Kulttuuri

Los Angelesissa arvokkain taide ei asu museossa. Beverly Hillsin ökytalojen seinillä roikkuu miljoonien arvoisia teoksia. Tämän tietävät myös taidevarkaat, joiden mukaan maalaukset, veistokset ja valokuvat lähtevät tämän tästä. Väärennöksiä tulee myyntiin joka viikko, sillä alueella pyörii enemmän rahaa kuin asiantuntemusta. Keräilijät myös ryöstävät itseltään: kun rahat käyvät vähiin, taulu ”ryöstetään” ja vakuutusyhtiö maksaa. Niinpä LAPD:lla oma taidevarkausyksikkönsä.

Tällä hetkellä LAPD tutkii isoa Andy Warholl -varkautta, jossa Angelo Drivella läntisessä Los Angelesissa sijaitsevasta kodista lähti ryöstäjien mukaan 11 Warhollin maalaamaa potrettia.
Arvokkaimmat varastetut taulut ovat Picassoja ja Chagalleja.

Salvador Dali kelpaa varkaille sekä maalauksina että veistoksina.

Valokuvissa johtaa Bruno Bernard, jonka Marilyn Monroesta ottamia valokuvia on ryöstetty monesta eri paikasta. Vähän aikaa sitten söpöjä pikku olentoja arvostava varas vei Takashi Murakamin veistoksen Mr. Cloud

LAPD palvelee uteliasta yleisöä kirjoittamalla jännimmät tapauksensa kaunokirjalliseen muotoon. Hurjat etsivätarinat ovat kuin Sir Arthur Conan Doylen kynästä.
Sivuilla voi myös ihmetellä etsityimpien taidevarkaiden kuvia. Richard Eszterhazy nyt näyttääkin epäilyttävältä, mutta kuka olisi uskonut puhelintyttö Corinna Kowalskyn ryöstävän asiakkaansa taideaarteet ja pakenevan?

Taidevarkauksiksi luokitellaan myös kateissa oleva natsi-käsinauha, arvokas sarjakuvalehti,
jättimäinen viktoriaaninen portti (tarina ei kerro, miten se on ryöstetty), 500 kiloa painava marmorinen aurinkokello sekä alligaattorin kallo. Ja kun Hollywoodissa ollaan, kateissa on tietenkin liuta Oscar-patsaita. LAPD etsii myös läjää ryöstettyjä elokuvaproppeja. Lähiaikoina on varastettu ainakin Ghostbusters-elokuvan psykokineettinen energiamittari, mekko elokuvasta Forrest Gump ja alienien elokuvassa Predator II käyttämät keihäs ja naamio.

Muutin Helsinkiin vappuna 2005. Tarkoitus oli tulla vain 3 kuukaudeksi kesätöihin. Bilettää hitusen, paiskia töitä vähän enemmän ja palata syyskuussa kesätyörahat kourassa takaisin böndelle. Kesä meni, maksa meni, rahat meni...ja mikä parasta, olen edelleen tuolla samaisella kesätyömatkalla.

Helsinki, se suuri Hesa, oli aluksi aikamoinen kokemus maalaiselle. Muutamassa viikossa oppi monta perusasiaa. Kuten esimerkiksi sen, ettei liukuportaissa saa jököttää keskellä kulkuväylää. Ja että ratikassa sama nappi toimii sekä stop-merkkinä, että ovenaukaisijana. Tuli myös huomattua, ettei linkki olekaan yleinen synonyymi bussille, ja että tästä kulkuneuvosta poistuessa ei passaa huudella kiitoksia kuskille. Eniten kuitenkin yllätti se, että hesalaisten ylimielisten puhetavan takaa paljastuikin suhteellisen normaaleita ihmisiä.

”Naisten Helsinki – kulttuurihistoriallinen opas” esittelee pääkaupunkimme feminiinisestä näkökulmasta. Vaikkei kirja ehkä kohtaakaan moniltakaan osin sitä 2000-luvun Helsinkiä, johon minä tutustuin, on se mielenkiintoinen ja monipuolinen opas kaupungin syövereihin. Kirjan kansiin on koottu historiallisia naishahmoja arkkitehdeistä prostituoituihin, eikä kadunnimienkään alkuperää ole unohdettu. Kuvat ja kuvatekstit ovat ehdottomasti kirjan parasta antia, monet pidemmät jutut aiheen mielenkiintoisuudesta huolimatta melkoisen kuivaa luettavaa. Joka tapauksessa: ainakin hyvä lahjaidea helsinkiläisille keskivertorouville...vielä kun saisi Stockan lahjapaperiin!

Lopuksi omaa kuvafiilistelyä kotikaupungista, joka on huomaamatta varastanut kotiseutuni murteen viidessä vuodessa. Onneksi en sentään vielä sano ”stadi”. Silloin olisi peli lopulta menetetty...

Venäjällä elää vahva vankilatatuointien perinne. Nyt niitä saa myös vähemmän pysyvinä versioina, sillä MIR-niminen firma on alkanut valmistaa tatuointisymboliikasta lainaavia vaatteita.

Venäläisistä vankilatatuoinneista on kirjoitettu kirja jos toinenkin. Aiheesta kiinnostuneen hyvä ensiteos on kirja nimeltä Russian Criminal Tattoo Encyclopedia, jossa esitellään rikollistatuointien historiaa, symboliikkaa ja malleja. Suosittelen!

Venäjällä vankien tai entisten vankien osuus väestöstä on maailman suurimpia. 1960-luvulta 1980-luvulle arviolta 35 miljoonaa ihmistä oli vankilassa tai leireillä, ja heistä karkean arvion mukaan ainakin kaksi kolmasosaa otti tatuoinnin. Venäläiset vankilatatuoinnit eivät ole mitä tahansa kuvia, vaan niillä on tarkka symboliarvo. Tatuointeja tehdään yhä, ja suuri osa kuvastosta periytyy yli sadan vuoden takaa.

Ei tarkkaan tiedetä, milloin venäläiset vangit alkoivat tatuoida itseään. Neuvostotutkijat alkoivat dokumentoida tatuointeja systemaattisesti 1920-luvulla, mutta tuolta ajalta olevat valokuvat osoittavat, että alakulttuuri ja symboliikka olivat jo pitkälle kehittyneitä.
Vankien tatuoinnit kertovat aina kantajastaan. Ne voivat olla henkilökohtaisia merkkejä tai tekstejä, joilla vanki viestittää taustastaan, tai erilaisten rikollisorganisaatioiden tunnuksia. Suuri osa venäläisistä osaa ”lukea” tatuointien symboliikkaa (melkein jokainen tuntee tai on tuntenut jonkun, joka on ollut vankilassa), mutta parhaiten perillä ovat tietysti rikolliset itse. Paitsi kuva, myös kuvan sijoittelu on merkitsevä. Esimerkiksi rikollisjengin initiaatioriittissä rintaan saatetaan tatuoida ruusu.

Piikkilanka
Otsaan tatuoitu piikkilanka kertoo, että vanki on tuomittu elinkautiseen. Tässä tapatuksessa se todellakin tarkoittaa loppuelämää, ei 12 vuotta, joka on suomalaisen elinkautisen kesto.

Kotka
Henkilö ei usko lakiin tai vallitsevaan järjestykseen. Kotkana käytetään usein natsityyppistä kotkaa, joka Neuvostoliitossa oli erittäin selvä merkki siitä, että henkilö ei kuulu systeemiin. Usein höystetään tekstillä kuten ”Iske ensimmäisenä” tai ”Hyökkää ennen kuin ne tulevat hakemaan” tms.

Kirkot, linnoitukset, luostarit jne
Kirkontornien määrä kuvaa joko tuomion pituutta vuosina tai sitä, kuinka monta kertaa henkilö on ollut vankilassa.

Neitsyt Maria ja Jeesus-lapsi
Henkilö on ollut rikollinen lapsuudesta lähtien.

Kissa
Kyseessä on varas. Yksi kissa tarkoittaa yksin toiminutta varasta, useampi kissa sitä, että henkilö on ollut osa varasliigaa.

Pöllö
Murtovaras.

Pyöveli
Murhaaja.

Hautakivi
Kuvaa vankilassa vietettyä aikaa. Hautakivessä voi olla esimerkiksi teksti 1980-1985, mikä tarkoittaa, että nuo vuodet on vietetty vankilassa.

