Kulttuuri

Elokuun 13. päivä 2010. Yhdysvaltalaiskustantamo St. Martin’s Press on pakkaamassa uuden kirjansa Operation Dark Heart ensikappaleita lähetettäviksi kirjakauppoihin. Puhelin soi. Puolustusministeriö käskee pysäyttää kirjojen lähettämisen. Entisen tiedustelupalvelun jäsenen Anthony A. Shafferin muistelmat Afganistanin sodasta ovat liikaa, ne vaarantavat Yhdysvaltojen turvallisuuden. Puolustusministeriö aikoo ostaa koko 10 000 kappaleen ensipainoksen ja polttaa sen.

Shaffer, kokenut tiedustelupalvelun työntekijä ja monien operaatioiden johtaja, aloitti palveluksensa Afganistanissa vuonna 2003. Hän toimi tiimeineen virallisen komentoketjun ulkopuolella. Tiimi kutsui itseään jediritareiksi ja kertoi käyttävänsä Voimaa suojellakseen isänmaataan vihollisilta. (Jos edustaa maailman ainoata imperiumia ja taistelee taleban-kapinallisia vastaan, kannattaisi harkita Star Wars -symboliikan käyttöä toisenkin kerran, mutta ei nyt takerruta siihen.) Shaffer kirjoitti kokemuksistaan kirjan, jossa kertoo, millaista on olla agentti ja missä Yhdysvallat epäonnistui. Kirja sisälsi sellaisia vakoilumetodeja koskevia yksityiskohtia, jotka Pentagon katsoi parhaaksi sensuroida.

Puolustusministeriön painostuksessa kustantamo teki nolon tempun. Se myöntyi poistamaan kirjasta ne kohdat, jotka kiukuttivat CIA:ta. Kustantamon hätäselityksen mukaan näin päästään tilanteeseen, jossa kaikki voittavat:
The newly revised book keeps our national interests secure, but this highly qualified warrior's story is still intact.
NOLOA I tell you. Kenties asiaan vaikutti se, että Obaman kaudella salaisiksi luokiteltujen tietojen vuotajia on kohdeltu kovin ottein. Vuotajia vastaan on nostettu jo kolme syytettä – edellisen kerran vuodoista käytiin oikeutta 25 vuotta sitten.
Tyhmintä oli se, että kirja oli jo käynyt läpi yhden ennakkosensuurikierroksen. Siitä oli jopoistettu materiaalia, jonka CIA arveli vaarantavan Yhdysvaltain turvallisuutta. Kesällä joku lukaisi käsikirjoituksen uudelleen ja päätti että njääh, ei sittenkään.

Äänekkäästi kaikkia Yhdysvaltain käymiä sotia tukeneen Fox Newsin mukaan sotilastiedustelupalvelu DIA:ta kurjuuttivat erityisesti kirjan WTC-iskuihin liittyvät paljastukset. Shaffer, joka tuolloin työskenteli Able Danger -nimisessä tiedusteluprojektissa, oli kuulemma identifioinut Mohammed Attan, yhden konekaappareista, turvallisuusuhaksi jo vuonna 2000. Mutta tehtiinkö asialle mitään? Ei!
(Asiaan saattaa liittyä se, että USA:n turvallisuuskoneisto on määritellyt suunnilleen puolet maailman ihmisistä turvallisuusuhaksi. Vihjeitä ja tietoja tulee niin hirmuista tahtia, että tietomäärällä ei pystytä tekemään paljoakaan. Suurimpaan osaan tiedosta ei reagoida, mistä ei useimmiten ole haittaa, sillä hälytykset ovat joka tapauksessa vääriä. Otsikoihin noustaan silloin, kun hälytys on kerrankin ollut oikea ja jätetty huomiotta.)

Pentagon heräsi sensuuriin liian myöhään. Kirja oltiin jo lähetetty arvostelijoille ja jokusenkymmentä nopeinta oli ehtinyt ostaa sen netistä. Muutama veronmaksaja ehti jo ihmetellä, onko 10 000 kirjan ostaminen ja polttaminen parasta mahdollista vastinetta verorahoille. Pentagon vastasi, että päätöstä kirjojen kohtalosta ei ole vielä tehty, eikä niitä välttämättä tuhota, kuten New York Timesin haastattelemat lähteet Pentagonissa kertovat. (Mitäköhän niille sitten tehdään jos ei tuhota? Säilötään siltä varalta että Pentagon halua sittenkin julkaista tiedustelutietoa? Kääräistään henkilökunnan joulupaketteihin?)

Sensuurin myötä kaikki häviävät. Kirjan kirjoittaja ja kustantamo häviävät, koska joutuvat sensuurin takia käpälöimään valmista tekstiä (joskin myös voittavat, koska kirja myy julkisuuden takia paljon). Lukijat häviävät, koska joutuvat lukemaan sensuroidun version. Turvallisuuspalvelu häviää, koska kappaleita on jo kierrossa ja koska se on operaatiollaan varmistanut, että jokaisessa Afganistanin luolassa tavataan Operation Dark Heartin piratisoitua ensipainosta. Ja luultavasti myös talebanit häviävät, koska huomaavat, ettei siellä sittenkään ollut mitään hyödyllistä.

En ole lukenut kirjaa, koska sen sensuroitu toinen painos julkaistaan vasta 24.9. Luin parikymmentä isoimpien yhdysvaltalaisten lehtien siitä kirjoittamaa arviota ja kasan muita kirjaa käsitteleviä kirjoituksia ja artikkeleita. Niiden perusteella älämölö, joka kirjasta on noussut, vaikuttaa näin Yhdysvaltain ulkopuolelta tarkasteltuna oudolta. Kirjassa Shaffer kertoo, näytteiden perusteella sangen omahyväiseen tyyliin, mikä Afganistanissa meni pieleen ja mitä nyt pitäisi tehdä sodan voittamiseksi. Shaffer myös valittaa, kuinka monet hänen hienoista tiedusteluoperaatioistaan menivät pieleen sen takia, että armeijan byrokratia tuli väliin. Kirjan arvostelijat ja lukijat ovat kuorossa paheksuneet sitä, kuinka tiedustelijan työ tehdään miltei mahdottomaksi sillä, että operaatioista on raportoitava moneen suuntaan ja niihin on pyydettävä lupa. Siis lupa. Ja kuvitelkaa, törkeät armeijabyrokraatit voivat myös keskeyttää tehtävän. Kerron kirjan luettuani, tuntuuko edelleen yhä oudolta.

