Kulttuuri

Kulttuuriähky iskee Helsingissä kerran vuodessa. Kulttuurintarjoajat arvelevat, että pääkaupunkiseutulaiset haluavat nauttia koko vuoden kulttuuritarjontansa kuukauden aikana elo-syyskuun vaihteessa. Niinpä meillä ovat yhtä aikaa meneillään Helsingin Juhlaviikot, Espoo Ciné, Stage-teatterifestivaali ja Art goes Kapakka. Kun tästä selvitään, paukkaavat päälle teattereiden ja Oopperan syyskauden avajaisnäytelmät sekä Rakkautta ja Anarkiaa. Seuraava kulttuurista vapaa ilta tiedossa 27.9.

Tässä pieni opas seuraavasta kahdesta viikosta selviämiseen. Kolme tsekkaamisen arvoista asiaa per tapahtuma.

Helsingin Juhlaviikot

Shantel & Bucovina Club Orkestar: Authentic Tour
Tämän vuoden parhaat bileet. Balkan-diskon kuningas Shantel on vieraillut Suomessa kahdesti dj-keikoilla. Molemmilla kerroilla loppuunmyyty klubi on tanssinut hurmoksessa, lepäämättä, seitsemän tunnin setin ja pyytänyt lisää. Shantel flirttailee, hassuttelee, kutsuu kuulijansa kanssaan lavalle juomaan vodkaa ja soittaa maailman tanssittavinta musiikkia. Nyt Huvila-teltassa on mukana koko Bukovina-orkesteri. Kaakkois-Euroopassa ja Balkanilla Shantel on ikoni, joka myy viikossa täyteen 40 000 hengen katsomon. Älä missaa tätä.
Huvila-teltta 28.8., liput 28 e.

Isaac Julien: Ten Thousand Waves
Helmikuu 2004. Morecambe Bayssa, Englannin luoteisrannikolla 38 kiinalaista laitonta siirtolaista kahlaa illansuussa kohti vesirajaa. He ovat menossa keräämään simpukoita, joista paikalliset ravintolat maksavat viisi puntaa 25 kilolta. Mereltä päin heitä vastaan kävelee englantilaisia simpukankerääjiä, jotka osoittelevat kelloaan ja huutelevat kielellä, jota kiinalaiset eivät ymmärrä. Eivätkä he halua ymmärtää – paikallisten kanssa on ollut ongelmia, ja kiinalaisten simpukkamerrat on vastikään sytytetty palamaan. Puoli kymmeneltä illalla kuuluu kohinaa. Täällä päin nousuvesi yllättää nopeasti ja rajusti. Simpukankalastajat lähtevät kiiruhtamaan kohti rantaa, mutta vesi on nopeampi. Ensimmäisellä aallolla se nousee polviin, toisella jo vyötärölle. Kolmas hukuttaa uimataidottomat. Jotkut ehtivät autolle, mutta pian vesi lyö yli korkeasta pakettiautostakin. Aamulla rannalta löydetään 21 ruumista.
Morecambe Bayn tragediasta inspiroitunut englantilainen videotaiteilija ja elokuvaohjaaja Isaac Julien tilasi kiinalaiselta runoilijalta Wang Pingiltä tekstin, jota työsti vuosien ajan. Kiinassa kuvattu, yhdeksälle kankaalle levittäytyvä videoteos puhuu globalisaatiosta runon keinoin. Tarinan päähenkilöä esittää hongkongilainen supertähti Maggie Cheung.
Taidehalli 10.10. asti, liput 10/8 e.

Bruno Beltrão ja Grupo de Rua: H3
Brasilialainen koreografi Bruno Beltrão yhdistää breakdancen ja hiphopin nykytanssiin ja Michael Jacksoniin. 16-vuotiaasta saakka omaa tanssiryhmäänsä johtanut Beltrão ei päästä tanssijoitaan helpolla. Tanssi on fyysistä ja teatterillista, mutta ei ei ota itseään vakavasti. Upeiden liikesarjojen taustalta hymyilevät MC Hammer ja Run-D.M.C.
Savoy-teatteri 31.8.-2.9., liput 35/17 e.

Stage-festivaali

Andrey Moguchy: The Gardeners
Pietarilainen ohjaaja ja hänen teatterinsa Formalny Teatr ovat nostattaneet venäläisten verenpaineita radikaaleilla esityksillään perestroikan ajoista lähtien. Esitys kommentoi Tšehovin Kirsikkapuutarhaa, mutta tykittää uudella teatterin kielellä esityksen puutarhureista, jotka piileskelevät mielikuvitusmaailmassa.Varaudu kulmat kohottavaan, hiuksianostattavaan ja muitakin pään karvoja venyttävään esitykseen.
Korjaamon Vaunusali 24.-25.8., liput 33/26 e.

