Kulttuuri

Tämän vuoden Docpoint-festarin valikoima on huima. Oikeastaan ainoa valituksen aihe on se, että ohjelmakartta on ahdettu niin täyteen, että upeita leffoja menee väistämättä sivu suun. Näillä täyttäisi helposti puolentoista viikon festarit, ja joukossa on sellaisia helmiä, että yleisöä luulisi riittävän. Tässä muutama pätkä, jotka tänään starttaavilla festareilla kannattaa ainakin tsekata.

I'm Still Here
Sitä luulisi, että jos on maailmankuulu näyttelijä Joaquin Phoenix, joka saa tehdä valtavan mielenkiintoisia rooleja sellaisissa elokuvissa kuin 8 MM – kahdeksan millimetriä, Gladiaattori, Signs ja Hotelli Ruanda, sitä olisi tyytyväinen. Vaan ei. Phoenix lopettaa näyttelemisen ja rupeaa räppäämään. Se on ammatillinen itsemurha. Lanko Casey Affleck alkaa dokumentoida Phoenixin surkeita keikkoja, törkeitä tempauksia, huumeidenkäyttöä ja vierailuja prostituoitujen luona.

Exit Through the Gift Shop
Innokas mutta vähemmän lahjakas dokumentaristi Thierry Guetta haluaa tehdä dokumentin maailman kuuluisimmasta katutaitelijasta Banksysta. Eihän siitä oikein mitään tule. Mutta osat vaihtuvat, ja pian Banksyn dokumentointi johtaa Guettan katutaiteen maailmaan ja taiteilijaksi. Kaikille, joita kiinnostaa katu- ja nykytaide sekä omituinen ja välillä huvittava liiketoiminta, joka taiteen ympärillä pyörii.

Lemmy
Motörheadin keulakuva Lemmy Kilmister juttelee lempiharrastuksistaan kolikkopeleistä ja sotahistoriasta. Yhtenä hetkenä nähdään, kuinka James Hetfield ylistää idoliaan, seuraavana sitoutumiskammoinen mutta lempeä Lemmy naljailee poikansa kanssa kotonaan. Erinomainen henkilökuva sopii myös niille, joita Motareiden musiikki ei puhuttele.

Family Instinct
Latvian maaseudulla on onneton kylä, jossa onnettomat ihmiset asuvat onnettomissa olosuhteissa. Insestistä syntyneiden lasten isä on vankilassa. Sukulaiset hakkaavat toisiaan kännissä kunnes rahat on ryypätty viimeiseen latiin. Talo hajoaa käsiin ja isoäiti katuu sitä, että ikinä synnytti tämän tuhoon tuomitun perheen. Kaikki on niin huonosti, että se on melkein koomista. Mutta ei ihan.

Inside Job
Miksi Yhdysvaltojen talous nyrjähti? Ohjaaja Charles Ferguson jäljittää syitä talouskriisiin ja dokumentoi ahdistavan tarkasti ne mokat, laittomuudet ja typeryydet, jotka johtivat talouskriisiin ja joiden takia sitä ei saatu hoidettua. Osansa saavat pankit, jotka petaavat liiketoimiaan kokaiinilla ja maksullisilla naisilla, petolliset pankinjohtajat, republikaanipoliitikot 1980-luvulta asti sekä Obaman hallinto, joka ei vaan osaa. Yhdysvaltalaiset ovat karun tilanteen edessä: jos he ovat tyytymättömiä demokraattihallinnon kyvyttömyyteen ratkaista kriisi, he voivat osoittaa tyytymättömyyttään äänestämällä republikaaneja, jotka aiheuttivat kriisin.

Sinkkuelämän säännöt
Bulgarialainen, Suomessa asuva ohjaaja Tonislav Hristov eroaa ja päättää löytää uuden rakkauden. Samaan pyrkivät hänen kolme kaveriaan. Alkaa kummallinen tosimaailman Sinkkuelämää, jossa nelikko käy läpi stylistit, tanssitunnit, käytösohjeet ja kuntoilumuodot. Olisiko ottajia Suomessa, vai täytyykö mielitietty hakea Bulgariasta?

