Kulttuuri

Voi Tura. Maailma ei koskaan unohda elokuviasi, tai ainakaan rintojasi.

Pulp-tähti ja seksisymboli Tura Satana kuoli viikonloppuna. Sitä ennen hän eli elämän, joka olisi liian uskomaton pulp-leffan käsikirjoitukseksi.

Tura Luna Pascual Yamaguchi syntyi vuonna 1938 Hokkaidolla. Hänen isänsä oli japanilainen mykkäfilminäyttelijä ja äitinsä skottilais-irlantilais-cheyenne-intiaani sirkustaiteilija. Lapsuudessa hän joutui perheineen keskitysleirille, jonne yhdysvaltalaiset Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen kärräsivät japanilaista syntyperää olevia kansalaisiaan.

Päästyään leiriltä perhe asettui Chicagoon. Tura oli koulunsa priimus, mutta sai jatkuvasti turpiinsa ulkonäkönsä takia. Viisi naapuruston poikaa raiskasi Turan, kun tämä oli yhdeksän. Pojat joutuivat syytteeseen, mutta heitä ei tuomittu oikeudessa – Turan mukaan tuomari oli lahjottu.

Sitten alkaa osuus, jonka Quentin Tarantino myöhemmin lainasi elokuvaansa Kill Bill. Tura opetteli karatea ja aikidoa, koska halusi kostaa raiskaajilleen. Oman kertomuksensa mukaan hän jäljitti raiskaajapojat yksi kerrallaan seuraavan 15 vuoden kuluessa. Tura mukiloi kaikki henkihieveriin ja vasta juuri kun nämä olivat menettämässä tajuntansa, Tura kertoi kuka oli ja miksi oli tullut kostamaan.

Tura lähetettiin 13-vuotiaana erityiskouluun häiriökäyttäytymisen takia. Siellä hän perusti italialaisten, juutalaisten ja puolalaisten tyttöjen kanssa tyttöjengin nimeltä Angels, joka alkoi terrorisoida naapurustoa. 13-vuotias Tura naitettiin 17-vuotiaalle sulhaselle, koska avioliiton ajateltiin rauhoittavan hänet. Avioliitto epäonnistui surkeasti, Tura häädettiin kotoa ja pakotettiin asumaan enonsa kanssa. Eno tykkäsi nuorista tytöistä ja Tura otti hatkat.

Historiankirjoitus ei ole yksimielinen siitä, saapuiko Tura Los Angelesiin 13- vai 15-vuotiaana. Väärät paperit hänellä kuitenkin oli, ja niillä hän pestautui ensin blues-laulajaksi, ja kun se ei onnistunut, alastonmalliksi. Hieman myöhemmin hän palasi Chicagoon perheensä luo ja ryhtyi burleskitanssijaksi. Club Rendevouzissa Illinoisissa hänet tunnettiin Galateana, elävänä patsaana. Pian Tura vaihtoi burleskin paremmin palkattuun strippaamiseen. 19-vuotiaana Tura tuli raskaaksi, mutta jatkoi tanssimista vielä kahdeksan kuukautta. Raskaana oleva strippari oli hitti ja Tura ansaitsi yli 6000 silloista dollaria kuussa.
Hiukan myöhemmin Elvis Presley hurmaantui Turasta ja pariskunta alkoi seurustella. Elvis kosi. Tura kieltäytyi, mutta piti sormuksen.

Tura esiintyi ensin tv-sarjoissa ja myöhemmin leffoissa. Hänen ensimmäinen muistettava roolinsa on ranskalaisprostituoitu elokuvassa Irma La Douce. Tura breikkasi vuonna 1965 elokuvassa Faster, Pussycat! Kill! Kill!, joka on Kill Bill -elokuvien esiäiti. Tura esittää elokuvassa Varlaa, gogo-tanssijoiden pomoa, joka määrää tanssijaryhmänsä kidnappaamaan pariskunnan. Mies murhataan, nainen pakotetaan mukaan tanssiryhmään ja sen verisiin seikkailuihin. Tura muistetaan myös roolistaan kulttiohjaaja Ted V. Mikelsin elokuvassa The Astro-Zombies.

