sijaan kokeilee kertoa yhden aidon tunteen joka sisällä juuri siinä hetkessä on.