Kulttuuri

Henkilö on normaaliälyinen, jopa tavallista älykkäämpi. Hän ei kuitenkaan pysty kunnolla eläytymään toisten ihmisten tunteisiin tai välittämään niistä. Hän voi opetella ulkoa kasan sääntöjä, mutta hänelle ei ole kehittynyt moraalia. Henkilö toimii itsekkäästi ja asettaa aina oman etunsa kaiken muun edelle. Hän tietää, miten muita ihmisiä satutetaan, ja usein hän tekee niin joko saavuttaakseen vallantunteen, noustakseen sosiaalisella asteikolla tai ihan vain huvikseen. Jos hän näkee jonkun kärsivän, hän ei puutu asiaan. Joskus hän itsekin valitsee uhrin, jota kiduttaa henkisesti tai fyysisesti.
Tällaista henkilöä on tavattu kutsua sosiopaatiksi. En kuitenkaan kuvaillut edellä sosiopaattia. Kuvailin ihan tavallista lasta.

Näitä pikku sosiopaatteja on koulun piha täynnä. Huimia koulukiusaamislukuja ei tarvitse ihmetellä, kun muistaa, että välitunnilla temmeltää sata pentua, joiden omatunto on vielä kaukana kehittyneestä. Ei se ole lasten vika, se on lasten ominaisuus. Moraali kehittyy vasta teini-iässä, empatian kehitys alkaa vain vähän aiemmin. Ekaluokkalainen osaa jo kiusata ja aiheuttaa toiselle äärettömän pahan olon, mutta ei vielä kykene eläytymään kiusatun tunteisiin tai tuntemaan huonoa omaatuntoa. Koulukiusaamisen monia puolia ja ulottuvuuksia käsittelee tässä kuussa ensi-iltansa saanut, Heidi Räsäsen ohjaama näytelmä Vihan veli.

Näytelmää seuratessa tulee jälleen mieleen, kuinka typerä termi koulukiusaaminen on. Pitäisi puhua väkivallasta, rääkkäämisestä, kiduttamisesta, ei mistään pikku kiusasta. Näytelmä muistuttaa, että joka ikinen meistä on ollut osallisena kouluväkivaltaan: joko kiusaajana, kiusattuna tai sivustakatsojana. Suomen kaikissa kouluissa tapahtuu kiusaamista – raakaa tai kevyempää, enemmän tai vähemmän, harvemmin tai useammin, mutta sitä tapahtuu. Olen itse opettanut noin kymmenessä koulussa. Kaikissa niissä esiintyi koulukiusaamista, väittivätpä opettajat hurskaasti mitä hyvänsä.

Koulukiusaamista selitetään vaikka millä. Syy on lapsen perhetaustassa, yhteiskunnan paineissa, hankalassa varhaislapsuudessa. Joskus selitys pitää paikkansa. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että kiusaaminen kuuluu lasten väliseen sosiaaliseen peliin ja pienten lasten luontoon. Lasta voi opettaa ja käskeä olemaan ihmisiksi, ja aika moni tenava on ihan okei. Ihmislajin kehittyminen kuitenkin menee niin, että kyky satuttaa tule ennen kykyä ymmärtää satuttamisen seurauksia.
Jos tämä sisäistettäisiin, kiusaamista olisi helpompi torjua. Vihan veli tuo ajatuksen kiitettävästi näyttämölle ja osoittaa, ettei kiusaajia tarvitse ymmärtää tai kiusaamiselle etsiä syitä kovinkaan syvältä.

Vihan veli on kauhufantasia, mutta parhaimmillaan silloin, kun fantasiaelementit ovat taustalla. Yksi näytelmän tärkeitä kohderyhmiä ovat teinit, mutta jos omat kiusaamiskokemukset ovat vielä tuoreita, saattaa näytelmä olla liian karua katsottavaa. Sen sijaan se pitäisi säätää pakolliseksi katsottavaksi kaikille, jotka kasvattavat lapsia joko työkseen tai huvikseen.

En tiedä yhtään ihmistä, jonka mielestä kesäaika on hyvä idea. Sunnuntaina se kuitenkin on taas edessä.
Kuka tästä sitten hyötyy? Katsotaanpa.

Kun Euroopassa ja Yhdysvalloissa on toisen maailmansodan jälkeen keskusteltu kesäajasta, puolesta ja vastaan ovat lobanneet isot yhtiöt ja teollisuudenalat. Jako on mennyt suunnilleen näin: kaupan, urheilun ja matkailun alat ovat kannattaneet, maatalous vastustanut kesäaikaa.

Kun Briteissä pohdittiin kesäaikaan siirtymistä vuonna 1907, yksi innokkaimmista kannattajista oli Harrods-tavaratalon johtaja. Kesäaika tuli kuitenkin käyttöön vasta vuonna 1916, jolloin Saksa ja sen rinnalla sotivat maat ottivat käyttöön Sommezeitin. Tarkoitus oli hyvä: energiaa ei ollut saatavilla, joten kannatti toimia päivänvalossa niin paljon kuin mahdollista.
Yhdysvalloissa yksi tärkeimmistä kannattajista oli pittsburghilainen teollisuuspamppu Robert Garland, jonka päävastustaja olivat rautatieyhtiöt. Kesäaika otettiin käyttöön 1918. Sodan jälkeen siitä luovuttiin monissa osavaltioissa, mutta esimerkiksi New York piti kiinni kesäajasta, koska pörssin ja valuuttamarkkinoiden kaupankäynti Eurooppaan helpottui.

Tämän jälkeen kesäajasta on väännetty monta kertaa eritoten Yhdysvalloissa, Briteissä ja Australiassa. 1980-luvun puolivälissä kesäaika haluttiin laajentaa koskemaan kaikkia Yhdysvaltojen osavaltioita. Kampanjan pääsponsorit olivat 7-Eleven ja Clorox (suuryritys, joka valmistaa mm. elintarvikkeita).
Molemmat Idahon senaattorit äänestivät vuonna 1987 kesäajan laajentamisen puolesta sillä perusteella, että kesäajan ollessa voimassa pikaruokayhtiöt myyvät enemmän ranskalaisia perunoita, ja perunat tulevat pääosin Idahosta.
Kesäaikaa haluttiin laajentaa uudelleen vuonna 2007, jolloin päälobbareina olivat Yhdysvaltain urheiluvälineiden valmistajien liitto ja kansallinen vähittäiskauppojen liitto. Laajennus tapahtui. Briteissä urheilu- ja vapaa-ajan toimialat yrittävät lobata sen puolesta, että maa siirtyisi käyttämään kesäaikaa ympäri vuoden.