Elokuvauran jälkeen Tura palasi kouluun ja opiskeli sairaanhoitajaksi. Eräänä yönä potilaaksi tuotiin narkkari, jonka lääkäri ilmiantoi poliisille. Narkkari (joka eräiden lähteiden mukaan oli myös Turan rakastaja) palasi kostamaan, mutta kun ei löytänyt lääkäriä, ampui sen sijaan Turaa. Toivuttuaan Tura jäi kortittoman rattijuopon alle ja joutui kahdeksi vuodeksi sairaalaan. Hänet tuomittiin pyörätuoliin loppuiäkseen, mutta kolmen vuoden kuluttua hän harjoitteli jälleen karatea. Tura meni naimisiin poliisin kanssa ja myöhempinä vuosinaan työskenteli hammaslääkäriaseman sihteerinä.

Nyt Tura on siis kuollut, mutta ei poissa. Hän ja hänen uskomattomat rintansa inspiroivat muitakin kuin Quentin Tarantinoa. Tura oli myös Xenan tekijöiden idoli ja yhdysvalloissa tuotetun japanipornon suuri innoittaja.
Metallibändi Manhole nimesi itsensä uudelleen Tura Satanaksi ja kuuluisa argentiinalaisbändi Babasonicos omisti hänelle kappaleen Viva Satana!
Sitä kuunnellessa on hyvä pitää pieni hiljainen hetki. Tai ehkä kolme, sillä rinnat ansaitsevat omansa.

Drag United 2010 -hyväntekeväisyysgaala
Drag show

Paula Koivuniemi astuu lavalle ja aloittaa kappaleen. Hänen seuraansa liittyy ensin Katri Helena, sitten toinen Paula Koivuniemi. Ja kolmas. Ja neljäs. Toinenkin Katri Helena nousee lavalle. Yhteensä yhdeksän suomalaista diivaa, drag-versioina tietenkin, päättää ravintola dtm:n Drag United -hyväntekeväisyysgaalan. Hyvät missikandidaatit, ottakaa oppia setätätien lavapresenssistä ja tavasta esitellä sääriä.

Sääristä muuten oli paljon puhetta. Juontajiksi oli saatu kasa isoja nimiä Marco Bjurströmistä Vappu Pimiään, Kristiina Komulaisesta Saimi Hoyeriin. Jokainen heistä muisti juonnossaan hämmästellä drag queenien sääriä. Uskotaan, on niillä hyvät sääret.

Kellä niillä? No Les Femmesillä, Showhatin setätädeillä, Nikolalla, Jukka Kurosella, Miss Divetillä, Sara Lakella ja Carla Farlolla – kaikki Miss Drag Queeneja. Setätädit vetivät lyhyen setin lavalla ja homma huipentui alussa mainittuun numeroon, jossa diivojen egot sijoitetaan samalle lavalle. Tämän vuoden hitti on ilmeisistä syistä Lady GaGa. Drag queenien repertuaarin mahtuu tätä nykyä lähes aina myös mieshahmoja, tällä kertaa Lauri Tähkä. Miesten ilmestyminen esityksiin johtunee siitä, että valovoimaisia ja omaleimaisia naisartisteja ei nouse pinnalle samaa tahtia kuin drag-shown pitäisi uudistua. Drag-Jippu ja Drag-Anna Puu eivät kanna, sorry.

Jippu esiintyi myös omana itsenään. Kolme haikeaa biisiä olivat kylläkin kauniita, mutta pieni kuoppa – ei herkkä rauhoittumishetki – riehakkaaseen tunnelmaan. Koko rupeaman parasta antia oli tanssiryhmä Stepupista kootun Riemukolpa -kokoonpanon mahtava Kikka-potpuri. Saattaa johtua siitä, että Kikalla on erityinen asema sydämessäni. Tunnustin seuralaiselleni, että kuuntelin kersana Kikkaa salaa vaimennettuna peiton alla c-kasetilta, joka oli kopioitu kaverin isosiskolta. Seuralaiseni tunnusti itkeneensä, kun Kikka kuoli.

