Kulttuuri

Voi Tura. Maailma ei koskaan unohda elokuviasi, tai ainakaan rintojasi.

Pulp-tähti ja seksisymboli Tura Satana kuoli viikonloppuna. Sitä ennen hän eli elämän, joka olisi liian uskomaton pulp-leffan käsikirjoitukseksi.

Tura Luna Pascual Yamaguchi syntyi vuonna 1938 Hokkaidolla. Hänen isänsä oli japanilainen mykkäfilminäyttelijä ja äitinsä skottilais-irlantilais-cheyenne-intiaani sirkustaiteilija. Lapsuudessa hän joutui perheineen keskitysleirille, jonne yhdysvaltalaiset Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen kärräsivät japanilaista syntyperää olevia kansalaisiaan.

Päästyään leiriltä perhe asettui Chicagoon. Tura oli koulunsa priimus, mutta sai jatkuvasti turpiinsa ulkonäkönsä takia. Viisi naapuruston poikaa raiskasi Turan, kun tämä oli yhdeksän. Pojat joutuivat syytteeseen, mutta heitä ei tuomittu oikeudessa – Turan mukaan tuomari oli lahjottu.

Sitten alkaa osuus, jonka Quentin Tarantino myöhemmin lainasi elokuvaansa Kill Bill. Tura opetteli karatea ja aikidoa, koska halusi kostaa raiskaajilleen. Oman kertomuksensa mukaan hän jäljitti raiskaajapojat yksi kerrallaan seuraavan 15 vuoden kuluessa. Tura mukiloi kaikki henkihieveriin ja vasta juuri kun nämä olivat menettämässä tajuntansa, Tura kertoi kuka oli ja miksi oli tullut kostamaan.

Tura lähetettiin 13-vuotiaana erityiskouluun häiriökäyttäytymisen takia. Siellä hän perusti italialaisten, juutalaisten ja puolalaisten tyttöjen kanssa tyttöjengin nimeltä Angels, joka alkoi terrorisoida naapurustoa. 13-vuotias Tura naitettiin 17-vuotiaalle sulhaselle, koska avioliiton ajateltiin rauhoittavan hänet. Avioliitto epäonnistui surkeasti, Tura häädettiin kotoa ja pakotettiin asumaan enonsa kanssa. Eno tykkäsi nuorista tytöistä ja Tura otti hatkat.

Historiankirjoitus ei ole yksimielinen siitä, saapuiko Tura Los Angelesiin 13- vai 15-vuotiaana. Väärät paperit hänellä kuitenkin oli, ja niillä hän pestautui ensin blues-laulajaksi, ja kun se ei onnistunut, alastonmalliksi. Hieman myöhemmin hän palasi Chicagoon perheensä luo ja ryhtyi burleskitanssijaksi. Club Rendevouzissa Illinoisissa hänet tunnettiin Galateana, elävänä patsaana. Pian Tura vaihtoi burleskin paremmin palkattuun strippaamiseen. 19-vuotiaana Tura tuli raskaaksi, mutta jatkoi tanssimista vielä kahdeksan kuukautta. Raskaana oleva strippari oli hitti ja Tura ansaitsi yli 6000 silloista dollaria kuussa.
Hiukan myöhemmin Elvis Presley hurmaantui Turasta ja pariskunta alkoi seurustella. Elvis kosi. Tura kieltäytyi, mutta piti sormuksen.

Tura esiintyi ensin tv-sarjoissa ja myöhemmin leffoissa. Hänen ensimmäinen muistettava roolinsa on ranskalaisprostituoitu elokuvassa Irma La Douce. Tura breikkasi vuonna 1965 elokuvassa Faster, Pussycat! Kill! Kill!, joka on Kill Bill -elokuvien esiäiti. Tura esittää elokuvassa Varlaa, gogo-tanssijoiden pomoa, joka määrää tanssijaryhmänsä kidnappaamaan pariskunnan. Mies murhataan, nainen pakotetaan mukaan tanssiryhmään ja sen verisiin seikkailuihin. Tura muistetaan myös roolistaan kulttiohjaaja Ted V. Mikelsin elokuvassa The Astro-Zombies.

Elokuvauran jälkeen Tura palasi kouluun ja opiskeli sairaanhoitajaksi. Eräänä yönä potilaaksi tuotiin narkkari, jonka lääkäri ilmiantoi poliisille. Narkkari (joka eräiden lähteiden mukaan oli myös Turan rakastaja) palasi kostamaan, mutta kun ei löytänyt lääkäriä, ampui sen sijaan Turaa. Toivuttuaan Tura jäi kortittoman rattijuopon alle ja joutui kahdeksi vuodeksi sairaalaan. Hänet tuomittiin pyörätuoliin loppuiäkseen, mutta kolmen vuoden kuluttua hän harjoitteli jälleen karatea. Tura meni naimisiin poliisin kanssa ja myöhempinä vuosinaan työskenteli hammaslääkäriaseman sihteerinä.