Juha Luukkonen: Kahdeksan surmanluotia
Terveisiä murheellisten laulujen maasta! Vaimo ei ymmärrä, tytär ei ymmärrä, eikä poikakaan ymmärrä. Työtön lahtelainen roskakuski juo viinaa ja lataa asetta. Tammikuussa enskariin tullut näytelmä on nostanut sekä yleisön että kriitikoiden tunteet pintaan.
Korjaamo 27.-28.8., liput 25/18 e.

Tim Crouch: The Author
Jos osallistuva teatteri on sinulle kauhistus, jätä tämä suosiolla väliin. Muussa tapauksessa varaa äkkiä liput brightonilaisen ohjaajan Tim Crouchin uutukaiseen, jossa yleisölle tarjoillaan suklaata samaan aikaan kun se eläytyy väkivaltaan ja hyväksikäyttöön.
Korjaamo 1.-2.9., liput 25/18 e.

Art goes Kapakka

Jaakko Laitinen ja väärä raha
Jaakon ja bändin soittolista kattaa kaikki ihmisen tunnetilat. Ohjelmisto liikkuu slaavilaisesta hirttoköysi kädessä ja haikea hymy huulilla -melankoliasta riehakkaisiin Balkan-rytmeihin ja suodattaa keitoksen Suomi-iskelmän läpi.
Zetor 23.8. klo 23, vapaa pääsy.

Casino Talent 2010 – Stand Up
Grand Casinolla kisataan tuoreiden stand up -naamojen parhaudesta. Esiintyjinä Zöe Chandler, Henric Chezek, Henry Lehto, Sampo Luoto, Riku Pajari, Antti Syrjä ja Petteri Vänttinen, tuomaristossa hieman yllättäin Ben Zyskowicz ja Antti Virtanen. Ennustus: lavalla on yksi loistava, kaksi hyvää, kaksi keskinkertaista ja kaksi hirvittävää myötähäpeää tuottavaa koomikkoa. Jollei kantti kestä, on samana iltana samaan aikaan tarjolla Manala goes Comedy, jossa yleisö huutaa esiintyjän pois lavalta kun on saanut kyllikseen.
Grand Casino 25.8. klo 20, vapaa pääsy.

Reeta Vestman & Broadway Stories
Husky Rescuen solisti Reeta Vestman (ent. Korhola) laulaa Broadway-musikaalibiisejä pianon ja viulun säestyksellä. Ei kyynikoille.
Bar Socis 25.8. klo 21, vapaa pääsy.

Espoo Ciné

Olivier Assayas: Carlos
Viisi ja puoli tuntia elokuvaa venezuelalaisesta terroristista. Yleensä tämänpituiset elokuvat on suunnattu vain sekopäisimmille leffanörille, mutta Olivier Assayasin uutuus pitää otteessaan myös ihan normaalia katsojaa. Tarina kertoo Sakaalin, 70-luvun kuuluisimman ja pelätyimmän poliittisen terroristin tarinan. Ilich Ramírez Sánchez alias Carlos piti Eurooppaa pelossa 1970-luvulta lähtien, mutta jäi kiinni vasta vuonna 1994.
Kino Tapiola 28.8., liput 12 e.

Hans Petter Moland: En ganske snill mann
Myös norjalaisen Hans Petter Molandin uutuudessa ollaan rikollisten parissa. Päähenkilö Ulrik pääsee vankilasta istuttuaan 12 vuoden kakun, vaikka oikeastaan elämä vankilassa oli aika kivaa. Stellan Skarsgårdin esittämä Ulrik haluaisi vain pitää matalaa profiilia, mutta jotenkin hankalia naisia ja kostotoimenpiteitä vain putoilee syliin. Norjalaiset taitavat mustan huumorin.
Tapiolasali 27.-28.8., liput 6 e.

Elia Suleiman: The Time That Remains
Mustaa huumoria on tarjolla täälläkin, tällä kertaa palestiinalaisten kohtaloita seuraavassa elokuvassa. Palkittu ja kiitetty ohjaaja seuraa palestiinalaisia kolmen sukupolven ajan 1940-luvun Nasaretista toiseen intifadaan.
Tapiolasali 28.8 ja Louhisali 29.8., liput 6 e.

