Kulttuuri

Näytetään blogin kirjoitukset, joissa aiheena on musikaali.

Maailman kallein musikaali  3

Sain mieheltäni parhaan joululahjan, jota nainen voi toivoa: liput Spider-Man: Turn Off the Dark -musikaaliin. Siispä kohti New Yorkia, showtime on jouluiltana. Toivottavasti. Maailman kallein musikaali on nimittäin ollut isoissa ongelmissa.

Kaikesta päätellen tulossa on jotain sellaista, mitä musikaaleissa ei ole milloinkaan nähty. Ohjaaja Julie Taymor muistetaan naisena, joka mullisti musikaalimaailman ohjaamalla vuonna 1997 The Lion Kingin, joka voitti kaikki palkinnot ja jonka upeudesta herkimmät teatterikriitikot eivät ole vieläkään toipuneet. Musiikin säveltävät U2:n Bono ja The Edge. Homman tuottaa muun muassa Rolling Stonesin ja U2:n jättikiertueista vastannut Michael Cohl. Lavastuksen tekee Broadwayn halutuin mies, Kazakstanissa syntynyt arkkitethti/kuvanveistäjä/lavastaja George Tsypin. Näyttelijöiden lentokouluttajiksi on pestattu Cirque du Soleil. Ja niin edelleen. Kyseessä ei tietenkään ole vain musikaali. Taymor ja Bono haluavat, että show’ta kutsutaan termillä comic book rock opera circus. Projektiin on pestattu tasan parhaat tekijät jotka rahalla saa. Ja sitä rahaa sitten kuluukin. Yksin musikaalin pyörittäminen maksaa miljoona dollaria viikossa.

Erityisen paljon rahaa on pantu lentämiseen. Tekijät haluavat, että Hämis ja viholliset lentelevät livenä samalla tavalla kuin leffassa. Mallia on otettu kameroista, joilla kuvataan jalkapallo-otteluita: kamera (tai ihminen) roikkuu neljän vaijerin varassa, ja sitä voi liikutella vapaasti vaaka- ja pystysuunnassa kovilla nopeuksilla. Ihminen, toisin kuin kamera, tekee lisäksi lentonsa aikana temppuja. Lentäminen onkin tämän musikaalin se juttu. Siihen uppoavaa rahasummaa ei ole paljastettu, mutta Taylor lipsautti haastattelussa, että ”30 miljoonalla voisi saada kohtalaisen musikaalin, mutta jos haluamme saada hahmot lentoon, täytyy käyttää 65 miljoonaa”.

65 miljoonaa dollaria maksavaa musikaalia on puuhattu vuodesta 2002. Sen ensi-illan piti olla puolisentoista vuotta sitten, ja uudemman kerran marraskuun alussa, mutta erinäiset takaiskut ovat myöhästyttäneet sitä kerta toisensa jälkeen.
Tapahtunut tähän mennessä:
Vuosi 2005. Shown alkuperäinen tuottaja Tony Adams on mennyt The Edgen kotiin, jotta herrat voisivat allekirjoittaa sopimuksen. Kun Edge on hakemassa kynää, Adams kuolee.
Joulukuu 2009. Show on pahoissa rahavaikeuksissa. Kenellekään ei kerrota.
Tammikuu 2010. Ennakoiden pitäisi lähteä pyörimään. Ei toivoakaan, musikaali ei ole lähellekään valmis.
Helmikuu 2010. Tuottajilta on rahat loppu. Musikaalin teko keskeytetään. Bono lukee uutisen lehdestä. Hän taivuttelee tutun tuottajan jatkamaan, ja tämä saakin kasaan puuttuvat 30 (!) miljoonaa.
Huhtikuu 2010. Kaksi kolmesta pääosan esittäjästä ottaa hatkat. Green Gobliniksi kaavailtu Alan Cumming ja Mary Janen rooliin palkattu Evan Rachel Wood “keskittyvät muihin projekteihin”.
Syyskuu 2010. Alkaa näyttää siltä, ettei marraskuuksi kaavailtu ensi-ilta toteudu. Taylor on perfektionisti, joka kieltäytyy päästämästä kohtausta käsistään puolivalmiina.
Lokakuun alku. Aikataulu saadaan kursittua kokoon ja näytösten pitäisi alkaa rullata ajallaan.
Lokakuun loppu. Kolme näyttelijää loukkaantuu muutaman päivän sisällä lentokohtausten harjoituksissa. Näyttelijöiden ammattiliitto pysäyttää harjoitukset ja vaatii parempaa työturvallisuutta. Harjoituksia päästään lopulta jatkamaan, mutta deadlinet ovat jo paukkuneet.
Marraskuun alku. Esitykset perutaan.
Marraskuun loppu. Kriitikot kutsutaan ennakoihin, mutta tekniikka pettää pahasti. Tuumaustauko.
Joulukuu. Ennakot pyörivät, mutta esityksiä perutaan yhä. Uusi kaavailtu ensi-ilta on tammikuussa.