Nyt Tura on siis kuollut, mutta ei poissa. Hän ja hänen uskomattomat rintansa inspiroivat muitakin kuin Quentin Tarantinoa. Tura oli myös Xenan tekijöiden idoli ja yhdysvalloissa tuotetun japanipornon suuri innoittaja.
Metallibändi Manhole nimesi itsensä uudelleen Tura Satanaksi ja kuuluisa argentiinalaisbändi Babasonicos omisti hänelle kappaleen Viva Satana!
Sitä kuunnellessa on hyvä pitää pieni hiljainen hetki. Tai ehkä kolme, sillä rinnat ansaitsevat omansa.

Kun olin teinigootti, parhaan moshauskauteni keskeytti niittien siirtyminen LeatherHeavenista Seppälän hyllyille. Alkoi pänniä, ettei meikit, ketjut ja vyöt olleetkaan enää vain Aleksi Laihon ja Ville Laihialan faneille. Undergroundista oli tullut mainstreamiä, ja se jos mikä oli tylsää.

Seksille on käynyt nykypäivänä mielestäni samoin. Kinkytouhut eivät ole enää vain alaryhmien omaisuutta, vaan kuka tahansa voi avoimesti kertoa harrastavansa mitä ruoskintaa tahansa. sEXHIBITION-messuilla vieraillaan anopin kanssa ja seksiliikkeet stailataan kotoisan kutsuviksi. Turhista kahleista vapautuminen (joka voi tarkoittaa juuri käsirautoihin laittamista) on toki hienoa, mutta mitä se lopulta tekeekään meille. Voiko olla niin, että kaiken ollessa esillä me kyllästymme helposti koko seksiin?

Sofi Oksanen pohti eilisessä HS:n kolumnissaan sitä, josko burleski olisikin noussut suosioon juuri siksi, että ihmiset ovat kyllästyneet näkemään silikoneja ja täyttä nakuilua. Ei paskempi ajatus! Voisi ajatella, että seksi on kuin herkuttelu: Jos on töissä herkkukaupassa, ja syö berliininmunkkeja jokapäivä, eivät ne varmasti maistu enää yhtä hyville kuin harvakseltaan nautitut karkkipäivän makeat. Ehkä haluttomuudesta kärsivää kansaamme vaivaakin BED. Ei sängyn jousituksen heikkous, vaan ahmimishäiriö.

Missä vaiheessa olemmekaan oikein unohtaneet sen lauseen, jossa kerrottiin harkitun vilauttelun olevan huomattavasti seksikkäämpää kuin täydellisen nakuilun. Josko teasing toimisikin paremmin kuin suora stippaus? Nyt siis mielikuvitus kehiin ja housut takaisin jalkaan!

P.S. Pakko tähän vielä ilmoittaa seuraava: Nainen, joka on taistellut tiensä olympialaisiin, ei ole vielä tarpeeksi kiinnostava puheenaihe. Mutta jos hän on kaunis ja/tai seksikäs, kelpaa hän lööppiin:

http://www.iltalehti.fi/kisaextra/2010021811145870_ki.shtml

http://www.iltalehti.fi/kisaextra/2010021811146619_ki.shtml

Helsinki Burlesque festival
Burleski

Tämän vuoden Helsinki Burlesque Festivalin pääjuhla biletettiin 6.2. Gloriassa. Teemana oli aikakone ja yleisö todella panostanut asuihinsa. Oma 1880-luvun ylhäisönaisen hame ja korsetti -yhdistelmäni ei kotona näyttänyt varsinaisesti vaatimattomalta, mutta hävisi nopeasti anteliaiden rokokooluomusten ja terhakkaiden sci-fi-asujen joukkoon. Erityisen upea oli Rosa Meriläisen puku, joka oli kopio valkoisesta suikalehaalarista, jota Milla Jovovich käytti The Fifth Elementissä. No joo, myönnetään, erityisen upea ei ollut asu, vaan sen sisälle laitettu kroppa. Oma asuni kuitenkin ansaitsi minulle itse kirjailija Vivienne VaVoomin antaman burleskinimen. Tästä lähtien olen tuleva tunnetuksi nimellä Countess Noir.

