Kulttuuri

Olen joskus haaveillut urasta kirjailijana. Itse asiassa minulla on jo suunnitelmakin valmiina. Ideaani kuulu anonyymit vinkkipuhelut Seiskaan. Tyyliin: ”Sallisen kuultu liittyneen hämäräperäiseen japanilaslahkoon” tai ”Taiteilija katosi mystisesti. Liittyykö tapaukseen mafiamenneisyys? ” Kohta tiedätte, miksi näin.

Nykykirjailijoita vaivaa kyllästyttävän usein arkisuus ja suoranainen nössöys. Kauas on menty Mellerin ajoista, jolloin kirjailijat todella olivat niitä boheemeja fiilistelijöitä. Niitä, jotka aidosti sisäistivät ajatuksen siitä, että ensin on elettävä, jotta on mistä kirjoittaa.

Eniten ällöttävät nämä valkaistuissa hampaissaan hymyilevät naistenlehtikirjailijat, jotka kertovat kirjoittamisen olevan kuin mikä tahansa työ. ”Kahdeksantuntisia työpäiviä, viikonloput lenkkeilylle ja lapsille pyhitettynä”. Siis mitä? En minä halua, että tunteideni lyyrinen tulkitsija näpyttää rivinsä kestovaippojen ja maksalaatikon välissä. Kyllä minun tunne-elämäni hätkäyttämisen eteen on uhrattava edes vähän yöunia, halpaa viiniä ja villejä naisia.

Lällärikirjailijailijoiden hyökkäys on saanut minut karttamaan jo melkein koko ammattiryhmää. Tavatessani Anna-Leena Härkösen luikin kiireesti pakoon varoen joutumasta keskusteluetäisyydelle. Mitä olisinkaan tehnyt, jos päähäni piirtynyt (harha?)kuva kyynisyyden ja sarkasmin lähettiläästä olisikin rikkoutunut. Mitä jos hän olisikin osoittautunut liian mukavaksi? Jotenkin ruotsalaismaiseksi mitäänsanomattomaksi kissanpentusilittelijäksi. Siinä olisi mennyt sekä usko mystiseen taiteilijuuteen, että pitkä rivi lempikirjojani roskiin.

Yläasteella jo opetettiin, että runon puhuja ja romaanin kertoja ovat eri henkilö kuin kirjailija. Elämänkerrallisenkin kirjallisuudentutkimuksen suosio alkoi hiipua jo 1960-luvulla. Miksi kirja kuitenkin menee aina tyystin pilalle, jos kuulee kirjailijasta jotain epätoivottavaa (mitä se nyt kenenkin kohdalla sitten tarkoittaakin)? Ja onko teksti koskaan todella irrallaan kirjoittaestaan?

Dollhouse
Tv

Zombiprostituutiota? Tyhjäpää-actionia? Vai sittenkin syvällistä pohdintaa sielun, minuuden ja ihmisyyden olemuksesta? Buffy, vampyyrintappaja -sarjan isän Joss Whedonin uuden scifi-draaman lähtötilanne antaisi odottaa kaikkia noita.

Idis on tämä: Dollhouse on yritys, joka tarjoaa ihmisenvuokrauspalvelua megarikkaille. Tarvitsipa asiakas sitten täydellistä rakastajatarta, ammattitappajaa, superhakkeria tai vaikka laulutaitoista origamitaiteilijaa, hän voi ottaa yhteyttä Dollhouseen. Homma toimii siten, että Dollhousella on reservi ihmisiä, ”aktiiveja”, joiden muistot ja persoonallisuus on pyyhitty pois. Kun aktiivi lähetetään tehtävälle, hänen päähänsä ohjelmoidaan uusi persoonallisuus aina tehtävän vaatimusten mukaan. Kaikki on tietenkin salaista. Pääosassa nähdään Buffyssa Faithia näytellyt Eliza Dushku.

