Minulta on The Believer-kollektiivin suuruus toistaiseksi jäänyt hahmottamatta ja tilanne on sama myös luettuani Dave Eggersin romaaniversion Spike Jonzen kanssa kirjoittamastaan käsiksestä elokuvaan Wild Things. Rakastin pienenä Maurice Sendakin mestarillista kuvakirjaa Hassut hurjat hirviöt (Where the Wild Things Are) ja olen myös aikamoinen Jonze-fani. Lukaisenpa kerrankin novelisaation ennenkuin menen leffaan, ajattelin.
Ekat sata sivua olivat minusta aika tylsiä, vaikka päähenkilön raivonpuuskissa ja perhetilanteessa olisi pitänyt riittää sisältöä vähän hurjempaankin kerrontaan. Kun Max sitten pääsi hirviöiden saarelle, fiilis koheni välittömästi, mutta hetkeksikään en saanut lupaa unohtaa, että kirja pohjaa elokuvakäsikirjoitukseen.
Eggers ei tunnu kirjoittavan hahmojen sisältä, vaikka raportoikin koko ajan yliselkeästi mitä Max tuntee ja ajattelee. Ja helkkarin monessa kohdassa jopa kommentoi tyyliin “Max huomasi, että Carol oli pahalla päällä, mutta ei nyt ehtinyt miettiä mistä se saattaisi johtua”. Öh, niin: saman asian voi tietysti kommunkoida niinkin, että lukija näkee tilanteen tavallaan Maxin olan yli, mutta Max ei sitten reagoi mitenkään.
Proosa on kelvollista, ja sanoja on paljon, ja tarinassa mennään ja siinä tapahtuu kirjan verran käänteitä, mutta aktuaalista kirjallista kerrontaa jäin kaipaamaan. Sellaista, missä kieltä käytetään muuhunkin kuin sisäisen kuvastonsa kuivaan raportoimiseen. Vähän sitä samaa riemua, jota Sendakin kuvista välittyy.
Wild Thingsin epäonnistuminen on harmillinen varsinkin siksi, että hirviösaari on psykologisesti kiinnostava. Max on jossakin lapsuuden ja varhaisteiniyden rajoilla, siinä kohdassa missä ihastuksia alkaa ilmestyä mutta äiti on vielä maailman keskipiste. Ja Maxilla on joku oikea ongelma, silmittömät raivokohtaukset jotka saattavat olla lapsen reaktioita muuttuvaan perhetilanteeseen – tai jotka saattavat olla orastavan mielenterveysongelman ensimmäisiä oireita.
Saarella, omassa valtakunnassaan, Max heijastuu hyvin selkeästi hirviöiden johtajahahmoon Caroliin, joka paljastuu vaaralliseksi ja pelottavaksi tyypiksi. Tarinan voi lukea niin, että Max käy hirviöiden saarella näkemässä oman käytöksensä ulkoa. Ja että hän päättää ottaa siitä tosimaailmassa vastuun jättäessään hirviöt ja varsinkin Carolin taakseen. Että Carol on se Maxin sisäinen villieläin – leffan mainoksissakin sanotaan “Inside all of us there is a wild thing” – joka pitää taltuttaa aikuisuuden, yhteiskunnan ja perheen puolesta.
Wild Thingsiä myydään kaikenikäisten kirjana, mutta se sijoittuu lastenkirjatraditioon muutenkin kuin juuriltaan. Hirviöiden saari on modernisoitu Mikä-Mikämaa. Maxin susihaalarit tuovat mieleen J.M. Barrien Kadonneet Pojat, mutta tässä tarinassa kaikki heimon jäsenet ovat vastuuttomia Peter Paneja, eikä äiti-Wendyä ole tarjolla pelastamaan päivää. Max joutuu itse skarppaamaan ja tekemään valintoja, ja kehittyy siksi tavalla johon Peter Pan ei koskaan kyennyt. Se on kiinnostavaa. Harmi, ettei kirja ole parempi. Ehkä sen voisi vielä pelastaa oikein runollisella suomennoksella? Leffa toisaalta lupaa hyvää.