Tankograd
Luulitko, että Tšernobylissä menee huonosti? Venäläiseen Tankogradin kaupunkiin verrattuna se on Eeden. Tankogradissa sijaitsi Neuvostoliiton aikana huippusalainen atomipommitehdas, jonka jäljiltä maaperä on kaksikymmentä kertaa radioaktiivisempaa kuin Tšernobylissä. Ruoho on punaista ja lähes kaikki lapset syntyvät vammautuneina. Kuiskitaan, että kaupunki on täynnä mutantteja. Perimätiedon mukaan vodka neutraloi radioaktiivisuuden vaikutukset, mikä johtaa kymmeniä vuosia jatkuviin ryyppäjäisiin. Outoa kyllä, tästä murheen pesästä ponnistaa kuuluisa Chelyabinskin nykytanssiteatteri.

Kongo-sarja
Yhdentoista elokuvan otos dokumentoi Kongoa siirtomaa-ajalta nykypäivään. Dokkarit ovat mitä suurimmassa määrin pahan mielen elokuvia. Weapon of War näyttää, kuinka julma sota-ase raiskaus on. Ghetto Millionnaires -elokuvassa tutustutaan rutiköyhässä Kinshasassa sinnittelevään dandy-yhteisöön, jossa ulkonäkö on köyhyyden keskelläkin kaikkein tärkeintä. State of Mind -elokuvassa psykoterapeutti yrittää parantaa orvot, pahoinpidellyt, nöyryytetyt ja raiskatut ihmiset. Congo in Four Acts -lyhytelokuvasarjassa tavataan muun muassa kuusivuotias kivilouhostyöläinen ja laskunmaksuvaikeuksien takia sairaalaan teljetyt naiset. Kiinnostavia ovat myös alkukuvina esitettävät Belgian siirtomaavallan aikana kuvatut dokkarit, joissa esitellään Kongoa valkoisen herrakansan näkökulmasta.

Vuonna 1992 japanilaiset alkoivat opiskella englantia aivan uudella tavalla. Siitä on kiittäminen Fuji Televisionin lanseeraamaa kieliohjelmaa nimeltä Eikaiwa Taisō Zuiikin' English, joka yhdistää aivan uudella tavalla kielen oppimisen ja aerobicin. Kun jaksot postattiin Youtubeen, niistä tuli nettihitti ja jälleen uusi todiste japanilaisen pop-kulttuurin kummallisuudesta.

Sarjan lähetysaika oli aamulla kello viisi. Aluksi juontaja esittelee näkemyksiään siitä, miten ihmiset oppivat kieltä. Hänen kuningasajatuksensa on, että eri kulttuurien ihmiset käyttävät päivittäisessä toiminnassaan eri lihaksia. Esimerkiksi japanilaisilla on erittäin vahvat alaselän lihakset, koska nämä kumartelevat niin paljon päivän aikana. Opiskeltaessa uutta kieltä kannattaa samalla treenata lihaksia, jotka ovat tuon kielen puhujilla luonnostaan vahvoja. Näin kieli jää paremmin päähän.

Jaksoja on kaiken kaikkiaan on 24, ja suurin osa löytyy Youtubesta. Jokainen jakso alkaa kuin tavallinen kieliohjelma. Jakson aluksi esitellään päivän lause, joka saattaa olla melko tavallinen (“Is there anyone who speaks Japanese?”) tai hieman kummallinen (“I was robbed by two men” tai “Hasta la vista, baby!”). Kun lause on esitelty ja kerrattu, siirrytään jumppasalille. Siellä kolme jumppa-asuun pukeutunutta tyttöä, Zuiikin Gals, toistaa yksinkertaisia jumppaliikkeitä hokee lausetta uudelleen ja uudelleen hermoja raastavan popin tahtiin. Kieltämättä lause jää soimaan päähän - tsekatkaa vaikkapa klippi episodista I have a bad case of diarrhea.