Subilla on nähty jaksoista kaksi. Ne ovat huonoja. Kutosjaksosta alkaen paranee. Juttelin sarjan teossa mukana olleen suomalaisen kanssa, ja hän kertoi, että Whedon olisi halunnut aloittaa sillä jaksolla, joka nähdään nyt numerona kuusi. Tuotantoyhtiö kuitenkin epäili, ettei jenkkikatsoja ymmärtäisi sarjan idistä, ja niinpä alkuun tehtiin muutama selittävä (ja huono) jakso.

(Jos suomalaisten panostus sarjaan kiinnostaa enemmän, tsekkaa suomalais-ruotsalaisen firman Company P:n saitti. Firma toteutti sarjan lanseerauksen aikana interaktiivisen kampanjan, jossa katsojat pelastivat nukkekokelasta.)

Telkkarisarjojen idea on se, että katsoja voi seurata hahmojen elämää ja kehitystä. Dollhousen nuket ohjelmoidaan joka jaksossa uudelleen eikä tunnesidettä synny. Seuraamme yhden jakson ajan panttivankineuvottelijan elämää, yhden jakson verran unelmatyttöystävää, yhden jakson ajan henkivartijaa. Omaa persoonaa ei Dushkun esittämällä Echolla ainakaan aluksi ole. Surullista on se, että söpö Dushku selviää Echon roolista kunnialla vain silloin, kun tämä on tyhjä kuori. Karisma ja näyttelijäntaidot eivät kanna, kun joka jaksoa varten pitäisi omaksua uusi, kiinnostava ja kokonainen hahmo. Niinpä katsojan huomio kiinnittyy niihin hahmoihin, joiden persoona ei vaihdu koko ajan – Dollhousen pahisjohtajaan Adelle DeWittiin (Olivia Williams), Echon apuriin ja vartijaan Boyd Langtoniin (Harry Lennix), nukkeohjelmoijanero Topher Binkiin (Fran Kranz) ja agentti Paul Ballardiin (Tahmoh Penikett), joka on saanut vainun Dollhousesta.

Onko Dollhouse hyvä sarja? Ei, valitettavasti. Isoja kysymyksiä yritetään nostaa, mutta näköjään hömppää on mahdollista tehdä myös aiheista kuten lapsenraiskaus ja -murha. Sarjan suosiota eivät siivittäneet edes nämä Elizan mainoskampanjaan tekemät alastonkuvat, vaan homma loppui Yhdysvalloissa toiseen kauteen. Suomessa sitä voi seurata Subilta keskiviikkoisin klo 22.

Drag United 2010 -hyväntekeväisyysgaala
Drag show

Paula Koivuniemi astuu lavalle ja aloittaa kappaleen. Hänen seuraansa liittyy ensin Katri Helena, sitten toinen Paula Koivuniemi. Ja kolmas. Ja neljäs. Toinenkin Katri Helena nousee lavalle. Yhteensä yhdeksän suomalaista diivaa, drag-versioina tietenkin, päättää ravintola dtm:n Drag United -hyväntekeväisyysgaalan. Hyvät missikandidaatit, ottakaa oppia setätätien lavapresenssistä ja tavasta esitellä sääriä.

Sääristä muuten oli paljon puhetta. Juontajiksi oli saatu kasa isoja nimiä Marco Bjurströmistä Vappu Pimiään, Kristiina Komulaisesta Saimi Hoyeriin. Jokainen heistä muisti juonnossaan hämmästellä drag queenien sääriä. Uskotaan, on niillä hyvät sääret.