Arkadi Babtšenkon Tšetšenian sodasta kertova kirja Sodan värit on yksi parhaita sotadokumentaatioita, jonka olen koskaan lukenut. Tänä syksynä suomeksi ilmestynyt kirja kertoo Babtšenkon, nykyisen Novaja Gazeta -lehden toimittajan, kokemuksista ensimmäisessä ja toisessa Tšetšenian sodassa. 18-vuotias Babtšenko lähetettiin armeijaan, josta hän neljän vuoden kuluttua palasi mieli sirpaleina ja loppuiäkseen traumatisoituneena. Anna Politkovskajan kollega kirjoitti kokemuksistaan kirjan saadakseen uudelleen ihmisyyden rippeistä kiinni.

Kirja on hirveä ja upea kuvaus sodan mielipuolisuudesta. Nuoret sotilaat pelkäävät henkensä puolesta taisteluissa ja partiomatkoilla Tšetšenian karunkauniissa maisemissa, kokoavat ruumiita 40 asteen helteessä, syövät nälkäänsä lemmikkikoiransa ja väistelevät laukauksia, jotka ammutaan korruption tuloksena tšetšeeneille myydyillä Venäjän armeijan singoilla. Kaikkein kamalinta on kuitenkin se, että kasarmilla on vaarallisempaa kuin tehtävällä. Siellä nimittäin odottavat vanhemmat sotilaat ja upseerit, jotka hakkaavat Babtšenkon joka yö.

Venäjällä on periaatteessa yleinen asevelvollisuus. Kuitenkin vain noin 10 prosenttia miehistä käy armeijan. (Ja vaikka asevelvollisuus on Suomen tapan ”yleinen”, se ei koske naisia – vakava epätasa-arvokysymys, mutta ei tämän blogauksen aihe.) Armeijaan ei tarvitse mennä esimerkiksi silloin, jos saa opiskelupaikan yliopistosta, jos on varaa maksaa lahjuksia tai jos on terveydentilaltaan heikko. Vanhemmat saattavat säästää lahjusrahoja vuosia. Tunnen venäläisen nuorenmiehen, joka viimeisenä keinonaan vedätytti itseltään kaikki hampaat kahta lukuunottamatta välttääkseen armeijan. Sivari on periaatteessa mahdollinen, mutta se kestää 3,5 vuotta ja suoritetaan usein jossain armeijan tai puolustusministeriön alaisuudessa. Tämä johtaa siihen, että armeijaan ei suinkaan päädy yhteiskunnan priima-aines.

Asepalvelus kestää kaksi vuotta. Kun Babtšenko kävi armeijaa, asevelvolliset lähetettiin muutaman kuukauden koulutuksen jälkeen suoraan sotaan. Nykyään niin tapahtuu enää harvoin, mutta simputuskäytäntö, dedovšina (дедовщина) on säilynyt samana: ensimmäisen vuoden duhat eli henget ovat täysin toista vuotta palvelevien dedy:jen, vaarien, armoilla. Babtšenko kuvailee kirjassaan yleisimpiä simputustekniikoita: nöyryyttäviä palveluksia kuten saappaiden puhdistamista hammasharjalla, rahan ja ruuan kiristämistä sekä loputonta, hirvittävää, pöyristyttävää väkivaltaa kaikissa kuviteltavissa muodoissa. Babtšenko hakataan uudelleen ja uudelleen. Joskus asialla ovat vaarit, joskus upseerit. Joskus hakkaamiselle keksitään syy (”varusteesi eivät olleet kunnossa”), usein hakataan silkasta tylsyydestä, rutiinista ja hakkaamisen ilosta. Joskus hakataan nyrkeillä, joskus metalliputkilla tai sändynjaloilla, joskus potkitaan, riepotellaan, poltetaan tupakalla tai heitetään ikkunan läpi.

Venäjän armeija kieltää simputuksen, mutta kielto on vitsi. Kyseessä ei myöskään ole mikään pikkukiusa, vaan täysmittainen kidutus. Kidutuksen uhrit eivät voi valittaa, sillä upseerit osallistuvat pahoinpitelyyn, ja vaikka ongelma tunnetaan läpi koko komentoketjun, siihen ei puututa. Kantelija hakataan henkihieveriin, joskus kuoliaaksi. Vuonna 2003 puolustusministeri Sergei Ivanov sanoi suunnilleen näin:
”Simputuksen juuret ovat syvällä neuvostoajoissa. Ongelman voisi ratkaista radikaalilla tavalla, tekemällä armeijasta vapaaehtoinen. Sallikaa minun kuitenkin sanoa, että se ei todellakaan tapahdu lähiaikoina.”

Pahinta on, että simputus lisääntyy koko ajan, samoin siihen liittyvät erittäin vakavat vammat ja itsemurhat. Tiettävästi osa simputuskuolemista naamioidaan itsemurhiksi, missä tapauksessa armeijan ei tarvitse kantaa vastuuta tai maksaa korvauksia. Esimerkiksi vuoden 2005 ensimmäisen puoliskon aikana Tšetšeniassa kuoli puolustusministeriön tilastojen mukaan taisteluissa 38 sotilasta ja liikenneonnettomuuksissa 171. 101 sotilasta teki itsemurhan ja simputuksista johtuvia kuolemia tilastoitiin kahdeksan. Todellisuudessa numerot lienevät suuremmat.
Katsokaa tämän BBC:n artikkelin yhteydestä löytyvä video simputuksesta vain, jos ette ole herkkiä ihmisiä tai alaikäisiä.