Miten tällainen ohjelma on päässyt syntymään? Se on osittain aito kieliohjelma, osittain komediasarja ja osittain taideteos. Fuji Television päätti antaa nuorille tekijöille mahdollisuuden näyttää osaamistaan. Se antoi kymmenille lahjakkaille mutta tuntemattomille sisällöntuottajille ja ohjaajille vapaat kädet suunnitella ohjelmia. Ohjelmat tehtiin kengännauhabudjetilla ja lähetettiin myöhään yöllä ja varhain aamulla – siis silloin, kun telkkaria katsotaan kaikkein vähiten. Tulos: läjä erittäin kummallisia mutta hyvin hauskoja ohjelmia, näytön paikka uusille tekijöille ja katsojaluvut nousuun. YLE voisi ottaa oppia.

Mitä Helsingin teattereissa kannattaa katsoa tänä keväänä? Minä katson ainakin nämä.

Q-teatteri
Corto Maltesen seikkailut
Ensi-ilta 17.2.

Kiitos Q-teatteri! Corto Maltesen tuominen lavalle on rohkea, jopa uhkarohkea kulttuuriteko. Faneja on vaikea miellyttää, mutta erinomainen alku on pestata lyhyeksi maltalaiseksi Tommi Korpela. Italialaisen sarjakuvataiteilija Hugo Prattin luoma sankari Corto Maltese on ammattiseikkailija, laivaton merikapteeni, romanttinen murhaaja ja vallankumouksellinen. Ohjaaja Fiikka Forsmanilla on materiaalinaan mestarillista tarinankerrontaa ja hivelevää kuvitusta – toivotaan, että niitä käytetään taiten!

Kansallisteatteri
Pohjantähti 2011
Ensi-ilta 17.2.

Saana Lavaste ja Mika Myllyaho ohjaavat yhdessä suurelle näyttämölle Täällä Pohjantähden alla -trilogian päivitetyn version. Molemmat ohjaajat valitsevat kirjoista viisi aihetta, joihin zoomaavat. Aiheita ovat vaikkapa naiskuva, työ, uskonto ja viha. Suomalaisuutta tietysti ruoditaan jälleen. Mika Myllyaho on Kansallisteatterin johtaja, Saana Lavasteen mahtavuutta voi tällä hetkellä äimistellä vaikkapa Kansallisteatterin Omapohjan näytelmässä Kristuksen morsian. Mukana myös Tuukka Huttunen, joka on esittänyt Aleksi Koskelaa jo kolmessa eri produktiossa (hän ei koskaan saa sanoa mitään ja aina hänet ammutaan lopussa) sekä kahdeksan aitoa hämäläistä maanviljelijää.

Ryhmäteatteri
Eduskunta
Ensi-ilta 1.3.

Loistava Susanna Kuparinen näytti Ylioppilasteatteriin ohjaamassaan Valtuusto-trilogiassa, miten kummallisia, hassuja ja typeriä ihmisiä Helsingin kaupunginvaltuustoon kuuluu. Seuraavaksi osansa saa eduskunta. Poliittisen satiirin materiaalina on käytetty muun muassa täysistuntojen keskustelupöytäkirjoja.

Ryhmikseltä kannattaa tietenkin katsoa myös 10.2. ensi-iltansa saava Rikos ja rangaistus. Raskolnikovista on tehty opinnot keskeyttänyt helsinkiläisnuorukainen ja klassikko on sijoitettu Kallion kaduille.

KOM-teatteri
Vadelmavenepakolainen
Ensi-ilta 30.3.

Pidin Miikka Nousiaisen romaanista valtavan paljon. Niille, jotka viettivät vuoden 2007 koomassa: kyseessä on tarina Mikko Virtasesta, kansalaisuustransvestiitista, joka haluaa olla ruotsalainen. Näytelmän on ohjannut ruotsinkielinen – tietenkin – Arn-Henrik Blomqvist, pääosassa Juho Milonoff.

Savoy-teatteri
The Tiger Lillies Freakshow
9.-13.5.

He onnelliset, jotka näkivät The Tiger Lilliesin edellisen Suomen teatterivierailun kymmenisen vuotta sitten, jaksavat puhua elämyksestään vieläkin. Freakshow juhlistaa kolmikon 20-vuotista taivalta, mutta friikkitrio todisti keikalla Korjaamolla marraskuussa 2009 olevansa yhä erinomaisessa iskussa. Freakshow esittelee sirkusta, nyrjähtänyttä teatteria, mustaa huumoria ja tietenkin trion kauniita, mutta perin juurin vinksahtaneita lauluja. Lavalle ryömivät syrjäytyneet, omituiset ja epämuodostuneet laulamaan ylistystä kaikelle kummalliselle ja epäkelvolle.

Viehättävä nuorten naisten juhla vai karut karjamarkkinat? Tätä pähkäiltiin viime viikolla New Yorkissa, kun Waldorf-Astoria-hotellissa järjestettiin International Debutante Ball, talven seurapiirikauden kohokohta. (Kyllä, täällä tunnetaan käsite winter social season.) Kyseessä ovat maan ja mahdollisesti maailman kuuluisimmat debytanttitanssiaiset.

Debytoinnin perinne juontaa juurensa ilmeisesti 1500-luvun Englannista, jossa naimaikäiset aatelisneidot esiteltiin kuningatar Elizabethin hovissa. Yhdysvalloissa debytanttitanssiaisa alettiin järjestää 1800-luvulla, ja niiden tarkoitus oli tiedottaa kosijoille siitä, että perheiden tyttäret ovat nyt vapaata riistaa. International Debutante Ball on järjestetty vuodesta 1954 lähtien aina parillisina vuosina.
Tilaisuus sai alkunsa neiti Consuelo Vanderbiltin kärsimyksistä. Marlboroughin herttuan tulevan vaimon oli matkustettava Englantiin asti debytoimaan. Matka kesti kaksi viikkoa, ja heti debytanttitanssiaistensa jälkeen neiti Vanderbiltin piti matkustaa Ranskaan toisiin hänen kunniakseen järjestettyihin juhliin. Neiti Vanderbiltin rankasta elämästä syvästi liikuttuneena newyorkilainen seurapiiriperhonen Beatrice Dinsmore Joyce päätti alkaa järjestää debytanttitanssiaisia, jottei hienojen perheiden herkkiä tyttäriä näin kovasti rasitettaisi.

Nykyään kyseessä ei ole niinkään avioliittomarkkinoiden avaus kuin sosiaalinen tapahtuma ja tilaisuus päästä pätemään.
Kutsun saaminen edellyttää sitä, että joku entinen debytantti suosittelee nuorta naista ja tämän perhettä, ja että valintakomitea katsoo hänet sopivaksi. Rahaa täytyy tietysti olla – pöytä iltajuhlassa maksaa 14 000 dollaria – mutta tärkeämpää on status. Täällä debytoi seurapiirien kerma koko maailmasta. Euroopasta (viime aikoina erityisesti Britanniasta, Ranskasta, Kreikasta ja Ruotsista) saapuu aatelisia, Aasiasta (eritoten Intiasta ja Hongkongista) siirtomaavallan aikana asemansa saaneiden sukujen tyttäriä. Yhdysvalloista ovat debytoineet esimerkiksi presidenttien Eisenhower, Nixon ja Johnson lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset. Listalla on rivi ruhtinattaria, herttuattaria ja paronittaria sekä esimerkiksi George Bush vanhemman pojantytär Ashley Walker Bush, The Huffington Post -lehden perustajan Arianna Huffingtonin tytär Christina Huffington, käsilaukkusuunnittelija Carlos Falchin tyttäret Ana Katherine ja Juliet Lee sekä Yhdysvaltain pörssin entisen johtajan ja Virginian senaattorin tyttäret. Kun juontaja Ivan Obolensky kehotti kaikkia niitä, joiden sukulaiset olivat allekirjoittamassa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta, nousemaan ylös, monet pöytäseurueet pomppasivat jaloilleen.