Kellä niillä? No Les Femmesillä, Showhatin setätädeillä, Nikolalla, Jukka Kurosella, Miss Divetillä, Sara Lakella ja Carla Farlolla – kaikki Miss Drag Queeneja. Setätädit vetivät lyhyen setin lavalla ja homma huipentui alussa mainittuun numeroon, jossa diivojen egot sijoitetaan samalle lavalle. Tämän vuoden hitti on ilmeisistä syistä Lady GaGa. Drag queenien repertuaarin mahtuu tätä nykyä lähes aina myös mieshahmoja, tällä kertaa Lauri Tähkä. Miesten ilmestyminen esityksiin johtunee siitä, että valovoimaisia ja omaleimaisia naisartisteja ei nouse pinnalle samaa tahtia kuin drag-shown pitäisi uudistua. Drag-Jippu ja Drag-Anna Puu eivät kanna, sorry.

Jippu esiintyi myös omana itsenään. Kolme haikeaa biisiä olivat kylläkin kauniita, mutta pieni kuoppa – ei herkkä rauhoittumishetki – riehakkaaseen tunnelmaan. Koko rupeaman parasta antia oli tanssiryhmä Stepupista kootun Riemukolpa -kokoonpanon mahtava Kikka-potpuri. Saattaa johtua siitä, että Kikalla on erityinen asema sydämessäni. Tunnustin seuralaiselleni, että kuuntelin kersana Kikkaa salaa vaimennettuna peiton alla c-kasetilta, joka oli kopioitu kaverin isosiskolta. Seuralaiseni tunnusti itkeneensä, kun Kikka kuoli.

Kikka-potpuri ei ollut dragia, mutta se oli esityksen paras osa. Miksi? Drag Queenit olivat loistavia, Suomen ehdotonta kärkikastia, ja vetivät osansa loisteliaasti. Silti pitkästyin. Miksi ihmeessä? Tajusin, että drag-ohjelmat on minun osaltani nähty vähäksi aikaa. Sillä vaikka nämä setätädit olivat nyt ensimmäistä kertaa tällä kokoonpanolla lavalla, olin nähnyt kaikki esitykset jo erikseen. Ja, anteeksi vaan, kun on nähnyt kymmenen suomalaista drag-esitystä, tulee setätätejä korvista. Drag on taidemuoto (tai viihdemuoto) joka on hyvin nopeasti kaluttu loppuun. Se ei uudistu (älkääkä nyt sanoko, että yhden uuden hahmon tuominen silloin tällöin on uudistumista). Siinä ei ole sanomaa (älkääkä nyt väittäkö, että ”hauskanpito” tai ”relaaminen” ovat sanomia. Myöskään ”jokainen saa olla sellainen kuin on” tai ”jokainen on kaunis” eivät kelpaa dragin sanomiksi, drag ei väitä niin.)
Ei ihme, että esimerkiksi Jenkeissä suosio hiipuu. Dragit eivät kelpaa enää edes homoikoneiksi. Miehet naisten vaatteissa ovat kuitenkin vain miehiä naisten vaatteissa - vaikka kyseessä olisi neljä Paula Koivuniemeä.

p.s. Hyväntekeväisyysgaalasta kannattaa kertoa etukäteen. Jos ihmiset eivät tiedä siitä, he eivät voi tehdä hyvää. Nyt dtm oli puolillaan, mikä oli suoranainen ihme. Tiesittekö te, hyvät lukijat, että dtm:ssa järjestettiin eilen sen historian suurin hyväntekeväisyystapahtuma? Jos tiesitte, niin mistä? Ei mainoksia, ei tiedotusta, ei flyereita, ei nettipresenssiä. Ravintolan omilla sivuilla luki vielä tunti ennen gaalan alkua, että hei, tosi magee tapahtuma tulossa, lisäinfoa seuraa. Sääli, Aseman lapset olisivat keränneet helposti tuplarahat.

Le Crazy Horse Cabaret
Kabaree

Anoppini ja Minna Parikka suosittelivat Le Crazy Horse Cabaret’n Désirs-showta. Tämän olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja. Le Crazy Horse on siis se Pariisin toiseksi kuuluisin kabaree heti Moulin Rougen jälkeen. Heppatalli on ainakin maineeltaan hieman intiimimpi, hitusen tyylikkäämpi ja aavistuksen vähemmän muovinen kuin Punainen mylly. Ainakin se on pienempi.