Babtšenko ei kerro, mitä tapahtui kun hänestä tuli vaari. Yleensä hakatut siirtyvät hakkaajiksi logiikalla ”tämä on armeijan tapa, me kärsimme vuoden, nyt on meidän vuoromme”. Olipa Babtšenko ihmisiksi tai ryhtyipä hän pahoinpitelijäksi, me emme siitä tiedä.

Tammikuussa kalifornialaisilta koululaisilta kiellettiin Merriam Webster's Dictionary -sanakirjan käyttö. Syy? Sanakirjassa esiintyi määritelmä termille oral sex. Tämän katsottiin voivan järkyttää lapsia ja johdattavan heitä huonoille teille. Kieltäjille ilmeisesti ei tullut mieleen, että jos pennut nettipornon imuttamisen sijaan selaavat 1600-sivuista sanakirjaa, tilanne on melko hyvä. Ai mikä se määritelmä sitten on? Siveimmät ja hermoheikoimmat lopettakaa lukeminen, tässä se tulee:
Oral stimulation of the genitals.

Yhdysvaltojen kirjastoliitto ALA ylläpitää listaa kirjoista, joita on vaadittu poistettaviksi kirjastoista tai kiellettäviksi kokonaan. Liitto rekisteröi kahdenlaisia tapauksia: virallisia kirjallisia pyyntöjä, joissa kirjaa on vaadittu poistettavaksi kirjastosta, sekä mediassa, kuten sanomalehtien artikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa, esitettyjä poistovaatimuksia. Liitto itse arvioi, että sensurointipyyntöjä tulee noin viisi kertaa enemmän kuin niitä päätyy lopullisiin rekistereihin.
Vuosittain sensurointipyyntöjä rekisteröidään 400-600. Yli puolet on lähtöisin vanhemmilta, loput esimerkiksi opettajilta, uskonnollisilta yhteisöiltä ja paikallishallinnolta. Yleisin syy vaatia kirjaa poistettavaksi on kirjan liian avomielinen suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen, kakkosena sopimaton kielenkäyttö ja kolmosena se, että kirja on ikä- tai kohderyhmälle sopimaton.

Viime vuosikymmenen vihatuimmat kirjat -lista näyttää tältä:
1. J.K. Rowling: Harry Potter -sarja
2. Phyllis Reynolds Naylor: Alice-sarja (Neliosainen sarja teinitytön kasvukivuista.)
3. Robert Cormier: The Chocolate War (Katolista koulua käyvä poika haastaa koulunsa ikiaikaiset tavat.)
4. Justin Richardson ja Peter Parnell: And Tango Makes Three (Suloinen lastenkirja homopingviiniparista, joka kasvattaa poikasta.)
5. John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä
6. Maya Angelou: I Know Why the Caged Bird Sings (Omaelämäkerrallinen romaani, jossa päähenkilö kohtaa rasismia, väkivaltaa ja hyväksikäyttöä.)
7. Alvin Schwartz: Scary Stories -sarja (Kolme kirjaa kummitusjuttuja ja urbaanilegendoja.)
8. Philip Pullman: Universumien tomu -sarja
9. Lauren Myracle: TTYL; TTFN ja L8R, G8R -sarja (Kolme kirjaa teinitytöistä. Kaksi ensimmäistä on kirjoitettu kokonaan pikaviestimuotoon.)
10. Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna

Elämäni seinäruusuna muuten ilmestyi suomeksi Basam Booksilta tänä keväänä. Philip Pullmanin upeaa Universumien tomu -sarjaa syytettiin (eikä aiheetta!) uskonnonvastaisuudesta. Mitähän kriitikot pitävät miehen viime kuussa julkaistusta uutukaisesta The Good Man Jesus and the Scoundrel Christ, jossa todetaan, ettei Jeesus suinkaan ollut Jumalan poika?

Viime vuoden TOP-kymppiä tarkasteltaessa huomataan, että klassikot pitävät pintansa. Listalta löytyy tietysti Stephenie Meyerin Houkutus-sarja (puhuu seksistä liian suoraan, uskonnovastainen, liian raju kohderyhmälle), mutta myös Harper Leen 60-luvulla kirjoittama Kuin surmaisi satakielen (rasistinen, epäsopivaa kielenkäyttöä, liian raju kohderyhmälle) ja J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa (puhuu seksistä liian suoraan, epäsopivaa kielenkäyttöä, liian raju kohderyhmälle).
Erityistä huvittuneisuutta ovat herättäneet Houkutus-sarjan kieltoyritykset liian avoimen seksuaalisuuden ja uskonnonvastaisuuden perusteella – onhan kyseessä mormonin kirjoittama sarja, jonka keskiössä on kieltäytyminen kaikesta kivasta.

Pisimmän listan sensuuriin johtavia syitä keräsi Jodi Picoultin Sisareni puolesta, jonka leffasovitus sai ensi-iltansa viime vuonna. Tarina tytöstä, joka kieltäytyy luovuttamasta munuaistaan leukemiaa sairastavalle sisarelleen, on kriitikoiden mukaan seksistinen, uskonnonvastainen ja epäsopiva kohderyhmälleen, siinä on epäsopivaa kielenkäyttöä, se puhuu seksistä liian suoraan ja käsittelee liian avoimesti homoseksuaalisuutta, huumeidenkäyttöä, väkivaltaa ja itsemurhaa.