Nuoret neidot ovat pukeutuneet valkoisiin, morsiuspukuja muistuttaviin mekkoihin ja pitkiin valkoisiin käsineisiin. Puoli kahdeksalta alkaa kättely. Kaikki debytantit kättelevät kaikki vieraat, missä hurahtaa helposti puolisentoista tuntia. Yhdeksältä syödään juhlaillallinen, yhdeltätoista alkaa varsinainen esittely.
Debytantit esitellään maittain ja osavaltioittain. Kansallislaulun tai muun tunnusbiisin soidessa tytöt talutetaan lavalle yksi kerrallaan. Debytantilla on kaksi saattajaa. Toinen on siviili, vaikkapa veli tai poikaystävä, toinen sotilas, yleensä paikallinen kadettikoululainen. Juontaja kuuluttaa, kuka on kyseessä (”The Countess Magdalena Maria Hapsburg-Lothringen from Austria, daughter of Archduke and Archduchess Markus Hapsburg-Lothringen”). Esitelty debytantti niiaa.
Illan odotetuin hetki on teksasilaisten nuorten naisten esittely. Teksasissa kaikki on suurempaa, ja niinpä teksasilaisdebytanttien ohjelmistoon kuuluu valtavan syvä niiaus, Texas dip. Tyylipuhtaassa dipissä nainen niiaa niin syvään, että hänen otsansa koskettaa lattiaa. Tai koskettaisi – viime hetkellä pää käännetään sivuttain siten, että maahan osuukin ohimo. Näin huulipuna ei likaa valkoista mekkoa. Samaan aikaan kädet levitetään muodostamaan suora linja niskan ja hartioiden kanssa. Kinkkisin vaihe on nousta niiauksesta jälleen jaloilleen. Teksasilaiset harjoittelevat dippiä jopa kuukausia, ja jokainen onnistunut dippaus kirvoittaa yleisöstä valtavat aplodit.

Suurta iltajuhlaa edeltää läjä pienempiä valmistavia kekkereitä kuten Bachelor's Brunch, äiti-tytär -brunssi, iltatilaisuus hotelli Plazan juhlasalissa sekä yliopiston tiloissa järjestetty verkostoitumistilaisuus.
Osa tuotoista käytetään hyväntekeväisyyteen. Ei tietenkään minkään nälkäisen afrikkalaislapsen ruokkimiseen, vaan paikalle nimeltä Soldiers’, Sailors’, Marines’, Coast Guard and Airmen’s Club. Se on Manhattanilla sijaitseva hotelli, jossa saavat majoittua tietyt armeijassa palvelleet henkilöt perheineen (eivät toki ilmaiseksi).

International Debytante Ball ei suinkaan ole mikään outo jäännös menneisyydestä. Yhdysvalloissa järjestetään satoja debytanttitanssiaisia joka vuosi. Juhlien suosio on kuitenkin hiipumassa. Vielä kymmenen vuotta sitten debytantteja oli kuutisenkymmentä, nyt enää puolet siitä. Vieraita oli vuosituhannen alussa tuhatkunta, nyt kuutisensataa. Muutama eurooppalainen debytantti perheineen tosin jäi pois lumimyrskyn takia peruttujen lentojen takia.
Tilaisuutta 27 vuotta luotsannut rouva Margaret Hedberg, juhlien perustajan tyttärentytär, joka debytoi vuonna 1963, ei usko, että lama olisi vaikuttanut tilaisuuden suosioon.
”14 000 dollaria? Uusi kello maksaa enemmän!”, hän kommentoi lehdessä. Hedbergin arvauksen mukaan perheet haluavat nyt juhlista intiimimmät, eivätkä siksi kutsu paikalle koko sukua kuten aiemmin.