Kikka-potpuri ei ollut dragia, mutta se oli esityksen paras osa. Miksi? Drag Queenit olivat loistavia, Suomen ehdotonta kärkikastia, ja vetivät osansa loisteliaasti. Silti pitkästyin. Miksi ihmeessä? Tajusin, että drag-ohjelmat on minun osaltani nähty vähäksi aikaa. Sillä vaikka nämä setätädit olivat nyt ensimmäistä kertaa tällä kokoonpanolla lavalla, olin nähnyt kaikki esitykset jo erikseen. Ja, anteeksi vaan, kun on nähnyt kymmenen suomalaista drag-esitystä, tulee setätätejä korvista. Drag on taidemuoto (tai viihdemuoto) joka on hyvin nopeasti kaluttu loppuun. Se ei uudistu (älkääkä nyt sanoko, että yhden uuden hahmon tuominen silloin tällöin on uudistumista). Siinä ei ole sanomaa (älkääkä nyt väittäkö, että ”hauskanpito” tai ”relaaminen” ovat sanomia. Myöskään ”jokainen saa olla sellainen kuin on” tai ”jokainen on kaunis” eivät kelpaa dragin sanomiksi, drag ei väitä niin.)
Ei ihme, että esimerkiksi Jenkeissä suosio hiipuu. Dragit eivät kelpaa enää edes homoikoneiksi. Miehet naisten vaatteissa ovat kuitenkin vain miehiä naisten vaatteissa - vaikka kyseessä olisi neljä Paula Koivuniemeä.

p.s. Hyväntekeväisyysgaalasta kannattaa kertoa etukäteen. Jos ihmiset eivät tiedä siitä, he eivät voi tehdä hyvää. Nyt dtm oli puolillaan, mikä oli suoranainen ihme. Tiesittekö te, hyvät lukijat, että dtm:ssa järjestettiin eilen sen historian suurin hyväntekeväisyystapahtuma? Jos tiesitte, niin mistä? Ei mainoksia, ei tiedotusta, ei flyereita, ei nettipresenssiä. Ravintolan omilla sivuilla luki vielä tunti ennen gaalan alkua, että hei, tosi magee tapahtuma tulossa, lisäinfoa seuraa. Sääli, Aseman lapset olisivat keränneet helposti tuplarahat.

Le Crazy Horse Cabaret
Kabaree

Anoppini ja Minna Parikka suosittelivat Le Crazy Horse Cabaret’n Désirs-showta. Tämän olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja. Le Crazy Horse on siis se Pariisin toiseksi kuuluisin kabaree heti Moulin Rougen jälkeen. Heppatalli on ainakin maineeltaan hieman intiimimpi, hitusen tyylikkäämpi ja aavistuksen vähemmän muovinen kuin Punainen mylly. Ainakin se on pienempi.

Uskottelin itselleni, että menin katsomaan esityksen ensisijaisesti sen ohjaajan, Philippe Decouflén takia. Kabaree ja strippaus ovat tanssija-miimikko-ohjaaja-younameit-Decouflén uusin aluevaltaus. Tähän mennessä mies on kunnostautunut erityisesti sisällöttömien mutta hienonnäköisten esityksien ohjaajana – siis täydellinen henkilö ohjaamaan showta, jonka tarkoituksena on ottaa vaatteet pois tosi monella eri tavalla. Decouflé on tehnyt koreografiat muun muassa Albertvillen olympialaisten avajaisiin ja Cannesin filmifestivaalien 50-vuotisjuhlallisuuksiin sekä suunnitellut vuoden 2007 Rugbyn maailmancupin avaavan paraatin. Hänen ohjaamansa musiikkivideo New Orderin biisiin True Faith voitti Brit Awardseissa paras video -palkinnon. Video on erittäin hieno ja erittäin kummallinen, tsekatkaa huviksenne.

Oikeasti menin katsomaan showta seksikkäiden alastomien tyttöjen takia, tietysti. Alastomia tyttöjä sain, seksikkyyttä en. Siedettävät paikat ja puoli pulloa skumppaa kustantaa satasen, viidelläkympillä pääsee jos istuu kuivin suin sivukatsomossa. Juoma kannattaa tilata varauksen yhteydessä, sillä paikan päällä kokis maksaa 20 euroa.

