Kulttuuri

Lueskelin uutista siitä, kuinka Iran on kieltänyt ulkomaalaisia ruokia esittelevät kokkiohjelmat.
Tästä inspiroituneena listasin iloksenne omituisimmat kokkiohjelmat, joihin olen törmännyt. Toivottavasti iranilaiset löytävät nämä helmet. Kauniita kokkaushetkiä!

The Huntress
Oravavoileipä on oiva välipala! Sitä mieltä ovat ainakin The Huntress -sarjan kokit, punaniskojen marthastewardit Lydia Lohrer ja Heidi Wilson. Aluksi arvelin, että kyseessä on läppä, mutta tarkasteltuani muuta Outodoor Channelin ohjelmatarjontaa, tulin siihen tulokseen, että ohjelma taitaa sittenkin olla aito. Eikä siinä mitään – jos nyt liha syö, eiköhän tämä ole eettisemmästä päästä. Vaikka on tuo nyljetty orava aika vekkuli.

Vegan Black Metal Chef
Huomaa tyylikäs rituaaliveitsi.

Food Party
Hyvin happoinen kokkausohjelma, jossa yhdistellään luovasti nukketeatteria, grafiikkaa, puhuvia lautasia ja korkealla äänellä kimitettyjä näytelmäjaksoja.
Tässä maistiaisena yhden jakson alkuosa. Juontaja Thu Tran lupaa, että kun vieraat näkevät jaksossa valmistetut ruuat, he luulevat, että ”käytät ruokaan enemmän rahaa kuin Arpinaama kokaiiniin”.
.

Cookin' with Coolio
Länsirannikon rap-legenda Coolio kokkaa. Jaksoja voi ihmetellä Coolion omalla Youtube-kanavalla. Hygienia ei ole aina ihan justiinsa ja ohjeet ovat välillä hieman sekavia, mutta kyllä niillä ruokaa syntyy. Pakettiin kuuluvat keittiössä hengailevat, aineksia ojentelevat ja käskystä hytkyvät puolialastomat tyttöset sekä hieman surullinen, yksinäinen punainen party-spotti.

Icefire Kitchen ja I Love 2 Cook Naked
Nakuna kokkaavia naisia ja miehiä löytyy pilvin pimein. Tässä esimerkit Yhdysvalloista ja Hongkongista.

Yhdysvaltalainen sarja I Love 2 Cook Naked lupaa opettaa katsojilleen terveysruokien valmistamista. Nettisivuilla esitellään kahdeksan kaunista naista, joiden kanssa katsoja kokkaa. Rekisteröitymällä pääsee näkemään uuden jakson joka päivä. Valitettavasti naisten kokkaus- ja esiintymiskyvyt ovat vielä hiukan hakusessa, katsokaa vaikkapa tämä video.

Icefire Kitchen -nimisen ohjelman jokainen puolen tunnin jakso alkaa sillä, että honkongilaismalli Flora Cheung käy ostamassa torilta ruoka-ainekset jonkin kiinalaisen ruokalajin valmistamiseen. Sitten hän saapuu studioon, riisuu vaatteensa ja pukee ylleen essun, jota tv-yhtiö kuvailee seuraavasti: tailor-made, fully transparent apron especially made for the program. Ruokalajit ovat simppeleitä – tuottaja Jesse Aun mukaan siksi, että ohjelma on suunnattu miehille. Aun edellinen tuotanto oli suuren suosion saavuttaneet strippari-uutiset. Tässä ohjelman mainosspotti.

Bachelor Cooking 101 With Aria Giovanni
Pornotähti Aria Giovanni esittelee hyvin helppoja reseptejä. Ensimmäisessä osassa hän keittää munan. Toisessa osassa hän paistaa munan. Jännittävintä jaksossa on Arian nauru.

Cooking With Dog
Nainen kokkaa japanilaista ruokaa, koira istuu vieressä ja selostaa mojovalla aksentilla. Taustalla klassisen musiikin kuluneimmat konsertot.

Cooking with Werner
Loppuun huumoripala (koska kaikki edelliset olivat haudanvakavia). Tämä ei varsinaisesti ole kokkiohjelma, vaan näyttelijä Will Maierin tervehdys kaikille Werner Herzogin ystäville. Ohjaaja on kuuluisa siitä, että hän valmisti ja söi kenkänsä yleisön edessä.

Isoja miehiä, jotka pitävät pienistä poneista, kutsutaan nimellä bronies (”bro ponies”).