Kirjojen kieltämisestä käydään myös oikeutta. Pari vuotta sitten yhdysvaltalainen pikkukaupunki siirsi asukkaiden painostuksesta kaksi lastenkirjaa, Heather Has Two Mommies:in ja Daddy's Roommaten aikuisten osastolle lukkojen taakse. Joukko avarakatseisempia kansalaisia nosti kanteen ja kirjat jouduttin palauttamaan lasten saataville.
Toisessa tapauksessa arkansasilainen koulupiiri kielsi oppilailta Harry Potterit, koska ne kannustivat auktoriteettien kyseenalaistamiseen, noituuteen ja okkultismiin. Pottereita sai lainata kirjastosta vain huoltajan allekirjoittamaa lupalappua vastaan. Tämäkin kaatui oikeudessa, koska kiellon katsottiin rajoittavan perustuslaillista oikeutta vapaaseen tiedonsaantiin.

Mutta osataan sitä Atlantin tälläkin puolella. 1900-luvulla kiellettyjen kirjojen klassikko on tietenkin Hitlerin elämäkerta Mein Kampf. Se on kielletty ainakin Saksassa ja Itävallassa. Brasiliassa ja Kiinassa se on mahdollista lainata joistakin erikoiskirjastoista, ainoastaan tutkimuskäyttöön. Hollannissa myynti on kielletty, omistaminen ja lainaaminen sallittu. Amazon ja Barnes and Noble tietysti myivät Mein Kampfia netin kautta Saksaan minkä kerkesivät, kunnes vuonna 1999 asiasta nousi älämölö ja firmat suostuivat pitkin hampain lopettamaan tuottoisan bisneksen. Nyt kirjan kieltäminen on lähinnä vitsi, koska kuka tahansa pässi osaa etsiä sen netistä. Tarjolla on ilmaiset käännökset noin 20 kielelle. Miten mahtaa käydä sensuurin kun sähkökirja tästä vielä yleistyy?
(Japanilaiset muuten päätyivät hieman toisenlaiseen ratkaisuun ja julkaisivat kirjan mangana.)

Toissa vuonna Etelä-Korean armeija kielsi 23 kirjaa, muun muassa Noam Chomskyn kirjat Year 501: The Conquest Continues ja What Uncle Sam Really Wants (loukkaavat Etelä-Koreaa ja Yhdysvaltoja) sekä Cambridgen yliopiston professorin Ha-Joon Chang bestsellerin Bad Samaritans: The Myth of Free Trade and the Secret History of Capitalism (korealaisen professorin teksti on epäisänmaallista).

Ranska kielsi Claudio Guillénin itsemurhaoppaan Suicide mode d'emploi, koska se rikkoi itsemurhaan yllyttämisen kieltävää lakia (joo, siellä on laki joka kieltää itsemurhaan yllyttämisen ja itsemurhavälineiden, -tarvikkeiden ja -metodien mainostamisen).

Viime vuonna Tanskan puolustusministeriö yritti kieltää Thomas Rathsackin kirjan Jæger – i krig med eliten (Metsästäjä – sodassa eliittiä vastaan) julkaisun. Rathsack on entinen sotilas, joka kirjassaan kertoo työstään Tanskan erikoisjoukkojen leivissä Afganistanin ja Irakin sodissa. Tanskalaislehti julkaisi lopulta kirjan liitteessään.

Pitäisikö kirjoille sitten olla ikärajoja elokuvien ja videopelien tapaan? Australiassa Bret Easton Ellisin Amerikan Psykoa saa myydä vain täysi-ikäisille. Miksi elokuvalla on ikärajasuositus, kirjalla ei? Älkääkä nyt sanoko, että elokuva traumatisoi voimakkaammin. Ei pidä paikkansa. Mikään elokuva ei ole pelottanut minua niin paljon kuin aivan liian nuorena luettu, lastenkirjahyllystä poimittu Noidan käsikirja.
11-vuotias Minna-Petteri ei saa ostaa pornolehteä, mutta jos hän jaksaa kahlata läpi Markiisi de Saden kolmisataasivuisen teoksen Justine, eli, Hyveellisen neidon kovat kokemukset, nyrjäyttää kirja nuoren sielun orastavan seksuaalisen kehityksen pahemmin kuin kuudenkymmenen perspanokuvan katsominen.

En missään tapauksessa kannata ikärajoja kirjoille. Mutta en osaa perustella, miksi elokuvilla täytyy olla ikärajat, kirjoilla ei. Selittäkää!

En löydä netistä tietoa Pride and Prejudice and Zombies -kirjan suomennoksesta; ehkä kaikki kustantajat arvelevat, että genrekirjallisuudesta innostuvat lukevat kuitenkin mielellään englantia. Ruotsinnos, Stolthet och fördom och zombier, löytyy kyllä – keväässä ilmestyvässä pokkaripainoksesta minun kirjoittamalla esipuheella varustettuna. Ennenkuin kykenen sanomaan kirjasta mitään järkevän pseudotieteellistä haluan kuitenkin ihan vaan AVAUTUA.

Käsittääkseni klassikkokirjallisuuden high concept mashup-versioita tehdään nykyään paljon koska riittävän vanhojen kirjojen copyright on rauennut ja teksteille saa periaatteessa tehdä mitä vaan. Jane Austenin tuotanto on kiitollinen, koska Austen on geekdom (nörttiyden ala) jota monet varsinkin naispuoliset geekit harrastavat tavallisen genrekirjallisuuden sivussa intohimoisesti. Esimerkiksi minä. Ja vaikka ymmärrän toki jo avaamatta Pride and Prejudice and Zombies -kirjaa, että se on taatusti skeidaa, se on silti pakko lukea, koska se on olemassa.