Le Crazy Horse on yllättävän pieni ja punainen. Paikkaan on käytetty punaista samettia arviolta miljoona metriä. Punaista samettia on esimerkiksi samppanja-coolerissa ja vessanpöntön kannessa. En halua enää ikinä nähdä punaista samettia. Ennen saliin siirtymistä tuhmat, kuusikymppiset jenkkitädit ostavat hihitellen matkamuistotiskiltä itselleen tasselit ja pakarat paljaiksi jättävät sukkahousut. Yritän olla ajattelematta sitä hetkeä kun ne otetaan käyttöön.

Olen noin 15 vuotta nuorempi kuin seuraavaksi nuorin katsoja. Paikalla on kolmenlaisia tyyppejä:
1. Pariskuntia. Useimmat ovat viisissäkymmenissä, jonkin verran näkyy vanha mies-nuorempi nainen -yksiköitä, tosin se nuorempi nainen on yli nelikymppinen. Ei paikallisia.
2. Perheitä. Vanhemmat ja aikuiset lapset sekä lasten puolisot. Kaikki ulkkareita.
3. Liikemiehiä. Enimmäkseen länkkäreitä, muutama kiinalainen ja kaksi japanilaista. Seurueessa yleensä yksi ranskalainen.
Yleisön koostumus oli mielestäni vähän kummallinen. Missä olivat likaiset sedät, missä seksinnälkäiset nuoret ihmiset? Myöhemmin ymmärsin, että nuo kolme katsojatyyppiä olivat kohderyhmä, minä en.

Crazy Horse ylpeilee sillä, että kaikilla sen esiintyjillä on klassisen tanssijan koulutus, mitä se sitten tarkoittaakaan. Naiset ovat kauniita ja hämmästyttävän samannäköisiä. He ovat korkokengät jalassa millilleen samanpituisia. Heillä on samanpituiset (todella, todella pitkät) sääret ja selkä. Heidän pakaransa ovat samanmuotoiset ja ainoat B-kupin rinnat pistävät omituisesti esiin A-kuppien rivistä. Tanssijoilla on samanmuotoiset päät. Useimpien piirteet viittaavat Venäjälle ja Ukrainaan, nettisivuilla kansallisuudeksi ilmoitetaan ranskalainen. Naisilla on taiteilijanimet kuten Zula Zasou, Jade Or, Psykko Tico (lempparini), Nooka Karamen ja Baby Light. Kahden viimeksi mainitun kropat esiintyivät pari vuotta sitten David Lynchin ja Christian Louboutinin kenkä- ja jalka- ja säärifetisistejä hellivässä kenkä- ja valokuvateoksessa Fetish.
Jos sovit muottiin ja haluat uuden uran, mene Crazy Horseen keskiviikkoisin, jolloin siellä pidetään koe-esiintymisiä.

Show alkaa. Kahdeksantoista nuorta naista aloittaa God Save Our Bareskin -nimisen numeron. Heillä on päällään Buckinghamin palatsista tutut karvahatut, eikä juuri muuta. Ensimmäinen numero osoittautuu seksikkäimmäksi. Koko show koostuu paristakymmenestä vaniljanumerosta. Legmania keskittyy esittelemään loputtomia sääriä, Jungle Feverissa kaksi villikissaa riuhtoo häkeissään. Tapaamme ranskalaisen sisäkön, kuumana käyvän sihteerikön ja ison kasan naisia, joiden vartaloille heijastetaan hyvin tyylikkäästi valoja ja värejä. Toisen puoliajan aloittaa jostain syystä mies, joka tekee kymmenen äärimmäisen pitkää minuuttia varjokuvia seinälle viulumusiikin soidessa. Sitten palataan taas naisiin.

Onko esitys eroottinen? Kyllä. Onko se seksikäs? Ei. Esityksessä on suunnilleen saman verran seksiä kuin hajuvesimainoksessa. Se on liian tyylikäs ollakseen seksikäs. Lauma kauniita, alastomia nuoria naisia lavalla, tämänhän pitäisi olla märkää unta! Vaan ei. Numerot ovat niin abstrakteja, niin suunniteltuja ja niin tyylipuhtaita, että seksille ei jää sijaa. Show on todella tyylikäs, mutta seksikkyys kaipaa aina pientä härskiyden tai edes paheellisuuden vivahdetta. Sitä Crazy Horsessa ei ole. Voisin katsoa esityksen punastelematta isoäitini seurassa. Se ei ole seksikästä.