Saa nähdä, miten käy joulunvieton.


Ei aivan supercalifragilisticexpialidocious  7

Maija Poppanen
Teatteri

Ohjaus: Hans Berndtsson
Käsikirjoitus: P. L Travers, Julia Fellows
Pääosissa: Emmi Kangas ja Tuukka Leppänen

Kuva: Tapio Vanhatalo
Kuva: Tapio Vanhatalo

Tiesittekö, että VHS-kasetin voi katsoa puhki? Tarkastaja katsoi, kahdesti. Elokuva oli Disneyn Maija Poppanen ja nimiroolin tehneestä Julie Andrewsista tuli Tarkastajan ensirakkaus. On epäreilua verrata mitä tahansa nykyistä tai tulevaa kulttuurituotetta tuohon 60-luvun elokuvamusikaaliin. Vertaan silti.

Disneyn musikaaleilla on puolensa. Toisaalta ne saattavat olla muovisia ja sakon uhalla kaikkialla samanlaisia, mutta usein Disney on musikaaleissa jonkinlainen laadun tae. Niin nytkin. Puvut, lavasteet ja laulut on mietitty ihan ulkomailla asti.

Lontoossa lienee enemmän valinnanvaraa näyttelijöiden suhteen kuin Suomessa. Ainakin ensi-illassa tuntui siltä, että Kaupunginteatterin näyttelijöillä eivät hankalissa kohtauksissa aivan taidot riitä. Musikaalin huipennuksessa, nokikolarien tanssikohtauksessa, nähdään taitojen rajoille venymistä, väkinäisiä hymyjä ja askeleetkin taitavat olla vähän sinne päin.

Sitten pääasiallinen valituksen aihe: Emmi Kangas ei ole Julie Andrews. Sitä Tarkastaja ei saattanut unohtaa koko kolmituntisen esityksen aikana. Suomen oloissa Kangas toki on erittäin hyvä valinta ja hänen sopraanonsa soi lähes täsmälleen samalla tavalla kuin Andrewsin ääni. Mutta munaa Kankaassa ei ole. Maija Poppanen on paitsi lempeä, viisas ja hyväsydäminen, myös kipakka, hurja ja melko omahyväinen. Kangas löytää ilmaisuunsa vain kiltteyttä ja toisinaan välinpitämättömyyttä muiden huolille. Erittäin onnistuneet roolit puolestaan tekevät Tuukka Leppänen Perttuna ja Riitta Havukainen hirvittävänä noita-akka-Anttosena.

Mikko Koivusalon suomennos on onnistunut hyvin. Taika elää ainakin kielen tasolla, jos se nyt näyttämöllä joskus pääseekin tipahtamaan (siimassa roikkuvat leijat – ei erityisen taianomaista tai kekseliästä). Supercalifragilisticexpialidocious kylläkin kuulostaa paremmalta kuin suomennos superylipoppelistikexirallinmoista.

Lapset kannattaa ensin viedä nauttimaan Suomen laadukkaimmasta suomenkielisestä musikaalista ja näyttää elokuva vasta sitten. Kannattaa ostaa dvd:ita kaksin kappalein, kai nekin voi katsoa puhki.

Maija Poppanen Helsingin kaupunginteatterissa 25.2.2010 saakka.