Kulttimusikaali The Rocky Horror Show on manifesti tylsyyttä, rajoitteita ja hyvää makua vastaan, seksuaalisen monimuotoisuuden puolesta. 1973 ensi-iltansa saanut musikaali muistetaan parhaiten elokuvaversiostaan The Rocky Horror Picture Showsta. Musikaalin oikeudet ovat viime vuosina olleet kiven alla, mutta nyt Sibelius-lukio on ne onnistunut hankkimaan. Yhteistyössä Helsingin Palvelualojen ammattioppilaitoksen kanssa syntynyttä musikaalia esitetään parhaillaan Helsingin Kulttuuriareena Gloriassa.

Hyveellinen nuoripari Brad ja Janet joutuvat kihlajaismatkallaan myrskyn yllättämiksi. He hakeutuvat suojaan linnaan, jota isännöi avaruudesta laskeutunut transutohtori Frank N. Further. Tohtori rakentaa itselleen täydellistä rakastajaa ja viettelee ajankulukseen pariskunnan molemmat osapuolet. Tohtorin hovi, joukko toinen toistaan vinksahtaneempia ja räävittömämpiä avaruuden olentoja, ei katsele johtajansa puuhia hyvällä vaan aloittaa kapinan.

Pitäisiköhän tätä esitystä tarkastella lasten vai aikuisten sarjassa? Sibiksen TRHS on reippaasti yli koulunäytelmätason, mutta ammattiteatteria se ei ole. Mutta hitto vieköön, ei suurin osa Helsingin Kaupunginteatterinkaan näyttelijöistä osaa laulaa, tanssia ja näytellä yhtä aikaa. Siihen nähden TRHS:n teiniversio oli hieno.
Inhoan kulttuuritanttojen suosikkihokemaa, joka toistuu kaikissa nuorten ihmisen tekemien esitysten arvosteluissa. Se kuuluu näin: ”Nuoret esittivät näytelmän riehakkaalla energisyydellä. Se, mikä ammattimaisuudessa hävitään, voitetaan takaisin nuoruuden innossa.” Yritän nyt muotoilla sen jotenkin toisin: on loistavaa, että lukiolaiset ja heidän opettajansa uskaltavat tehdä kunnianhimoista, häpeilemättömän eroottista teatteria. Koska asialla eivät ole ammattilaiset, mokia sattuu, mutta kuka meistä olisi lukioikäisenä suostunut tanssimaan ja laulamaan kaksi tuntia alusvaatteisillaan (tai kundit: korkokengissä, verkkosukissa ja korsetissa) satojen ihmisten edessä? Kunnioitusta.

The Rocky Horror Show ui tohtori Frank N. Furterin esittäjän karisman varassa – tai karisman puuttuessa uppoaa. Ville Mäkisellä onneksi karismaa piisaa. Hän ei yritä matkia Tim Curryn ikimuistoista tapaa transuilla, vaan on kehittänyt Frankista aivan omanlaisensa häikäisevän kuningattaren, josta suomalaiset ammattilais-drag queenit saisivat ottaa oppia.
Mäkinen on valmis ammattilainen, muut näyttelijät korkeaa harrastajateatteritasoa.
Itse Rocky (Joonas Kauppinen) on sympaattinen ja veikeä lihaskimppu, jolla on lapsen äly mutta aikuisen miehen halut. Ville Parkkonen on herkullinen Brad Majors, jonka nörtti-look puree loppuun asti. Linda Hämäläinen on Janet Weissina parhaimmillaan laulaessaan – näytellessä oli käytössä ainoastaan yksi rekisteri, kimittävä paniikki. Ehkä mukana oli vielä annos hermostumista, olihan kyseessä ennakkonäytös. Sisarukset Riff Raff ja Magenta (Jussi Koski ja Pinja Fernström) petrasivat loppua kohti. Valitettavasti Fernströmin soolo, musikaalin tärkeä aloituskappale Science Fiction, kärsi pahoista äänentoisto-ongelmista. Tekniikan mokat sabotoivat muitakin hyviä laulajia, joiden sanoista ei edes eturiveillä saanut selvää musiikin pauhatessa niiden yli.

Sibiksen versio TRHS:sta on suomenkielinen. Suomennos lisää jo valmiiksi hyvin outoon tarinaan tarinaan vielä annoksen absurdiutta, mikä eduksi laskettakoon. Käännökset menevät esimerkiksi näin:

I see you’ve met my faithful handyman
He’s a little brought down
Because when you knocked
He thought you were the candyman

Te ootte tavanneet mun oivan talkkarin
Hän on vähän allapäin
Hän näet luuli
Namusedän tuovan pienen valkkarin

Briljanttia!