Helsinki Burlesque festival
Burleski

Tämän vuoden Helsinki Burlesque Festivalin pääjuhla biletettiin 6.2. Gloriassa. Teemana oli aikakone ja yleisö todella panostanut asuihinsa. Oma 1880-luvun ylhäisönaisen hame ja korsetti -yhdistelmäni ei kotona näyttänyt varsinaisesti vaatimattomalta, mutta hävisi nopeasti anteliaiden rokokooluomusten ja terhakkaiden sci-fi-asujen joukkoon. Erityisen upea oli Rosa Meriläisen puku, joka oli kopio valkoisesta suikalehaalarista, jota Milla Jovovich käytti The Fifth Elementissä. No joo, myönnetään, erityisen upea ei ollut asu, vaan sen sisälle laitettu kroppa. Oma asuni kuitenkin ansaitsi minulle itse kirjailija Vivienne VaVoomin antaman burleskinimen. Tästä lähtien olen tuleva tunnetuksi nimellä Countess Noir.

Ja ne esiintyjät! Yhden illan aikana lavalle nousi kiitettävä osa koko maailman burleskiskenen Hall of Famesta. Tähtenä loisti 65-vuotias burleskiveteraani Satan’s Angel, jonka palavien tasselien pyöritys aiheutti 110 desibelin melutason. Noin viidenkymmenen vuoden kokemuksella rouva lausui, että hän on Suomessa nähnyt kaikkein aidointa, iloisinta ja lähimmäksi alkuperäistä burleskia pääsevää meininkiä koko maailmassa.
The World Famous BOB esitti kuuluisan martininumeronsa, jossa hän sekoittaa martinin rintojensa (valtavien, upeiden, häikäisevien rintojensa) välissä ja poimii lopuksi juomaan oliivit pikkupöksyistään. Oma lempparini oli Major Suttle-Teasen ja Count Youngbloodin The Brokeback Mountain -esitys, joka paitsi huudatti, myös horjutti miesyleisön heteroutta. Outo-osastoa edustivat kaksimetrinen homojänis ja Alternative Miss World 2009 -voittaja Fancy Chancen Liisa Ihmemaassa.

Martinit rinnuksilla:

Kotimaiset Bent van der Bleu sekä Mimi de FrouFrou ja Lafayette Lestrange eivät jääneet tippaakaan kansainvälisten esitysten varjoon. FrouFroun ja Lestrangen hurjan hyvässä showssa käsiteltiin 50-luvun yhdysvaltalaista kotirouva-imurikauppias-draamaa ja Kuuban ohjuskriisiä. Esityksessä, jossa ideana on ottaa vaatteet pois, ei useinkaan näe poliittista sanomaa.

Yleisö oli kovasti mukana kuten asiaan kuuluu. Kaikkein ammattitaitoisimpien – joku sanoisi kaupallisimpien – esiintyjien kohdalla kuitenkin kuului mutinoita. Ihanat Miss Polly Rae and her Hurly Burly Girlys aiheuttivat kanssayleisössä oikein vastalauseryöpyn: no kai noi nyt osaa kun ne tekee tota rahasta, toihan on enemmän strippausta kuin burleskia, noi nyt varmaan treenaavatkin monta tuntia päivässä. Mitä sitten? Ei kai ammattimaisuus ole burleskissakaan mikään synti? Vai johtuiko marina siitä, että kyseessä oli viisi yleisellä standardilla huimaavan kaunista, hoikkaa, lahjakasta naista? Kauhistus, ei kai burleskipiirien naisyleisöön (arviolta 70 % kävijöistä) ole iskenyt kateus?

Burleskin ideaan kuuluu, että lavalle nousevat kaikennäköiset, -kokoiset ja -muotoiset esiintyjät. He kaikki ovat seksikkäitä, heille hurrataan ja ulvotaan ulkonäöstä riippumatta – tai pikemminkin juuri sen takia. Suurin ero strippauksen katseluun on omalla kohdallani se, että burleskiesityksessä ovat läsnä mielikuvitus ja itseironia, yleisön katseet ylistävät eivätkä alista esiintyjää eikä esiintyjän puolesta tule paha mieli.