Tv-sarja My Little Pony: Friendship Is Magic alkoi Yhdysvalloissa vuoden 2010 loppupuolella. Vaaleanpunaista glitteriä, pastellinvärisiä heppoja ja imeliä lauluja sisältävä sarja hurmasi – tv-yhtiön yllätykseksi – pikkutyttöjen ohella myös isot miehet. Nyt pari-kolmikymppisistä miehistä on tullut yksi sarjan säännöllisistä katsojaryhmistä.

Sarjan juoni on lyhykäisyydessään tämä: Equestrian valtakunnan hallitsija Prinsessa lähettää violetin ponin nimeltä Twilight Sparkle yhdessä vauvalohikäärmeen kanssa Ponyvillen kaupunkiin etsimään ystäviä ja opettelemaan Ystävyyden Taikaa. Pian Twilight Sparkle löytääkin possen, johon kuuluvat ponit nimeltä Rainbow Dash (suomalainen nimi Sateenkaari), Rarity (Tuittu), Applejack (Omenainen/Omppu), Fluttershy (Lepatus) ja Pinkie Pie (Marsipaani). Sarjassa seurataan kuusikon seikkailuja ja opitaan asioita ystävyydestä.

Aikuisia ponifaneja on ollut siitä asti, kun lelut tulivat myyntiin vuonna 1983. Tähän asti suurin osa harrastajista on kuitenkin ollut naisia. Nyt sarjaa siis katsovat aikuiset miehet. Kyse vaikuttaisi olevan osittain nostalgiasta, osittain ironiasta, mutta yllättävän suurelta osin ihastuksesta söpöyteen, viattomuuteen, hauskasti rakennettuihin henkilöhahmoihin ja siihen, että pienissä tarinoissa on aina onnellinen loppu. Ponit jos mitkä ovat eskapismia harmaasta ja monimutkaisesta tosielämästä.

Suuri merkitys on myös animaattori Lauren Faustilla, joka voi ottaa kunnian viimeisimmän MLP-sarjan luomisesta. Ensimmäisen kauden suunnitellut Faust tunnetaan muun muassa The Powerpuff Girls -sarjan käsikirjoittajana ja taiteellisena vastavana. Se oli Faustin ensimmäinen pikkutytöille suunnattu sarja, josta innostuivat myös isot miehet.

Miesten fanitus ei rajoitu vain tv-sarjan seuraamiseen. Tv-yhtiö ja erityisesti ponien valmistaja Hasbro ovat onnellisia faneista, jotka ostavat oheistuotteita, luovat itse uutta ponitaidetta, keskustelevat kiihkeästi poneista esimerkiksi omalla Ponychan-foorumillaan ja kirjoittavat kilometreittäin fan fictonia (josta yllättävän suuri osa on ei-eroottista) muun muassa Equestria Daily -sivustolla. Brony-veljen ylläpitämä sivusto saa 180 000 sivulatausta päivässä. Taidesivusto deviantArtille on postattu jo lähes 100 000 My Little Pony -aiheista teosta ja lisää saapuu 500 teoksen päivävauhdilla.
Yksi kuuluisimmista Youtubeen ladatuista fanivideoista on tämä poneja ja Watchmenia yhdistävä Watchponies.

Myös tv-yhtiö HUB on huomannut bronyt. Mainosspotti nimeltä Equestria Girls omistettiin heille. Kyseessä on Katy Perryn California Gurls -kappaletta mukaileva biisi ja video, joka sisältää viestin bronyille.

Brony-veljien haastatteluja voi lukea esimerkiksi Wired-lehden nettisivuilta.

En tiedä yhtään ihmistä, jonka mielestä kesäaika on hyvä idea. Sunnuntaina se kuitenkin on taas edessä.
Kuka tästä sitten hyötyy? Katsotaanpa.

Kun Euroopassa ja Yhdysvalloissa on toisen maailmansodan jälkeen keskusteltu kesäajasta, puolesta ja vastaan ovat lobanneet isot yhtiöt ja teollisuudenalat. Jako on mennyt suunnilleen näin: kaupan, urheilun ja matkailun alat ovat kannattaneet, maatalous vastustanut kesäaikaa.

Kun Briteissä pohdittiin kesäaikaan siirtymistä vuonna 1907, yksi innokkaimmista kannattajista oli Harrods-tavaratalon johtaja. Kesäaika tuli kuitenkin käyttöön vasta vuonna 1916, jolloin Saksa ja sen rinnalla sotivat maat ottivat käyttöön Sommezeitin. Tarkoitus oli hyvä: energiaa ei ollut saatavilla, joten kannatti toimia päivänvalossa niin paljon kuin mahdollista.
Yhdysvalloissa yksi tärkeimmistä kannattajista oli pittsburghilainen teollisuuspamppu Robert Garland, jonka päävastustaja olivat rautatieyhtiöt. Kesäaika otettiin käyttöön 1918. Sodan jälkeen siitä luovuttiin monissa osavaltioissa, mutta esimerkiksi New York piti kiinni kesäajasta, koska pörssin ja valuuttamarkkinoiden kaupankäynti Eurooppaan helpottui.