Kestää ehkä viisi sivua tajuta, etteivät Seth Grahame-Smithin kielelliset kyvyt ole läheskään Jane Austenin tasoa (jos nyt kenenkään ovat). Nasevia lauseita saa uudesta materiaalista hakea ja alkuperäisetkin koukerot on tuon tuostakin pilattu. Sitäpaitsi tarinan maailmassa ei ole mitään järkeä. Miten herra Bennetillä perheellä olisi muka varaa koulututtaa tyttärensa Shaolin-temppelissä? (Siis siitä huolimatta ettei kung-fu olekaan yhtä hienoa kuin japanilaiset taistelulajit, ja rahaa on säästetty esimerkiksi siinä, ettei taloudellinen rouva Bennet pidä omia ninjoja). Ja kuinka luontevasti buddhalaisuus oikein uppoutuu englantilaiseen 1800-luvun yhteiskuntaan, jossa ollaan muka samalla kristittyjä?

Kävin kirjan genrestä pienen sisäisen keskustelun ja päätin, että se on eräänlaista BBC:n pukudraama-grindhousea. Jos tyhmyyksiin ja mokiin suhtautuu osana kirjan esteettistä metodia, ninkuin nyt vaikka Quentin Tarantinon Deathproof-elokuvassa, niistäkin voi nauttia. Ja pari aika huvittavaa tuntia Bennetin taistelusisarten seurassa tulikin vietettyä! Mainioitakin oivalluksia löytyy – kuten että zombieita vastaan taistelevaan yhteiskuntaan tietysti ilmaantuu kohteliaan oksentamisen etikettisäännöstö.

Goren ja mätön runsaus ei mitenkään muuta sitä tosiasiaa, että rakkaustarinat kirjan ytimessä ovat todella, todella hyviä. Loppusuoralla pidätän hengitystä – en lopputaistelun toivossa, vaan oikeiden häiden, oikeaan aikaan, kuten aina ennenkin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa lukiessa.

Lupasin viedä vaatteidenvaihtobileitteni jälkeen ylijääneet kamat hyväntekeväisyyteen, mutta laatikot jäivät eteiseen asumaan. Päällimmäisenä ne harvat kirjat ja DVD:t, joille ei ollut löytynyt uutta kotia. Hetken mielijohteesta nappasin työmatkalle lähtiessäni mukaan heppoisen ruotsinnoksen John Grishamin thrilleristä The Broker (suom. Armahdus). Unohdin sen Tukholmaan työpöydän laatikkoon. Viikonloppuna harmitti. Jostakin käsittämättömästä syystä hyllystä löytyi kuitenkin tuliterä kappale Grishamin The Associatea (Avustaja). En muista lainkaan ostaneeni sitä, mutta muistini pätkii toisaalta stressin takia ajoittain. Maanantai-iltaan mennessä olin palannut pääkaupunkiin ja saanut molemmat kirjat loppuun.

Kun John Grisham löi itsensä 90-luvun alussa läpi mainioilla jännäreillään A Time to Kill (On aika tappaa), The Firm (Firma) ja The Pelican Brief(Pelikaanimuistio) hurahdimme koko perheen voimin. Luimme niitä nimenomaan englanniksi, ehkä koska suomennoksia ei malttanut odottaa. Joulu- ja kesälomilta muistan että kirjoista oikein taisteltiin. Maalla perheenjäseniä oli kahdeksan ja uusinta Grishamia vain yksi. Onneksi lukemista oli vaikea keskeyttää, eikä yhteen kirjaan useinkaan tuhrautunut päivää kauempaa.

En tiedä milloin jäin Grisham-junasta jälkeen. Kyse ei ole hienostelusta, taisin kai vaan jotenkin unohtaa kuinka nautinnollisia kirjat olivat. Silti olen ajoittain palannut vanhoille apajille, varsinkin ollessani vielä tavanomaista stressaantuneempi. Jos työpäivien pituudeksi pamahtaa 12, jopa 15 tuntia, huomaan tarvitsevani jaksaakseni nimenomaan jännäreitä. Grishameissa on se etu, että hänen hahmonsa tekevät vielä enemmän töitä. Niissä on vähän samaa kuin TV-sarjassa West Wing, johon myös kriisitilantessa takerrun: korkeasti koulutetut fiksut ihmiset paahtavat niissä kauhean pitkä päivää minun arkeani paljon vaikeammissa olosuhteissa. Silti niissä on myös jännitystä ja romantiikkaa, mitä minulta järjestään puuttuu kun nukkumiseenkaan ei ole aikaa.

The Associate on vanhan kunnon Grishamin oloinen, vaikka siinä hapuillaankin rivien välissä jonkinlaista ajanmukaista Wall Street- ja sotateaollisuus-kritiikkiä, ja vaikka se on rytmiltään jotenkin valjumpi. The Brokerissa taas genre harhautuu vakoilujännärin puolelle. Siinä poliittinen operaattori – Washingtonin salaisia vallanpitäjiä – joutuu ensin vankilaan ja sitten maanpakoon Bolognaan. Päähenkilö piiloutuu salamurhaajilta opiskelemalla italiaa ja syömällä erinomaisia lounaita erilaisissa pikkuravintoloissa. Ylitöistä kärsivälle sekin on miellyttävä fantasia, mutta ei se rauhoita minua läheskään yhtä paljon kuin Associaten tuoreen lakimiehen satatuntiset työviikot.

Tilaan netistä kaikki väliin jääneet Grishamit. Jos niitä lukee syödessä, bussissa ja vessassa, niitä menee viikossa helposti kolme, eikä työtilanteeni näytä helpottuvat ennen kuin aikaisintaan maaliskuussa.

Minulta on The Believer-kollektiivin suuruus toistaiseksi jäänyt hahmottamatta ja tilanne on sama myös luettuani Dave Eggersin romaaniversion Spike Jonzen kanssa kirjoittamastaan käsiksestä elokuvaan Wild Things. Rakastin pienenä Maurice Sendakin mestarillista kuvakirjaa Hassut hurjat hirviöt (Where the Wild Things Are) ja olen myös aikamoinen Jonze-fani. Lukaisenpa kerrankin novelisaation ennenkuin menen leffaan, ajattelin.

