Kulttuuri

Ikea-sohvani on kahdeksanvuotias ja merkittävän ruma.
Onneksi rumille sohville on paikkansa tässä maailmassa.
Se paikka on Maailman rumin sohva 2011 -kilpailu.

Ihmiset lähettävät kuvan sohvastaan. Joka kuukausi äänestetään Kuukauden rumin sohva, ja joulukuussa palkitaan koko vuoden hirvein joukkoistuin. Äänestäjät arvioivat muun muassa sohvan designia ja kuntoa, verhoilun tyylikkyyttä sekä sitä, kuinka sohva istuu ympäristöönsä.

Tässä vuosien 2010, 2009 ja 2008 voittajat. Taso on kova, mutta uskon, että Ikeani pärjää.

Henkilö on normaaliälyinen, jopa tavallista älykkäämpi. Hän ei kuitenkaan pysty kunnolla eläytymään toisten ihmisten tunteisiin tai välittämään niistä. Hän voi opetella ulkoa kasan sääntöjä, mutta hänelle ei ole kehittynyt moraalia. Henkilö toimii itsekkäästi ja asettaa aina oman etunsa kaiken muun edelle. Hän tietää, miten muita ihmisiä satutetaan, ja usein hän tekee niin joko saavuttaakseen vallantunteen, noustakseen sosiaalisella asteikolla tai ihan vain huvikseen. Jos hän näkee jonkun kärsivän, hän ei puutu asiaan. Joskus hän itsekin valitsee uhrin, jota kiduttaa henkisesti tai fyysisesti.
Tällaista henkilöä on tavattu kutsua sosiopaatiksi. En kuitenkaan kuvaillut edellä sosiopaattia. Kuvailin ihan tavallista lasta.

Näitä pikku sosiopaatteja on koulun piha täynnä. Huimia koulukiusaamislukuja ei tarvitse ihmetellä, kun muistaa, että välitunnilla temmeltää sata pentua, joiden omatunto on vielä kaukana kehittyneestä. Ei se ole lasten vika, se on lasten ominaisuus. Moraali kehittyy vasta teini-iässä, empatian kehitys alkaa vain vähän aiemmin. Ekaluokkalainen osaa jo kiusata ja aiheuttaa toiselle äärettömän pahan olon, mutta ei vielä kykene eläytymään kiusatun tunteisiin tai tuntemaan huonoa omaatuntoa. Koulukiusaamisen monia puolia ja ulottuvuuksia käsittelee tässä kuussa ensi-iltansa saanut, Heidi Räsäsen ohjaama näytelmä Vihan veli.

Näytelmää seuratessa tulee jälleen mieleen, kuinka typerä termi koulukiusaaminen on. Pitäisi puhua väkivallasta, rääkkäämisestä, kiduttamisesta, ei mistään pikku kiusasta. Näytelmä muistuttaa, että joka ikinen meistä on ollut osallisena kouluväkivaltaan: joko kiusaajana, kiusattuna tai sivustakatsojana. Suomen kaikissa kouluissa tapahtuu kiusaamista – raakaa tai kevyempää, enemmän tai vähemmän, harvemmin tai useammin, mutta sitä tapahtuu. Olen itse opettanut noin kymmenessä koulussa. Kaikissa niissä esiintyi koulukiusaamista, väittivätpä opettajat hurskaasti mitä hyvänsä.

Koulukiusaamista selitetään vaikka millä. Syy on lapsen perhetaustassa, yhteiskunnan paineissa, hankalassa varhaislapsuudessa. Joskus selitys pitää paikkansa. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että kiusaaminen kuuluu lasten väliseen sosiaaliseen peliin ja pienten lasten luontoon. Lasta voi opettaa ja käskeä olemaan ihmisiksi, ja aika moni tenava on ihan okei. Ihmislajin kehittyminen kuitenkin menee niin, että kyky satuttaa tule ennen kykyä ymmärtää satuttamisen seurauksia.
Jos tämä sisäistettäisiin, kiusaamista olisi helpompi torjua. Vihan veli tuo ajatuksen kiitettävästi näyttämölle ja osoittaa, ettei kiusaajia tarvitse ymmärtää tai kiusaamiselle etsiä syitä kovinkaan syvältä.

Vihan veli on kauhufantasia, mutta parhaimmillaan silloin, kun fantasiaelementit ovat taustalla. Yksi näytelmän tärkeitä kohderyhmiä ovat teinit, mutta jos omat kiusaamiskokemukset ovat vielä tuoreita, saattaa näytelmä olla liian karua katsottavaa. Sen sijaan se pitäisi säätää pakolliseksi katsottavaksi kaikille, jotka kasvattavat lapsia joko työkseen tai huvikseen.

Tiedostavan nuoren kaupunkilaisvasemmiston suosituin sana on jo hetken ollut yhteisöllisyys.
Viime viikolla se tuli naamalle. Kahdesti.
Ensin parin korttelin päässä asuva puolituttu kertoi, että hän puuhaa kavereineen Punavuoreen kahvilaa. Se olisi nyyttäriperiaatteella ja nollatuloksella pyörivä ”punavuorelaisten kohtauspaikka”, jonne naapuruston ihmiset ”iästä ja taustasta riippumatta” voisivat tulla ”tapaamaan ja tutustumaan”. Hän kysyi, olenko kiinnostunut tulemaan mukaan.
Sitten toinen, Pakilassa asuva kaveri intoili kaupunkiviljelemisestä. Hän huomautti, että taloyhtiössäni on kiva sisäpiha, jonne voisi hyvin pystyttää kaupunkiviljelyksen. Voisimme sitten naapurien kanssa kasvattaa siellä vaikka kaalia. Niin hän aikoi tehdä Pakilassa.

”Herran tähden, EI!”, minä ajattelin. En halua pygätä naapureilleni kahvilaa enkä viljellä heidän kanssaan kaalia. Kaupungissa asumisen parhaita puolia on se, että naapurien kanssa ei tarvitse hengailla. Heitä ei tarvitse edes tuntea. Tervehdimme kun kohtaamme rapussa kerran kolmessa kuukaudessa. Useimmat maalta muuttaneet ystäväni ovat kurkkuaan myöten täynnä kahville punkevia naapureita. Heidän mielestään tiedostavien kaupunkinuorten yhteisöllisyys muistuttaa häiritsevästi sitä asiaa, jota maalla sanottiin nurkkakuntaisuudeksi.

Vakiovalitus kuuluu näin:
”Kaupungissa ihmiset eivät enää tunne naapureitaan. Ei kutsuta kahville eikä remonttiavuksi!”
Ja ihan hemmetin hyvä niin. Kahvittelen kavereideni kanssa ja kutsun maksullista remonttiapua. (Seinänaapuri muuten remppaa kavereiden kanssa ja kutsuu maksullista kahviseuraa – jälleen yksi syy sille, etten mene soittelemaan ovikelloa yksinäisyyden hetkellä.)

”Mutta voihan sun naapurit olla ihan kivoja! Saisit uusia ystäviä!”
Kenties. Sama ongelma kuin nettideitti-ilmoituksissa: ei kiinnosta käydä läpi kahtasataa ihmispersettä ennen kuin yksi kiva löytyy. Panostan mieluummin laatuun kuin määrään.

Maalla asuva ystäväni ehdotti, että yhteisöllisyys on vastaus siihen, että ihmisiä pelottaa kaupungissa ja he ovat yksinäisiä. Jos tutustuu naapureihinsa, ei pelota eikä ole yksinäinen.
Ei se kyllä mene noin.

Ensinnäkin pelko. Helsinki on varsinainen herrankukkaro, ja jos täällä pelottaa, en ymmärrä, miten se pelko menee pois saman kaupunginosan tyyppeihin tutustumalla. Jos vastapäisessä talossa asuu aggressiivinen sekakäyttäjä, kannattaako mun
a) kutsua se kahville vai
b) ei kannata?
Ja jos kutsun kahville sekakäyttäjän sijaan naapurin hiljaisen opiskelijatytön, miten se vähentää pelkoa?

Toisekseen yksinäisyys. Helsinki on tarpeeksi iso siihen, että täällä voi bondata sellaisten ihmisten kanssa, jotka on kiinnostuneet samoista asioista. Jossain kolmen hengen paikkakunnalla täytyy tyytyä niihin kahteen tyyppiin, jotka sattuvat asumaan lähellä. Täällä ei tarvitse valita seuraansa maantieteen perusteella.