Tämän jälkeen kesäajasta on väännetty monta kertaa eritoten Yhdysvalloissa, Briteissä ja Australiassa. 1980-luvun puolivälissä kesäaika haluttiin laajentaa koskemaan kaikkia Yhdysvaltojen osavaltioita. Kampanjan pääsponsorit olivat 7-Eleven ja Clorox (suuryritys, joka valmistaa mm. elintarvikkeita).
Molemmat Idahon senaattorit äänestivät vuonna 1987 kesäajan laajentamisen puolesta sillä perusteella, että kesäajan ollessa voimassa pikaruokayhtiöt myyvät enemmän ranskalaisia perunoita, ja perunat tulevat pääosin Idahosta.
Kesäaikaa haluttiin laajentaa uudelleen vuonna 2007, jolloin päälobbareina olivat Yhdysvaltain urheiluvälineiden valmistajien liitto ja kansallinen vähittäiskauppojen liitto. Laajennus tapahtui. Briteissä urheilu- ja vapaa-ajan toimialat yrittävät lobata sen puolesta, että maa siirtyisi käyttämään kesäaikaa ympäri vuoden.

Ylimääräinen tunti aurinkoa saa ihmiset shoppailemaan ja urheilemaan enemmän. Esimerkiksi vuonna 1984 tehdyn tutkimuksen mukaan kesäaika tuotti 7-Eleven -kaupoille 30 miljoonan dollarin lisätuoton ja kasvatti golf-teollisuuden (kentät, välinevalmistajat jne.) tuloja 200 miljoonasta 300 miljoonaan. Vuoden 1999 tutkimus arvioi, että vapaa-ajanyritykset EU:n alueella kasvattivat tulostaan kesäajan ansiosta noin kolme prosenttia.

Maatalous vastustaa kesäaikaa muun muassa siksi, että vaikka ihmiset kääntäisivät kellojaan, lehmät eivät sitä ymmärrä, vaan jatkavat elelyään normaaliajassa. (Lisäksi annoin kertoa itselleni, että satoa kannattaa korjata silloin, kun kaste on haihtunut – tämä merkitsee sitä, että kun ihmiset tulevat töihin tuntia aikaisemmin, he saattavat joutua odottelemaan tunnin, ennen kuin kaste on haihtunut ja työt voi aloittaa. En kuitenkaan tiedä maataloudesta tarpeeksi arvioidakseni, onko tässä järkeä.)

Lisäksi kesäaika haittaa muun muassa teatterien ja tv-yhtiöiden toimintaa. Yksinkertaistetusti: kun ulkona on aurinkoista vielä silloin, kun prime time -ohjelmat alkavat, ihmiset eivät istu sisällä katsomassa telkkaria. Vuonna 2007 Yhdysvaltain suuret televisioyhtiöt laskivat, että ne menettivät 16 prosenttia prime time -ohjelmien katsojista kellojen kääntämistä seuraavalla viikolla. Esimerkiksi American Idol sai 10 prosenttia vähemmän katsojia.

Lisäksi on tehty hyvin hataria laskelmia siitä, paljonko rahaa menetetään siinä, että ihmiset myöhästyvät töistä, kelloja pitää siirtää, tietokoneet jumittuvat ja niin edelleen. Vuonna 2007 tehty tutkimus arvioi, että Yhdysvalloissa kellojen siirto maksaa jotain 500 miljoonana ja miljardin dollarin väliltä vuodessa.

Suomessa siirryttiin kesäaikaan vuonna 1981 siitä painavasta syystä, ”koska kaikki muutkin”. Sitä ei pidä väheksyä – on kätevää, että kaikki EU-maat ovat samassa ajassa. Kuitenkin esimerkiksi Islanti pärjäilee, vaikka siellä ei siirretä kelloja.
Se, säästääkö kesäaika todella sähköä, on kiistelty asia. Suurin osa puoltavista tutkimuksista on tehty ennen 1980-lukua. Uudet tutkimukset vaikuttaisivat kallistuvan ein puolelle. Ja vaikka säästäisikin, Suomessa ja muissa pohjoisissa maissa kesäajasta ei ole mitään iloa kesäisin, keväällä ja syksyllä hiukan.
Kuka poliitikko lupaisi näin vaalien alla ehdottaa kesäajasta luopumista? Täällä olisi tarjolla ääni.