Ekat sata sivua olivat minusta aika tylsiä, vaikka päähenkilön raivonpuuskissa ja perhetilanteessa olisi pitänyt riittää sisältöä vähän hurjempaankin kerrontaan. Kun Max sitten pääsi hirviöiden saarelle, fiilis koheni välittömästi, mutta hetkeksikään en saanut lupaa unohtaa, että kirja pohjaa elokuvakäsikirjoitukseen.

Eggers ei tunnu kirjoittavan hahmojen sisältä, vaikka raportoikin koko ajan yliselkeästi mitä Max tuntee ja ajattelee. Ja helkkarin monessa kohdassa jopa kommentoi tyyliin “Max huomasi, että Carol oli pahalla päällä, mutta ei nyt ehtinyt miettiä mistä se saattaisi johtua”. Öh, niin: saman asian voi tietysti kommunkoida niinkin, että lukija näkee tilanteen tavallaan Maxin olan yli, mutta Max ei sitten reagoi mitenkään.

Proosa on kelvollista, ja sanoja on paljon, ja tarinassa mennään ja siinä tapahtuu kirjan verran käänteitä, mutta aktuaalista kirjallista kerrontaa jäin kaipaamaan. Sellaista, missä kieltä käytetään muuhunkin kuin sisäisen kuvastonsa kuivaan raportoimiseen. Vähän sitä samaa riemua, jota Sendakin kuvista välittyy.

Wild Thingsin epäonnistuminen on harmillinen varsinkin siksi, että hirviösaari on psykologisesti kiinnostava. Max on jossakin lapsuuden ja varhaisteiniyden rajoilla, siinä kohdassa missä ihastuksia alkaa ilmestyä mutta äiti on vielä maailman keskipiste. Ja Maxilla on joku oikea ongelma, silmittömät raivokohtaukset jotka saattavat olla lapsen reaktioita muuttuvaan perhetilanteeseen – tai jotka saattavat olla orastavan mielenterveysongelman ensimmäisiä oireita.

Saarella, omassa valtakunnassaan, Max heijastuu hyvin selkeästi hirviöiden johtajahahmoon Caroliin, joka paljastuu vaaralliseksi ja pelottavaksi tyypiksi. Tarinan voi lukea niin, että Max käy hirviöiden saarella näkemässä oman käytöksensä ulkoa. Ja että hän päättää ottaa siitä tosimaailmassa vastuun jättäessään hirviöt ja varsinkin Carolin taakseen. Että Carol on se Maxin sisäinen villieläin – leffan mainoksissakin sanotaan “Inside all of us there is a wild thing” – joka pitää taltuttaa aikuisuuden, yhteiskunnan ja perheen puolesta.

Wild Thingsiä myydään kaikenikäisten kirjana, mutta se sijoittuu lastenkirjatraditioon muutenkin kuin juuriltaan. Hirviöiden saari on modernisoitu Mikä-Mikämaa. Maxin susihaalarit tuovat mieleen J.M. Barrien Kadonneet Pojat, mutta tässä tarinassa kaikki heimon jäsenet ovat vastuuttomia Peter Paneja, eikä äiti-Wendyä ole tarjolla pelastamaan päivää. Max joutuu itse skarppaamaan ja tekemään valintoja, ja kehittyy siksi tavalla johon Peter Pan ei koskaan kyennyt. Se on kiinnostavaa. Harmi, ettei kirja ole parempi. Ehkä sen voisi vielä pelastaa oikein runollisella suomennoksella? Leffa toisaalta lupaa hyvää.

Ruotsinkielisen koulun käyneenä ja kirjallisuutta vain Suomen ulkopuolella opiskelleena runoilijaliike Tulenkantajat oli minulle vain haalistunut lyijärimerkintä yleistiedon marginaalissa. Kuinka ihastuttavaa siis olikaan tutustua ryhmään romaanin kautta – vieläpä romaanin, jossa päästään ryhmän naisten päiden sisään!

Hurmion tyttäret on, sanottaisiinko, tavallaan suomalaisten naisrunoilijoiden Portrait of an Artist as a Young Man. Siinä kasvetaan Elina Vaaran ja Katri Valan kanssa teineistä naiseuteen, ja tosipohjaisiin romaanihenkilöihin on helppo uskoa – välillä minulle syntyi illuusio, että luin aktuaalisia kirjeitä ja päiväkirjoja (joista tyttöjen äänet ja osa unelmista onkin haettu). Tämän runon haluaisin kuulla-ohjelmaa yli 30 vuotta toimittanut Satu Koskimies lienee työnsä puolesta suurimpia suomalaisia runoudentuntijoita, mutta ennen kaikkea hän tietää nuorten naisten yksityisistä ajatusmaailmoista 1900-luvun alkupuolella enemmän kuin useimmat. Ostin aikoinaan alennusmyynnistä melkein sattumalta (Koskimiehen Katariina Eskolan kanssa toimittaman) kirjekokoelman 50-luvun tyttöjen ystävät ja se on selvinnyt monesta kirjahyllykarsinnasta kunnialla läpi siinä missä fiktiivinen chicklit on heitetty menemään. Tulipa mieleen, että sarjan muut osat pitäisi hankkia sille kaveriksi.

Ajankuva ja tyttömaailma ovat siis kohdallaan, mutta eniten minua Hurmion tyttärissä kuitenkin säväytti kirjoittamisen kuvaaminen, nuorten runoilijoiden usko kielen ja taiteen voimaan taltuttaa pimeä arki ja sosiaalisten konventioiden kahleet. Vertaus saattaa tuntua triviaalilta, mutta minulle tuli Hurmion tyttäristä ajoittain sama tunne kuin L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö-kirjoista – että tässä kirjailija kuvaa maagista maailmaa, johon paitsi hänellä itsellään ja päähenkilöllä myös minulla saattaisi olla pääsy. Että kirjoitan tänään työkseni johtuu ainakin osittain kirjallisesta hurmiosta jota koin pienenä Uuden Kuun vintillä (joskin romaanin välityksellä).