Horisonttiin lentävät linnut ja laskeva aurinko
”Synnyin vapaana ja kuuluisin vapauteen.”

Armeijan merkit
Ihoon tatuoidut poletit, natsat, kunniamerkit jne. kertovat vangin historiasta. Pääkallo viittaa murhaajaan. Valkoinen raksi viittasi siihen, että kyseessä oli valkokaartilainen, joka taisteli puna-armeijaa vastaan. Natseilta pöllitty SS-merkki tarkoittaa, että vanki ei ole tunnustanut mitään.

Tähti
Jokainen sakara edustaa vankilassa vietettyä vuotta.

Risti
Saattaa merkitä uskonnollisuutta, mutta usein tatuoitiin väkisin merkitsemään henkilö alistujaksi, jota voi käyttää seksuaalisesti hyväksi.

Tikari
Seksuaalirikollinen. Nämä tatuoinnit on yleensä tehty väkisin.

Kuvia on paljon, ja lisäksi tulevat vakiintuneet kirjainyhdistelmät. Esimerkiksi KAT tulee sanasta katorzhnik, pakkotyöhön tuomittu, ja KOT, joka tarkoittaa myös kollikissaa, sanoista korenoi obitatel' tjurmy, vankilan alkuperäisasukas (= vankila on toinen kotini).

Tatuoinnit tehtiin ja tehdään neulalla tai kitaran kielellä ja esimerkiksi partakoneesta askarrellulla moottorilla. Musteena on voitu käyttää esimerkiksi virtsan, shampoon ja noen seosta. Verenmyrkytykset ovat yleisiä ja saattavat johtaa kuolemaan.

Jos henkilö on tatuoinut itsensä väärin perustein tai esimerkiksi eroaa rikollisryhmästä, tatuointi voidaan poistaa. Vankilassa se voidaan tehdä vaikkapa magnesiumjauhon avulla. Kivulias keino jättää syvät paloarvet. Erityisesti neuvostoaikoina tatuoitiin, usein vatsaan, poliittisia toimijoita ja auktoriteetteja vastustavia tekstejä ja kuvia, joita kutsutaan nimellä grin. Venäläinen kriminologi Juri Dubjagin on tutkinut neuvostovallan suhtautumista tällaisiin tatuointeihin. Hänen mukaansa epäisänmaalliset tatuoinnit määrättiin usein poistettaviksi kirurgisesti. Koska ne olivat suuria, leikkaus johti usein kuolemaan.

Tässä kuvassa on vuonna 1962 tehty tatuointi, jossa pilkataan neuvostosysteemiä ja vankileirien propagandaa. Kantaja kertoo tatuoinnilla selvinneensä useasta erityisen pahamaineisesta vankileiristä. Teksti kuuluu suomeksi suunnilleen ”Terveiset Vorkutan leireiltä! 1947-1963. Neuvostoliitossa työ on kunnian, sankaruuden ja maineen asia. Shelyabozh, Jeletskij, Izhma, Kozhma, Eteläinen Halmer."

Vankeja ja rikollisia tatuoidaan myös väkisin. Tyypillisiä uhreja ovat henkilöt, jotka vasikoivat tai eivät pysty maksamaan velkojaan, tai muiden vankien halveksimat rikolliset, kuten lasten hyväksikäyttäjät. Väkisin tehty tatuointi on usein solvaus, joka liittyy vaikkapa uhrin etniseen taustaan, tai nöyryyttävä seksiin liittyvä kuva. Tarkoitus on sekä halventaa uhria että varoittaa toisia tästä.

Suhtautuminen tatuointeihin on Venäjällä kaksijakoista. Neuvostoaikana niitä hakkasivat ihoonsa rikolliset, mutta myös syyttöminä leireille tuomitut ihmiset ja taipumattomat toisinajattelijat, joita voi hyvällä syyllä pitää sankareina. Vaikka Venäjällä saattaa yhä joutua lusimaan mielipidevankina, suuri osa venäläisistä vangeista on nykyään oikeita rikollisia. Vanhempi polvi saattaa pitää tatuointia merkkinä siitä, että kyseessä on suoraselkäinen, peloton henkilö, joka on joutunut kärsimään hirveällä tavalla. Nuoremmat sen sijaan käsittävät tatuoinnin useimmiten rikollisen merkkinä. (Ja nyt puhutaan perinteisistä rikollistatuoinneista, toki Venäjällä tehdään ihan tavallisiakin tatuointeja.)