Lopuksi sarja vanhoja yhdysvaltalaisia mainoksia, joita näytettiin drive-in-leffojen alussa ja tauoilla. Mukana mainos, jossa kehotetaan vastustamaan kesäaikaa. Tarkkaa vuotta ei ilmoiteta, mutta mainokset on tehty viimeistään vuonna 1967, jolloin Yhdysvallat siirtyi jälleen melkein kokonaisuudessaan käyttämään kesäaikaa. Mainosten vaikuttavuustutkimus oli silloin vielä lapsenkengissä, mutta en ihmettele lainkaan, miksi kansalaiset eivät tämän dramaattiseksi tarkoitetun mutta apaattiseksi jäävän mainoksen innoittamina rynnänneet sankoin joukoin kirjelmöimään senaattorille.
(Kesäaikamainos on kohdassa 1:58-2:45)

Voi Tura. Maailma ei koskaan unohda elokuviasi, tai ainakaan rintojasi.

Pulp-tähti ja seksisymboli Tura Satana kuoli viikonloppuna. Sitä ennen hän eli elämän, joka olisi liian uskomaton pulp-leffan käsikirjoitukseksi.

Tura Luna Pascual Yamaguchi syntyi vuonna 1938 Hokkaidolla. Hänen isänsä oli japanilainen mykkäfilminäyttelijä ja äitinsä skottilais-irlantilais-cheyenne-intiaani sirkustaiteilija. Lapsuudessa hän joutui perheineen keskitysleirille, jonne yhdysvaltalaiset Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen kärräsivät japanilaista syntyperää olevia kansalaisiaan.

Päästyään leiriltä perhe asettui Chicagoon. Tura oli koulunsa priimus, mutta sai jatkuvasti turpiinsa ulkonäkönsä takia. Viisi naapuruston poikaa raiskasi Turan, kun tämä oli yhdeksän. Pojat joutuivat syytteeseen, mutta heitä ei tuomittu oikeudessa – Turan mukaan tuomari oli lahjottu.

Sitten alkaa osuus, jonka Quentin Tarantino myöhemmin lainasi elokuvaansa Kill Bill. Tura opetteli karatea ja aikidoa, koska halusi kostaa raiskaajilleen. Oman kertomuksensa mukaan hän jäljitti raiskaajapojat yksi kerrallaan seuraavan 15 vuoden kuluessa. Tura mukiloi kaikki henkihieveriin ja vasta juuri kun nämä olivat menettämässä tajuntansa, Tura kertoi kuka oli ja miksi oli tullut kostamaan.

Tura lähetettiin 13-vuotiaana erityiskouluun häiriökäyttäytymisen takia. Siellä hän perusti italialaisten, juutalaisten ja puolalaisten tyttöjen kanssa tyttöjengin nimeltä Angels, joka alkoi terrorisoida naapurustoa. 13-vuotias Tura naitettiin 17-vuotiaalle sulhaselle, koska avioliiton ajateltiin rauhoittavan hänet. Avioliitto epäonnistui surkeasti, Tura häädettiin kotoa ja pakotettiin asumaan enonsa kanssa. Eno tykkäsi nuorista tytöistä ja Tura otti hatkat.

Historiankirjoitus ei ole yksimielinen siitä, saapuiko Tura Los Angelesiin 13- vai 15-vuotiaana. Väärät paperit hänellä kuitenkin oli, ja niillä hän pestautui ensin blues-laulajaksi, ja kun se ei onnistunut, alastonmalliksi. Hieman myöhemmin hän palasi Chicagoon perheensä luo ja ryhtyi burleskitanssijaksi. Club Rendevouzissa Illinoisissa hänet tunnettiin Galateana, elävänä patsaana. Pian Tura vaihtoi burleskin paremmin palkattuun strippaamiseen. 19-vuotiaana Tura tuli raskaaksi, mutta jatkoi tanssimista vielä kahdeksan kuukautta. Raskaana oleva strippari oli hitti ja Tura ansaitsi yli 6000 silloista dollaria kuussa.
Hiukan myöhemmin Elvis Presley hurmaantui Turasta ja pariskunta alkoi seurustella. Elvis kosi. Tura kieltäytyi, mutta piti sormuksen.

Tura esiintyi ensin tv-sarjoissa ja myöhemmin leffoissa. Hänen ensimmäinen muistettava roolinsa on ranskalaisprostituoitu elokuvassa Irma La Douce. Tura breikkasi vuonna 1965 elokuvassa Faster, Pussycat! Kill! Kill!, joka on Kill Bill -elokuvien esiäiti. Tura esittää elokuvassa Varlaa, gogo-tanssijoiden pomoa, joka määrää tanssijaryhmänsä kidnappaamaan pariskunnan. Mies murhataan, nainen pakotetaan mukaan tanssiryhmään ja sen verisiin seikkailuihin. Tura muistetaan myös roolistaan kulttiohjaaja Ted V. Mikelsin elokuvassa The Astro-Zombies.

Elokuvauran jälkeen Tura palasi kouluun ja opiskeli sairaanhoitajaksi. Eräänä yönä potilaaksi tuotiin narkkari, jonka lääkäri ilmiantoi poliisille. Narkkari (joka eräiden lähteiden mukaan oli myös Turan rakastaja) palasi kostamaan, mutta kun ei löytänyt lääkäriä, ampui sen sijaan Turaa. Toivuttuaan Tura jäi kortittoman rattijuopon alle ja joutui kahdeksi vuodeksi sairaalaan. Hänet tuomittiin pyörätuoliin loppuiäkseen, mutta kolmen vuoden kuluttua hän harjoitteli jälleen karatea. Tura meni naimisiin poliisin kanssa ja myöhempinä vuosinaan työskenteli hammaslääkäriaseman sihteerinä.

Nyt Tura on siis kuollut, mutta ei poissa. Hän ja hänen uskomattomat rintansa inspiroivat muitakin kuin Quentin Tarantinoa. Tura oli myös Xenan tekijöiden idoli ja yhdysvalloissa tuotetun japanipornon suuri innoittaja.
Metallibändi Manhole nimesi itsensä uudelleen Tura Satanaksi ja kuuluisa argentiinalaisbändi Babasonicos omisti hänelle kappaleen Viva Satana!
Sitä kuunnellessa on hyvä pitää pieni hiljainen hetki. Tai ehkä kolme, sillä rinnat ansaitsevat omansa.

Vuonna 1992 japanilaiset alkoivat opiskella englantia aivan uudella tavalla. Siitä on kiittäminen Fuji Televisionin lanseeraamaa kieliohjelmaa nimeltä Eikaiwa Taisō Zuiikin' English, joka yhdistää aivan uudella tavalla kielen oppimisen ja aerobicin. Kun jaksot postattiin Youtubeen, niistä tuli nettihitti ja jälleen uusi todiste japanilaisen pop-kulttuurin kummallisuudesta.

Sarjan lähetysaika oli aamulla kello viisi. Aluksi juontaja esittelee näkemyksiään siitä, miten ihmiset oppivat kieltä. Hänen kuningasajatuksensa on, että eri kulttuurien ihmiset käyttävät päivittäisessä toiminnassaan eri lihaksia. Esimerkiksi japanilaisilla on erittäin vahvat alaselän lihakset, koska nämä kumartelevat niin paljon päivän aikana. Opiskeltaessa uutta kieltä kannattaa samalla treenata lihaksia, jotka ovat tuon kielen puhujilla luonnostaan vahvoja. Näin kieli jää paremmin päähän.

Jaksoja on kaiken kaikkiaan on 24, ja suurin osa löytyy Youtubesta. Jokainen jakso alkaa kuin tavallinen kieliohjelma. Jakson aluksi esitellään päivän lause, joka saattaa olla melko tavallinen (“Is there anyone who speaks Japanese?”) tai hieman kummallinen (“I was robbed by two men” tai “Hasta la vista, baby!”). Kun lause on esitelty ja kerrattu, siirrytään jumppasalille. Siellä kolme jumppa-asuun pukeutunutta tyttöä, Zuiikin Gals, toistaa yksinkertaisia jumppaliikkeitä hokee lausetta uudelleen ja uudelleen hermoja raastavan popin tahtiin. Kieltämättä lause jää soimaan päähän - tsekatkaa vaikkapa klippi episodista I have a bad case of diarrhea.

Miten tällainen ohjelma on päässyt syntymään? Se on osittain aito kieliohjelma, osittain komediasarja ja osittain taideteos. Fuji Television päätti antaa nuorille tekijöille mahdollisuuden näyttää osaamistaan. Se antoi kymmenille lahjakkaille mutta tuntemattomille sisällöntuottajille ja ohjaajille vapaat kädet suunnitella ohjelmia. Ohjelmat tehtiin kengännauhabudjetilla ja lähetettiin myöhään yöllä ja varhain aamulla – siis silloin, kun telkkaria katsotaan kaikkein vähiten. Tulos: läjä erittäin kummallisia mutta hyvin hauskoja ohjelmia, näytön paikka uusille tekijöille ja katsojaluvut nousuun. YLE voisi ottaa oppia.