Lähtökohta siis on, että kaikista esiintyjistä pidetään, koska yksi burleskin tarkoituksista on haastaa ulkonäkönormeja ja sitä, minkä näköisellä henkilöllä on oikeus ottaa vaatteet pois julkisesti.
Muttamutta. Onko kaikista esityksistä pakko pitää? Vaikka bileiden esiintyjät olivat pääasiassa hyviä, nähtiin lavalla pari todella onnetonta räpellystä, jotka saivat kiemurtelemaan myötähäpeästä. Onko minulla oikeus kritisoida niitä? Kunnioitan esiintyjää, mutta onko minun kunnioitettava myös surkeaa esitystä? Tietynlainen kotikutoisuus kuuluu genreen ja hyvä niin. Mutta jollei esityksiä saa kritisoida, ei niistä ikinä tule parempia. Ja onhan burleskin itsensä etu, jos esitykset ovat hyviä.

Keskustelin aiheesta burleskiaktiivin kanssa. Hän totesi, että nouse itse lavalle ja tee paremmin. Kyllä, burleskin idea on se, että kaikki saavat nousta lavalle. Mutta kyllä minulla nyt, helvetti soikoon, on oikeus kritisoida tai ylistää vaikkapa elokuvaa ilman, että teen itse paremman. Sanottakoon se nyt tässä silläkin uhalla, että minut kuristetaan höyhenpuuhkalla: kaikki burleski ei ole hyvää burleskia. Lisää hyviä esityksiä ja vähemmän huonoutta tähän(kin) lajiin!

Tässä vielä 65-vuotiaan Satan’s Angelin tyylinäyte:

The Queens Are Back!
Kabaree

Kaukana ovat ne ajat, jolloin drag show oli meikattu mies mekossa aukomassa suutaan Paula Koivuniemen tahtiin baarin nurkassa kahdelta yöllä. Queens Are Back! -kabareen kutsuminen drag showksi on itse asiassa hieman harhaanjohtavaa, sillä kyseessä on Suomen drag-aatelisten, Showhat-duo Jarkko Valteen ja Osku Heiskasen sekä StepUp Dancers:in kuuden tanssijan täysmittainen (2 h 15 min) ja -hintainen (liput 35 e) esitys Aleksanterin teatterissa.

Valteen ja Heiskasen esitys valittiin jo vuonna 2000 Cityn kaupungin parhaaksi drag showksi, ja nyt päälle on kasattu yhdeksän vuotta kokemusta ja glitteriä. Setätädit lunastavat odotukset ja tanssijapojat ovat todella taitavia. On mainio ratkaisu rakentaa osa numeroista tanssijoiden varaan.

Show on jaettu neljään osaan: ulkomaiset klassikot, Punahilkka-sadun uudelleensovitus, ulkomainen moderni pop ja suomalaiset. Maistiaisia löytyy täältä.

Pop-tuntemusta testataan armottomasti ja ainakin klassikko-osuudessa 70-luvun puolivälin jälkeen syntyneillä menee monta vitsiä ohi. Idishän on se, että jotta drag-versiosta saisi kaiken irti, pitää biisin lisäksi tunnistaa myös artisti ja tämän maneerit. Osaamme ulkoa kappaleen It’s raining Men, mutta kuka muistaa, miten The Weather Girls esiintyy livenä?

Esityksen aikana kävi selväksi, että Suomi tarvitsee kipeästi uusia, vahvoja naisartisteja. Esimerkiksi Anna Puu, Jenni Vartiainen ja Irina eivät vielä ole drag show -kamaa, tarvitaan enemmän luonnetta, kuuluisuutta ja/tai isompi ego. Pisteet kuitenkin siitä, ettei jämähdetä pauloihin, vickyrosteihin ja katrihelenoihin. Klassikot toimivat, mutta yli kymmenen vuotta keikkailleen duon on pakko uudistua.