Törmäsin vähän aikaa sitten venäläiseen firmaan nimeltä MIR. Firman nimi tarkoittaa sekä maailmaa että rauhaa, mutta vankilaslangissa se on myös lyhenne sanoista Menja ispravit’ rastrel, minut parantaa teloitus. (Kuulostaa coolimmalta venäjäksi.) Se valmistaa vaatteita, joihin on kuvattu vanhoja neuvostoaikaisia tatuointeja. Firman mukaan idea on kunnioittaa toisinajattelijoita, jotka eivät suostuneet alistumaan valtion hirmuvallalle. Osa vaatteista on aika hienoja, mutta tuntuisi vähän nololta kantaa rikollistatuointia ilman syytä. Päättäkää itse.

Kirjailija Arkadi Babtšenko haluaa pitää röökitauon. Ja polttaa sen lisäksi pressitilaisuudessakin sisällä. Se ei kuitenkaan käy KokoTeatterin aulassa. Toisin oli Tšetešnian sodassa, jossa sääntöjä ei ollut.

Babtšenko on kolmekymppinen sotaveteraani ja toimittaja, jonka kasvoilla hymy ei viihdy. Eikä oikeastaan ihme. Vuonna 1996 18-vuotias Babtšenko aloitti armeijan, jonka ilmapiirissä ihmishengellä ei ollut paljon arvoa. ”Ensimmäiseen puoleen vuoteen sä et ole kukaan. Oikeuksia ei ole, ainoastaan pelkkiä velvollisuuksia. Sua hakataan, haukutaan, sä et saa nukkua. Ja jos mitenkään mahdollista, sua pidetään nälässä mahdollisimman kauan. Joko sen kestää, tai sitten täytyy tehdä itsemurha. ” Babtšenko valitsi kestämisen, vaikka armeija ei loppunut hänen kohdaltaan pelkkään harjoitteluun. Nuoret pojat vietiin keskelle sotaa.

Babtšenkon ”Sodan värit” kuvaa Tšetešnian sotaa ja Venäjän armeija raakuttaa yhden nuoren miehen näkökulmasta. Se kertoo, kuinka sota vie pohjan tulevaisuudelta ja menneisyydeltä, ihmisyydeltä ja inhimillisyydeltä. Monille jäikin sodan loputtua agressiovaihde päälle,sotilaiden palautumisterapiota kun ei Venäjällä tunneta. Babtšenkon kohdalla elämällä oli kuitenkin vielä muutakin annettavaa.

”Se, mitä minulla on nyt, on kaikesta huolimatta sodan ansioita. Perhe, työ, elämä. Ilman sodan kokemuksia olisin varmasri hienolla autolla ajeleva lakimies, joka ei olisi koskaan joutunut miettimään mitään oikeasti tärkeitä asioita.”

Tällä hetkellä Babtšenko toimii sotakirjeenvaihtajana Novaja Gazetan -lehdessä, joka on yksi Venäjän harvoista puolueettomista lehdistä. Tosin eipä reportterin työkään ole niitä turvallisimpia, kun kyseessä on itänaapurimme. Viimeisen 8 vuoden aikana Babtšenkon työkavereista on tapettu seitsemän. Mm. Anna Politkovskaja.

Babtšenko Arkadi: Sodan värit. 2010. Like

Kanadalainen taiteilija ManWoman on sitä mieltä, että hakaristi on hieno symboli. Häntä sapettaa se, että natsit ovat häpäisseet merkin, jota on käytetty ensi kertaa neoliittisella kaudella joskus vuonna 4000 eaa.
ManWoman haluaa palauttaa hakaristin kunnian. Miten se tehdään?

Alkajaisiksi tatuoidaan noin 200 kappaletta hakaristejä ympäri kehoa, esimerkiksi otsaan. Käsivarret tatuoidaan täyteen hakaristejä ja käytetään hihatonta paitaa. Jalkapöytiin tatuoidaan hakaristejä ja käytetään sandaaleja. Baareissa ManWoman eli Manny julistaa hakaristin ilosanomaa – jos ehtii ennen kuin saa turpaan. Hän yrittää käydä synagogissa neuvotteluja hakaristin poistamiseksi pannasta (useimmiten hänet heitetään ulos). Hän johtaa Friends of the Swastika -yhdistystä. Manny on rakentanut kotiinsa hakaristimuseon ja kirjoittanut kirjan nimeltä The Gentle Swastika, jossa selvitetään väärinymmärretyn hakaristi-paran historiaa. ManWoman on täysin omistautunut hakaristiprojektilleen – ja voi olla, että muita töitä olisi hippasen hankala saadakin.

ManWoman, alkujaan Patrick, syntyi toisen maailmansodan alussa. Hänen puolalainen äitinsä oli päätynyt Kanadaan; täti, serkku ja liuta muista sukulaisia puolestaan Auschwitziin. 27-vuotiaaksi Manny koki ”länsimaisille tyypillistä vihaa” hakaristejä kohtaan, mutta sai pian ensimmäisen ilmestyksensä. Siinä jokin ”ylempi voima” antoi ManWomanille elämäntehtävän: nosta hakaristi jälleen kunniaan, joka sille kuuluu!
Ai niin, näissä näyissä ManWoman on puoliksi nainen, puoliksi mies. Siitä nimi. ManWoman on koonnut yhä tänä päivänäkin jatkuvia ilmestyksiään kirjoituksiksi nimeltä The Secret Doctrine Of The Holy Fuck. Ilmestykset ovat usein seksuaalissävytteisiä, mikä tuskin yllättää ketään.

Mannyn pointti on tämä: hindut, buddhalaiset, juutalaiset, viikingit, keltit ja ties ketkä ovat käyttäneet hakaristiä tuhansia vuosia ennen kuin natseista tiedettiin mitään. Hakaristin alkuperäinen merkitys on hyväntahtoinen (lähteestä riippuen se voi symboloida hyvää onnea, yltäkylläisyyttä, hyvinvointia jne). Pitäisikö hakaristin kunnia palauttaa?

Henkilökohtaisesti en suuresti sure hakaristin kohtaloa. Minulla on harvoin (okei, ei ikinä) sellainen olo, että voi kun voisin nyt piirtää hakaristin, mutta perhana, en voi koska natsit varastivat sen symboliarvon.
Toisaalta hakaristi on nyt pahuuden logo, samalla tavalla kuin väärinpäin risti ja aikoinaan merirosvojen pääkallo ja sääriluut. Niin kauan kuin on pahuuden symboleita, ja niin kauan kuin ne herättävät pahennusta, kaikenlaiset ääliöt piirtävät niitä nahkatakkeihinsa ja tatuoivat niitä käsivarsiinsa (enkä nyt viittaa ManWomaniin). Natsismin tehokas logo houkuttelee tutustumaan myös brändiin ja sisältöön. Ja brändätähän natsit osasivat.

Tosin hakaristinkin shokkiarvo on vähenemään päin. 1970-luvulla punk-bändit, tunnetuimpana esimerkkinä Siouxsie and the Banshees, käyttivät hakaristiä keikkajulisteissa ja vaatteissaan ihan vain pöyristyttääkseen porvaristoa. Vaikea uskoa, että punk-bändi enää heiluttelisi natsilippua vain kauhistuttaakseen. Mutta käykö sille samalla tavalla kuin merirosvolipulle? Ehkä kahdensadan vuoden kuluttua lapsille järjestetään synttärinatsikutsut, joissa syödään natsikakkua hakaristilautasilta, teinitytöt pukeutuvat vaaleanpunaisiin glitterihakaristitoppeihin ja tulevaisuuden Johnny Depp filmaa trilogian nimeltä [I]Nazis of the Eastern Front[/B].

Kun Reindeer Spotting ilmestyi, joku keksi, että elokuva ihannoi huumemaailmaa. Tässä vaiheessa ilkeät olisivat voineet kutsua näin väittäneitä yksinkertaisiksi, kiltimmät tyytyivät vain muistuttamaan, että juuri tämän takia koulussa kuuluisi opettaa entistä enemmän luetun/katselun ymmärtämistä ja kriittistä lukutaitoa.