Juhlia kritisoidaan paljon. Tänä vuonna suosituin kysymys oli se, onko moiseen pröystäilyyn syytä laman keskellä. Kysymys haiskahtaa moralismilta. Jokainen debytantti käyttää tuhansia dollareita pukuun (suosituin suunnittelija on muuten hääpuvuistaan tunnettu Vera Wang, debytantti vuodelta 1968), meikkiin ja kampaajaan. Hotelli palkkaa lisää kokkeja vääntämään pieniä lehtikullalla viimeisteltyjä suklaavadelmaleivoksia ja lisää tarjoilijoita jakelemaan niitä.
Jotkut huomauttavat, että ei ole syytä jatkaa aateliston karjamarkkinaperinnettä, jossa nuoria naisia kohdellaan pahimmillaan esineinä, parhaimmillaan objekteina. Mutta ehkä tämäkin valituksen aihe alkaa olla vanhentunut – eivätköhän kaikki debytantit ole juhlissa omasta tahdostaan, ja luultavasti ilman sen suurempaa avioliittopainetta.
Kolmannet toteavat, että kyseessä on juuri sellainen tilaisuus, joka lisää juopaa yhteiskunnan kerroksien välillä. Tällaisissa tanssiaisissa käyvät ammutaan vallankumouksissa ensin. Toisaalta kansa rakastaa seurata eliittinsä elämää – muistelkaa Linnan juhlien katsojalukuja.
Jotenkin debytanttitanssiaiset tuntuvat väärältä ja ällöltä, vaikka en osaa järjellä perustella, miksi. Yritin tarkastella sisintäni ja kuulostella, voisiko kyseessä olla kateus, mutta en usko. (Olen usein kateellinen tutuille ja tuntemattomille, mutta nyt kateutta ei löytynyt.) Jokin tilaisuudessa hiertää ajatustani siitä, millainen on moderni nainen, sekä härnää sisäistä sosialidemokraattiani samalla tavalla kuin edellisen blogauksen sponsorilaatat puistonpenkissä.

Siskoni on niitä ihmisiä, joilla on aina penaalissa kynät teroitettuina ja kalenteri värikoodattu. Itse teen joka vuosi lupauksen, että niin on muuten minullakin ensi vuonna, mutta jo tammikuu osoittaa, ettei tätä tule tapahtumaan tänäkään vuonna. Puoliksi pureskeltu lyijykynä kassin pohjalla, ja silloin tällöin tallessa oleva ilmaiskalenteri ovat todellisuutta minulle. Tänä vuonna en sitten enää jaksanut edes luvata mitään. Vuosi 2011 on aikatauluttomuudelle pyhitetty.

Lupaustani toki siivittää uusi elämäntilanne. Jos en viettelisi äitiys”lomaa”, tuskin olisin päätynyt näin radikaaliin rentouslupaukseen. Kolme kiloa uutta ihmislihaa kuitenkin on opettanut jo muutamassa viikossa, että mikään aikataulu tai suunnitelma ei kuitenkaan toteudu määräajassa, joten turha edes yrittää. Tästäkään huolimatta minun ei tarvitse kuitenkaan tyytyä täydelliseen kieltäymykseen kalenteriostoksilla. Huithapelin kalenterivalinta on Lehti-lehden tekijöiden ”Rakas almanakka vuodeksi 2011 jälkeen Vapahtajamme Kristuksen syntymän”.

Rakkaassa almanakassa on paljon kaikkea vekkulia. Kalenterin ekstrat ovat todellisia lisukkeita, nyt ei puhuta mistään nimilistoista tai valuuttamuuntimista almanakan takana, vaan aivan jostain radikaalista pikkukivasta. Almanakka on mm. lisännyt vuoteemme yhden kuukauden lisää sopivasti siihen heinä- ja elokuun väliin tarjoten ” pidemmän kasvukauden kotimaisille vihanneksille ja epämiellyttävän yllätyksen kaikille mökillä sukulaisten kanssa kärvisteleville”. Lisäksi kalenterista löytyy maailman ensimmäinen manuaalinen gps-navigaattori, sekä taulukko, joka auttaa tunnistamaan kansanedustajat painon ja pituuden mukaan.

Kun yläasteaikainen historianopettajamme totesi, että tiistai on ”kaikista päivistä päivin” kiteytti hän tietämättään Rakkaan almanakan yhden peruselementeistä. Almankan huippukohta löytyykin siitä, ettei tiistaipäivillä ole sotkettu muuten niin mukavia viikkonäkymiä. Kaikki vuoden vittumaiset tiistait on koottu kalenterin loppuun omaksi osiokseen, joten ne eivät pilaa arkisuudellaan muuten niin kivoja viikkoja.

Ja lopuksi tämän viikon navigaattorineuvo: ”Kulje suoraan eteenpäin 500m ja käänny oikealle.” Näillä eväillä uuteen vuoteen, ihmiset!