Uskottelin itselleni, että menin katsomaan esityksen ensisijaisesti sen ohjaajan, Philippe Decouflén takia. Kabaree ja strippaus ovat tanssija-miimikko-ohjaaja-younameit-Decouflén uusin aluevaltaus. Tähän mennessä mies on kunnostautunut erityisesti sisällöttömien mutta hienonnäköisten esityksien ohjaajana – siis täydellinen henkilö ohjaamaan showta, jonka tarkoituksena on ottaa vaatteet pois tosi monella eri tavalla. Decouflé on tehnyt koreografiat muun muassa Albertvillen olympialaisten avajaisiin ja Cannesin filmifestivaalien 50-vuotisjuhlallisuuksiin sekä suunnitellut vuoden 2007 Rugbyn maailmancupin avaavan paraatin. Hänen ohjaamansa musiikkivideo New Orderin biisiin True Faith voitti Brit Awardseissa paras video -palkinnon. Video on erittäin hieno ja erittäin kummallinen, tsekatkaa huviksenne.

Oikeasti menin katsomaan showta seksikkäiden alastomien tyttöjen takia, tietysti. Alastomia tyttöjä sain, seksikkyyttä en. Siedettävät paikat ja puoli pulloa skumppaa kustantaa satasen, viidelläkympillä pääsee jos istuu kuivin suin sivukatsomossa. Juoma kannattaa tilata varauksen yhteydessä, sillä paikan päällä kokis maksaa 20 euroa.

Le Crazy Horse on yllättävän pieni ja punainen. Paikkaan on käytetty punaista samettia arviolta miljoona metriä. Punaista samettia on esimerkiksi samppanja-coolerissa ja vessanpöntön kannessa. En halua enää ikinä nähdä punaista samettia. Ennen saliin siirtymistä tuhmat, kuusikymppiset jenkkitädit ostavat hihitellen matkamuistotiskiltä itselleen tasselit ja pakarat paljaiksi jättävät sukkahousut. Yritän olla ajattelematta sitä hetkeä kun ne otetaan käyttöön.

Olen noin 15 vuotta nuorempi kuin seuraavaksi nuorin katsoja. Paikalla on kolmenlaisia tyyppejä:
1. Pariskuntia. Useimmat ovat viisissäkymmenissä, jonkin verran näkyy vanha mies-nuorempi nainen -yksiköitä, tosin se nuorempi nainen on yli nelikymppinen. Ei paikallisia.
2. Perheitä. Vanhemmat ja aikuiset lapset sekä lasten puolisot. Kaikki ulkkareita.
3. Liikemiehiä. Enimmäkseen länkkäreitä, muutama kiinalainen ja kaksi japanilaista. Seurueessa yleensä yksi ranskalainen.
Yleisön koostumus oli mielestäni vähän kummallinen. Missä olivat likaiset sedät, missä seksinnälkäiset nuoret ihmiset? Myöhemmin ymmärsin, että nuo kolme katsojatyyppiä olivat kohderyhmä, minä en.

Crazy Horse ylpeilee sillä, että kaikilla sen esiintyjillä on klassisen tanssijan koulutus, mitä se sitten tarkoittaakaan. Naiset ovat kauniita ja hämmästyttävän samannäköisiä. He ovat korkokengät jalassa millilleen samanpituisia. Heillä on samanpituiset (todella, todella pitkät) sääret ja selkä. Heidän pakaransa ovat samanmuotoiset ja ainoat B-kupin rinnat pistävät omituisesti esiin A-kuppien rivistä. Tanssijoilla on samanmuotoiset päät. Useimpien piirteet viittaavat Venäjälle ja Ukrainaan, nettisivuilla kansallisuudeksi ilmoitetaan ranskalainen. Naisilla on taiteilijanimet kuten Zula Zasou, Jade Or, Psykko Tico (lempparini), Nooka Karamen ja Baby Light. Kahden viimeksi mainitun kropat esiintyivät pari vuotta sitten David Lynchin ja Christian Louboutinin kenkä- ja jalka- ja säärifetisistejä hellivässä kenkä- ja valokuvateoksessa Fetish.
Jos sovit muottiin ja haluat uuden uran, mene Crazy Horseen keskiviikkoisin, jolloin siellä pidetään koe-esiintymisiä.