Tähtiä ja tötöilyä  16

PlayMe
Teatteri

Ohjaus: Maria Sid
Käsikirjoitus: Hanna Åkerfelt, Niklas Rosström, Johan Storgård
Pääosissa: Geir Rönning, Marco Luponero, Markus Lytts, Emelie Granvik

Kuva: Cata Portin
Kuva: Cata Portin

Mistähän johtuu, että suomalaisiin teattereihin on mahdotonta löytää näyttelijöitä, jotka osaavat sekä laulaa että tanssia? Svenska Teaternilla kun ei tunnu olevan mitään vaikeuksia kaivaa sellaisia 5 prosentin vähemmistöstä.

Svenskanin uusi musikaali PlayMe kertoo kaksi tarinaa: hauskan ja tylsän. Hauskassa tarinassa Sedua muistuttava ravintolamoguli Zettermann järjestää Q-klubillaan Over the Stars -kykykilpailun. Tylsässä tarinassa nörttipoika Alex hengailee virtuaalimaailmassa ja tapaa tylsän laulajatytön. He päättävät olla yhdessä tylsiä.

Svenskan etsi musikaaliin tuoreita naamoja koko (ruotsinkielisen) Suomen kattaneella kykyjenetsintäkilpailulla. Kuningasidea. Lavalla nähdään todella taitavaa tuoretta lihaa. Erikoismaininta kellarissa treenanneelle Inxi Holmlundille, joka pesee ammattitanssijat 12-0. Kannattaa pitää silmällä myös tulevaisuuden tähteä, Daisy Jack -bändin solistia Krista Siegfridsiä.

PlayMe on nuorisomusikaali. Mikään, missä on etuliite ”nuoriso-”, ei ole uskottavaa. Svenskanin papparaati on miettinyt, mitä ne nykynuoret oikein ”diggailevat” ja mikä on niiden mielestä nyt jättecool. No mopiilipeleistähän ne tykkäävät, eikös juu, ja kaikenmoisista aidolsseista kanssa, juu.
Pähkäilyn tuloksena on syntynyt juonikuvio, jossa tanssijat ja laulajat kamppailevat kykykilpailussa paikastaan parrasvaloissa ja väliajalla yleisö äänestää yhtä kolmesta finalistista.
Näin helppoa se on.
Lähetä tekstiviesti käsiohjelmassa ilmoitettuun puhelinnumeroon. Saat vastausviestinä nettisivun. Avaa kännykällä yhteys nettiin, mene sivulle ja lataa sieltä ohjelma. Asenna ohjelma kännykkääsi. Ota uudelleen yhteys nettiin ja käynnistä ohjelma. Etsiydy nettisivulle, jossa ohjelmaa hyödyntäen voit äänestää suosikkiasi.
Siis mitä vittua, pardon my French. Kun koko väliaika on käytetty tähän pelleilyyn (ohjeet ruotsiksi) käy heti toisen puoliajan aluksi ilmi, että äänestys ei vaikuta näytelmän kulkuun mitenkään. Rahat takaisin!

Kuva: Cata Portin
Kuva: Cata Portin

Älkää käsittäkö väärin. Tarkastajan mielestä PlayMe on yksi parhaita Suomessa nähtyjä musikaaleja. Sääli, että lontoot ja newyorkit kiertänyt kohdeyleisö tulee vertaamaan sitä kansainvälisiin musikaaleihin, joille se eittämättä häviää.
Onneksi on Svenska kulturfonden, jonka suosiollisella avustuksella musikaaliin tutustuu koko pakkoruotsia opiskeleva nuori Suomi, ja jonka sponsoroimilla busseilla PlayMe:hin kärrätään yleisöä ympäri maata.
Ja ennen kuin sinä, hyvä lukija, kysyt, onko käsissämme uusi Hype, Tarkastaja ilmoittaa, että siitä Hypestä puhumisen voisi pikku hiljaa lopettaa. Se oli vuonna 1994, haloo?!

Lopuksi Tarkastajan rakkaat terveiset superseksikkäälle Minna Kettuselle. Jos Zettermann joskus antaa kenkää sihteerintehtävistä, tule töihin Tarkastajalle.