Harri Nykäsen ja Jouni Tervon ”Nokka – kiven sisällä” kertoo Katajanokan vankilan elämästä. Tässäkin vaiheessa pitäisi varmasti paheksua rikollisten elämää, mutta se ei olekaan yhtä helppoa kuin Reindeer-Janin kohdalla. Nokassa on nimittäin elokuvamaista glamouria. Luteista, haisevista selleistä ja kidutushuoneista huolimatta...tai ehkäpä juuri siksi.

”Nokkaan” on kerätty triviatietoa, perushistoriaa ja haastatteluja sopivan kevyessä muodossa. Kirja paljastaa, missä sellissä Remu Aaltonen majaili, millaisin pakokeinoin muurit yritettiin ylittää ja kuinka vankilaslangi saadaan haltuun. Haastatteluista tulee jopa sellainen olo, että ammattivalehtelijat taitavatkin olla niitä kansamme rehellisintä porukkaa. Kun sellien ulkopuolella poliitikot voivat selittää minkä tahansa teon ”oikeaksi” pelkällä retoriikalla, vankilassa se ei enää toimikaan.

” Huipulla olivat kynämiehet eli petosten tekijät, jotka tekivät kynällä rahaa, sitten rehelliset tappo- ja murhamiehet. Se oli sellainen vanki jonka pystyi ottamaan mihin tahansa hommiin, se ei kiroillut ja sillä oli riittävä auktoriteetti toisiin vankeihin nähden. Sitten tulivat varkaat ja muut fiksut omaisuusrikolliset kuten kassakaappimiehet. - - Aivan pohjalla ovat mummojen pystyryöstäjät ja potkijat sekä seksuaalirikolliset jotka saivat pelätä muita vankeja. Esim. Jammun sai kuljettaa saatettuna joka paikkaan.” Nokka 2010: 38.

Katajanokan vankila lakkautettiin vuonna 2002. Samalla menetettiin asiakkaiden mukaan myös tietynlainen vankilatunnelma, uudessa paikassa sitä ei enää tavoitettu. Olisipa mielenkiintoista kuulla, millaista fiilinkiä nykyvankiloista löytyy. Löytyyköhän City.fi –sivujen lukijoista niitä, joilla olisi käytännönkokemusta aiheesta?

Susanna Laine ja Vappu Pimiä. Siinä parivaljakko, joka komeilee tasaisin (ja aivan liian tihein) väliajoin iltapäivälehtien kansissa. Pikkujoulukimalteet, vappukemut, juhannusheilat ja pääsiäispuput. Jos nämä naiset eivät esittele kauden muotia ja flirttiä, ovat he ainakin kertomassa senhetkisen ohjelmaansa kiemuroista.

On alkanut ärsyttää tämä ikuinen kahden naaman taktiikka. Ja sekin ärsyttää, että ärsyttää. Koska minähän todella olen pitänyt näistä vaaleaveriköistä.

Laineen matala ääni ja hauskat jutut radiossa, sekä Pimiän välitön aitous ovat olleet asioita, joista olen voinut sanoa ihan oikeasti pitäväni. Kun olen nyt katsellut Susannan töpeksintää Big Brother -talkshowssa, olen alkanut miettiä, onko nainen kuitenkaan kaiken hypetyksen arvoinen. Jos häkeltyy jokaisesta pienestäkin tilanteen tuomasta muutoksesta, ja pystyy missaamaan viikko toisensa jälkeen numeroiden laskemisen kymmenen ja yhden välillä, ei ihme, että apuun on pitänyt palkata toinen blondi paikkaamaan mokia.

En voi kuitenkaan syyttä vain keltaista mediaa. Näitä susannalaineita ja vappupimiöitähän on kyllä jokaisessa työyhteisössä ja kaikilla aloilla. Otetaan palaverin puheenjohtajaksi, kuoron soolo-osuuden vetäjäksi tai vaikka elokuvan pääosaan se tylsä varma valinta, joka saadaan helposti ja jonka kanssa hommaan ei tarvitse käyttää liikaa energiaa. Tylsyydellä ei kai niin väliä…