Hurmion tyttärissä on sitä samaa taikaa, minkä lisäksi yli sata vuotta nuorempi romaani on tietysti rehellisempi esimerkiksi seksuaalisen hurmion suhteen. Suosittelen kaikille runotytöille – myös teini-ikäisille, vaikka kirja aikuisten kirjallisuutta genreltään tietysti onkin.

Minun piti yöjunassa tiistai-iltana ihan vähän vaan lukea Sapphiren Push-romaania. Kello kaksi yöllä laitoin kirjan kiinni ja pohdin että saakohan tässä lainkaan nukuttua. Vaikka loppu olikin tavallaan onnellinen, tai ainakin toiveikas, kirjan kuvaama todellisuus on todella kauhea. Tekee mieli sanoa "sanoinkuvaamattoman", vaikka totuus on tietysti ihan päinvaistainen: kyllä sanoin voi kuvata, sikäli kun osaa, ja Sapphire joka on myös runoilija hallitsee kielen muodot ja nyanssit.

Romaanin päähenkilö, 16-vuotias Precious, on erittäin ylipainoinen ja erittäin tummaihoinen, eikä haluaisi olla kumpaakaan, sillä hänen kaltaisensa ihmiset ovat maailmassa näkymättömiä. Erilaisena Preciousia rakastettaisiin, hän arvelee. Nyt kukaan ei rakasta; Precious on insestin uhri ja odottaa (jo toisen kerran) väkivaltaisen isänsä lasta. Koska ylä-asteella ei saa olla raskaana, Precious saa koulusta kenkää. Ihan sama, tavallaan, sillä hän ei osaa lukea, eikä ole saanut koulusta vuosikausiin oikein mitään selvää.

Kauheuden tasoja paljastuu tarinan edetessä enemmänkin, niin monia että sydämestä ottaa, eikä lukemista aina tahtoisi jatkaakaan. Silti Precious on jo kirjan ensimmäisellä sivulla yksilö ja todellinen ihminen, jota lukijan on helppo rakastaa, kunnioittaa ja myös ihailla. Vähitellen tyttö pääsee nimittäin vaihtoehtoiseen kouluun ja saa kirjainten maailmasta kiinni – ja romaani on hänen oma tarinansa, hänen omalla äänellään kirjoitettuna, niin huteran oikeinkirjoituksen kuin välillä järkyttävienkin rehellisten ajatusten puolesta. Tarinan pointiksi paljastuu, että näkymättömyyden voi kumota valloittamalla itselleen äänen. Huomaan, että tämä näyttää tässä kliseeltä, mutta romaanissa ei ole mitään pikkunättiä tai yksinkertaista, eikä Precious saa siinä mitään ilmaiseksi.

Kehytty Push on nyt myös bestselleri, koska siitä tehty indie-elokuva Precious niittää tällä hetkellä maailmalla palkintoja ja Yhdysvalloissa suunnatonta kassasuosiota. Elokuva näyttää loistavalta ja kannattaa varmaankin katsoa, mutta anna itsellesi lainaan toinen maailma ja toiset silmät ja lue ensin tämä kirja. Ebonics-väritteinen englanninkieli ei tuottane amerikkalaisen popkulttuurin kuluttajille kauheasti ongelmia. Selaa ja kokeile; ellet suomennosta välttämättä tarvitse, kirja kannattaa lukea ennen elokuvan katsomista.

[LAINAUS]LEBOWSKI
Make me to understand, sir, for you are slow of speech as I of step, and I am unsatisfied in motive. When any rug is micturated upon within these city walls, must I stand accountable? Or are you as one of a thousand rogues, fishing for sixpence betwixt another man’s pursestrings? Are you a labourer, Master Lebowski, earning that you eat, getting that you wear?

THE KNAVE
Let me not to the marriage of false impressions deny impediments. I am not Master Lebowski; thou art Master Lebowski. I am the Knave, called the Knave. Or His Knaveness, or mayhap Knaver, or mayhap El Knaverino, in the manner of the Spaniard, if brevity be not in thy soul nor wit. A Knave by any other name would abide just as well.

LEBOWSKI
Have you employment, sir? Surely you hope not to pledge fealty nor till the earth in such roughly fashioned armour, invested in thy motley, clad as a jack-a-dandy on a Sunday?[/LAINAUS]

Viikon kirjallinen meemi on Adam Bertoccin mainio Two Gentlemen of Lebowski, Coenin veljesten The Big Lebowskin käsikirjoituksen rakastava käännös William Shakespearen tyyliin. Bertocci hallitsee renesanssienglannin melko hyvin ja lainailee reippaalla kädellä virkkeitä ja kappaleita bardin näytelmistä. Tuloksena sellaista kirjallisuutta, jota on pakko liimailla Facebook-statukseensa, lukea ääneen kämppiksille ja esittää näyttämöillä yliopistojen nörteimmissä harrastekerhoissa.

Jos vanhempikin englanti kiinnostaa, myös vanha tuttu Geoffrey Chaucer Hath A Blog on edelleen olemassa ja tuntuu voivan hyvin, vaikka Geoffrey väittääkin, että “Ich have but litel vim or vigor, and my corage ys all yspent. Ywis, myn eyen are ringed wyth red from long vigiles and wakinges, and many a box of pizza doth clutter the smal room yn which Ich wryte, and eek my poore brayne ys moore tired than Goweres metaphors.” Kun en ollut pitkään aikaan lukenut, jäin tuntikausiksi hihittelemään esimerkiksi Chaucerin Snakes on a Plane-käännökselle Serpentes on a Shippe! (spoylerez).