Ja ne esiintyjät! Yhden illan aikana lavalle nousi kiitettävä osa koko maailman burleskiskenen Hall of Famesta. Tähtenä loisti 65-vuotias burleskiveteraani Satan’s Angel, jonka palavien tasselien pyöritys aiheutti 110 desibelin melutason. Noin viidenkymmenen vuoden kokemuksella rouva lausui, että hän on Suomessa nähnyt kaikkein aidointa, iloisinta ja lähimmäksi alkuperäistä burleskia pääsevää meininkiä koko maailmassa.
The World Famous BOB esitti kuuluisan martininumeronsa, jossa hän sekoittaa martinin rintojensa (valtavien, upeiden, häikäisevien rintojensa) välissä ja poimii lopuksi juomaan oliivit pikkupöksyistään. Oma lempparini oli Major Suttle-Teasen ja Count Youngbloodin The Brokeback Mountain -esitys, joka paitsi huudatti, myös horjutti miesyleisön heteroutta. Outo-osastoa edustivat kaksimetrinen homojänis ja Alternative Miss World 2009 -voittaja Fancy Chancen Liisa Ihmemaassa.

Martinit rinnuksilla:

Kotimaiset Bent van der Bleu sekä Mimi de FrouFrou ja Lafayette Lestrange eivät jääneet tippaakaan kansainvälisten esitysten varjoon. FrouFroun ja Lestrangen hurjan hyvässä showssa käsiteltiin 50-luvun yhdysvaltalaista kotirouva-imurikauppias-draamaa ja Kuuban ohjuskriisiä. Esityksessä, jossa ideana on ottaa vaatteet pois, ei useinkaan näe poliittista sanomaa.

Yleisö oli kovasti mukana kuten asiaan kuuluu. Kaikkein ammattitaitoisimpien – joku sanoisi kaupallisimpien – esiintyjien kohdalla kuitenkin kuului mutinoita. Ihanat Miss Polly Rae and her Hurly Burly Girlys aiheuttivat kanssayleisössä oikein vastalauseryöpyn: no kai noi nyt osaa kun ne tekee tota rahasta, toihan on enemmän strippausta kuin burleskia, noi nyt varmaan treenaavatkin monta tuntia päivässä. Mitä sitten? Ei kai ammattimaisuus ole burleskissakaan mikään synti? Vai johtuiko marina siitä, että kyseessä oli viisi yleisellä standardilla huimaavan kaunista, hoikkaa, lahjakasta naista? Kauhistus, ei kai burleskipiirien naisyleisöön (arviolta 70 % kävijöistä) ole iskenyt kateus?

Burleskin ideaan kuuluu, että lavalle nousevat kaikennäköiset, -kokoiset ja -muotoiset esiintyjät. He kaikki ovat seksikkäitä, heille hurrataan ja ulvotaan ulkonäöstä riippumatta – tai pikemminkin juuri sen takia. Suurin ero strippauksen katseluun on omalla kohdallani se, että burleskiesityksessä ovat läsnä mielikuvitus ja itseironia, yleisön katseet ylistävät eivätkä alista esiintyjää eikä esiintyjän puolesta tule paha mieli.

Lähtökohta siis on, että kaikista esiintyjistä pidetään, koska yksi burleskin tarkoituksista on haastaa ulkonäkönormeja ja sitä, minkä näköisellä henkilöllä on oikeus ottaa vaatteet pois julkisesti.
Muttamutta. Onko kaikista esityksistä pakko pitää? Vaikka bileiden esiintyjät olivat pääasiassa hyviä, nähtiin lavalla pari todella onnetonta räpellystä, jotka saivat kiemurtelemaan myötähäpeästä. Onko minulla oikeus kritisoida niitä? Kunnioitan esiintyjää, mutta onko minun kunnioitettava myös surkeaa esitystä? Tietynlainen kotikutoisuus kuuluu genreen ja hyvä niin. Mutta jollei esityksiä saa kritisoida, ei niistä ikinä tule parempia. Ja onhan burleskin itsensä etu, jos esitykset ovat hyviä.

Keskustelin aiheesta burleskiaktiivin kanssa. Hän totesi, että nouse itse lavalle ja tee paremmin. Kyllä, burleskin idea on se, että kaikki saavat nousta lavalle. Mutta kyllä minulla nyt, helvetti soikoon, on oikeus kritisoida tai ylistää vaikkapa elokuvaa ilman, että teen itse paremman. Sanottakoon se nyt tässä silläkin uhalla, että minut kuristetaan höyhenpuuhkalla: kaikki burleski ei ole hyvää burleskia. Lisää hyviä esityksiä ja vähemmän huonoutta tähän(kin) lajiin!

Tässä vielä 65-vuotiaan Satan’s Angelin tyylinäyte: