Kulttuuri

Australialaiset Angelia Newell ja Hayley Sudbury päättivät hylätä työnsä lontoolaisessa mainostoimistossa ja investointipankissa. He halusivat tehdä ruokaa, mutta jännittävästi.
Niinpä he perustivat firman nimeltä The Tasting Sessions ja alkoivat järjestää ruokatapahtumia uudella otteella.

Tastingeissa musiikki on olennainen osa maistelukokemusta ja illalliset sujuvat parhaiten, kun niitä siivittää aterian inspiroima näytelmä. Kaksikon suurin taidonnäyte on viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty Fluid State Festival, jossa naiset yhdistävät ruokaa taiteeseen ja tekevät ruuasta itsestään performanssitaidetta. Näillä festareilla ruualla todellakin saa leikkiä.

Pääosassa on ruoka, mutta uudella, kiinnostavalla tavalla. Esimerkiksi tastingeissa ei ihmetelty juustojen ja viinien yhteensopivuutta, vaan tarkasteltiin, millaisia yhdistelmiä syntyy juustoista ja viskeistä.
Ruokia nautittiin uudella tavalla: erilaisia kaakaoita kokeiltiin vetämällä ne nokkaan kokaiinityyliin ja alkoholia suihkutettiin suoraan suuhun suurista hajuvesille tarkoitetuista pulloista. Ruuat saivat myös uusia muotoja – mitä sanoisitte hapanimeläpossusta, joka tarjoillaan hattarana?

Festivaaleilla saattoi nauttia esimerkiksi Tuck In -nimisen kokemuscocktailin. Asiakas saa käteensä drinkin, minkä jälkeen baarimikko ohjaa hänet sänkyyn, peittelee, paijaa ja lukee sadun.
Bloody Maryt valmistettiin Rube Goldberg -tyylisillä koneilla ja suklaakonvehdit täytettiin itse siten, että tiskiltä haettiin mieleistä alkoholilaatua pipetissä.

Tequilaa halajavat asiakkaat puettiin tastingissa Guantanamo Bay -tyylisiin haalareihin ja vietiin juopottelemaan mustaan maijaan. Vieraille myös suunniteltiin ja toteutettiin tequila-aiheisia feikkitatuointeja.

Ja ennen kuin vieras pääsi maistelemaan luostariviinejä, hänen piti tunnustaa syntinsä munkeille.

Festareiden henkisestä ravinnosta vastasi kahdeksan taiteilijaa, jotka toteuttivat valokuva-, video-, ääni-, kuva- ja veistostaideteoksia. Mukaan oli päässyt myös suomalainen taiteilija Juhana Moisander, jonka videoteokset ja installaatiot ovat katsomisen arvoisia ilman ruokaakin.

Tänä vuonna festareita on tarkoitus järjestää Lontoossa, mutta myös Britannian ulkopuolella. Jos olette kaupungissa samaan aikaan Fluid Staten kanssa, älkää missatko!

Australialainen taidekollektiivi The Glue Society on rantautunut Pohjoismaihin. Tanskan Århusiin on pystytetty talo, jossa sataa sisällä. Ei kuulosta kummoiselta, mutta katsokaa kuvat. Ne ovat hienoja.

The Glue Society on yksi Australian palkituimpia taideryhmiä. Plakkarissa on Cannesin Titanium-leijona ja Grand Prix, läjä Kultaisia leijonia ja D&Ad Silver Pencil -palkintoja. Ryhmä operoi yleensä Sydneyssa ja New Yorkissa. Viimeksi se esitteli New Yorkissa valtavan pulupatsaan, jonka päälle mies kakki. Mies kakki pulun päälle! Kässäättekö! Siis roolit oli, niinku, käännetty!

No niin. Mutta se talo. Teos on nimeltään I Wish You Hadn’t Asked. Tsekatkaa jos satutte Tanskaan.

Kuvat: Nicolai Lorenzen

Kevät on opinnäytetöiden aikaa. Aalto-yliopiston Masters of Arts -näyttelyssä ovat esillä tuoreet naamat, jotka nyt valmistuvat Taideteollisesta korkeakoulusta. Ensimmäistä kertaa näyttelyssä nähdään myös Aalto-yliopiston kaupan ja tekniikan alojen maistereiden töitä. Näyttelyn teema on tänä vuonna Redesigning Human
Mitä sitten on luvassa? Ohessa muutama herkkupala.

Aki-Pekka Sinikosken lopputyön otsikko Finnish Teens sanoo kaiken olennaisen. Suomalaisia teinejä valokuvissa. Liikkiksiä. Syyskuussa teinejä nähdään lisää Valokuvataiteen museossa.

”Huono maku on hilpeänvauhko norsu, joka teutaroi hyvän maun posliinikaupassa. Huono maku voi pelastaa meidät skandinaavisen muotoiluperinteen penseänhyhmäiseltä askeesilta.”
Eikö ole ihana julistus? Anu Luhtanen juhlistaa huonoa makua ja vastustaa tylsyyttä tuulipukumallistollaan Taikaviitta 3000 ja kahinan maksimointi.

Yiying Wun työssä Shanzhai Products in Everyday Life tutkitaan kiinalaisia piraattituotteita ja niiden käyttäjiä. Shanzai on kiinaa ja tarkoittaa sunnilleen “copy, fake, counterfeit, grassroots”. Työ on kiinnostava kurkistus piraattivaatteen ostajan mieleen: vaatemerkki on äärimmäisen tärkeä ja sillä halutaan päteä, mutta läsnä on koko ajan pelko nöyryytyksestä jos joku huomaa, että tuote on piraatti.

Stefania Passera kehottaa työssään soittamaan mummolle. Kampanjassa käytettiin guerrilla-markkinoinnin tekniikoita ja sosiaalisia medioita. Tarkoitus oli saada ihmiset, no, soittamaan mummoille, ukeille ja muille vanhuksille, jotka usein kärsivät yksinäisyydestä. Soittaa kannattaa omille ja vieraille. Kampanjaan liittyi myös flash mob -tempaus, jossa vanhoille sukulaisille sai soittaa ilmaiseksi. Projekti jatkuu Facebookissa ja osoitteissa soitamummolle.wordpress.com.

Maria Atosuon yhdeksän maalauksen kokoelma Kiltin tytön tukahdutettu viha käsittelee sitä, kuinka vaikeaa kiltin tytön syndroomasta kärsivän naisen on olla ilmaista vihaa ja aggressiota. Pojat, kiltitkin, voivat välillä olla vihaisia, inhottavia ja jopa väkivaltaisia. Tytöiltä ja naisilta se on kielletty.

Elissa Erikssonin lopputyön yksi osa, Haluan nähdä muutakin, sai paljon huomiota alkuvuodesta. Projektissa vuokrattiin mainostilaa bussi- ja ratikkapysäkeiltä: tarkoitus oli vallata pieni pala mainosten täyttämää kaupunkia takaisin ihmisille ja taiteelle. Mainostilaan ripustettiin juliste, jossa oli teksti ”Haluan nähdä muutakin” sekä kaupunkilaisten ajatuksia siitä, mitä he haluaisivat nähdä pysäkin seinässä mainosten paikalla. Mukaan pääsi osallistumalla mainospaikan vuokran kuluihin.
Erikssonin lopputyön kaksi muuta osaa ovat Kaisaniemen puiston aitaan, junaradalle päin ripustettu valtava teksti ”Tämä on kuitenkin minun kaupunkini” sekä jäälyhdyt, joita rakennettiin muun muassa Rautatieasemalle. Niidenkin idis oli etsiä keinoja, joiden avulla tavallinen ihminen voisi tulla näkyväksi ja jättää jälkensä kotikaupunkiin. Nyt suurin osa kaupungista on kaupallisten yritysten viestien kontrolloimaa.

Hannu Uotilan lopputyö on tiettävästi maailman ensimmäinen kauppatieteiden gradu, joka on tehty videomuodossa. Tekijän mukaan ”raportti muistuttaa jotakin televisiodokumentin ja perinteisen tieteellisen artikkelin väliltä”. Mahtava idea! Toivottavasti muutkin innostuvat tekemään gradunsa videoina. Hmm, voisikohan oman gradun jättää c-kasetilla?
Gradun nimi on Suomalaisissa televisiotuotannoissa ilmenevät liiketoimintamahdollisuudet - Lähestymistapana videografia.

Kalasataman konttikahvila on osa hanketta, jolla yritetään elvyttää Kalasatamaa. Asli Ufacik suunnitteli kahvilan kahteen rahtikonttiin. Kahvilaan kuuluu myös terassi. Kalusteet on suunniteltu niin, etteivät ne säikähdä tuulesta, sateesta tai ilkivallasta: esimerkiksi pöydät oli koottu betonisista kaivonrenkaista. Kahvilan istuimet toimivat myös lasten rakennuspalikoina.

Masters of Arts, Redesigning Human
Porkkalankatu 13 G, 00180 Helsinki
Näyttely on auki 12.–29.5.2011
ma–pe 12–20
la–su 12–18

Elektronisen taiteen festivaali Pikseliähky täyttää kymmenen. Ensimmäistä kertaa Suomenlinnassa järjestettävillä festareilla on luvassa kokeellisen ja kantaaottavan taiteen näyttelyitä, työpajoja ja seminaareja. Teemoja ovat esimerkiksi ekologiset utopiat, sähköiset jäljet tietoverkoissa sekä kokeellinen valokuvaus. Festivaalin seminaareihin ja työpajoihin osallistuu yli sata ulkomaista vierasta, joukossa muun muassa hakkereita, taiteilijoita, tutkijoita ja kulttuurikriitikoita.

Camp Pixelache -näyttelyssä Galleria Augustassa on esillä kiinnostava kokoelma teoksia ja prototyyppejä.
Kansainvälisen FoAM-taiteilijaryhmä on luonut pelimaailman, jossa seikkailevat kasvit ja johon vierailijat voivat luoda peliin omat pelihahmonsa. Samaa ekoteemaa jatkaa Tine Tillmanin ja Laura Popplowin Fungifiction. Teoksessa pohditaan, millainen on Helsinki, jossa sienet ovat päätyneet tärkeään yhteiskunnalliseen rooliin. Samassa näyttelyssä nähdään vielä Helsingin energiankulutusta mittaavat Andy Bestin Power Flower ja Maria Dunckerin Valo-loinen.
Näyttely on avoinna lauantaina 12.3. klo 12-18 ja sunnuntaina 13.3. klo 14-18.

Yllä mainittu FoAM tekee festareilla muutakin. FoAMiin kuuluu muun muassa taiteilijoita, puutarhureja, kokkeja, tutkijoita ja tekniikan ammattilaisia. Porukka järjestää työpajoja, joissa opitaan, kuinka kasvien yhteyttäminen tuottaa sähköä ja kuinka kokataan ruokalajeja, joita taiteilijat kutsuvat sähkö-tapaksiksi. Työpajan osallistujat kokeilevat, millaisilla resepteillä marjoista ja hedelmistä saadaan aikaan sähköenergiaa. Kulinaristisia kokeiluja tehdään muun muassa aronia-marjalla, joka sisältää paljon energiaa (sekä kilojouleina että mikrowatteina).

Festarien kiinnostavimmat tyypit saattavat olla mediakriitikko Alessandro Ludovico ja taiteilija Christian Nold.
Käy festarin pääseminaarissa kuuntelemassa Alessandro Ludovicoa, miestä Lovely Faces -feikkideittisivuston takana. Sivuston ideana oli, että miljoonan käyttäjän Facebook-profiilikuvat suodatettiin kasvojentunnistusohjelman läpi ja jaoteltiin miehiin ja naisiin. Kuvien pohjalta luotiin kuvitteellinen deittisivusto. Miljoonasta varastetusta kuvasta neljännesmiljoona päätyi sivustolle. Projekti todisti, miten helposti henkilökohtaisia tietoja voidaan kerätä ja hyödyntää, ja muistutti, että kaikkia nettiin ladattuja kuvia voidaan käyttää väärin. Facebook on tietenkin aloittanut oikeustoimet.
Pajasali perjantaina 11.3., vapaa pääsy.

Britannialainen Nold ei tuo festareille teosta, mutta kertoo uudesta yhteisöllisestä taideteoksestaan, joka tullaan toteuttamaan Suomenlinnassa vuosina 2011 ja 2012. Taiteilija tunnetaan muun muassa teoksista, joissa Amsterdamin lähiössä otettiin käyttöön oma valuutta (Biljmer Euro) tai piirrettiin tunnetilakarttoja kaupungeista (Brentford Biopsy ja East Paris Emotion Map).
Piirtämö (Cafe Chapmanin yläkerta) lauantaina 12.3. klo 12-18

Pohdimme ystävieni kanssa, kuka on maailman kuuluisin turkulainen. Ehdotettiin Mikael Agricolaa. Mainittiin Saku Koivu ja Mauno Koivisto. Mutta kyllä se vaan on Touko Laaksonen, yli 150 000 Google-hitin erotuksella toiseksi kuuluisimpaan. No hyvä on, Laaksonen on oikeasti Kaarinasta, mutta liippaa tarpeeksi läheltä. Sama mies lienee myös Suomen kuuluisin kuvataiteilija kautta aikojen. Toki myös Suomen tunnetuin homo. Ja jos nyt superlatiiveja etsitään, kulttuurihistorioitsija Joseph W. Sladen mukaan Laaksonen on vaikutusvaltaisin koskaan elänyt homopornokuvien piirtäjä.

Nyt Laaksonen palaa kotiin. Turku juhlistaa kulttuuripääkaupunkivuottaan tuomalla Logomoon Tom of Finland -retrospektiivin, jonka teokset ovat lainassa Los Angelesissa sijaitsevan Tom of Finland Foundationin pysyvästä kokoelmasta. Näyttely on esillä 18.12. asti.

Esillä on kuvia koko taiteilijan uran ajalta. ”Varhaistuotantoa” edustavat kakarana piirretyt rosvo ja poliisi -sarjikset, joissa ei rehellisesti sanoen vielä näy montaakaan merkkiä taiteellisista lahjoista.
1930-luvun lopussa Laaksonen muutti Turusta Helsinkiin opiskelemaan. Hän alkoi piirtää komeita miehiä aluksi huvikseen itselleen ja ystävilleen.
Laaksonen palveli talvisodassa ilmatorjunnassa. Tältä ajalta on hänen mukaansa peräisin kiinnostus uniformuihin (natsiuniformut kiinnostivat häntä erityisesti – myöhemmin Laaksonen katui näitä töitä). Sodan aikana hän ei juuri piirtänyt, mutta palasi sodan jälkeen kouluun Helsinkiin. Sodanjälkeisen kuvat eroavat myöhemmästä tuotannosta niin piirrosjäljeltään kuin teemoiltaankin: niissä esiintyy keskiluokkaisia, jopa hempeitä hahmoja.

Vuodesta 1956 Tom of Finland alkoi piirtää kuvia yhdysvaltalaisiin bodauslehtiin kuten Physique Pictorial. Lehtien julkilausuttu tarkoitus oli esitellä kehonrakennusta, mutta todellisuudessa ne tarjosivat homomiehille silmäniloa aikana, jolloin homous oli kauheaa.
Teoksien miehet ovat sotilaita, metsureita, merimiehiä, nahkahomoja ja motoristeja. Suomalaisuus näkyy piirroksissa, jossa miehet saunovat tai uittavat tukkeja. Physique Pictorialin kanteen vuonna 1957 piirretty tukinuittokuva onkin yksi Tom of Finlandin kuuluisimpia töitä.
Äärimmilleen bodatut, v-malliset miehet ja pullistelu ovat läsnä teoksissa uran loppuun saakka. Valtavat lihakset (ja penikset) suorastaan tursuilevat ulos vaatekappaleiden alta. Miehet ovat - täysin poikkeuksellisesti tuon ajan homokuvastolle - hyväntuulisia, itsevarmoja ja äärimmäisen miehekkäitä.

Vuonna 1962 Yhdysvaltain sensuurikäytäntö lieventyi ja Laaksonen alkoi piirtää miehiä myös rehellisiin homolehtiin. Pääasiassa kuvat olivat yhä soft-pornoa, mutta enää niissä esiintyviä miehiä ei tarvinnut väittää heteroiksi kehonrakentajiksi.
Teokset ovat pieniä, usein vain A4-kokoisia lyijykynätöitä. Laaksonen olikin ensisijaisesti kuvittaja. Teokset ovat taitavia ja yksityiskohtaisia, mutta Laaksonen on pikemminkin kulttuurihistorian merkkihenkilö kuin suuri taiteilijavisionääri.

Esillä on myös taiteilijan tiettävästi viimeinen teos 1980-luvulta. Siinä on sekstataan kondomin kanssa. Laaksonen näki, kuinka homoseksi muuttui kielletystä ensin hyväksytyksi, sitten vapaaksi seksuaalisuuden juhlaksi, jonka HIV lopulta keskeytti. Laaksonen käsitteli asiaa lisäämällä kondomit kuviinsa.

Yksi teos pomppaa esiin. Siihen on kuvattu tavallisen näköinen nuori mies, ainoana fantasiamiesten armeijassa. Kyseessä onkin Laaksosen ystävä (rakastettu?) vanhoilta päiviltä. Hänen kuvansa korostaa entisestään sitä, että kaikki fantasiamiehet ovat normaalin ulkonäön tuolla puolen. 1950–1980-luvulla nämä kuvat olivat pullollaan fantastista riemua ja ylpeyttä seksuaalisuudesta. Nyt kun ihminen saa olla melko vapaasti homo, eivätkä kuvat tarjoa samanlaista vapautumisen kanavaa,
mieleen hiipii huoli siitä, asettavatko ne ulkonäköpaineita. Vai katsovatko homot näitä enää? Logomon näyttelyhän on suunnattu avarakatseisille valtavirtaheteroille. Onneksi joku kristillisessä tynnyrissä elänyt turkulainen sentään vähän paheksui yleisönosastolla.