Disney on vaikeuksissa. Niin kauan kuin yhtiö luotti piirrettyihin prinsessoihin, se saattoi olla varma, että nämä pysyvät ikuisesti kauniina, siveinä, hyveellisinä ja kaikin puolin yhtiön kannustamiin 50-lukulaisiin arvoihin sopivina. Arielin tuhmat videot eivät vuoda nettiin, Jasmine ei vedä kokaa nokkaan eivätkä Tuhkimon tissit suurene kolmella desillä yhdessä yössä.
Ongelmat alkoivat, kun Disney ja muut lastenkanavat siirtyivät piirretyistä prinsessoista oikeisiin ihmisiin. Valitettavasti huiman suosituissa teinileffoissa esiintyvät tyttöset eivät pysy ikuisesti Disneyn imagoon sopivina hyviksinä. Erityisesti Yhdysvalloissa suositut, oikeiden ihmisten näyttelemät Disneyn teinisarjat alkavat menettää suosiotaan tähtien töppäilyjen takia. Vanhemmilla ja Disneyllä alkaa olla yhä vaikeampaa selittää pikkutytöille (ja kouralliselle pikkupoikia), miksi telkkaritähti ei olekaan enää sopiva ihailun kohde.

Uusin käänne Disney-prinsessojen rappiossa on Demi Lovaton tapaus. 18-vuotias teksasilainen laulaja, näyttelijä ja lauluntekijä keskeytti viime viikolla Etelä-Amerikan kiertueensa ja kirjautui sisään hoitolaitokseen, tiettävästi saamaan apua anoreksiaan ja muihin syömishäiriöihin sekä itsensä viiltelyyn. Lovato on näytellyt muun muassa Disneyn Tavataan välkkärillä -sarjassa sekä Camp Rock -elokuvassa yhdessä Jonas Brothers -yhtyeen kanssa.

Tätä ennen vanhemmat ovat joutuneet selittämään pikkuisilleen, miksi ala-asteikäisen ei sovi googlata High School Musical -tähteä Vanessa Hudgensia. (Teille, jotka ette ole HSM-faneja, tiedoksi: Vanessalta on useampaan otteeseen lipsahtanut nettiin alastonkuvia. Osa niistä on, ainakin Vanessan itsensä mukaan, otettu, kun tämä oli vielä alaikäinen.) Hannah Montana -tähti Miley Cyrus on 15-vuotiaasta alkaen nähty useampaan otteeseen poseeraamassa vähissä vaatteissa (jälleen nettiin ”lipsahtaneita” kuvia sekä yksi ilmeisesti sähköpostia hakkeroimalla julki tullut kuvasarja) sekä tanssimassa 16-vuotiaana sylitanssia 50-vuotiaan tuottajansa etumusta vasten.

Nickelodeon-kanavan Zoey 101 -sarjan tähti Jamie Lynn ”Britneyn sisko” Spearsin fanien vanhemmat puolestaan saivat käydä kersojensa kanssa pitkiä keskusteluja aiheesta “voiko lapsi saada lapsen” sen jälkeen kun Spears pyöräytti omansa 17-vuotiaana (ja on toki jo eronnut isästä). Eikä Mickey Mouse Clubhousesta ponnistaneella isosiskollakaan yksityiselämässä mene kovinkaan hyvin.

Pitääkö teinitähtiä paheksua? Ei. Kerrankos poikaystävälle tarkoitetut alastonkuvat nyt nettiin luiskahtavat keneltä tahansa teiniltä. Kurja juttu se on, jos sattuu olemaan koko maailman seuraama pikkutyttöidoli. Jos Disney ei pysty elämään sen kanssa, että näyttelijät kasvavat aikuisiksi ja tekevät typeryyksiä kuten kaikki teinit, on sen syytä palata piirrettyihin tytsyihin. Eikä Disney voi kokonaan väistää vastuutaan siitä, että osasta nuoria näyttelijöitä tulee tavisteiniä sekopäisempiä. Disney on haalinut nämä naiset parhaimmillaan vain 8-vuotiaina miljoonien tv-katsojien ja julkisuuden luupin alle sekä kiinni isoihin rahoihin. Jos elää epätavallisen lapsuuden, elää todennäköisesti myös epätavallisen nuoruuden.

Ja kyllä nämä sekoilevat teinitähdet kuitenkin ovat lähempänä todellisia ihmisiä kuin ne piirretyt.
Tsekatkaa vaikka tämä.

Ja loppuun vielä maistiainen siitä, millainen Mean Girls -leffa olisi, jos pääosassa olisivat Disney-prinsessat.