Uudistumista edustaa tällä kertaa Punahilkka-satuun sangen löyhästi perustuva tarina Punahenkilöstä, joka matkalla mummon luo törmää erinäisiin ajankohtaisiin tyyppeihin Alexander Stubbista Johanna Tukiaiseen ja BB-tyyppeihin. Satu on shown heikointa antia, mutta vierailu Aleksanterin teatterin samppanjabaarissa ennen esitystä tekee sille hyvää.

Valtee ja Heiskanen ovat mielettömän hyviä tanssijoita, koreografeja ja drag queeneja, hieman heikompia stand up –koomikoita. Onneksi yleisö on tullut viihtymään: vähän vaivaisemmatkin vitsit saavat porukan repeilemään. Ennen esityksen alkua Heiskanen lämmittää yleisöä tavalla, joka onnistuu harvoin: katsojien ulkonäköä ja olemusta piikitellään ja sisääntulijoille vittuillaan hellästi – kuitenkin niin, että kenellekään ei jää paha mieli. Jos kuitenkin haluat välttää silmätikuksi päätymisen, vältä paikkoja riveiltä 1-5.

Showhatin kuningattaret paranevat ja yleisö lämpenee mitä pidemmälle esitys ehtii. (Aivan lopussa tosin tapahtuu vähän nolo tyylivirhe: yleisöä kehotetaan antamaan aplodit sponsoreille.) Viimeisten biisien aikana pikkujoulutunnelmaiset pukumiehetkin tanssia hytkyttelevät tuoleissaan ja vieressäni istunut nuiva nutturatäti toteaa seuralaiselleen, että on valmis suutelemaan kuningattarien hameenhelmoja.

Queens Are Back
11.11.-20.11. Aleksanterin teatteri, Helsinki
Liput 35/29 e

LuXus-kabaree
Musiikki ja teatteri

Luxus-kabaree on neljän näyttelijän, neljän muusikon ja neljän tanssijan show, joka on paras katsoa kahden promillen humalassa. Sen tietävät tekijät itsekin, onhan esityspaikaksi valittu ravintola ja esitysajankohdaksi pikkujoulukausi.

Tuntisessa showssa näyttelijät Lari Halme, Heidi Lindén ja Mari Turunen sekä muusikko Sami Hintsanen laulavat ja sketseilevät. Mukaan mahtuu sketsihelmiä, kuten supersankari Kaneliässän tarina, rokkitähti Paul Stanley Cupin ostos-tv (myynnissä mm. jalka, jonka voi asettaa vahvistimelle, sekä aidon AC/DC-soundin takaava kivespuristin) sekä henkilökohtainen navigaattori niille, jotka ovat kadottaneet elämänsä suunnan.

Tekijät tietävät erinomaisesti, että Lari Halme on shown kirkkain tähti. Hän saa eniten estradiaikaa ja syystä: yleisö hirnui sujuvalle stand upille ja antoi mojovat aplodit laulunumeroille. Sami Hintsanen jäi hieman kiusallisesti musavisajuontajakollegansa varjoon. Heidi Lindén laulaa kuin (langennut) enkeli, mutta koomikon kyvyt kaipaavat vielä hiomista.

Musiikkinumerot olivat lahjakkaiden pop-laulajien kovatasoista karaokea. Discobiiseissä oli meininkiä, mutta Bond-tunnarikimarassa mentiin huolella myötähäpeän puolelle.

Vaan onko kabareessa luxusta? Show mainostaa olevansa häpeämättömän pinnallinen, mutta harvoinpa ravintolakabareet mitään Das älteste Systemprogramm des deutschen Idealismus -dramatisointeja ovat. Luksusta (vähintäänkin parodiana) showssa ovat upea puvustus ja pari sketsiä (kuten Ihmistenvälityspalvelu, josta uraohjukset voivat käydä hakemassa sopivat isovanhemmat jälkikasvulleen). Myös hinta kipuaa luksuksen puolelle, 36 euroa istumapaikat 34 seisten.

Heikoin lenkki showssa ovat tanssijat. Hot Gossip Dancers –tanssiryhmän suoritus oli kuin yläasteen joulujuhlasta. Erityisesti pehmopornokohdissa yleisö tuijotteli kiusaantuneina lattiaa. Tämä ongelma, kuten kaikki kabareen heikot hetket, unohtunee kun alla on kuusi annosta ilmaista viinaa.