Ylimääräinen tunti aurinkoa saa ihmiset shoppailemaan ja urheilemaan enemmän. Esimerkiksi vuonna 1984 tehdyn tutkimuksen mukaan kesäaika tuotti 7-Eleven -kaupoille 30 miljoonan dollarin lisätuoton ja kasvatti golf-teollisuuden (kentät, välinevalmistajat jne.) tuloja 200 miljoonasta 300 miljoonaan. Vuoden 1999 tutkimus arvioi, että vapaa-ajanyritykset EU:n alueella kasvattivat tulostaan kesäajan ansiosta noin kolme prosenttia.

Maatalous vastustaa kesäaikaa muun muassa siksi, että vaikka ihmiset kääntäisivät kellojaan, lehmät eivät sitä ymmärrä, vaan jatkavat elelyään normaaliajassa. (Lisäksi annoin kertoa itselleni, että satoa kannattaa korjata silloin, kun kaste on haihtunut – tämä merkitsee sitä, että kun ihmiset tulevat töihin tuntia aikaisemmin, he saattavat joutua odottelemaan tunnin, ennen kuin kaste on haihtunut ja työt voi aloittaa. En kuitenkaan tiedä maataloudesta tarpeeksi arvioidakseni, onko tässä järkeä.)

Lisäksi kesäaika haittaa muun muassa teatterien ja tv-yhtiöiden toimintaa. Yksinkertaistetusti: kun ulkona on aurinkoista vielä silloin, kun prime time -ohjelmat alkavat, ihmiset eivät istu sisällä katsomassa telkkaria. Vuonna 2007 Yhdysvaltain suuret televisioyhtiöt laskivat, että ne menettivät 16 prosenttia prime time -ohjelmien katsojista kellojen kääntämistä seuraavalla viikolla. Esimerkiksi American Idol sai 10 prosenttia vähemmän katsojia.

Lisäksi on tehty hyvin hataria laskelmia siitä, paljonko rahaa menetetään siinä, että ihmiset myöhästyvät töistä, kelloja pitää siirtää, tietokoneet jumittuvat ja niin edelleen. Vuonna 2007 tehty tutkimus arvioi, että Yhdysvalloissa kellojen siirto maksaa jotain 500 miljoonana ja miljardin dollarin väliltä vuodessa.

Suomessa siirryttiin kesäaikaan vuonna 1981 siitä painavasta syystä, ”koska kaikki muutkin”. Sitä ei pidä väheksyä – on kätevää, että kaikki EU-maat ovat samassa ajassa. Kuitenkin esimerkiksi Islanti pärjäilee, vaikka siellä ei siirretä kelloja.
Se, säästääkö kesäaika todella sähköä, on kiistelty asia. Suurin osa puoltavista tutkimuksista on tehty ennen 1980-lukua. Uudet tutkimukset vaikuttaisivat kallistuvan ein puolelle. Ja vaikka säästäisikin, Suomessa ja muissa pohjoisissa maissa kesäajasta ei ole mitään iloa kesäisin, keväällä ja syksyllä hiukan.
Kuka poliitikko lupaisi näin vaalien alla ehdottaa kesäajasta luopumista? Täällä olisi tarjolla ääni.

Lopuksi sarja vanhoja yhdysvaltalaisia mainoksia, joita näytettiin drive-in-leffojen alussa ja tauoilla. Mukana mainos, jossa kehotetaan vastustamaan kesäaikaa. Tarkkaa vuotta ei ilmoiteta, mutta mainokset on tehty viimeistään vuonna 1967, jolloin Yhdysvallat siirtyi jälleen melkein kokonaisuudessaan käyttämään kesäaikaa. Mainosten vaikuttavuustutkimus oli silloin vielä lapsenkengissä, mutta en ihmettele lainkaan, miksi kansalaiset eivät tämän dramaattiseksi tarkoitetun mutta apaattiseksi jäävän mainoksen innoittamina rynnänneet sankoin joukoin kirjelmöimään senaattorille.
(Kesäaikamainos on kohdassa 1:58-2:45)

Mitä Helsingin teattereissa kannattaa katsoa tänä keväänä? Minä katson ainakin nämä.

Q-teatteri
Corto Maltesen seikkailut
Ensi-ilta 17.2.

Kiitos Q-teatteri! Corto Maltesen tuominen lavalle on rohkea, jopa uhkarohkea kulttuuriteko. Faneja on vaikea miellyttää, mutta erinomainen alku on pestata lyhyeksi maltalaiseksi Tommi Korpela. Italialaisen sarjakuvataiteilija Hugo Prattin luoma sankari Corto Maltese on ammattiseikkailija, laivaton merikapteeni, romanttinen murhaaja ja vallankumouksellinen. Ohjaaja Fiikka Forsmanilla on materiaalinaan mestarillista tarinankerrontaa ja hivelevää kuvitusta – toivotaan, että niitä käytetään taiten!

Kansallisteatteri
Pohjantähti 2011
Ensi-ilta 17.2.

Saana Lavaste ja Mika Myllyaho ohjaavat yhdessä suurelle näyttämölle Täällä Pohjantähden alla -trilogian päivitetyn version. Molemmat ohjaajat valitsevat kirjoista viisi aihetta, joihin zoomaavat. Aiheita ovat vaikkapa naiskuva, työ, uskonto ja viha. Suomalaisuutta tietysti ruoditaan jälleen. Mika Myllyaho on Kansallisteatterin johtaja, Saana Lavasteen mahtavuutta voi tällä hetkellä äimistellä vaikkapa Kansallisteatterin Omapohjan näytelmässä Kristuksen morsian. Mukana myös Tuukka Huttunen, joka on esittänyt Aleksi Koskelaa jo kolmessa eri produktiossa (hän ei koskaan saa sanoa mitään ja aina hänet ammutaan lopussa) sekä kahdeksan aitoa hämäläistä maanviljelijää.

Ryhmäteatteri
Eduskunta
Ensi-ilta 1.3.