Disney on vaikeuksissa. Niin kauan kuin yhtiö luotti piirrettyihin prinsessoihin, se saattoi olla varma, että nämä pysyvät ikuisesti kauniina, siveinä, hyveellisinä ja kaikin puolin yhtiön kannustamiin 50-lukulaisiin arvoihin sopivina. Arielin tuhmat videot eivät vuoda nettiin, Jasmine ei vedä kokaa nokkaan eivätkä Tuhkimon tissit suurene kolmella desillä yhdessä yössä.
Ongelmat alkoivat, kun Disney ja muut lastenkanavat siirtyivät piirretyistä prinsessoista oikeisiin ihmisiin. Valitettavasti huiman suosituissa teinileffoissa esiintyvät tyttöset eivät pysy ikuisesti Disneyn imagoon sopivina hyviksinä. Erityisesti Yhdysvalloissa suositut, oikeiden ihmisten näyttelemät Disneyn teinisarjat alkavat menettää suosiotaan tähtien töppäilyjen takia. Vanhemmilla ja Disneyllä alkaa olla yhä vaikeampaa selittää pikkutytöille (ja kouralliselle pikkupoikia), miksi telkkaritähti ei olekaan enää sopiva ihailun kohde.

Uusin käänne Disney-prinsessojen rappiossa on Demi Lovaton tapaus. 18-vuotias teksasilainen laulaja, näyttelijä ja lauluntekijä keskeytti viime viikolla Etelä-Amerikan kiertueensa ja kirjautui sisään hoitolaitokseen, tiettävästi saamaan apua anoreksiaan ja muihin syömishäiriöihin sekä itsensä viiltelyyn. Lovato on näytellyt muun muassa Disneyn Tavataan välkkärillä -sarjassa sekä Camp Rock -elokuvassa yhdessä Jonas Brothers -yhtyeen kanssa.

Tätä ennen vanhemmat ovat joutuneet selittämään pikkuisilleen, miksi ala-asteikäisen ei sovi googlata High School Musical -tähteä Vanessa Hudgensia. (Teille, jotka ette ole HSM-faneja, tiedoksi: Vanessalta on useampaan otteeseen lipsahtanut nettiin alastonkuvia. Osa niistä on, ainakin Vanessan itsensä mukaan, otettu, kun tämä oli vielä alaikäinen.) Hannah Montana -tähti Miley Cyrus on 15-vuotiaasta alkaen nähty useampaan otteeseen poseeraamassa vähissä vaatteissa (jälleen nettiin ”lipsahtaneita” kuvia sekä yksi ilmeisesti sähköpostia hakkeroimalla julki tullut kuvasarja) sekä tanssimassa 16-vuotiaana sylitanssia 50-vuotiaan tuottajansa etumusta vasten.

Nickelodeon-kanavan Zoey 101 -sarjan tähti Jamie Lynn ”Britneyn sisko” Spearsin fanien vanhemmat puolestaan saivat käydä kersojensa kanssa pitkiä keskusteluja aiheesta “voiko lapsi saada lapsen” sen jälkeen kun Spears pyöräytti omansa 17-vuotiaana (ja on toki jo eronnut isästä). Eikä Mickey Mouse Clubhousesta ponnistaneella isosiskollakaan yksityiselämässä mene kovinkaan hyvin.

Pitääkö teinitähtiä paheksua? Ei. Kerrankos poikaystävälle tarkoitetut alastonkuvat nyt nettiin luiskahtavat keneltä tahansa teiniltä. Kurja juttu se on, jos sattuu olemaan koko maailman seuraama pikkutyttöidoli. Jos Disney ei pysty elämään sen kanssa, että näyttelijät kasvavat aikuisiksi ja tekevät typeryyksiä kuten kaikki teinit, on sen syytä palata piirrettyihin tytsyihin. Eikä Disney voi kokonaan väistää vastuutaan siitä, että osasta nuoria näyttelijöitä tulee tavisteiniä sekopäisempiä. Disney on haalinut nämä naiset parhaimmillaan vain 8-vuotiaina miljoonien tv-katsojien ja julkisuuden luupin alle sekä kiinni isoihin rahoihin. Jos elää epätavallisen lapsuuden, elää todennäköisesti myös epätavallisen nuoruuden.

Ja kyllä nämä sekoilevat teinitähdet kuitenkin ovat lähempänä todellisia ihmisiä kuin ne piirretyt.
Tsekatkaa vaikka tämä.

Ja loppuun vielä maistiainen siitä, millainen Mean Girls -leffa olisi, jos pääosassa olisivat Disney-prinsessat.

Dollhouse
Tv

Zombiprostituutiota? Tyhjäpää-actionia? Vai sittenkin syvällistä pohdintaa sielun, minuuden ja ihmisyyden olemuksesta? Buffy, vampyyrintappaja -sarjan isän Joss Whedonin uuden scifi-draaman lähtötilanne antaisi odottaa kaikkia noita.

Idis on tämä: Dollhouse on yritys, joka tarjoaa ihmisenvuokrauspalvelua megarikkaille. Tarvitsipa asiakas sitten täydellistä rakastajatarta, ammattitappajaa, superhakkeria tai vaikka laulutaitoista origamitaiteilijaa, hän voi ottaa yhteyttä Dollhouseen. Homma toimii siten, että Dollhousella on reservi ihmisiä, ”aktiiveja”, joiden muistot ja persoonallisuus on pyyhitty pois. Kun aktiivi lähetetään tehtävälle, hänen päähänsä ohjelmoidaan uusi persoonallisuus aina tehtävän vaatimusten mukaan. Kaikki on tietenkin salaista. Pääosassa nähdään Buffyssa Faithia näytellyt Eliza Dushku.

Subilla on nähty jaksoista kaksi. Ne ovat huonoja. Kutosjaksosta alkaen paranee. Juttelin sarjan teossa mukana olleen suomalaisen kanssa, ja hän kertoi, että Whedon olisi halunnut aloittaa sillä jaksolla, joka nähdään nyt numerona kuusi. Tuotantoyhtiö kuitenkin epäili, ettei jenkkikatsoja ymmärtäisi sarjan idistä, ja niinpä alkuun tehtiin muutama selittävä (ja huono) jakso.

(Jos suomalaisten panostus sarjaan kiinnostaa enemmän, tsekkaa suomalais-ruotsalaisen firman Company P:n saitti. Firma toteutti sarjan lanseerauksen aikana interaktiivisen kampanjan, jossa katsojat pelastivat nukkekokelasta.)

Telkkarisarjojen idea on se, että katsoja voi seurata hahmojen elämää ja kehitystä. Dollhousen nuket ohjelmoidaan joka jaksossa uudelleen eikä tunnesidettä synny. Seuraamme yhden jakson ajan panttivankineuvottelijan elämää, yhden jakson verran unelmatyttöystävää, yhden jakson ajan henkivartijaa. Omaa persoonaa ei Dushkun esittämällä Echolla ainakaan aluksi ole. Surullista on se, että söpö Dushku selviää Echon roolista kunnialla vain silloin, kun tämä on tyhjä kuori. Karisma ja näyttelijäntaidot eivät kanna, kun joka jaksoa varten pitäisi omaksua uusi, kiinnostava ja kokonainen hahmo. Niinpä katsojan huomio kiinnittyy niihin hahmoihin, joiden persoona ei vaihdu koko ajan – Dollhousen pahisjohtajaan Adelle DeWittiin (Olivia Williams), Echon apuriin ja vartijaan Boyd Langtoniin (Harry Lennix), nukkeohjelmoijanero Topher Binkiin (Fran Kranz) ja agentti Paul Ballardiin (Tahmoh Penikett), joka on saanut vainun Dollhousesta.

Onko Dollhouse hyvä sarja? Ei, valitettavasti. Isoja kysymyksiä yritetään nostaa, mutta näköjään hömppää on mahdollista tehdä myös aiheista kuten lapsenraiskaus ja -murha. Sarjan suosiota eivät siivittäneet edes nämä Elizan mainoskampanjaan tekemät alastonkuvat, vaan homma loppui Yhdysvalloissa toiseen kauteen. Suomessa sitä voi seurata Subilta keskiviikkoisin klo 22.

True Blood
Tv

Sisältää spoilereita.

Viattomalla neitsytblondilla Sookie Stackhousella on ongelma.
”Siis voi hitsi, mun salskea, yliluonnollinen muodonmuuttajapomoni on ollut rakastunut muhun jo tosi kauan, mutta mullahan on jo superkomea vampyyripoikaystävä, ja nyt toi järjettömän seksikäs viikinkivampyyrikin on musta kiinnostunut, siis mä en kestä.”

Vampyyrisarja True Blood alkoi kakkosella maanantaina. Mullan alla -sarjan Alan Ballin luoma, Charlaine Harrisin The Southern Vampire Mysteries -kirjoihin perustuva True Blood on Jenkeissä silmittömän suosittu. Sen kakkoskauden päätösjakso keräsi viisi miljoonaa katsojaa, valtaosa naisia. Eikä ihme.