Yhteiskunnallisen ja poliittisen elokuvan festivaali Lens Politica täyttää viisi. Se on joka vuosi parempi. Huomautettakoon, että poliittinen tarkoittaa tässä yhteydessä vasemmistolaista. Lens Politica on siitä kiva festari, että se ei yritä kasvaa väkisin. Ohjelmistossa on vain parikymmentä leffaa, mutta ne on valittu huolella. joukossa ei näyttäisi olevan yhtään filmiä, jonka voisi ennustaa kurjaksi jo etukäteen. Tässä tärpit.

Festivaalin avajaiselokuvana nähdään ohjaaja Patricio Guzmánin tänä vuonna valmistunut Nostalgia for the Light. Se on dokumentti maailman kuivimmasta paikasta, Atacaman aavikosta Chilessä. Aavikolla on synkkä historia: siellä teloitettiin Pinochetin aikana tuhansia poliittisia vankeja. Ruumiit katosivat, mutta joukko naisia etsii yhä aavikolta rakkaimpiensa maallisia jäännöksiä. Joskus heitä onnistaa: löytyy luunpalanen tai jopa veljen jalat. Samaan aikaan kun naiset etsivät hiekasta omaisiaan, etsivät tähtitieteilijät avaruudesta selitystä maailman alkuperälle. Kolmentuhannen metrin korkeudessa sijaitsevalle aavikolle on pystytetty salaperäinen observatorio, jossa otetaan selvää maailman syntymisen ensivaiheista.
Keskiviikko 3.11. klo 19 Kuvataideakatemian auditorio

Palkittu kiinalainen ohjaaja ja kirjailija Xiaolu Guo tuo festareille kaksi elokuvaansa, Once Upon a Time Proletarian -dokumentin sekä fiktion nimeltä She, a Chinese. Näistä jälkimmäinen vaikuttaa paremmalta. Kultaisella Leopardilla Locarnossa palkittu elokuva kertoo Mei-tytöstä, joka on viettänyt koko elämänsä pienessä kotikylässään. Kotikylän poika raiskaa Mein, joka päättää häipyä kylästä ja hakea töitä tekstiilitehtaasta. Mei päätyy seksipalveluita tarjoavaan kampaamoliikkeeseen ja lopulta vaimoksi Lontooseen. Myös tämän elokuvan ohjaaja on paikalla näytöksessä.
Perjantai 5.11. klo 20, Andorra.

Amazonin sademetsissä asuneet heimot ovat kiehtoneet länsimaisia antropologeja siitä asti kun antropologia tieteenalana syntyi. Secrets of the Tribe -elokuvan sankaritutkijat ovat viettäneet heimojen parissa vuosia. Vai ovatko tutkijat sittenkään sankareita? Dokumentissa nähdään joukko professoreja, jotka tekivät kymmeniä vuosia sitten tutkimusta Venezuelan ja Brasilian elävien Yanomami-intiaanien keskuudessa. Akateeminen työ ajoi reippaasti ohi intiaanien ihmisoikeuksien ja intiaaneista tuli proffille tutkimuskohteita, ei ihmisiä. Yksi proffista löysi vaimon, toinen sai syytteet lasten hyväksikäytöstä.
Perjantai 5.11. ja lauantai 6.11. klo 14, Andorra

Festivaalin päätöselokuva on historioitsija Howard Zinnin kirjoihin perustuva, viime vuonna valmistunut The People Speak. Elokuvassa nykypäivän tähdet kuten Pink, Bob Dylan, Viggo Mortensen ja Matt Damon esittävät Yhdysvaltojen sorrettujen kansanosien puheita, julistuksia ja lauluja Yhdysvaltain historian varrelta. Elokuvassa tarkastellaan, miten naisille, värillisille ja työläisille on tapahtunut samaan aikaan kun vauras keskiluokka, eritoten sen miehet, elää amerikkalaista unelmaa. Näytöksestä voi bongata ohjaaja Anthony Arnoven ja tuottaja Brenda Coughlinin.
Sunnuntai 7.11. klo 18, Andorra.

Lens Politica 3.-7.11. Yksittäislippu 6,50 €, neljän lipun sarjalippu 18 €, avajaisnäytös Nostalgia for the Light 8 €.