”Jos miehesi käskee sinun muuttua koiraksi, tuleeko sinusta koira?” Kyllä, vastaa markiisitar Renée Pélagie de Sade.
Markiisi Donatien-Alphonse-François de Sade, 1700-luvulla elänyt valistusfilosofi ja seksikapinallinen, on antanut nimensä paitsi sadismille, myös lukemattomille näytelmille, elokuville ja kirjoille. Ooppera Skaalan toteuttamassa teoksessa Madame de Sade esiin nostetaan markiisi de Sadea lähellä olleet naiset: vaimo, käly ja anoppi. Markiisia itseään ei päästetä ääneen, mutta hän hallitsee koko perhettä jopa vankilasta käsin.
Ooppera on katsaus valtaan – seksuaaliseen, poliittiseen ja sosiaaliseen. Pääosassa on de Saden vaimo Renée (Essi Luttinen), joka alistuu miehelleen ensin vastentahtoisesti, sitten intohimolla. Markiisi pettää Renéetä kymmenien naisten ja miesten kanssa. Myös Renéen sisko, iloinen masokisti Anne (Mari Palo), pääsee osaksi markiisin sadomasokistista unelmaa. Siskosten äiti (Taina Piira) yrittää repiä tyttäriään irti de Saden vaikutusvallasta ja toimittaa tämän vankilaan. Renée käy aviovaimon loputtomalla uskollisuudella tapaamassa miestään vankilassa vuosikausien ajan, mutta kun markiisi lopulta vapautuu, kieltää Renée tältä seuransa. Muisto markiisista ei kuitenkaan hellitä, vaan seuraa Renéetä loppuelämän.
Renée de Saden osan oivasti laulava mezzosopraano Luttinen kirjoittaa ohjelmalehtisessä roolihahmostaan ja tämän avioliitosta näin:
”Renée Pélagie de Saden elämässä uskollisen aviovaimon hyve jalostui äärimmäisiin, lähes masokistisiin mittoihin. Hän ja markiisi olivat yhdessä sadomasokismin kaksi puolta, kuin jing ja jang, erottamattomat, toisiaan täydentävät. Sillä onhan silkkaa masokismia sietää ja seurata sivusta vuosikausia miehensä irstailua, peitellä tämän tekosia ja piilotella tämän huoralaumaa poliisilta, käydä hoivaamassa tätä vankilassa ja yrittää oman turvallisuutensa uhalla järjestää pakoyrityksiä.”
Ei, Essi, tuo ei ole masokismia. Tuo on hyvin surullinen tarina. Masokismia ei ole se, että suostuu tai joutuu kärsimään. Masokismia on nauttia kärsimyksestä.
Onneksi ohjaaja Janne Lehmusvuo oli paremmin perillä siitä, mitä masokismi on. Hän esittelee oopperassa kaksi naishahmoa, jotka toteuttavat erilaisia masokismin muotoja.
Anne, Renéen sisko ja markiisin käly, tykkää siitä että ruoska soi makuuhuoneessa. Anne on näytelmän hahmoista ainoa, joka on sinut itsensä ja halujensa kanssa. (Älkää uskoko Helsingin Sanomien kriitikkoa, musiikinprofessori Veijo Murtomäkeä, joka on sitä mieltä, ettei masokistisesta seksistä nauttiva henkilö voi olla mieleltään terve. Murtomäki luonnehtii Annea ”pimahtaneeksi”.)
Reneén masokismi puolestaan on monimutkaisempaa sorttia. Hän saa täyttymyksensä itsensä kieltämisen kautta, ryhtymällä marttyyriksi. Ensin Renée on vuosikymmeniä markiisin henkisen ja fyysisen väkivallan kohde. Hän ei suoranaisesti nauti markiisin lyönneistä, vaan siitä, että kestää ne kunniallisen vaimon tavoin. Vuosien mittaan hän alkaa palvoa pahantekijäänsä. Renée kieltäytyy puhumasta pahaa miehestään ja avioliitostaan, vaan alkaa nähdä ympäröivän yhteiskunnan ja tavat ahdistavina.
"Sinä ja isä ette maanneet toistenne, vaan normaaliuden ja siveellisyyden kanssa! Te ette tiedä mitään siitä maailmasta, jossa ruusu ja käärme ovat sydänystäviä. Yöllä ne vaihtavat hahmoa keskenään."
Avainrepliikki Renéen sielunmaisemaan on tämän äidilleen lausuma selitys suhteen luonteesta:
”Jos mieheni on hirviö, minun on oltava hirviömäisen uskollinen!”
Renée jatkaa itsensä kieltämistä senkin jälkeen, kun hän on luopunut markiisista - hän päätyy luostariin.
Juha T. Koskisen säveltämä ooppera pohjautuu japanilaisen kirjailijan Yukio Mishiman (1925-1970) näytelmään. Mishima oli jännä tyyppi: sen lisäksi, että hän on Japanin yksi tunnetuimpia, tuotteliaimpia ja käännetyimpiä kirjailijoita, hän oli aikansa kohujulkkis. Ensin isoäiti eristi pojan muusta maailmasta kunnes tämä täytti 12, jonka jälkeen Mishiman militaristi-isä käytti poikaan kasvatusmetodeja kuten piteleminen liikkuvaa junaa vasten ja kaikkien kirjojen ja käsikirjoitusten repiminen. Lopulta hänestä tuli, isän vastustuksesta huolimatta, kirjailija. Mishima oli kahdesti naimisissa ja sai kaksi lasta, mutta viihtyi homobaareissa ja ilmeisesti myös homosuhteissa. Hintelä, nörtähtävä intellektuelli hurahti fitnessiin ja esitteli elämänsä 15 viimeistä vuotta muskeleitaan iltapäivälehtien sivuilla.
1960-luvulla Mishimasta tuli oikeistolainen nationalisti. Hän perusti sadan hengen vahvuisen isänmaallisen järjestön, josta tuli hänen henkilökohtainen armeijansa. Marraskuussa vuonna 1970 Mishima marssi neljän toverinsa kanssa varuskuntaan kenraalin luo, otti tämän panttivangiksi ja uhkasi tappaa tämän, ellei saisi pitää palopuhetta sotilaille. Mishima ohjattiin parvekkeelle, jossa tämä aloitti isänmaallisen vuodatuksen ja kehotti sotilaita nousemaan kapinaan länsivalloille sielunsa myynyttä parlamenttia vastaan. Sotilaat nauroivat Mishiman ulos ja tämä teki itsemurhan. Eikä sekään mennyt oikein, Mishiman lähin mies ei osannut katkaista kaulaa tyylipuhtaan seppukun vaatimusten mukaisesti.
Mishima tuodaan myös lavalle, valitettavan epäonnistuneesti. Tanssija Thomas Freundlich on liikkuessaan upea, mutta kun hän alkaa lausua Mishiman suulla mielipiteitä vaikkapa kirjailijan ja teoksen synnyn suhteesta, koko esityksen intensiteetti lässähtää. Onneksi laulajat, joiden näyttelijänkyvyt pääsevät pienellä lavalla oikeuksiinsa, nostavat teoksen nopeasti takaisin jaloilleen.
Musiikki hienostunutta, välillä jopa pelkistettyä, ja pääosan saavat laulajat. Kapellimestari Eva Ollikainen johtaa orkesteriaan rennosti. Koskisen musiikkia rytmittävät mitkäs muutkaan kuin ruoskaniskut.