Tom of Finland oli ehtinyt vaikuttaa ratkaisevasti homomiesten tapaan nähdä itsensä, toisensa ja asemansa kymmenien vuosien ajan. Suuri ilmiö Tom of Finlandista tuli 1980-luvulla, jolloin galleriat alkoivat esitellä homoeroottista taidetta laajemmin.
Tom of Finland oli ensimmäisiä taiteilijoita, joka yhdisti yltiömaskuliinisuuden ja homoseksuaalisuuden. Ennen häntä homon stereotyyppi oli (sekä valtaväestön että usein myös homojen keskuudessa) neitimäinen ja hintelä alistuja. Tom of Finlandin teokset antoivat homoille oikeuden miehekkyyteen. Hänen taiteellaan oli valtavan suuri rooli koko länsimaisen maailman homojen seksuaaliselle vapautumiselle ja homojen oikeuksia ajavien liikkeiden synnylle 1960- ja 1970-luvulla. Tom of Finland on tehnyt Suomea tunnetuksi maailmalla yli 50 vuotta. Siinä teille esimerkkiä, Suomen brändivaltuuskunta.

Jos mainokset häiritsevät, ei ole pakko katsoa telkkaria. Ei tarvitse lukea lehtiä eikä kuunnella radiota. Ulkomainonnalta ei kuitenkaan pääse karkuun. Metrotunnelit, ratikkapysäkit, kävelykadut ja aukiot ovat täynnä mainosjulistetauluja. Mainoksia on pakko katsoa, jos meinaa kävellä kadulla.

Ulkomainontaa hoitavan JCDecaux:n nettisivuilla sanotaan ulkomainonnasta seuraavaa:
"Ulkomainontaa ei kuluteta vaan sille altistutaan."
"Kun ihminen liikkuu kodin ulkopuolella, me olemme paikalla. Ulkona ihminen on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja avoin ärsykkeille."
Aika hyytävää.

Vaikka kadut ovat täynnä maksettuja mainoksia, Helsingissä ei ole yhtä ainoaa luvallista ulkomainospaikkaa, jonne saisi kiinnittää esimerkiksi keikkajulisteita. Millä oikeudella mainostaja on vallannut kadut kaupunkilaisilta?

Aalto-yliopiston opiskelija Elissa Eriksson käsittelee kysymystä taiteellisessa opinnäytetyössään Haluan nähdä muutakin. Idea on pohtia tavallisten ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mitä hän näkee kulkiessaan kadulla. Entäpä, jos bussipysäkeiden mainostauluissa esiteltäisiinkin vaikkapa taidetta? Haluan nähdä muutakin -tempauksen ideana on vallata mainostilaa pois kaupallisilta tiedotteilta edes hetkeksi.

23.–29.1. Helsingin bussi- ja ratikkapysäkeille ilmestyy 21 julistetta, joiden tekstissä sanotaan seuraava:
"Haluan nähdä muutakin - 3500* ihmistä halusi vapauttaa tämän tilan viikoksi kaupallisista tiedotteista."
* tuohon 3500:n kohdalle tulee se määrä ihmisiä, joka lopulta osallistuu tempaukseen.
Lisäksi julisteeseen voidaan painaa tempaukseen osallistuneiden omia pieniä viestejä kanssakaupunkilaisille.

Tällä hetkellä noin 3500 ihmistä on Facebookissa ilmoittanut haluavansa osallistua kampanjan rahoitukseen. Suurin osa siitä sulaa pois kun on aika kaivaa kuvetta, mutta kenties jokunen oikeasti jakaa kustannukset, karkeasti arvioiden 8000 euroa (julisteiden painatus 1000-2000 euroa, julisteiden esillepano n. 6500 euroa). Jengiä kerätään vuoden loppuun asti.

Tempausta kritisoidaan Facebookissa siitä, että tempauksessa ostetaan isolla rahalla mainostilaa JCDecaux:lta. Näin ulkomainontafirma käärii voitot tästä ulkomainontaa vastustavasta tempauksesta. Eikö olisi parempi printata isoille papereille omia viestejä ja teipata ne JCDecaux:n mainosten päälle? Tai yksinkertaisesti hajottaa JCDecaux:n taulut? On tuossa pointtinsakin, mutta njääh. Eihän idea ole vastustaa niitä JCDecaux:n tarjoamia valotauluja, vaan sitä, että niissä näytetään vain mainoksia. Siitä hyvästä, että JCDecaux saa pystyttää taulut ja myydä niihin mainoksia, kaupunki voisi aivan hyvin velvoittaa firman näyttämään osassa tauluja taidetta. Tai vaikka niitä keikkajulisteita.

Los Angelesissa arvokkain taide ei asu museossa. Beverly Hillsin ökytalojen seinillä roikkuu miljoonien arvoisia teoksia. Tämän tietävät myös taidevarkaat, joiden mukaan maalaukset, veistokset ja valokuvat lähtevät tämän tästä. Väärennöksiä tulee myyntiin joka viikko, sillä alueella pyörii enemmän rahaa kuin asiantuntemusta. Keräilijät myös ryöstävät itseltään: kun rahat käyvät vähiin, taulu ”ryöstetään” ja vakuutusyhtiö maksaa. Niinpä LAPD:lla oma taidevarkausyksikkönsä.

Tällä hetkellä LAPD tutkii isoa Andy Warholl -varkautta, jossa Angelo Drivella läntisessä Los Angelesissa sijaitsevasta kodista lähti ryöstäjien mukaan 11 Warhollin maalaamaa potrettia.
Arvokkaimmat varastetut taulut ovat Picassoja ja Chagalleja.