Jos tykkää kaalinviljelystä, voi liittyä kaalinviljelykerhoon. Siellä sitä yhteisöllisyyttä syntyy itsestään kun samanhenkiset ihmiset puuhailevat keskenään. Punavuorelaisuus ei ole mikään identiteetti (ja niille, joille se on identiteetti, tiedoksi: en halua hengailla kanssanne), eikä punavuorelaisten tarvitse yhteisöllisyyden nimissä kiusata itseään ja toisiaan yhteistoiminnalla, jota kaikki sismmässään inhoavat.

Minua pyydettiin joulukuussa käsikirjoittamaan vaalivideo. Kieltäydyin, minkä jälkeen minua pyydettiin ohjaamaan vaalivideo. Kieltäydyin taas. Näin jälkikäteen harmittaa, koska vaikuttaa siltä, että vaalivideoitsijana olisi hyvässä seurassa. Tänä vuonna vaalivideoiden saldo on nimittäin erityisen kummallinen. Tässä omat suosikkini.

Jo viime vaaleissa nähtiin, että kuka tahansa voi tehdä videon, vaikka kykyjä olisi vähänlaisesti. Tänä vuonna video on oltava, sillä kuka uskottava ehdokas ei muka kampanjoisi Youtubessa? Tämä johtaa siihen, että ehdokkaat valjastavat kenet tahansa tietokoneenkäyttötaitoisen raapimaan kasaan edes jonkinlaisen esityksen. Tavallaan nämä ovat sympaattisia, sillä videoista huokuu se, ettei niitä ole rahoittanut ainakaan Tapani Yli-Saunamäki.
Tässä Anne Karjalainen (sdp) esittelee clip art -kuvavalikoimaansa sekä hymyä, joka säikäyttää pikkulapset kolmen korttelin säteellä.

Videokameran puute ei estä tekemästä vaalivideota. Yllättävän moni on liikkeellä still-kuvilla ja ääniraidalla. Tässä Sanna Perkiö (kok), jonka erikoisefekti muistuttaa sitä kohtaa Draculassa, jossa arkku avataan ja kuollut avaakin silmänsä.

Monet eritoten nuoremmat ja ensimmäistä kertaa eduskuntaan pyrkivät ehdokkaat ovat kasanneet suositteluvideoita, joissa nimekkäämmät poliitikot ja yhteiskunnan vaikuttajat kertovat, miksi kyseistä ehdokasta kannattaa äänestää. Kaikki eivät voi saada ministeriä vaalivideolleen. Veronica Rehn-Kivi (rkp) luottaa siihen, että paras suosittelija on masentunut koira.

Paavo J. Heinonen (vas) puolestaan arvelee, että paras suosittelija on humoristinen pehmolelu.

Erikoisefektit tekevät tylsästäkin vaalivideosta kiinnostavan ja ajanmukaisen. Juhani Tihveräinen (kesk) luottaa siihen, että äänestäjän voi hypnotisoida muistamaan oikea numero.

Päästäkseen eduskuntaan ehdokkaan on usein miellytettävä muitakin kuin välitöntä viiteryhmäänsä. Moni video tekee enemmän tai vähemmän onnistuneen avauksen uusien äänestäjäryhmien suuntaan. Suosittu uusi äänestäjäryhmä ovat nuoret ihmiset. Se ei ole nuorten ihmisten mielestä aina kivaa. Tony Melville (sdp) tässä demonstroi todellista katujen meininkiä. Tony tajuaa nuorisoa, hei. Tony from the block.

Pia Pakarinen (kok) puolestaan laajentaa… niin, keihin? Heihin, jotka osaavat suomea niin huonosti, ettei vaalirunonlausunta satu korviin?

Ja sitten on omituisten otusten kerho. Sellaisten, joihin ei ole vaan mitään lisättävää. Perussuomalaiset eila Puurunen ja Paula Ylitalo piristäisivät epäilemättä Arkadinamäkeä.

Moni muukin perussuomalainen on päättänyt, että jos rahaa on rajallisesti, kannattaa panostaa outouteen. Siksi persuilla onkin vaalien eläväisin videokavalkadi. Taiteilija Kari Tykkyläinen tekee kampanjastaan performanssin. Tykkäävätköhän taidekriittiset puoluetoverit kyttyrää?

Lopuksi suosikkini. Voi Tuula Kellola (ps), toivottavasti sinut valitaan. Ja valitaanhan sinut. Se on tähtiin kirjoitettu.

Lisää erikoisia vaalivideoita muun muassa täällä.