Kuolleista kuuluu puhua hyvää. Minulle on jäänyt ikuiseksi arvoitukseksi se, miksi hautajaispuheen päähenkilö ei enää muistutakaan sitä realistista tyyppiä menneestä, vaan tämän ylle on laskeutunut jokin pyhyyden ja täydellisyyden verho. Kusipäisestä kylähullusta tulee ”harvojen ymmärtämä taiteilijasielu” ja vaimonhakkaajankin on vain ”elänyt tunteella”.
Edellisen huomioon ottaen, tuntuukin jotenkin kliseisen tylsälle omistaa tämä kirjoitus edesmenneelle Tommy Tabermanille. Kuitenkaan en voi muuta todeta, kuin että jätkä oli kuningas. Sanon sen nyt, kun en sitä kirjailijan eläessä ehtinyt mainita…Ehkä toteutankin perinteisiimme kuuluvaa kaavaa: hyvää voi puhua vasta sitten, kun henkilö on kuollut, tai ainakin pois huoneesta.
Taberman oli ensimmäinen runoilija, joka kolahti meikäläiseen täysillä. Ennen jäbän rivejä olin kuvitellut kaiken runouden olevan väinämöistä, ja siksi riimittömät rakkaudentunnustukset olivatkin niin ihania. Tabermanista pro-äijää ei kuitenkaan tehnyt itse runot. Hän oli ennen kaikkea mahtava ihminen. Ihminen ihmisyyden ja inhimillisyyden ytimessä.
Kun kyynikot valittivat, ja eduskunnan laskelmointi litisti toiset, Taberman sai meidät uskomaan johonkin parempaan. Harva suomalainen on uskottava puhuessaan rakastelun, toivon ja lapsenmielisyyden puolesta, mutta Tabermanin kohdalla naureskelulle ei ollut sijaa. Ja edes sairauden viime hetkillä kirjailijan kirjoituksista ei näkynyt viha, vaan ennen kaikkea elämän kunnioittaminen.
Taberman opetti, kuinka kuuluu elää. Hänen asenteensa – tabermanismi – elää kirjailijan poismenosta huolimatta tämän runoissa. Toivottavasti me jäljelle jääneet osaamme kuunnella, mitä niillä on sanottavaa.