Harrisin romaanit ovat harlekiinikirjoja yliluonnollisin maustein. Harlekiinikirjat ovat niitä harvoja naisille suunnattuja massamediatuotteita, joissa käsitellään seksiä riittävän ronskisti. Muu seksin kuvaus vaikkapa pornossa, tv-sarjoissa ja lehtien kansissa on lähes poikkeuksetta miehille suunnattua tai miehisestä näkökulmasta kuvattua. Kun harlekiiniromaanista sitten tehdään tv-sarja, saavat heteronaiset kerrankin jotain samaistuttavaa (ja kuolattavaa). Kaukana on se aika, kun vampyyrit olivat Nosferatujen kaltaisia hirviöitä. Tämän päivän pyyrit näyttävät Alexander Skarsgårdilta.

Seksi on sarjan syvimmässä keskiössä. Sarjan alussa seurataan kahta erilaista seksinharrastajatyyppiä. Sookie, johon naiskatsojan on tarkoitus samaistua, on odottanut sitä oikeaa. Kun vampyyri-Bill, kokenut herrasmiesrakastaja, sitten saapuu, on seksin aika. Perusotteeltaan Billin ja Sookien romanssi on harlekiinikamaa, paitsi että vampyyri rynkyttää tyttöä totutumpaa raisummin. Pari näyttää todella nauttivan meiningeistä, eikä ollut yllätys, että Sookien esittäjä Anna Paquin ja Billin näyttelijä Stephen Moyer alkoivat seurustella jo kuvausten alussa.

Toinen seksinharrastajatyyppi edustuu Sookien viriilissä veljessä Jasonissa, jota alkaa kanittaa heti kun mailin päähän ilmestyvät mikroshortsit. Jasonin edesottamukset koostuvat ykköskauden alkupuolella sikspäkin yksityiskohtaisesta esittelyrupeamasta ja no, naimisesta. On piristävää, että kun meiningit käyvät seksipitoisiksi, kamera ei käänny kuvaamaan makkarin liehuvia verhoja, vaan siirtyy mahdollisimman anteliaaseen kuvakulmaan. Sarja ei hukkaa yhtään hetkeä kuvata naimista. Kovimmat orkut saadaan tietenkin verileikeistä. Kun Bill haukkaa Sookieta, herrasmies vaihtuu hirviöksi, eläimellisyys saa vallan ja tuo suhteeseen vaaran elementin.

Luin Harrisin romaaneista kolme ensimmäistä. Ne olivat selvästi huonompia kuin True Blood, jonka ykköskausi parempi kuin kakkonen. Kakkoskaudelle piti tehdä jotain vielä rohkeampaa, vielä alastomampaa, vielä villimpää. Melkein joka jaksossa nähdään koko kylän kattavat ryhmäorgiat, mikä on lopulta yllättävän puisevaa. Aluksi on tietenkin aika hauskaa, kun kylällinen punaniskoja sekstaa transsissa.

Punaniskat tekevät sarjasta, no, verevän. Syvän etelän Bon Tempsin kaupunki punaniskoineen, rasisteineen ja uskonnollisine fanaatikkoineen on paljon kiinnostavampi kuin tv-sarjojen ainainen New York.

Rasismikorttia vilautellaankin ahkerasti. Vampyyri on uusi neekeri, jota vihataan, tuijotetaan, äimistellään, halveksitaan ja jota kohtaan on läjittäin ennakkoluuloja. Tässä sarja kuitenkin kompastuu. Sen tarkoitus on osoittaa, kuinka kamalaa ja vaikeaa rasismin kohteilla on. Katsojan on tarkoitus inhota ja vihata vampyyrivastaista Fellowship of the Sun -uskonlahkoa ja tuomita syrjintä. Jenkeissä (tyhmät) tv-kriitikot ovat ylistäneet sarjan rasisminvastaisuutta.

Mietitäänpäs. Sarjan vampyyrit ovat verenhimoisia tappajia, joista pieni osa on moraalisesti riittävän yleviä pitämään himonsa kurissa. Moni ei edes yritä, ja nekin, jotka yrittävät, sortuvat väkivaltaan, tappamiseen ja raiskaukseen melko pienestä yllytyksestä. Vampyyri tappaa, koska verenhimo on vampyyrien kulttuurinen, jopa geneettinen piirre. Hemmetti, näiden tyyppien kanssa on syytäkin olla varovainen. Ennakkoluulot ovat totta. Tämä ei edistä suvaitsevaisuutta pätkääkään, vaan lähettää kummallisen ristiriitaista viestiä. Mutta hei, unohdetaan se ja keskitytään siihen, että vampyyrit ovat valkoista miestä parempia sängyssä.