TRHS:n kantava idea on yleisöosallistuminen. Yleisö huutelee näyttelijöille välikommentteja (kun näyttämöllä sanotaan ”Janet”, yleisö huutaa ”Slut!”, kun Bradin nimi mainitaan, kommentoi yleisö tämän olevan ”Arsehole!”), tuo mukanaan rekvisiittaa (alun hääkohtauksessa lavalle heitellään riisiä, myrskykohtauksessa lavalle ammutaan vesipistooleilla ja yleisö suojaa itsensä sanomalehdillä, Over at the Frankenstein Place -kappaleen aikana sytytetään taskulamput) ja biisien aikana tanssitaan. Esityksen aikana oli kiellettyä heittää mitään lavalle, sallittuja olivat huutelu ja sellainen rekvisiitta, josta ei tule sottaa. Kumpaakaan ei esityksessä nähty, mikä oli sääli, muodostaahan osallistuminen puolet esityksen hauskuudesta. Esityksen aluksi yleisölle opetettiin askeleet musikaalin legendaarisimpaan tanssiin, Aikahyppyyn. Esityksen suurin pettymys olikin lukiolaisista ja yläasteelaisista koostunut yleisö, joka oli mielestään liian coolia tanssimaan näyttelijöiden mukana. Kolme ensimmäistä riviä piti hauskaa, loput yleisöstä toljotti. Toivottavasti muiden näytösten katsojilla on parempi bilemeininki ja itsetunto, joka kestää tanssimisen.

Askeleet voi opetella vaikka täältä.

Sutra
Tanssi

Koreografia: Sidi Larbi Cherkaoui
Visualisointi: Antony Gormley
Tanssi: Ali Thabet ja Shaolin-temppelin munkit
Musiikki: Szymon Brzóska, Alies Sluiter, Olga Wojciechowska, Laura Anstee, Coordt Linke

Otetaan 16 täysikasvuista shaolin-munkkia ja yksi pieni. Otetaan belgialais-marokkolainen koreografi, puolalainen säveltäjä ja brittiläinen taiteilija (Antony Gormley, sama jätkä joka väsäsi keväällä sen ison savikuution Kaisaniemenpuistoon). Saadaan tanssiteos, jossa itä ja länsi tappelevat, sekoittuvat, yrittävät tulla toimeen toistensa kanssa ja joskus onnistuvat.

Shaolin-munkit ovat tuotteistaneet itseään menestyksekkäästi viimeiset kymmenen vuotta. Tuloksena on yleensä kullan ja punaisen väreissä kiiltelevä show, jossa munkit potkivat toistensa sixpackeja ja hyppivät yhdellä jalalla keihään terällä. Sellaista oli tullut katsomaan 25 % yleisöstä. Kun munkit potkivat, tuo 25 % antoi aplodit, jotka häiritsivät 70 prosenttia yleisöstä. Tämä 70 % muodostui jäykkäniskaisista täti-ihmisistä, jotka olivat tulleet katsomaan nykytanssia, joka on hieno ja vakava asia. Molemmille ryhmille riitti esityksessä katsottavaa ja taistelutaidoista tuli saumaton osa nykytanssiesitystä.

Vastakkain ovat munkkien saumattomasti toimiva kokonaisuus ja yhden länkkäritanssijan individualismi. Länkkäristä olisi mahtavaa olla eksoottinen idän ihme, munkit kokeilevat elämää länkkärien valeasuissa. (Kung-fu-potkut ovat muuten älyttömän siistejä kun potkijalla on puku päällä.) Useimmiten ei onnaa. Identiteettikriisiä kuvastaan potkimalla isoja puulaatikoita, kiipeilemällä niissä, rakentamalla niistä muodostelma ja kaatamalla aina uudestaan. Joo, ei kuulosta järin kiinnostavalta, mutta oli kumminkin. Samaa riemua kuin legorakennelmien kanssa paitsi isompana.

Tanssija Ali Thabet totesi myöhemmin, että munkkien kanssa oli kiva työskennellä, koska heillä ei ollut länkkäritanssijoiden egoa. Ongelma kuulemma oli se, että yleisö ei juuri munkkeja kiinnostanut. Höpön löpön sanoo tarkastaja, 12-vuotiaalla pikkumunkilla oli show-miehen elkeitä riittävästi koko kollektiiville.