Postauksessa Ich pwne noobs, Chaucer tutustuu tv-peleihin (Ludi di Visionibus): “thes merveilous stories, the which aren peyntures that moue and haue sounde and often are made yn Japan, and aren controllid by a small devyce or engine ycovered wyth buttones that ys helde yn the hand.” Hän esittelee mieluisimmat pelinsä, kuten Donkey-Kynge (jossa aatelinen käy aina varastamassa pelaajan aasin), Civilisatioun (jonka lopussa tulee maailmanloppu), Trojan Kombat (jonka Chaucer aina häviää pojalleen, joka pelaa aina Akillesta), Tyger Woodses Huntinge and Hawkinge (jota Chaucer, joka on nähnyt ylhäisten hupeja, kehuu hyvin realistiseksi) sekä Grande Thefte,Collusioun, and Mayntenance (josta Chaucer on kuullut parlamentissa pahaa, mutta joka paljastuukin ovelaksi yhteiskunnalliseksi satiiriksi).

Auriolen Chaucer kertoo olevan FPS “or ‘firste-persone sermon,’ in whiche ye see as yf out of the eyes of a noble prechour named Mayster Cheeve, and ye traverse the countree prechynge to manye folke.” Saarnauspeliä voi pelata myös muita vastaan online, whatte ys callid a ‘dethe matche.’

[LAINAUS]Ther ys a maner of speche vsid by thos who playe Auriole in ‘deth matches’– to winne a game ys to ‘pwne’ the othir playeres; conversiones thurgh yower prechynge are called ‘fragges,’ and thos who are of litel experience (lyk myself) are yclepede ‘noobs,’ or novices.[/LAINAUS]

Chaucerin blogin kautta löytyy muitakin keskienglannin julkkiksia. Margery Kempen raportti konferenssimatkaltaan on puhdasta kultaa. Keskiaikaisen masennuksen oma posterboy Thomas Hoccleve ja hänen fleimikumppaninsa John Gower eivät enää blogaa, mutta kirjailijoiden fanit lukevat vanhojakin postauksia mielellään.

Okei, loppuun vielä ihan vähän Lebowskia!

[LAINAUS]WALTER
In sooth, then, faithful friend, this was a rug of value? Thou wouldst call it not a rug among ordinary rugs, but a rug of purpose? A star in a firmament, in step with the fashion alike to the Whitsun morris-dance? A worthy rug, a rug of consequence, sir?

THE KNAVE
It was of consequence, I should think; verily, it tied the room together, gather’d its qualities as the sweet lovers’ spring grass doth the morning dew or the rough scythe the first of autumn harvests. It sat between the four sides of the room, making substance of a square, respecting each wall in equal harmony, in geometer’s cap; a great reckoning in a little room. Verily, it transform’d the room from the space between four walls presented, to the harbour of a man’s monarchy.[/LAINAUS]

Kiinnostavinta Dracula The Un-Deadissa ovat kilometripitkät jälkisanat, joista käy ilmi että “maailman suurin Dracula-fani” Ian Holt joka on “käsikirjoittaja” (hm joo, IMDbn mukaan kuitenkin lähinnä pöytälaatikkoon) halusi aina kirjoittaa Draculasta nimenomaan virallisen jatko-osan ja nimenomaan leffan. Dacre “Bramin jälkeläinen” Stoker lähti seikkailuun mukaan ilman minkäänlaista kokemusta, ja sen kyllä huomaa.

Uskaltaisinpa jopa sanoa, ettei Holtkaan ole ehkä kirjoittanut kauheasti kaunokirjalisuutta. Tai ehkä edes lukenut sitä, sillä alkuperäisen romaanin logiikka ja paikat pistetään sillä vissiin uusiksi, että heikompaa hirvittää. (Pojat jopa myöntävät, että romaanin funktio on lähinnä ansaita mahdollisimman paljon rahaa, toimia elokuvakäsiksen pohjana, ja saada aikaiseksi mahdollisimman laaja kansainvälinen copyright Stokerin perheen nimeen). Minusta on joka tapauksessa selvää, etteivät Ian ja Dacre ymmärrä Stokerin Draculasta juuri mitään. Siksi onkin koomista, että he pitävät tuotostaan erikoisen hyvänä koska se kunnioittaa Bramin visiota.

Dacren ja Ianin tulkinnassa tästä visiosta, Dracula ei ollut koskaan pahis, vaan väärinymmärretty soturi ja kristiuskon puolustaja. Varsinainen pahantekijä oli koko ajan Elizabeth Báthory, 1500-luvun kuuluisan verenhimoinen pornokreivitär! Jack the Ripper oli myös vampyyri mutta Van Helsing oli murhista epäilty! Mina Harker antoi Draculalle neitsyytensä ja harmitteli sitten vuosikymmeniä viktoriaanis-angstisen Jonathanin seksuaalisen osaamisen vähyyttä. Takaa-ajokohtauksia, sisälmyksiä, miekkailua kalliokielekkeillä ja Titanicin neitsytmatkakin mahtuu kansien väliin. Ja seksiä.

Bram Stokerin Draculassakin on tietysti hirveästi seksuaalista ahdistusta ja energiaa, mutta se jää rivien väliin; joidenkin tutkijoiden mielestä kirjailija itsekään ei liene huomannut kuinka seksuaalisväritteisiä hänen kielensä ja kuvansa ovat – mitä tukee pikantti yksityskohta, etteivät aikalaiskriitikot puuttuneet kirjan siveettömyyten sanallakaan.

Dacre Stokerin Draculassa taas on vampyyriprostituoituja, jotka uhkaavat puraista mieheltä peniksen irti. Ja lesboseksiä kohtauksissa, jotka taitavat olla nörttipoikien mielestä feministisiä, mutta jotka valahtavat kyllä ihan turvallisesti sinne runkkueksploitaation puolelle. Nörttipojilla viittaan tässä kirjailijoihin, sillä Ian Holtin kiitokset pursuavat Star Trek-viittauksia. Star Trek-fanina ja feministinä tämä nolostuttaa minua.