Show alkaa. Kahdeksantoista nuorta naista aloittaa God Save Our Bareskin -nimisen numeron. Heillä on päällään Buckinghamin palatsista tutut karvahatut, eikä juuri muuta. Ensimmäinen numero osoittautuu seksikkäimmäksi. Koko show koostuu paristakymmenestä vaniljanumerosta. Legmania keskittyy esittelemään loputtomia sääriä, Jungle Feverissa kaksi villikissaa riuhtoo häkeissään. Tapaamme ranskalaisen sisäkön, kuumana käyvän sihteerikön ja ison kasan naisia, joiden vartaloille heijastetaan hyvin tyylikkäästi valoja ja värejä. Toisen puoliajan aloittaa jostain syystä mies, joka tekee kymmenen äärimmäisen pitkää minuuttia varjokuvia seinälle viulumusiikin soidessa. Sitten palataan taas naisiin.

Onko esitys eroottinen? Kyllä. Onko se seksikäs? Ei. Esityksessä on suunnilleen saman verran seksiä kuin hajuvesimainoksessa. Se on liian tyylikäs ollakseen seksikäs. Lauma kauniita, alastomia nuoria naisia lavalla, tämänhän pitäisi olla märkää unta! Vaan ei. Numerot ovat niin abstrakteja, niin suunniteltuja ja niin tyylipuhtaita, että seksille ei jää sijaa. Show on todella tyylikäs, mutta seksikkyys kaipaa aina pientä härskiyden tai edes paheellisuuden vivahdetta. Sitä Crazy Horsessa ei ole. Voisin katsoa esityksen punastelematta isoäitini seurassa. Se ei ole seksikästä.

True Blood
Tv

Sisältää spoilereita.

Viattomalla neitsytblondilla Sookie Stackhousella on ongelma.
”Siis voi hitsi, mun salskea, yliluonnollinen muodonmuuttajapomoni on ollut rakastunut muhun jo tosi kauan, mutta mullahan on jo superkomea vampyyripoikaystävä, ja nyt toi järjettömän seksikäs viikinkivampyyrikin on musta kiinnostunut, siis mä en kestä.”

Vampyyrisarja True Blood alkoi kakkosella maanantaina. Mullan alla -sarjan Alan Ballin luoma, Charlaine Harrisin The Southern Vampire Mysteries -kirjoihin perustuva True Blood on Jenkeissä silmittömän suosittu. Sen kakkoskauden päätösjakso keräsi viisi miljoonaa katsojaa, valtaosa naisia. Eikä ihme.

Harrisin romaanit ovat harlekiinikirjoja yliluonnollisin maustein. Harlekiinikirjat ovat niitä harvoja naisille suunnattuja massamediatuotteita, joissa käsitellään seksiä riittävän ronskisti. Muu seksin kuvaus vaikkapa pornossa, tv-sarjoissa ja lehtien kansissa on lähes poikkeuksetta miehille suunnattua tai miehisestä näkökulmasta kuvattua. Kun harlekiiniromaanista sitten tehdään tv-sarja, saavat heteronaiset kerrankin jotain samaistuttavaa (ja kuolattavaa). Kaukana on se aika, kun vampyyrit olivat Nosferatujen kaltaisia hirviöitä. Tämän päivän pyyrit näyttävät Alexander Skarsgårdilta.