Esityksen jälkeen järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa Juhlaviikkojen tanssiohjelmiston taiteellinen neuvonantaja Kenneth Kvarnström mokasi itsensä ja edustamansa Juhlaviikot.
Yleisöstä esitettiin täysin asiallinen kysymys: onko teoksella jokin poliittinen sanoma? Kvarnström pillastui ja alkoi paniikinomaisesti hokea mantraa: tällaisia kysymyksiä ei suvaita! Sama laulu jatkui toisen kysymyksen kohdalla: millaista on olla munkki sosialistisessa maassa? Kvarnström kieltäytyi kääntämästä kysymystä, sätti kysyjää, sortui suomettumiselta haiskahtavaan sensuuriin ja teki itsestään naurettavan.
Vinkkejä vastaisuuden varalle:
- Anna esiintyjien itsensä kertoa, onko teoksessa poliittinen sanoma.
- Tiedustele esiintyjiltä etukäteen, onko jotakin aihealuetta, josta he eivät halua puhua. Jos on, kerro siitä kohteliaasti yleisölle etukäteen.
- Mieti ohjelmaa kasatessasi, onko esiintyjillä sellaisia kytköksiä, jotka eivät kestä päivänvaloa.

Compañia Kaari Martinin Peppi Pitkätossu
Tanssi

Koreografia: Kaari Martin
Sävellys: Roni Martin
Esiintyjät: Katerina Giannakopoulou, Katja Lundén, Kaari Martin, Roni Martin, Rafael Jiménez "Falo" ja Juan Antonio Suárez "Cano", Mariana Colladolla, Maija Lepistö

Flamencon ja Pepin kohtaaminen kuulostaa mahtavalta. Pepissä on samaa hurjuutta ja energiaa, toisaalta herkkyyttä ja itseironiaa kuin flamencossa parhaimmillaan. Compañia Kaari Martin on Suomen kuuluisin kokoonpano ja vientituote maailman nykyflamencomarkkinoille. Näistä aineksista pitäisi tulla kymppiplus ja papukaijamerkki, mutta homma jää kahdeksikkoon.

Roni Martinin musasta ja koko porukan tanssista tulee täydet pinnat. Tyypit osaavat hommansa, tarkastaja nojautui taaksepäin ja nautti. Poliisien hönöt hahmot ja naapurin tätien kahvikupinkalisteluflamenco tanssittiin erityisen taiten ja itseironiaa oli ilmassa.

Jokin kuitenkin mätti. Kaari Martinin tanssima Peppi ei ole mikään pikkutyttö, vaan selvästi nuori nainen, kontrolloitu ja erittäin tietoinen kehostaan. Peppi ei paljoa hassuttele, vakavalla naamalla mennään läpi teoksen.
Pepin hahmo on traaginen, yksinäinen tyttö, joka ei sopii omaan nyrjähtäneeseen todellisuuteensa, mutta ei osaa elää muiden ihmisten kanssa. Mutta kamoon! Jos tyypin nimi on Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu, ei naama voi olla koko iltaa norsunvitulla. Lyhyesti sanoen esitys olisi saanut olla hauskempi.

Ruudolfin tekemiä räpäytyksiä olisi kuunnellut enemmänkin. Ne olivat ainoa asia, joka teoksessa muistutti kirjojen Pepin iloisesta anarkiasta, jota lapset fanittavat ja aikuiset paheksuvat. ”Peppi ei mee kouluun, Peppi on pelimies.”

Rosa Liksomin lavasteet olivat hurjan herkulliset ja Euroviisu-valaisija Mikki Kuntun valaistus oli taianomainen. Visuaalisuuden huipensi Erika Turusen järjettömän hieno puvustus.

Tarkastajan suosikkikohtaus, häränkesyttäminen, oli koreografialtaan silkkaa karkkia. Takarivistä tosin kuului ”Äiti, mikä toi on, mikä toi on?”. Kuului muuten monessa muussakin kohtaa – ehkä teos oli pienimmille pilteille liian vaikea. Toisaalta kannatan sitä, että lapset viedään alusta asti sellaisen taiteen pariin, jota ne eivät välttämättä tajua. Siinähän oppivat.

www.companiakaarimartin.fi

Peppi Pitkätossu
15.10. Savoy-Teatteri, Helsinki

Peppi pistää Flamencoksi!
7.11. Kanneltalo, Helsinki
12.11. Stoa, Helsinki
14.11. Malmitalo, Helsinki
21.11. Vuotalo, Helsinki