Salvador Dali kelpaa varkaille sekä maalauksina että veistoksina.

Valokuvissa johtaa Bruno Bernard, jonka Marilyn Monroesta ottamia valokuvia on ryöstetty monesta eri paikasta. Vähän aikaa sitten söpöjä pikku olentoja arvostava varas vei Takashi Murakamin veistoksen Mr. Cloud

LAPD palvelee uteliasta yleisöä kirjoittamalla jännimmät tapauksensa kaunokirjalliseen muotoon. Hurjat etsivätarinat ovat kuin Sir Arthur Conan Doylen kynästä.
Sivuilla voi myös ihmetellä etsityimpien taidevarkaiden kuvia. Richard Eszterhazy nyt näyttääkin epäilyttävältä, mutta kuka olisi uskonut puhelintyttö Corinna Kowalskyn ryöstävän asiakkaansa taideaarteet ja pakenevan?

Taidevarkauksiksi luokitellaan myös kateissa oleva natsi-käsinauha, arvokas sarjakuvalehti,
jättimäinen viktoriaaninen portti (tarina ei kerro, miten se on ryöstetty), 500 kiloa painava marmorinen aurinkokello sekä alligaattorin kallo. Ja kun Hollywoodissa ollaan, kateissa on tietenkin liuta Oscar-patsaita. LAPD etsii myös läjää ryöstettyjä elokuvaproppeja. Lähiaikoina on varastettu ainakin Ghostbusters-elokuvan psykokineettinen energiamittari, mekko elokuvasta Forrest Gump ja alienien elokuvassa Predator II käyttämät keihäs ja naamio.

Kakka. Siinä venäläisen nykytaiteen yksi merkittävimmistä rakennuselementeistä. Minulta on pyydetty lisää Venäjään liittyviä blogauksia. Täältä pesee.
Suomalaiset kulttuurilehdet Rondo, Tanssi, Filmihullu, Parnasso, Taide ja Teatteri matkasivat yhdessä Pietariin tarkastelemaan, mistä päin Venäjän taiteessa nyt tuulee. Kaikki julkaisevat Pietari-teemaisen numeron. Hieno yhteisprojekti, jollaista Suomessa ei tietääkseni ole ennen toteutettu. Jostain syystä seuraavat kiinnostavat, ajankohtaiset ja joissain tapauksissa erittäin merkittävät venäläiset taiteilijat jätettiin vähemmälle huomiolle.

Roman Ass
Herra Ass luottaa siihen, että vaikka lännessä ihmisen ulosteet alkavat olla jo vähän tylsä aihe taiteelle, Venäjällä paska toimii yhä. Hänen tyypillinen performanssinsa voi mennä vaikka näin:
Ass menee kadunkulmaan. Hän ottaa esiin kaksi viiden litran kanisteria virtsaa. (Kanisterissa lukee ”taiteilijan kusta”, jotta asia ei jäisi epäselväksi.) Ass kaataa virtsan päähänsä ja huutaa samalla iskulauseita kuten ”Isänmaan puolesta! ja ”Eläköön Stalin!”. Kun kanisterit ovat tyhjät, taiteilija yrittää sytyttää itsensä palamaan tulitikuilla. Kun virtsasta läpimärkä taiteilija ei syty, hän kiroaa itsensä ja tulitikkunsa. Sitten taiteilija kaivaa housuistaan omaa paskaansa, hieroo sen naamaansa ja huutaa ”Taide on kuollut!” ja ”Taide on paskaa!”.
Tällainen oli hänen teoksensa Fire Piss / Immortality.

Andrei Molodkin
Käsitetaiteilija Molodkinilla on fetisistinen suhde öljyyn. Innostus on ilmeisesti peräisin ajalta, jolloin mies työskenteli armeijan leivissä siperialaisilla öljylähteillä. Kuuluisimpia teoksia ovat muovista rakennetut sanat ”Fuck” ja ”Democracy”, jotka on täytetty verellä ja irakilaisella raakaöljyllä. Teoksillaan hän – tuskin yllättävästi – kyseenalaistaa länsimaista tapaa elää öljystä riippuvaisena. Molodkinin viimeisin tempaus on rakentaa jättimäinen painekattila, jossa puristaa öljyä kuolleista ihmisruumiista. Taiteilijan mukaan
”Jos voimme täyttää bensatankkimme dinosauruksilla, niin miksi emme ihmisillä.”

Alexander Brener
Brenerin taidefilosofia on se, että pitää toimia, ei puhua pehmeitä. Lisäksi hän vastustaa taiteen kaupallistumista. Niinpä hän meni Stadejlikin museoon Amsterdamissa ja maalasi ison dollarin merkin miljoonien arvoiseen Malevichin teokseen nimeltä Suprematism. Syytehän siitä tuli. Brener puolusti itseään oikeudessa sanomalla, että hänen tekonsa oli taidetta ja hän oli vuorovaikutuksessa Malevichin työskentelyyn. Vaikka jopa museon kuraattori myönsi, että kyseessä on taideteko, Brener joutui kahdeksi vuodeksi vankilaan.
Muita Brenerin kuuluisia performansseja on meneminen moskovalaiseen Pushkinin taidemuseoon ja kakkaaminen Van Goghin maalausten eteen. Jeltsinin vielä pitäessä valtaa Brener meni kovassa pakkasessa puolialastomana, nyrkkeilyhanskat kädessä Kremlin eteen ja yritti haastaa Jeltsinin kaksintaisteluun. Pushkinin aukiolla hän yritti rakastella vaimonsa kanssa pakkasessa. Eihän siitä mitään tullut. Niinpä pariskunta jatkoi naimisen yrittämistä ja huuteli väliin “Ei onnistu! Venäläiseltä nykytaiteilijalta ei mikään onnistu! Tämäkin varmaan onnistuisi, jos olisin Jeff Koons!”

AES Group
Tästä taiteilijakollektiivista pitävät hieman yllättävästi sekä nykytaide-eliitti että uusnatsit. Ensimmäiset ylistävät jo vuodesta 2001 maailmaa kiertänyttä teosta, jossa on esillä kymmenen venäläisen teinitytön isot valokuvat. Teoksen yhteydessä on taulu, jossa kerrotaan, että puolet söpöistä, fudis-t-paitoihin sonnustautuneista tytöistä on vankilassa istuvia rikollisia. Rikokset selostetaan yksityiskohtaisesti. Mukana on esimerkiksi nuori nainen, joka on murhannut isäpuolensa keittiöveitsellä. Katsojan tarkoitus on arvailla, ketkä viisi istuvat vankilassa. Näyttelyn lopuksi voi tehdä lahjoituksen venäläisten teinityttörikollisten olojen parantamiseen.
Uusnatsit taas intoutuivat teossarjasta nimeltä The Muslim Project. Siinä taiteilijat pohtivat, millaisilta maailman tunnetut muistomerkitnäyttäisivät siinä tapauksessa, että muistomerkki olisi radikaalimuslimien hallinnassa. Eiffel-tornin taustalla on moskeijoita ja Vapaudenpatsas on verhottu siveäksi.

Oleg Kulik
Kulikin ura alkoi Deep into Russia -sarjalla, jossa taiteilija on harrastavinaan seksiä erilaisten eläinten kanssa. Myöhempiin performansseihin kuuluu muun muassa Koiraihminen, jossa alaston taiteilija kytkee itsensä vaikkapa kaupan eteen ja estää hurjalla haukullaan ihmisiä pääsemästä sisään. Osana samaa teossarjaa hän asui koiralle tarkoitetussa häkissä muutaman viikon, käyttäytyen kuten koira. Nykyään Kulik on hieman rauhoittunut ja keskittynyt pääasiassa videotaiteeseen sekä outoiluun. Hän esimerkiksi pukeutuu jättiläismäiseksi discopalloksi ja lähtee bilettämään.

Gosha Rubchinskij
26-vuotias kuvataiteilija/valokuvaaja/suunnittelija/stylisti/meikkitaiteilija Gosha Rubchinskij
on noussut jonkinlaiseen kulttiasemaan moskovalaisten nuorten taideihmisten ja alakulttuuripiirien silmissä. Legendaarisen venäläisen muotiraamatun, OM Magazinen, inspiroima nuorukainen työskenteli teinistä saakka stylistinä ja meikkaajana, kunnes perusti pari vuotta sitten oman vaatemerkkinsä. Hän valokuvaa ja videokuvaa moskovalaisia alakulttuuri-ihmisiä ja suunnittelee vaatteita esimerkiksi skeittareille. Skeittarin paidassa voi komeilla vaikkapa venäläisen ja neuvostoliittolaisen rakennustaiteen aikaansaannoksia.

Avdei Ter-Oganian
Ter-Oganianin ensimmäiset työt olivat Duchamp-parodioita: pisuaareja, joihin katsojien oli todella tarkoitus virtsata. Seuraavaksi hän kiipesi Yhdysvaltain Moskovan-suurlähetystön katolle ja korvasi siellä liehuvan lipun Jasper Johnsin lippuparodialla. Ter-Oganian julistaa inhoavansa taiteen kaupallisuutta ja yrittävänsä tarkoituksellisesti tehdä taidetta, jota kukaan ei halua ostaa. Suuressa taiteen myyntinäyttelyssä hän esimerkiksi kaupitteli halpoja ja huonoja ikoneja, joita kävijät saivat rikkoa tai palkata hänet rikkomaan. Tästäkös Venäjän jumalaapelkäävät viranomaiset kimmastuivat. Taiteilija haastettiin oikeuteen, mutta hän pakeni maasta ennen oikeudenkäyntiä.

Slava Mogutin
Siperialaissyntyinen taiteilija on tehnyt uransa New Yorkissa. Parikymppisenä hän tuli Venäjällä tunnetuksi homoaktivistina ja journalistina. Mogutinin teosten ja tekstien katsottiin “loukkaavan syvästi venäläistä moraalintajua”, “aiheuttavan kansallista, sosiaalista ja uskonnollista eripuraa” sekä “ihannoivan brutaalia väkivaltaa ja seksuaalisia perversioita”. Hän joutui syytteeseen ja oli saada seitsemän vuoden vankeusrangaistuksen. Amnestyn ja PENin avulla hän pääsi pois Venäjältä Yhdysvaltoihin, jossa on pitänyt taidenäyttelyitä, kirjoittanut kirjoja ja runoja, valokuvannut sekä esiintynyt homopornoelokuvissa.

Chto Delat (Mitä on tehtävä)
Vuonna 2003 perustettu pietarilaisryhmä koostuu taiteilijoista, kirjailijoista, taidekriitikoista ja filosofeista, jotka töillään tekevät ja kommentoivat politiikkaa. Vaikutteet haetaan, ryhmän nimeä myöten, Neuvostoliitosta ja sosialistisen realismin muotokielestä. Jatkuvasti virkavallan kanssa napit vastakkain oleva ryhmä on muun muassa järjestänyt koeluontoisia mielenosoituksia, julistekampanjoita ja taidetapahtumia testatakseen, missä vaiheessa poliisi ja turvallisuusviranomaiset puuttuvat asiaan. Performansseissa on esimerkiksi lavastettu kommunistista utopiaa tavalliseen venäläiseen nukkumalähiöön ja hajotettu kuuluisia 1950-luvun sosialistisen realismin taideteoksia. Monista performansseista ei ole dokumentaatiota, koska poliisi on takavarikoinut videonauhat.

Kulttuuriähky iskee Helsingissä kerran vuodessa. Kulttuurintarjoajat arvelevat, että pääkaupunkiseutulaiset haluavat nauttia koko vuoden kulttuuritarjontansa kuukauden aikana elo-syyskuun vaihteessa. Niinpä meillä ovat yhtä aikaa meneillään Helsingin Juhlaviikot, Espoo Ciné, Stage-teatterifestivaali ja Art goes Kapakka. Kun tästä selvitään, paukkaavat päälle teattereiden ja Oopperan syyskauden avajaisnäytelmät sekä Rakkautta ja Anarkiaa. Seuraava kulttuurista vapaa ilta tiedossa 27.9.

Tässä pieni opas seuraavasta kahdesta viikosta selviämiseen. Kolme tsekkaamisen arvoista asiaa per tapahtuma.

Helsingin Juhlaviikot

Shantel & Bucovina Club Orkestar: Authentic Tour
Tämän vuoden parhaat bileet. Balkan-diskon kuningas Shantel on vieraillut Suomessa kahdesti dj-keikoilla. Molemmilla kerroilla loppuunmyyty klubi on tanssinut hurmoksessa, lepäämättä, seitsemän tunnin setin ja pyytänyt lisää. Shantel flirttailee, hassuttelee, kutsuu kuulijansa kanssaan lavalle juomaan vodkaa ja soittaa maailman tanssittavinta musiikkia. Nyt Huvila-teltassa on mukana koko Bukovina-orkesteri. Kaakkois-Euroopassa ja Balkanilla Shantel on ikoni, joka myy viikossa täyteen 40 000 hengen katsomon. Älä missaa tätä.
Huvila-teltta 28.8., liput 28 e.

Isaac Julien: Ten Thousand Waves
Helmikuu 2004. Morecambe Bayssa, Englannin luoteisrannikolla 38 kiinalaista laitonta siirtolaista kahlaa illansuussa kohti vesirajaa. He ovat menossa keräämään simpukoita, joista paikalliset ravintolat maksavat viisi puntaa 25 kilolta. Mereltä päin heitä vastaan kävelee englantilaisia simpukankerääjiä, jotka osoittelevat kelloaan ja huutelevat kielellä, jota kiinalaiset eivät ymmärrä. Eivätkä he halua ymmärtää – paikallisten kanssa on ollut ongelmia, ja kiinalaisten simpukkamerrat on vastikään sytytetty palamaan. Puoli kymmeneltä illalla kuuluu kohinaa. Täällä päin nousuvesi yllättää nopeasti ja rajusti. Simpukankalastajat lähtevät kiiruhtamaan kohti rantaa, mutta vesi on nopeampi. Ensimmäisellä aallolla se nousee polviin, toisella jo vyötärölle. Kolmas hukuttaa uimataidottomat. Jotkut ehtivät autolle, mutta pian vesi lyö yli korkeasta pakettiautostakin. Aamulla rannalta löydetään 21 ruumista.
Morecambe Bayn tragediasta inspiroitunut englantilainen videotaiteilija ja elokuvaohjaaja Isaac Julien tilasi kiinalaiselta runoilijalta Wang Pingiltä tekstin, jota työsti vuosien ajan. Kiinassa kuvattu, yhdeksälle kankaalle levittäytyvä videoteos puhuu globalisaatiosta runon keinoin. Tarinan päähenkilöä esittää hongkongilainen supertähti Maggie Cheung.
Taidehalli 10.10. asti, liput 10/8 e.

Bruno Beltrão ja Grupo de Rua: H3
Brasilialainen koreografi Bruno Beltrão yhdistää breakdancen ja hiphopin nykytanssiin ja Michael Jacksoniin. 16-vuotiaasta saakka omaa tanssiryhmäänsä johtanut Beltrão ei päästä tanssijoitaan helpolla. Tanssi on fyysistä ja teatterillista, mutta ei ei ota itseään vakavasti. Upeiden liikesarjojen taustalta hymyilevät MC Hammer ja Run-D.M.C.
Savoy-teatteri 31.8.-2.9., liput 35/17 e.

Stage-festivaali

Andrey Moguchy: The Gardeners
Pietarilainen ohjaaja ja hänen teatterinsa Formalny Teatr ovat nostattaneet venäläisten verenpaineita radikaaleilla esityksillään perestroikan ajoista lähtien. Esitys kommentoi Tšehovin Kirsikkapuutarhaa, mutta tykittää uudella teatterin kielellä esityksen puutarhureista, jotka piileskelevät mielikuvitusmaailmassa.Varaudu kulmat kohottavaan, hiuksianostattavaan ja muitakin pään karvoja venyttävään esitykseen.
Korjaamon Vaunusali 24.-25.8., liput 33/26 e.

Juha Luukkonen: Kahdeksan surmanluotia
Terveisiä murheellisten laulujen maasta! Vaimo ei ymmärrä, tytär ei ymmärrä, eikä poikakaan ymmärrä. Työtön lahtelainen roskakuski juo viinaa ja lataa asetta. Tammikuussa enskariin tullut näytelmä on nostanut sekä yleisön että kriitikoiden tunteet pintaan.
Korjaamo 27.-28.8., liput 25/18 e.

Tim Crouch: The Author
Jos osallistuva teatteri on sinulle kauhistus, jätä tämä suosiolla väliin. Muussa tapauksessa varaa äkkiä liput brightonilaisen ohjaajan Tim Crouchin uutukaiseen, jossa yleisölle tarjoillaan suklaata samaan aikaan kun se eläytyy väkivaltaan ja hyväksikäyttöön.
Korjaamo 1.-2.9., liput 25/18 e.

Art goes Kapakka

Jaakko Laitinen ja väärä raha
Jaakon ja bändin soittolista kattaa kaikki ihmisen tunnetilat. Ohjelmisto liikkuu slaavilaisesta hirttoköysi kädessä ja haikea hymy huulilla -melankoliasta riehakkaisiin Balkan-rytmeihin ja suodattaa keitoksen Suomi-iskelmän läpi.
Zetor 23.8. klo 23, vapaa pääsy.

Casino Talent 2010 – Stand Up
Grand Casinolla kisataan tuoreiden stand up -naamojen parhaudesta. Esiintyjinä Zöe Chandler, Henric Chezek, Henry Lehto, Sampo Luoto, Riku Pajari, Antti Syrjä ja Petteri Vänttinen, tuomaristossa hieman yllättäin Ben Zyskowicz ja Antti Virtanen. Ennustus: lavalla on yksi loistava, kaksi hyvää, kaksi keskinkertaista ja kaksi hirvittävää myötähäpeää tuottavaa koomikkoa. Jollei kantti kestä, on samana iltana samaan aikaan tarjolla Manala goes Comedy, jossa yleisö huutaa esiintyjän pois lavalta kun on saanut kyllikseen.
Grand Casino 25.8. klo 20, vapaa pääsy.

Reeta Vestman & Broadway Stories
Husky Rescuen solisti Reeta Vestman (ent. Korhola) laulaa Broadway-musikaalibiisejä pianon ja viulun säestyksellä. Ei kyynikoille.
Bar Socis 25.8. klo 21, vapaa pääsy.

Espoo Ciné

Olivier Assayas: Carlos
Viisi ja puoli tuntia elokuvaa venezuelalaisesta terroristista. Yleensä tämänpituiset elokuvat on suunnattu vain sekopäisimmille leffanörille, mutta Olivier Assayasin uutuus pitää otteessaan myös ihan normaalia katsojaa. Tarina kertoo Sakaalin, 70-luvun kuuluisimman ja pelätyimmän poliittisen terroristin tarinan. Ilich Ramírez Sánchez alias Carlos piti Eurooppaa pelossa 1970-luvulta lähtien, mutta jäi kiinni vasta vuonna 1994.
Kino Tapiola 28.8., liput 12 e.

Hans Petter Moland: En ganske snill mann
Myös norjalaisen Hans Petter Molandin uutuudessa ollaan rikollisten parissa. Päähenkilö Ulrik pääsee vankilasta istuttuaan 12 vuoden kakun, vaikka oikeastaan elämä vankilassa oli aika kivaa. Stellan Skarsgårdin esittämä Ulrik haluaisi vain pitää matalaa profiilia, mutta jotenkin hankalia naisia ja kostotoimenpiteitä vain putoilee syliin. Norjalaiset taitavat mustan huumorin.
Tapiolasali 27.-28.8., liput 6 e.

Elia Suleiman: The Time That Remains
Mustaa huumoria on tarjolla täälläkin, tällä kertaa palestiinalaisten kohtaloita seuraavassa elokuvassa. Palkittu ja kiitetty ohjaaja seuraa palestiinalaisia kolmen sukupolven ajan 1940-luvun Nasaretista toiseen intifadaan.
Tapiolasali 28.8 ja Louhisali 29.8., liput 6 e.

Jos 13-vuotias flanellipaitapoika maalaisi kuviksentunnilla samanlaisia teoksia, jollaisia Pilvari Pirtola esittelee tm-galleriassa, hänet lähetettäisiin terkkarille keskustelemaan siitä, hakkaako isi, kiusaako kaverit, kuunteletko metallimusiikkia ja meinaatkos ammuskella luokkatovereitasi.

Esillä on valtava määrä teoksia. 150:ssä niin väreiltään kuin poliittiselta sanomaltaankin punamustassa maalauksessa yhteiskunta on vankila, josta ulospääsy tapahtuu välkivallan kautta. Anarkismin musta lippu on nostettu salkoon, kolmiopäiset tikku-ukot vihaavat, huutavat ja kuolevat. Jotkin maalaukset sisältävät vain kankaalle kirjoitetun iskulauseen. Osa teoksista, mielestäni paras osa, on abstrakteja vihanpurkauksia.

Pirtolan maalaukset ovat ehdottomia, niissä maailma on mustavalkoinen ja ihmisen on valittava, ollako aktivistien vai korporaatioiden puolella. Lämpöä, (itse)ironiaa tai huumoria niihin ei mahdu. Vallankumouksen kanssa ei pelleillä, punamustat ottavat itsensä ihan helvetin vakavasti. Ja hyvä niin, maailmassa ei olla tehty yhtään itseironista vallankumousta.
Onkin tylsää, että Pirtola on valinnut julistuksen kieleksi englannin. Kieli syö teoksilta voimaa ja maalauksiin sisältyvistä iskulauseista tulee tylppiä kliseitä. ”Burn all that is not ours” – yhdysvaltalaisen kevytpunkbändin pienemmän hitin kertosäe. ”When did we lost our way?” – kansantajuisen vasemmistolaisen brittiekonomistin lamaa käsittelevän kirjan neljäs luku. ”Why don’t you fight? It’s your life after all” – teksti t-paidassa, ihan siinä Che Guevaran pärstän vieressä. Kun kerran ollaan tosissaan, miksi vesittää sanoma englannilla? Kyllä suomessa on sentään enemmän munaa. ”Polta kaikki vieras.”

Teokset heijastavat taiteilijan poliittisia näkemyksiä, mutta myös harrastuksia ja mieltymyksiä. Teos, jossa Pikachu-ilmapallo on saanut päälleen verta ja mutaa, tuo mieleen White Wolf -roolipelikustantamon luoman synkän rinnakkaistodellisuuden. Ja onko taiteilijan käyttämä nimimerkki Nosfe peruja Vampire-larppien ajoilta?
Tärkein innoittaja on kuitenkin musiikki. Noise, tuo ihana mutta harmillisen aliarvostettu musiikkigenre, on Pirtolan teoksissa saanut kuvallisen muodon. Pirtola on tuottelias taiteilija, jonka video-, performanssi ja installaatioteoksia yhdistävät poliittisuus ja, no, noise. Erityisasema noisella on demoskenessä 90-luvun alusta pyörineen Pirtolan videoissa, tähän tapaan:

Taidegallerian kunnioittava hiljaisuus ei tee oikeutta teoksille. Taustalla saisi pauhata ruotsalainen harsh noise, miksei välillä myös kotimainen punk. Maalauksia katsellessa alkoi päässä soida Aivolävistyksen biisi Mistä on pienet fasistit tehty?.

The Black Flag Hoisted Taidemaalariliiton TM-galleriassa, Yrjönkatu 11 F, 15.8. saakka.