Seksi on sarjan syvimmässä keskiössä. Sarjan alussa seurataan kahta erilaista seksinharrastajatyyppiä. Sookie, johon naiskatsojan on tarkoitus samaistua, on odottanut sitä oikeaa. Kun vampyyri-Bill, kokenut herrasmiesrakastaja, sitten saapuu, on seksin aika. Perusotteeltaan Billin ja Sookien romanssi on harlekiinikamaa, paitsi että vampyyri rynkyttää tyttöä totutumpaa raisummin. Pari näyttää todella nauttivan meiningeistä, eikä ollut yllätys, että Sookien esittäjä Anna Paquin ja Billin näyttelijä Stephen Moyer alkoivat seurustella jo kuvausten alussa.

Toinen seksinharrastajatyyppi edustuu Sookien viriilissä veljessä Jasonissa, jota alkaa kanittaa heti kun mailin päähän ilmestyvät mikroshortsit. Jasonin edesottamukset koostuvat ykköskauden alkupuolella sikspäkin yksityiskohtaisesta esittelyrupeamasta ja no, naimisesta. On piristävää, että kun meiningit käyvät seksipitoisiksi, kamera ei käänny kuvaamaan makkarin liehuvia verhoja, vaan siirtyy mahdollisimman anteliaaseen kuvakulmaan. Sarja ei hukkaa yhtään hetkeä kuvata naimista. Kovimmat orkut saadaan tietenkin verileikeistä. Kun Bill haukkaa Sookieta, herrasmies vaihtuu hirviöksi, eläimellisyys saa vallan ja tuo suhteeseen vaaran elementin.

Luin Harrisin romaaneista kolme ensimmäistä. Ne olivat selvästi huonompia kuin True Blood, jonka ykköskausi parempi kuin kakkonen. Kakkoskaudelle piti tehdä jotain vielä rohkeampaa, vielä alastomampaa, vielä villimpää. Melkein joka jaksossa nähdään koko kylän kattavat ryhmäorgiat, mikä on lopulta yllättävän puisevaa. Aluksi on tietenkin aika hauskaa, kun kylällinen punaniskoja sekstaa transsissa.

Punaniskat tekevät sarjasta, no, verevän. Syvän etelän Bon Tempsin kaupunki punaniskoineen, rasisteineen ja uskonnollisine fanaatikkoineen on paljon kiinnostavampi kuin tv-sarjojen ainainen New York.

Rasismikorttia vilautellaankin ahkerasti. Vampyyri on uusi neekeri, jota vihataan, tuijotetaan, äimistellään, halveksitaan ja jota kohtaan on läjittäin ennakkoluuloja. Tässä sarja kuitenkin kompastuu. Sen tarkoitus on osoittaa, kuinka kamalaa ja vaikeaa rasismin kohteilla on. Katsojan on tarkoitus inhota ja vihata vampyyrivastaista Fellowship of the Sun -uskonlahkoa ja tuomita syrjintä. Jenkeissä (tyhmät) tv-kriitikot ovat ylistäneet sarjan rasisminvastaisuutta.

Mietitäänpäs. Sarjan vampyyrit ovat verenhimoisia tappajia, joista pieni osa on moraalisesti riittävän yleviä pitämään himonsa kurissa. Moni ei edes yritä, ja nekin, jotka yrittävät, sortuvat väkivaltaan, tappamiseen ja raiskaukseen melko pienestä yllytyksestä. Vampyyri tappaa, koska verenhimo on vampyyrien kulttuurinen, jopa geneettinen piirre. Hemmetti, näiden tyyppien kanssa on syytäkin olla varovainen. Ennakkoluulot ovat totta. Tämä ei edistä suvaitsevaisuutta pätkääkään, vaan lähettää kummallisen ristiriitaista viestiä. Mutta hei, unohdetaan se ja keskitytään siihen, että vampyyrit ovat valkoista miestä parempia sängyssä.