Loistava Susanna Kuparinen näytti Ylioppilasteatteriin ohjaamassaan Valtuusto-trilogiassa, miten kummallisia, hassuja ja typeriä ihmisiä Helsingin kaupunginvaltuustoon kuuluu. Seuraavaksi osansa saa eduskunta. Poliittisen satiirin materiaalina on käytetty muun muassa täysistuntojen keskustelupöytäkirjoja.

Ryhmikseltä kannattaa tietenkin katsoa myös 10.2. ensi-iltansa saava Rikos ja rangaistus. Raskolnikovista on tehty opinnot keskeyttänyt helsinkiläisnuorukainen ja klassikko on sijoitettu Kallion kaduille.

KOM-teatteri
Vadelmavenepakolainen
Ensi-ilta 30.3.

Pidin Miikka Nousiaisen romaanista valtavan paljon. Niille, jotka viettivät vuoden 2007 koomassa: kyseessä on tarina Mikko Virtasesta, kansalaisuustransvestiitista, joka haluaa olla ruotsalainen. Näytelmän on ohjannut ruotsinkielinen – tietenkin – Arn-Henrik Blomqvist, pääosassa Juho Milonoff.

Savoy-teatteri
The Tiger Lillies Freakshow
9.-13.5.

He onnelliset, jotka näkivät The Tiger Lilliesin edellisen Suomen teatterivierailun kymmenisen vuotta sitten, jaksavat puhua elämyksestään vieläkin. Freakshow juhlistaa kolmikon 20-vuotista taivalta, mutta friikkitrio todisti keikalla Korjaamolla marraskuussa 2009 olevansa yhä erinomaisessa iskussa. Freakshow esittelee sirkusta, nyrjähtänyttä teatteria, mustaa huumoria ja tietenkin trion kauniita, mutta perin juurin vinksahtaneita lauluja. Lavalle ryömivät syrjäytyneet, omituiset ja epämuodostuneet laulamaan ylistystä kaikelle kummalliselle ja epäkelvolle.

Kulttuuriähky iskee Helsingissä kerran vuodessa. Kulttuurintarjoajat arvelevat, että pääkaupunkiseutulaiset haluavat nauttia koko vuoden kulttuuritarjontansa kuukauden aikana elo-syyskuun vaihteessa. Niinpä meillä ovat yhtä aikaa meneillään Helsingin Juhlaviikot, Espoo Ciné, Stage-teatterifestivaali ja Art goes Kapakka. Kun tästä selvitään, paukkaavat päälle teattereiden ja Oopperan syyskauden avajaisnäytelmät sekä Rakkautta ja Anarkiaa. Seuraava kulttuurista vapaa ilta tiedossa 27.9.

Tässä pieni opas seuraavasta kahdesta viikosta selviämiseen. Kolme tsekkaamisen arvoista asiaa per tapahtuma.

Helsingin Juhlaviikot

Shantel & Bucovina Club Orkestar: Authentic Tour
Tämän vuoden parhaat bileet. Balkan-diskon kuningas Shantel on vieraillut Suomessa kahdesti dj-keikoilla. Molemmilla kerroilla loppuunmyyty klubi on tanssinut hurmoksessa, lepäämättä, seitsemän tunnin setin ja pyytänyt lisää. Shantel flirttailee, hassuttelee, kutsuu kuulijansa kanssaan lavalle juomaan vodkaa ja soittaa maailman tanssittavinta musiikkia. Nyt Huvila-teltassa on mukana koko Bukovina-orkesteri. Kaakkois-Euroopassa ja Balkanilla Shantel on ikoni, joka myy viikossa täyteen 40 000 hengen katsomon. Älä missaa tätä.
Huvila-teltta 28.8., liput 28 e.

Isaac Julien: Ten Thousand Waves
Helmikuu 2004. Morecambe Bayssa, Englannin luoteisrannikolla 38 kiinalaista laitonta siirtolaista kahlaa illansuussa kohti vesirajaa. He ovat menossa keräämään simpukoita, joista paikalliset ravintolat maksavat viisi puntaa 25 kilolta. Mereltä päin heitä vastaan kävelee englantilaisia simpukankerääjiä, jotka osoittelevat kelloaan ja huutelevat kielellä, jota kiinalaiset eivät ymmärrä. Eivätkä he halua ymmärtää – paikallisten kanssa on ollut ongelmia, ja kiinalaisten simpukkamerrat on vastikään sytytetty palamaan. Puoli kymmeneltä illalla kuuluu kohinaa. Täällä päin nousuvesi yllättää nopeasti ja rajusti. Simpukankalastajat lähtevät kiiruhtamaan kohti rantaa, mutta vesi on nopeampi. Ensimmäisellä aallolla se nousee polviin, toisella jo vyötärölle. Kolmas hukuttaa uimataidottomat. Jotkut ehtivät autolle, mutta pian vesi lyö yli korkeasta pakettiautostakin. Aamulla rannalta löydetään 21 ruumista.
Morecambe Bayn tragediasta inspiroitunut englantilainen videotaiteilija ja elokuvaohjaaja Isaac Julien tilasi kiinalaiselta runoilijalta Wang Pingiltä tekstin, jota työsti vuosien ajan. Kiinassa kuvattu, yhdeksälle kankaalle levittäytyvä videoteos puhuu globalisaatiosta runon keinoin. Tarinan päähenkilöä esittää hongkongilainen supertähti Maggie Cheung.
Taidehalli 10.10. asti, liput 10/8 e.

Bruno Beltrão ja Grupo de Rua: H3
Brasilialainen koreografi Bruno Beltrão yhdistää breakdancen ja hiphopin nykytanssiin ja Michael Jacksoniin. 16-vuotiaasta saakka omaa tanssiryhmäänsä johtanut Beltrão ei päästä tanssijoitaan helpolla. Tanssi on fyysistä ja teatterillista, mutta ei ei ota itseään vakavasti. Upeiden liikesarjojen taustalta hymyilevät MC Hammer ja Run-D.M.C.
Savoy-teatteri 31.8.-2.9., liput 35/17 e.

Stage-festivaali

Andrey Moguchy: The Gardeners
Pietarilainen ohjaaja ja hänen teatterinsa Formalny Teatr ovat nostattaneet venäläisten verenpaineita radikaaleilla esityksillään perestroikan ajoista lähtien. Esitys kommentoi Tšehovin Kirsikkapuutarhaa, mutta tykittää uudella teatterin kielellä esityksen puutarhureista, jotka piileskelevät mielikuvitusmaailmassa.Varaudu kulmat kohottavaan, hiuksianostattavaan ja muitakin pään karvoja venyttävään esitykseen.
Korjaamon Vaunusali 24.-25.8., liput 33/26 e.

Juha Luukkonen: Kahdeksan surmanluotia
Terveisiä murheellisten laulujen maasta! Vaimo ei ymmärrä, tytär ei ymmärrä, eikä poikakaan ymmärrä. Työtön lahtelainen roskakuski juo viinaa ja lataa asetta. Tammikuussa enskariin tullut näytelmä on nostanut sekä yleisön että kriitikoiden tunteet pintaan.
Korjaamo 27.-28.8., liput 25/18 e.

Tim Crouch: The Author
Jos osallistuva teatteri on sinulle kauhistus, jätä tämä suosiolla väliin. Muussa tapauksessa varaa äkkiä liput brightonilaisen ohjaajan Tim Crouchin uutukaiseen, jossa yleisölle tarjoillaan suklaata samaan aikaan kun se eläytyy väkivaltaan ja hyväksikäyttöön.
Korjaamo 1.-2.9., liput 25/18 e.

Art goes Kapakka

Jaakko Laitinen ja väärä raha
Jaakon ja bändin soittolista kattaa kaikki ihmisen tunnetilat. Ohjelmisto liikkuu slaavilaisesta hirttoköysi kädessä ja haikea hymy huulilla -melankoliasta riehakkaisiin Balkan-rytmeihin ja suodattaa keitoksen Suomi-iskelmän läpi.
Zetor 23.8. klo 23, vapaa pääsy.

Casino Talent 2010 – Stand Up
Grand Casinolla kisataan tuoreiden stand up -naamojen parhaudesta. Esiintyjinä Zöe Chandler, Henric Chezek, Henry Lehto, Sampo Luoto, Riku Pajari, Antti Syrjä ja Petteri Vänttinen, tuomaristossa hieman yllättäin Ben Zyskowicz ja Antti Virtanen. Ennustus: lavalla on yksi loistava, kaksi hyvää, kaksi keskinkertaista ja kaksi hirvittävää myötähäpeää tuottavaa koomikkoa. Jollei kantti kestä, on samana iltana samaan aikaan tarjolla Manala goes Comedy, jossa yleisö huutaa esiintyjän pois lavalta kun on saanut kyllikseen.
Grand Casino 25.8. klo 20, vapaa pääsy.

Reeta Vestman & Broadway Stories
Husky Rescuen solisti Reeta Vestman (ent. Korhola) laulaa Broadway-musikaalibiisejä pianon ja viulun säestyksellä. Ei kyynikoille.
Bar Socis 25.8. klo 21, vapaa pääsy.

Espoo Ciné

Olivier Assayas: Carlos
Viisi ja puoli tuntia elokuvaa venezuelalaisesta terroristista. Yleensä tämänpituiset elokuvat on suunnattu vain sekopäisimmille leffanörille, mutta Olivier Assayasin uutuus pitää otteessaan myös ihan normaalia katsojaa. Tarina kertoo Sakaalin, 70-luvun kuuluisimman ja pelätyimmän poliittisen terroristin tarinan. Ilich Ramírez Sánchez alias Carlos piti Eurooppaa pelossa 1970-luvulta lähtien, mutta jäi kiinni vasta vuonna 1994.
Kino Tapiola 28.8., liput 12 e.

Hans Petter Moland: En ganske snill mann
Myös norjalaisen Hans Petter Molandin uutuudessa ollaan rikollisten parissa. Päähenkilö Ulrik pääsee vankilasta istuttuaan 12 vuoden kakun, vaikka oikeastaan elämä vankilassa oli aika kivaa. Stellan Skarsgårdin esittämä Ulrik haluaisi vain pitää matalaa profiilia, mutta jotenkin hankalia naisia ja kostotoimenpiteitä vain putoilee syliin. Norjalaiset taitavat mustan huumorin.
Tapiolasali 27.-28.8., liput 6 e.

Elia Suleiman: The Time That Remains
Mustaa huumoria on tarjolla täälläkin, tällä kertaa palestiinalaisten kohtaloita seuraavassa elokuvassa. Palkittu ja kiitetty ohjaaja seuraa palestiinalaisia kolmen sukupolven ajan 1940-luvun Nasaretista toiseen intifadaan.
Tapiolasali 28.8 ja Louhisali 29.8., liput 6 e.

Kulttimusikaali The Rocky Horror Show on manifesti tylsyyttä, rajoitteita ja hyvää makua vastaan, seksuaalisen monimuotoisuuden puolesta. 1973 ensi-iltansa saanut musikaali muistetaan parhaiten elokuvaversiostaan The Rocky Horror Picture Showsta. Musikaalin oikeudet ovat viime vuosina olleet kiven alla, mutta nyt Sibelius-lukio on ne onnistunut hankkimaan. Yhteistyössä Helsingin Palvelualojen ammattioppilaitoksen kanssa syntynyttä musikaalia esitetään parhaillaan Helsingin Kulttuuriareena Gloriassa.

Hyveellinen nuoripari Brad ja Janet joutuvat kihlajaismatkallaan myrskyn yllättämiksi. He hakeutuvat suojaan linnaan, jota isännöi avaruudesta laskeutunut transutohtori Frank N. Further. Tohtori rakentaa itselleen täydellistä rakastajaa ja viettelee ajankulukseen pariskunnan molemmat osapuolet. Tohtorin hovi, joukko toinen toistaan vinksahtaneempia ja räävittömämpiä avaruuden olentoja, ei katsele johtajansa puuhia hyvällä vaan aloittaa kapinan.

Pitäisiköhän tätä esitystä tarkastella lasten vai aikuisten sarjassa? Sibiksen TRHS on reippaasti yli koulunäytelmätason, mutta ammattiteatteria se ei ole. Mutta hitto vieköön, ei suurin osa Helsingin Kaupunginteatterinkaan näyttelijöistä osaa laulaa, tanssia ja näytellä yhtä aikaa. Siihen nähden TRHS:n teiniversio oli hieno.
Inhoan kulttuuritanttojen suosikkihokemaa, joka toistuu kaikissa nuorten ihmisen tekemien esitysten arvosteluissa. Se kuuluu näin: ”Nuoret esittivät näytelmän riehakkaalla energisyydellä. Se, mikä ammattimaisuudessa hävitään, voitetaan takaisin nuoruuden innossa.” Yritän nyt muotoilla sen jotenkin toisin: on loistavaa, että lukiolaiset ja heidän opettajansa uskaltavat tehdä kunnianhimoista, häpeilemättömän eroottista teatteria. Koska asialla eivät ole ammattilaiset, mokia sattuu, mutta kuka meistä olisi lukioikäisenä suostunut tanssimaan ja laulamaan kaksi tuntia alusvaatteisillaan (tai kundit: korkokengissä, verkkosukissa ja korsetissa) satojen ihmisten edessä? Kunnioitusta.

The Rocky Horror Show ui tohtori Frank N. Furterin esittäjän karisman varassa – tai karisman puuttuessa uppoaa. Ville Mäkisellä onneksi karismaa piisaa. Hän ei yritä matkia Tim Curryn ikimuistoista tapaa transuilla, vaan on kehittänyt Frankista aivan omanlaisensa häikäisevän kuningattaren, josta suomalaiset ammattilais-drag queenit saisivat ottaa oppia.
Mäkinen on valmis ammattilainen, muut näyttelijät korkeaa harrastajateatteritasoa.
Itse Rocky (Joonas Kauppinen) on sympaattinen ja veikeä lihaskimppu, jolla on lapsen äly mutta aikuisen miehen halut. Ville Parkkonen on herkullinen Brad Majors, jonka nörtti-look puree loppuun asti. Linda Hämäläinen on Janet Weissina parhaimmillaan laulaessaan – näytellessä oli käytössä ainoastaan yksi rekisteri, kimittävä paniikki. Ehkä mukana oli vielä annos hermostumista, olihan kyseessä ennakkonäytös. Sisarukset Riff Raff ja Magenta (Jussi Koski ja Pinja Fernström) petrasivat loppua kohti. Valitettavasti Fernströmin soolo, musikaalin tärkeä aloituskappale Science Fiction, kärsi pahoista äänentoisto-ongelmista. Tekniikan mokat sabotoivat muitakin hyviä laulajia, joiden sanoista ei edes eturiveillä saanut selvää musiikin pauhatessa niiden yli.

Sibiksen versio TRHS:sta on suomenkielinen. Suomennos lisää jo valmiiksi hyvin outoon tarinaan tarinaan vielä annoksen absurdiutta, mikä eduksi laskettakoon. Käännökset menevät esimerkiksi näin:

I see you’ve met my faithful handyman
He’s a little brought down
Because when you knocked
He thought you were the candyman

Te ootte tavanneet mun oivan talkkarin
Hän on vähän allapäin
Hän näet luuli
Namusedän tuovan pienen valkkarin

Briljanttia!

TRHS:n kantava idea on yleisöosallistuminen. Yleisö huutelee näyttelijöille välikommentteja (kun näyttämöllä sanotaan ”Janet”, yleisö huutaa ”Slut!”, kun Bradin nimi mainitaan, kommentoi yleisö tämän olevan ”Arsehole!”), tuo mukanaan rekvisiittaa (alun hääkohtauksessa lavalle heitellään riisiä, myrskykohtauksessa lavalle ammutaan vesipistooleilla ja yleisö suojaa itsensä sanomalehdillä, Over at the Frankenstein Place -kappaleen aikana sytytetään taskulamput) ja biisien aikana tanssitaan. Esityksen aikana oli kiellettyä heittää mitään lavalle, sallittuja olivat huutelu ja sellainen rekvisiitta, josta ei tule sottaa. Kumpaakaan ei esityksessä nähty, mikä oli sääli, muodostaahan osallistuminen puolet esityksen hauskuudesta. Esityksen aluksi yleisölle opetettiin askeleet musikaalin legendaarisimpaan tanssiin, Aikahyppyyn. Esityksen suurin pettymys olikin lukiolaisista ja yläasteelaisista koostunut yleisö, joka oli mielestään liian coolia tanssimaan näyttelijöiden mukana. Kolme ensimmäistä riviä piti hauskaa, loput yleisöstä toljotti. Toivottavasti muiden näytösten katsojilla on parempi bilemeininki ja itsetunto, joka kestää tanssimisen.

Askeleet voi opetella vaikka täältä.

Helsingin Kaupunginteatterissa tammikuusta pyörineen Kukkaistytön juoni on tuttu kaikille, jotka englannin opettaja pakotti katsomaan My Fair Ladyn: fonetiikan professori lyö vetoa, että pystyy tekemään katutytöstä hienon naisen opettamalla tälle yläluokan puhe- ja käytöstavat. Kari Heiskasen ohjaamassa ja suomentamassa George Bernard Shaw’n tekstissä (alkuperäiseltä nimeltään Pygmalion) avain hyvään elämään on oikeanlaisen kielireksiterin hallitseminen: katutytöstä tehdään hieno nainen manipuloimalla hänen ääntämystään ja opettamalla hänelle oikea sanasto.

Eliza Doolittle (Anna-Maija Tuokko) on köyhä takkutukka, peseytymätön pörröpää, joka pyytää professori Higginsiä (Heiskanen) kouluttamaan itsestään hienon naisen. Higgins ottaa haasteen vastaan ja alkaa tohtori Frankensteinin ylenkatseella muovata tytöstä omaa luomustaan. Ihmiskoe johtaa siihen, että alistunut kurjalaistyttö saa itsetunnon ja alkaa vastustaa persoonallaan leikkimistä.
Eliza saa paljon tilaa, hän on pääosassa näytelmän nimeä myöten. Tässä tulkinnassa näytelmä pyörii, toisin kuin yleensä, nuoressa naisessa ja tämän kasvutarinassa. Elizaan peilataan näytelmän teemat: sukupuolten ja ikäluokkien eriarvoisuus, köyhyyden loputon kurjuus sekä sivistyksen ja sydämen sivistyksen ero. Monissa muissa tulkinnoissa keskiöön nostettu Elizan ja professorin romanssi jää tällä kertaa toteutumatta ja hyvä niin. Se vie usein paukkuja näytelmän kiinnostavammilta, yhteiskunnallisilta teemoilta.

Hykerryttävin hahmo on Heiskasen itsensä esittämä professori. Kuivakka, kyyninen ja kiroileva proffa muuttuu entistä hauskemmaksi, koska Heiskanen näyttää ihan Leniniltä.
Proffassa on ripaus näytelmäkirjailijaa – Shawn, proffan lailla itsekin vannoutunut poikamies, avioitui yli nelikymppisenä ja oli harvinaisen suorapuheinen tyyppi. Shawn ja Higgins tuntevat etiketin ja hyvät käytöstavat, mutta tietoisesti kieltäytyvät jälkiviktoriaanisesta hienostelemisesta ja pokkuroinnista. Higgins hallitsee kielen avulla, hän sanoutuu irti muita ihmisiä sitovista kielisäännöistä ja kiroilee kun siltä tuntuu. Kuten Shawn, hänkään ei säästele sanojaan hienotunteisuuden nimissä. Kun muut hurrasivat ensimmäisen maailmansodan kotirintamahengessä, Shawn totesi, että sota on maailman tyhmin asia, sotilaiden pitäisi ampua upseerinsa ja mennä kotiin.

Kukkaistytössä käytetään videota ja livekamerakuvaa. Moni teatterikriittikko loihe intoilemaan, että voi miten smedsiläistä. No ei ole. Se, että lavasteissa mennään kameran kanssa, ei ole Smedsin keksintö eikä edes hänen tunnetuksi tekemänsä metodi. Ohjaaja Juha Luukkonen kommentoi Ylioppilaslehdessä osuvasti:
”Jos lavalle erehtyy tuomaan jonkun halkopinon tai kirveen, niin se on heti smedsiä. Jos taas tekee spektaakkelia ja käyttää kameraa, niin se on heti smedsiä. Ei voi paskallakaan enää käydä ilman, että kävisi jotenkin smedsiläisittäin.”

Näytelmän suomennos on mehevä. Saisikohan Kaupunginteatterilta 72 tuntia pitkän levytyksen, jolla Heiskanen lausuu näytelmän ihania solvauksia?
”Sinä katuojassa muhjaantunut kaalinlehti, sinä englannin kielen lihaksi tullut loukkaus!”
On käännöksessä kompastuskohtansakin. Suomessa luokkaerot eivät kuulu kielessä samalla tavoin kuin englannissa. Suomennoksessa Eliza puhuu Helsingin tämän päivän puhekieltä stadin slangilla höystettynä. Siis juuri sitä samaa, jota minä suustani päästelen. (Toki Eliza, toisin kuin minä teatterissa, myös rääkyy, riehuu ja raivoaa. Hyvät käytöstavat ovat kuitenkin toissijainen etappi matkalla hienoksi naiseksi. Kieli on tärkein.)
Pian Elizan kieli alkaa tuntua luontevalta, muiden hahmojen puhuma pönöttävä teatterikieli hankalalta ja naurettavalta.
Mummelit tietysti hirnuivat heti, kun Eliza lipsautti suustaan "minän" sijaan "mä". Yleisön harvat nuoret helsinkiläisaikuiset puolestaan keskustelivat väliajalla siitä, miten oudolta tuntuu, kun oma puheenparsi valjastetaan katutytön kieleksi – merkiksi, josta tunnistaa sivistymättömän ihmisen. Haluaako ohjaaja-suomentaja valinnallaan moittia nuorten aikuisten puhekieltä vai onko hän vain tietämätön siitä, miten ihmiset nykyään puhuvat?

Minä olen Adolf Eichmann
Teatteri

Ohjaus Jari Juutinen
Käsikirjoitus Jari Juutinen
Pääosassa Jussi Johnsson

Meissä jokaisessa asuu pieni natsi, argumentoi Jari Juutisen kirjoittama ja ohjaama näytelmä Minä olen Adolf Eichmann. Lahden Teatteri Vanhassa Jukossa ja Lappeenrannan kaupunginteatterissa esitetty näytelmä kävi kahden päivän vierailulla Korjaamolla Helsingissä. Tätä ennen sen ovat nähneet Avignonin teatterifestarin vieraat, Petroskoin festareilta se suljettiin pois tulenaran aiheensa vuoksi.

Tulenarka aihe on siis natsiupseeri Adolf Eichmann, joka organisoi juutalaisten kuljetukset keskitys- ja tuhoamisleireille. Eichmann jäi kiinni sodan loppuvaiheessa, pakeni vankileiriltä ja piileskeltyään ympäri maailmaa asettui Argentiinaan vuonna 1950. Useampikin tiedustelupalvelu ilmeisesti tiesi hänen valehenkilöllisyydestään, mutta vasta Israelin turvallisuuspalvelu Mossad nappasi hänet vuonna 1960. Eichmann hirtettiin vuonna 1962.

Juutisen näytelmässä sympataan Eichmann-parkaa. Logiikka on suunnilleen tämä: Eichmann teki vain työnsä. Hän ei tehnyt mitään laitonta, koska juutalaisten roudaaminen keskitysleireille ei natsi-Saksassa ollut laitonta. Eichmann ei tehnyt päätöstä juutalaisten tuhoamisesta, hän vain totteli käskyjä. Jos hän ei olisi totellut käskyjä, hänet olisi ehkä ammuttu, ja kaasu-uuni-trafiikkia olisi siirtynyt masteroimaan joku toinen. Kukapa meistä uskaltaisi nousta vastustamaan käskyjä, kenties henkensä (tai ainakin ylennyksensä) uhalla?

Kysymystä syyllisyydestä on palloteltu niin kauan kuin maailmassa on kansanmurhia tehty. Jos Eichmann oli syyllinen, eivätkö syyllisiä ole oikeastaan kaikki saksalaiset? Eichmann ehkä organisoi kuljetukset, mutta antoihan asemapäällikkö junille lähtöluvan, ja junatehtaan johtaja antoi käskyn valmistaa junat, ja johtajan vaimo kokkasi päivällistä, jotta mies jaksoi valvoa junien valmistusta. Pitäisikö koko Saksa hirttää? Toisaalta: Jos Eichmann oli syytön, olivat syyttömiä myös hänen esimiehensä, jotka hekin vain tottelivat käskyjä. Göbbels, Himmler ja Göring olisivat saaneet kuulan kallon (tai ainakin potkut), jos olisivat vastustaneet Hitleriä. Onko ainoa syyllinen Hitler?

Näytelmä ei kuitenkaan keskity pureskelemaan tätä kysymystä, vaan antaa yli kaksituntisen puheenvuoron natsiupseerille, joka saa selitellä tekojaan parhain päin.
”Minähän sain yli 150 000 juutalaista ulos Itävallasta!”
- Tosi kiva, mutta juutalaisilta, jotka halusivat poistua maasta, ryöstettiin siinä hötäkässä kaikki omaisuus ja ihmisoikeudet.
”Olisin voinut jatkaa piileskelyä, mutta päätin antautua Mossadille, jotta voisin selittää, miten asiat oikeasti menivät.”
- No piileskelit kuitenkin 15 vuotta. Tuskinpa omatunnon kolkuttelu ajoi antautumaan.
”Eivät edes viimeistä pyyntöä täyttäneet ja haudanneet mun tuhkia minne toivoin.”
- Saivatko Auschwitzissa murhatut valita hautapaikkansa?

Ja niin edelleen. Näytelmästä syntyy outo fiilis, koska Eichmann esitetään hyväsydämisenä miesparkana, häntä vastustavat (esim. tuomarit) hirviöinä tai pelleinä. No, onhan se kieltämättä freessiä sanoa, että natsit eivät ole pahoja. Vastakkaista näkökantaa on kuultu aika paljon.

Näytelmässä natsimeiningit karnevalisoidaan, mikä on hauskaa. Natsien nuorisojärjestö marssii Village Peoplen Y.M.C.A:n suomenkielisen version
tahdissa (Terveelle nuorisolle laulumme soi/Meil’ on kuntoa ja itsetuntoa...), Hitler laulaa tangoa, tanssityttöjen minihamosissa kimaltelevat glitteri-hakaristit ja nahka-asuun pukeutunut pimatsu vetää telkkarissa natsi-showta.
Tosi-tv-osiot ovat kuitenkin näytelmässä turhia – aivan kuin natseista muka pitäisi keinotekoisesti tehdä kiinnostavampia! Erityisen iljettävä on kohtaus, jossa showta vetää viroksi murtava horatsu – miksi, voi miksi piti tällainen halpa ja mauton kikka ahtaa mukaan? Ei kai se lappeenrantalaisistakaan ole hauskaa?

Näytelmän loppupäätelmä on, että jokainen meistä on yhtä paha kuin Adolf Eichmann, koska maailmassa tapahtuu paljon pahaa emmekä tee mitään pysäyttääksemme sen. Ajatelkaa nälkäänäkeviä! Ajatelkaa seksirikollisten uhreja! (Sinänsä huono vertauskohde, että vaikka moneen muuhun syntiin olen ainakin välillisesti syyllinen, seksirikollisuuteen tietääkseni en.)
Emme lopeta julmuuksia, koska vetoamme siihen, ettei yksi ihminen voi tehdä mitään. Niin Eichmannkin vetosi.
Paskat, sanon minä. Ihmisten pahuudessa on aste-eroja.

Maija Poppanen
Teatteri

Ohjaus: Hans Berndtsson
Käsikirjoitus: P. L Travers, Julia Fellows
Pääosissa: Emmi Kangas ja Tuukka Leppänen

Tiesittekö, että VHS-kasetin voi katsoa puhki? Tarkastaja katsoi, kahdesti. Elokuva oli Disneyn Maija Poppanen ja nimiroolin tehneestä Julie Andrewsista tuli Tarkastajan ensirakkaus. On epäreilua verrata mitä tahansa nykyistä tai tulevaa kulttuurituotetta tuohon 60-luvun elokuvamusikaaliin. Vertaan silti.

Disneyn musikaaleilla on puolensa. Toisaalta ne saattavat olla muovisia ja sakon uhalla kaikkialla samanlaisia, mutta usein Disney on musikaaleissa jonkinlainen laadun tae. Niin nytkin. Puvut, lavasteet ja laulut on mietitty ihan ulkomailla asti.

Lontoossa lienee enemmän valinnanvaraa näyttelijöiden suhteen kuin Suomessa. Ainakin ensi-illassa tuntui siltä, että Kaupunginteatterin näyttelijöillä eivät hankalissa kohtauksissa aivan taidot riitä. Musikaalin huipennuksessa, nokikolarien tanssikohtauksessa, nähdään taitojen rajoille venymistä, väkinäisiä hymyjä ja askeleetkin taitavat olla vähän sinne päin.

Sitten pääasiallinen valituksen aihe: Emmi Kangas ei ole Julie Andrews. Sitä Tarkastaja ei saattanut unohtaa koko kolmituntisen esityksen aikana. Suomen oloissa Kangas toki on erittäin hyvä valinta ja hänen sopraanonsa soi lähes täsmälleen samalla tavalla kuin Andrewsin ääni. Mutta munaa Kankaassa ei ole. Maija Poppanen on paitsi lempeä, viisas ja hyväsydäminen, myös kipakka, hurja ja melko omahyväinen. Kangas löytää ilmaisuunsa vain kiltteyttä ja toisinaan välinpitämättömyyttä muiden huolille. Erittäin onnistuneet roolit puolestaan tekevät Tuukka Leppänen Perttuna ja Riitta Havukainen hirvittävänä noita-akka-Anttosena.

Mikko Koivusalon suomennos on onnistunut hyvin. Taika elää ainakin kielen tasolla, jos se nyt näyttämöllä joskus pääseekin tipahtamaan (siimassa roikkuvat leijat – ei erityisen taianomaista tai kekseliästä). Supercalifragilisticexpialidocious kylläkin kuulostaa paremmalta kuin suomennos superylipoppelistikexirallinmoista.

Lapset kannattaa ensin viedä nauttimaan Suomen laadukkaimmasta suomenkielisestä musikaalista ja näyttää elokuva vasta sitten. Kannattaa ostaa dvd:ita kaksin kappalein, kai nekin voi katsoa puhki.

Maija Poppanen Helsingin kaupunginteatterissa 25.2.2010 saakka.

Viidakkokirja
Teatteri

Ohjaus: Jukka Rantanen
Sovitus: Alexander Mørk-Eidem
Pääosissa: Marja Salo, Jani Karvinen, Juhani Laitala

Kansallisteatterin Viidakkokirja on siirretty Intian metsistä synkkään tulevaisuuteen, jossa Helsinki on post-apokalyptinen viidakko. Rautatieaseman raunioilla eläinlajit ja alakulttuurit taistelevat selviytymisestään. Vastakkain ovat rokkari-sudet, tiikeri Shere Khanin skinijengi, pissisapinat, pyton-ninjat ja Baloo-karhun ja Bagheera-pantterin muodostama homopariskunta. Kaiken keskellä etsii itseään ihmislapsi Mowgli.

Norjalaisen Alexander Mørk-Eidem on sovittanut Kiplingin saduista Mad Max –version, jonka Kansallisteatteri toteuttaa aika kankeasti. Kansallisen näyttelijäkaarti ei oikein taivu villieläimiksi. Ville Keskilä on skinijohtajana munaton (Lisää vihaa! Lisää halveksuntaa! Jos laulat punkkia, tähtää Sid Viciousiin, älä Lauri Tähkään!). Katariina Kaitue on ihana nainen, mutta katanassa ja keltaisessa Kill Bill –haalarissa häntä ei pidä tyylikkäänä pahinkaan budoidiootti. Susilauma ei saa itsestään irti vanhojen rokkarien särmää ja Mowgli kimittää ja lässyttää niin, että sietäisi viidakon lakien mukaan turpiinsa.
Huippuroolit puolestaan vetävät Juhani Laitala, joka on Baloona karhu sanan kaikissa merkityksissä (http://en.wikipedia.org/wiki/Bear_%28gay_culture%29). Karhun puoliso, Jani Karvisen kaksimetrinen drag-pantteri, on yhtä aikaa herkkä ja helvetin pelottava. Parasta näytelmässä ovat animehirvitykset, kammottavasti kikattavat Emilia Sinisalon ja Anna Paavilaisen nylonbeat-apinat.

Ihmiset ovat viidakon yllä pörräävä helikopteri ja sinne tänne aseisiinsa tukeutuva säälittävä joukkio, joka ei selviä viidakossa päivääkään. Ihmiset ovat haudanneet kalleimman aarteensa – hyödyttömät kultaharkot – syvälle metrokäytäviin ja asettaneet vartioon valkoisen kobran. Tekemällä valkoisesta miehestä verenhimoisen typeryksen näytelmä sanoutuu irti Kiplingin perinnöstä. Kipling kun oli rasisti, imperialisti ja vanhemmiten erittäin iljettävä mies.

PlayMe
Teatteri

Ohjaus: Maria Sid
Käsikirjoitus: Hanna Åkerfelt, Niklas Rosström, Johan Storgård
Pääosissa: Geir Rönning, Marco Luponero, Markus Lytts, Emelie Granvik

Mistähän johtuu, että suomalaisiin teattereihin on mahdotonta löytää näyttelijöitä, jotka osaavat sekä laulaa että tanssia? Svenska Teaternilla kun ei tunnu olevan mitään vaikeuksia kaivaa sellaisia 5 prosentin vähemmistöstä.

Svenskanin uusi musikaali PlayMe kertoo kaksi tarinaa: hauskan ja tylsän. Hauskassa tarinassa Sedua muistuttava ravintolamoguli Zettermann järjestää Q-klubillaan Over the Stars -kykykilpailun. Tylsässä tarinassa nörttipoika Alex hengailee virtuaalimaailmassa ja tapaa tylsän laulajatytön. He päättävät olla yhdessä tylsiä.

Svenskan etsi musikaaliin tuoreita naamoja koko (ruotsinkielisen) Suomen kattaneella kykyjenetsintäkilpailulla. Kuningasidea. Lavalla nähdään todella taitavaa tuoretta lihaa. Erikoismaininta kellarissa treenanneelle Inxi Holmlundille, joka pesee ammattitanssijat 12-0. Kannattaa pitää silmällä myös tulevaisuuden tähteä, Daisy Jack -bändin solistia Krista Siegfridsiä.

PlayMe on nuorisomusikaali. Mikään, missä on etuliite ”nuoriso-”, ei ole uskottavaa. Svenskanin papparaati on miettinyt, mitä ne nykynuoret oikein ”diggailevat” ja mikä on niiden mielestä nyt jättecool. No mopiilipeleistähän ne tykkäävät, eikös juu, ja kaikenmoisista aidolsseista kanssa, juu.
Pähkäilyn tuloksena on syntynyt juonikuvio, jossa tanssijat ja laulajat kamppailevat kykykilpailussa paikastaan parrasvaloissa ja väliajalla yleisö äänestää yhtä kolmesta finalistista.
Näin helppoa se on.
Lähetä tekstiviesti käsiohjelmassa ilmoitettuun puhelinnumeroon. Saat vastausviestinä nettisivun. Avaa kännykällä yhteys nettiin, mene sivulle ja lataa sieltä ohjelma. Asenna ohjelma kännykkääsi. Ota uudelleen yhteys nettiin ja käynnistä ohjelma. Etsiydy nettisivulle, jossa ohjelmaa hyödyntäen voit äänestää suosikkiasi.
Siis mitä vittua, pardon my French. Kun koko väliaika on käytetty tähän pelleilyyn (ohjeet ruotsiksi) käy heti toisen puoliajan aluksi ilmi, että äänestys ei vaikuta näytelmän kulkuun mitenkään. Rahat takaisin!

Älkää käsittäkö väärin. Tarkastajan mielestä PlayMe on yksi parhaita Suomessa nähtyjä musikaaleja. Sääli, että lontoot ja newyorkit kiertänyt kohdeyleisö tulee vertaamaan sitä kansainvälisiin musikaaleihin, joille se eittämättä häviää.
Onneksi on Svenska kulturfonden, jonka suosiollisella avustuksella musikaaliin tutustuu koko pakkoruotsia opiskeleva nuori Suomi, ja jonka sponsoroimilla busseilla PlayMe:hin kärrätään yleisöä ympäri maata.
Ja ennen kuin sinä, hyvä lukija, kysyt, onko käsissämme uusi Hype, Tarkastaja ilmoittaa, että siitä Hypestä puhumisen voisi pikku hiljaa lopettaa. Se oli vuonna 1994, haloo?!

Lopuksi Tarkastajan rakkaat terveiset superseksikkäälle Minna Kettuselle. Jos Zettermann joskus antaa kenkää sihteerintehtävistä, tule töihin Tarkastajalle.